Neljä tärkeää asiaa, jotka ymmärtää edistyksestä, eli Älä vastaa kyselyihin, joissa tarjotaan kolmatta sukupuolta

Jo jonkin aikaa olen odotellut, milloin erinäisistä asiakas- ja jäsenkyselyistä katoavat kohdan Sukupuoli kohdalta vaihtoehdot Mies/Nainen. On ollut pitkään selvää, ettei moinen kahtiajaottelu enää kauan vetele nykymaailmassa. Nyt kuluneella viikolla huomasin sitten kahdessa eri kyselyssä lisätyn kolmannen sukupuolen ”muu”.

Jätin sitten näihin kyselyihin vastaamatta. Suositan jättämään väliin kyselyt, jotka tällä tavalla vaivihkaa muokkaavat maailmankuvaasi uusvasemmistolaiseksi. (Jos et tiennyt sen olevan uusvasemmistolaista ideologiaa, voisinko vaihtaa paikkoja kanssasi?)*

Olennaista on ymmärtää, ettei edistyneistö ole koskaan tyytyväinen. Sen ”edistys” ei lopu koskaan. Se jatkaa ihmisen uudelleenrakentamista niin pitkään kuin sen annetaan. Se ei kunnioita niitä, jotka antavat sille periksi ja tekevät mitä se tahtoo. Päinvastoin. Jos pelkäät edistyneistöä, se haistaa pelkosi. Se syö sinut. (Sillä ei ole oikeasti hampaita, se vain murisee, mutta ei hampaattomassakaan kidassa ole mukavaa louskua.)

Nämä asiat tuodaan niin vaivihkaa, ettet huomaakaan, kuinka sinua muokataan ihmisenä uusiksi. Itse asiassa olet tyytyväinen ja yhtäkkiä sinäkin halveksut niitä ihmisiä, jotka sitä vastustavat. So it goes.

Toinen tärkeä asia ymmärtää: Edistyneistö  ei itsekään tiedä, mitä he haluavat tulevaisuudessa. Jos 90-luvun edistyneistölle olisi kerrottu, mitä he sukupolvea myöhemmin haluavat ja mitä pitävät itsestäänselvänä, he olisivat nauraneet ja syyttäneet vainoharhaiseksi. Mitä ”edistys” seuraavaksi tarkoittaa, sitä ei ole vielä keksitty, mutta kohta se keksitään. Edistyneistölauma tekee mitä johtajattomat laumat tekevät: määrätietoiset lampaat lauman reunoilla alkavat uumoilla, mihin suuntaan lauma on seuraavaksi liikkumassa. He kiiruhtavat sinne ensimmäisenä ja alkavat sieltä huutokisan: tulkaa tänne! Se edistynyt märehtijä, jonka huutoa sitten kuunnellaan, vaikuttaa johtajalta, vaikka hän oli vain sattunut ensimmäiseksi.

Koulutetut kiltit tytöt ja pojat seuraavat sitten laumaa, kuten koulutetut tytöt ja pojat aina tekevät. He oppivat oikeat mielipiteet. 2010-luvulla siihen kuuluu kromosomifasismin vastainen taistelu. Ei sitä kai tällä nimellä kutsuta. Nimitys kromosomifasismi oli yritys sarkasmiin. Totta puhuen olen turhan masentunut huvittaakseni tällä itseänikään. Nämä märehtijät eivät sääli lapsia ja nuoria, jotka joutuvat tulevaisuudessa vielä kaiken muun lisäksi keksimään itselleen sukupuolenkin. Mikä määrä inhimillistä kärsimystä siitäkin tarpeettomasti seuraa.

Edistyneistö ”vapauttaa” ”sorrettuja” ihmisiä kromosomeistakin ja rientää eteenpäin keksimään uusia sortoja, joista ihmisiä ”vapauttaa”. Uusia sortoja ja vapauksia löytyy jatkuvasti lisää kuin kolikoita sohvatyynyjen alta. Näin edistyneistö työllistää itsensä. Näin tehdään itsestäänselvyyksistä aina yhä uusia poliittisia kiistakappaleita, luodaan ongelmia tyhjästä ja balkanisoidaan yhteiskuntaa yhä pienemmiksi pirstaleiksi, jotka saadaan taistelemaan toisiaan vastaan ”etujensa” ja ”oikeuksiensa” ja ”vaatimustensa” nimissä. Ja katso, nyt et voi enää vastata yhteen asiakaskyselyyn osallistumatta sen projektiin. Onko sinulla ongelmia uuden sukupuoliluvun kanssa? Miksi? Haluatko keskustella? Miksi vastustat edistystä? Miksi vihaat? Miksi muuten puhut kromosomeista? Etkö ole vielä oppinut, mistä tulee puhua ja miten?

Kolmas tärkeä asia ymmärtää: edistyneistö ei pitkään suvaitse itselleen vastakkaisia mielipiteitä. Termi suvaitsevaisto on ironinen. Kun se on riittävän varma vahvuudestaan, se alkaa määkiä hiljaiseksi vastakkaiset mielipiteet. Sinun kromosomifasismisi täytyy jäädä 90-luvun biologiankirjoihin. Ne halutaan kirjoittaa uusiksi.

Tree of Knowledge is not that of Life, kirjoitti Byron. Poliittinen naiivius olisi suurenmoinen selviytymiskeino. Se turvaisi minunkin toimeentuloani ja suojelisi paljolta ahdistukselta siitä, että nykyaika ajautuu yhä syvemmälle edistyksen nimissä keksittyyn typeryyteen, ja siltä ahdistukselta, joka minut valtaa, kun näen järkevien ihmisten pelkurimaisesti vaikenevan. Tämä tuhoaa uskoani ihmisyyteen. Tiedän monia järkeviä ihmisiä, jotka yksityisesti nauravat tai manaavat tätäkin hullutusta, mutta ovat julkisesti peloissaan hiljaa. Heidän pitäisi lakata kuvittelemasta, ettei tälläkään ole merkitystä. Suun aukaiseminen on vielä kaksin verroin vaikeampaa tulevaisuudessa.

Yksityisen elämän piiri kapenee, kun yhä enemmän siitä valloitetaan ”edistykselle”. Pidän kiinni oikeudesta, että saisin edes yksityis- ja perhe-elämässäni pitää omat mielipiteeni ja elämäntapani. Ja viimeinen olennainen asia ymmärtää tulee tässä: Edistyneistö vastustaa sitä, että pääset pakoon heidän mielipiteitään edes pieneen yksityiseen kodin piiriisi. Edistyneistö haluaa päästä sanelemaan sinun ajatuksesi. Se on sen tavoite.

Prosessi ei lopu koskaan. Edistyneistön vaatimukset eivät tule koskaan loppumaan, eikä ole rajaa sille, miten järjettömiksi ne voivat muodostua.  Kun se tehdään salamitaktiikkana pikkuhiljaa, muutosta ei moni edes huomaa. Pelottavinta on, että allekirjoittamalla, eli suostumalla mukaan tähän muu sukupuoli -pelleilyyn, alat vaivihkaa uskoa itsekin siihen, että se on normaalia. Järkevät ihmiset ovat sitten edistyneet taas vähän tyhmemmiksi. Sinä olet allekirjoittanut tämän muutoksen, joten onhan sen oltava oikein.  (Pelottavia esimerkkejä haluaville kirjasuosituksena Robert Cialdini, Influence.)

Jos kyselyjen tekijät pelkäävät, että usea ihminen jättää tällaisen seikan takia vastaamatta kyselyyn, heidän pitää vähentyneiden vastausprosenttien ja tuottojen takia jättää pois kyselyistään tämä muu sukupuoli -leikki. Tyhmyyden tyranniaa vastaan voi ainakin harjoittaa arkipäivän vastarintaa jättämällä vastaamatta kyselyihin, jossa tarjotaan muuta sukupuolta. Se antaa piskuisen vallan tunteen läikähdyksen vastarintataistelijalle.  Ja ennen kaikkea se suojelee hänen selkärankaansa. Tyhmyys vallitsee, kun järkevät ihmiset eivät tee mitään.

***************

*) Uusvasemmistolaista ideologiaa ei Suomessa tunneta tarpeeksi edes sen tunnistamiseksi. Se korvasi vanhaa vasemmistolaisuutta Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa 70-luvulla ja Suomessa vasta vuosituhannen taitteessa.  Se kutsuu itseään usein edistykseksi, ja onnistuu näin naamioitumaan ei-poliittiseksi. Aiheesta lisää kirjassa Mitä mieltä Suomessa saa olla.

Miksi jätin Facebookin

Kun sain ajatuksen päähäni, se ei jättänyt minua enää:

Kuinka helposti me uskoimme, että elämämme on tästä eteenpäin some-elämää. Että ihmisen elämä nyt vaan on tästä eteenpäin sellaista, että se eletään someen kytkettynä.

Nielimme tämän meille tarjotun uuden elämän aika lailla pureksimatta, liu’uimme siihen huomaamatta. Se vanha sammakko kattilassa -juttu.

Moni osaa hokea, että asiat muuttuvat ja meidän pitää muuttua niiden mukana. Truismia ei kukaan kiistä. Olennaista on, mitä muutosta tukea ja mitä ei.  Elämän somettumisen seurauksia voi tässä vaiheessa vasta aavistella. Osa näistä on tahattomia seurauksia. En nyt tarkoita internetin vaikutusta aivoihimme. Kirjoitan siitä kuinka some laumauttaa ihmisiä. Laumauttaminen tarkoittaa sekä sitä, että some jakaa ihmisiä leireihin, että sitä kuinka some kajoaa ihmisten yksilöllisyyteen ja yksilönrauhaan.

Yleisellä tasolla yksi elämän somettumisen seuraus vaikuttaa olevan huutamisen ja vaatimisen lisääntyminen. Tästä on kasvanut torikokouksia ja joukkoilmiöitä. Someilmiöt puskevat ruudusta ulos oikeaan elämään tavalla, joka vaikuttaa levottomalta, hallitsemattomalta ja satunnaiselta, pahimmillaan epädemokraattiselta äänekkäimpien vallankäytöltä maltillisempien kustannukselta. Huutovallalta. Häpeämättömimpien vallalta.

Suomessa Facebook muuttui poliittiseksi presidentinvaalien aikana talvella 2012. Kun tuttavat alkoivat tuoda poliittisia kantojaan näytille, muistan aluksi ihmetelleeni ja närkästyneeni. Sitä ennen politiikka oli aiheita, joita ei small talkissa käsitelty. Se jätettiin ystävien välisiin luottamuksellisiin keskusteluihin. Mutta ajat ovat muuttuneet ja some ei ole enää small talkia. Nykyinen some toimii kansankiihottimena. Se saa laumat huutamaan.

Minulle huutavat laumat ovat varoitusmerkki. Toisaalta ne ovat merkki siitä, että jokin on ongelmallisesti, toisaalta ne ovat jotain mitkä itsessään luovat lisää ongelmia. Vähemmän huutavia laumoja, marsseja ja kokoontumisia, vakaampi yhteiskuntarauha.

*
Laumautuminen vaikuttaa myös yksityiselämän tasolla.

Moderni liberaalit ihmiset ovat sokeita sille, kuinka pitkälle heidän ajattelunsa pohjaa ns. kohtaamisteoriaan: erilaisten ihmisten ja mielipiteiden kohtaaminen johtaa keskusteluun, keskustelu johtaa ymmärrykseen ja ymmärrys johtaa kaveruuteen. Ennakkoluulot hälvenevät, ja paljastuu, kuinka mukavia ja samanlaisia kaikki todellisuudessa ovat.

Tämähän on 70-lukulaista Star Wars -filosofiaa. Tämä on Twitter-filosofiaa:

Näyttökuva (7) - Copy

Klassikko tietää paremmin:

Kaikkia ihmisiä on tosin rakastettava, mutta tuttavallisuus ei ole hyväksi. Joskus saattaa joku tuntematon häikäistä kaukaa hyvällä maineellaan, mutta läheltä hänen valonsa hämärtyy katselijoiden silmissä. Toisinaan luulemme seuramme miellyttävän muita, mutta pian alammekin olla heistä epämiellyttäviä, kun he huomaavat huonot tapamme.

(Tuomas Kempiläinen, 1400-l.)

Käytännössä mitä enemmän joutuu kysymättä kuulemaan toisen ihmisen mielipiteitä ja mitä äänekkäämmin hän niitä huutaa, sitä vaikeampi häneen on suhtautua rennon perusmukavasti. Jokainen ihminen on potentiaalinen kaveri – siihen asti kunnes hän kertoo vastustavansa sinun arvojasi. Kun jokainen heiluttaa lippua,  kavereita on maailmassa paljon vähemmän ja tilalla on kaksi leiriä, ”me” vastaan ”ne”. Prosessi on itseäänruokkiva noidankehä.

Lisätään tähän se nettikirjoittelun efekti, että kun emme näe toista ihmistä, luolamiesaivomme eivät ymmärrä heidän olevan paikalla, ja näin kirjoitamme asioita, joita emme koskaan sanoisi. ”Keskusteluista” tulee väittelyitä, jotka vain pönkittävät kummankin lähtöasetuksia ja lisäävät vastakkainasettelua.

*

Some sekä jakaa ihmisiä tällä turhalla, uudella tavalla, että samalla vetää oman lauman ihmisiä syvemmälle lauman keskelle. Kuten Twitteristä kirjoitin, some on joukkopaineistamisen väline. Alexis de Tocqueville kuvasi somea näin:

Erimielisyys enemmistön kanssa merkitsee eräänlaista kuolemaa. Enemmistön ei tarvitse käyttää lakeja toisinajattelijoiden taivutteluun. Sen tarvitsee vain paheksua näitä. Silloin he tuntevat itsensä yksinäisiksi ja voimattomiksi, mikä oitis nujertaa heidät ja vie heidän toivonsa.

Yksi heräte tästä minulle oli FB-seinäni keskustelu, jossa ennustin edistyneistön vaativan seuraavaksi moniavioisuuden sallimista. Päivitykseen kommentoi useampi ihminen kannattavansa moniavioisuutta jo nyt. He olivat punavihreitä kirjailijoita ja toimittajia, joiden töitä sinäkin olet saattanut lukea. Siinä sitten keskustelin heidän kanssaan kuinka en kannata moniavioisuutta ja niin edelleen, tällä lailla kuin somessa on kohtaamisteorian mukaan muka tarkoitus: erilaiset näköalat kohtaavat ja kohtaamisen kautta alkavat ymmärtää toisiaan ja ystävystyvät ja saavat uutta aikaan jne.

Vuorokauden päästä tajusin mitä oli tapahtunut: Olin joutunut putkinäköön. Olin alkanut keskustella järkevästi ihmisten kanssa, jotka kannattavat moniavioisuutta. Olin imeytynyt heidän maailmaansa. Tällaiseen putkinäköön voi joutua somekuplassa. He alkoivat vetää minua pikkuhiljaa luoksensa. Päivitys päivitykseltä olisin alkanut hyväksyä heidän oudon maailmansa yhä normaalimpana. Lopulta olisin omaksunut heidän ”uuden normaalinsa”.

Todellisuudessa erilaisten ihmisten kohtaaminen saa vähintään yhtä usein meidät ymmärtämään, miksi emme halua olla tekemisissä erilaisten vaan itsemme laisten  ihmisten kanssa. Ja kun kaikki mielipiteet on tuotava esiin (vähintään siksi, että eniten huutava voittaa) ja asetettava paremmusjärjestykseen (että juuri omanlaiset voittavat), kohtaamisen seuraus on sanasota ja vihanpito. Se olisi estettävissä pitämällä yksityisasiat yksityisinä – mitä ihmiskunta pitikin kohteliaana ja tolkullisena periaatteena vielä muutama vuosi sitten.

1970-luku oli hirveän poliittinen. Muistetaanko 2010-luku tulevaisuudessa samanlaisena?

George Orwell kuvasi mielipiteiden sharettamisen totalitaarista tendenssiä:

…koska sosiaalisilla eläimillä on tavaton paine konformiteettiin, yleinen mielipide on vähemmän suvaitsevainen kuin mikään lakien järjestelmä. Kun ihmisiä hallitsevat käskyt kuten raamatullinen ”Älä…”, yksilöllä on silti varaa harjoittaa eksentrisyyttään: kun heitä väitetysti hallitsee ’rakkaus’ tai ’järki’, ihminen on huomattavan paineen alaisena toimia ja ajatella juuri niin kuin kaikki muutkin.

meitä  ohjaa  Rakkaus

Keskellä laumaa on turvallisinta, mutta keskivertoisuuden imu on yksilöllisyydelle pahasta, ja taiteilijalle se on tuhoisaa. Voimme vasta lähitulevaisuudessa hahmottaa, millaiseksi some-elämä taiteilijoita ja taidetta muuttaa. Veikkaan että keskimäärin latteampaan ja arempaan suuntaan.

Olen vanha punkkari enkä näköjään muuksi muuttumassa. Omassa tapauksessani aloin taistella vastaan tätä regressiota kohti keskivertoa. Mutta vastaan taisteleminen vie aikaa ja energiaa, eikä se ole omiaan saamaan ihmisistä parhaita puolia esiin.  Ei minusta ainakaan. Fiksumpaa kuin taistella painetta vastaan on muuttaa olosuhteet, siis jättää paine kokonaan.

*

Kaikesta tästä jakamisesta huolimatta ihminen on tuskin koskaan ollut yksinäisempi kuin me nyt olemme. (Kertokaa, missä ja milloin ihminen olisi voinut elää yksinäisemmin kuin nyt?) Ajattelemme, että lisää somea on ratkaisu, vaikka se vähentää tarvetta normaalille tapaamiselle. Kenen tarvitsee kysyä kuulumisia, kun ne on jo jaettu?  Ajattelemme, että saamme yhteyden ihmisiin somen kautta, vaikka somen pääkäytöt ovat reagointi ja signalointi.

Reagointi: ”Jotain on tapahtunut maailmassa, ja minunkin pitää jostain syystä nopeasti kertoa kantani siihen, mielellään tunteitaherättävästi tai vähintäänkin tunteellisesti.”

Signalointi: ”Mitä muut ajattelevat minusta, jos jaan tämän?”

Kehnosta jamastaan huolimatta nykyihminen on hirveän tyytyväinen itseensä, varma ja ylpeä itsestään. Keskiverto somettava nykyihminen pitää asianaan ei ainoastaan lausua mielipidettään kaikesta, hän myös pitää omaa mielipidettään vähintään yhtä tärkeänä kuin kaikkien muiden. Hän pitää myös uutta mielipidettä älykkäämpänä kuin vanhoja mielipiteitä, koska hän luulee olevansa edistyneempi ja jostain syystä laskee edistyksen omaksi ansiokseen.

Kuolleet häpeävät meitä.

*

Elokuun lopussa kävin pitkän tauon jälkeen lukemassa Facebookia. Vieläkin siellä jaeltiin linkkejä. Varmaan oli jaeltu linkkejä kaiken aikaa. Kukaan ei illalla muista mitä linkkejä aamulla jaettiin, mutta hyvin tärkeitä linkkejä, joille voi yksin kikatella tai joilla haluttiin ohjata maailma parempaan suuntaan. Saatteeksi riittää nykyään jo pelkkä ”Jätän tämän vain tähän” tai ”Tämä”. Kuva on kaikkein paras.

Suhteellisuudentajuttomuutta oli entisestään pahentanut tämä tuorein keksintö, uusrajattomuus, jota myös turvapaikanhakijakriisinä tunnetaan.  Somesukupolvi oli unohtanut sellaisen muutama tuhat vuotta vanhan keksinnön kuin valtiot (vanhana keksintönä se varmasti onkin huonompi kuin mitä tällä viikolla keksitään). Hullutuksen populismi ja ulkokultaisuus oli rajatonta sekin. Tällainen suhteellisuudentajuttomuus lisääntyy some-elämän lisääntyessä.

Ajatus, että jättäisin Facebookin kokonaan, etten olisi vain tauolla tai vähentäisi, vaan että minun ei tarvitsisi enää koskaan elää koboltinsinistä elämää, miettiä elämääni päivityksinä ja väistellä rynnistäviä laumoja, oli ihmeen huojentava, vapauttava.

Art by Tomas Prochazka

*

Erno Paasilinnalla oli se pakina miehestä, joka menee virastoon sanoutumaan irti maailmanmenosta. Tämä oli minun paljon huonompi pakinani samasta aiheesta.

Facebookiin jää paljon ihmisiä, joiden päivityksiä olen lukenut mielelläni, joista olen oppinut, ja joita tulen nyt kaipaamaan. Toivon tapaavani ja kuulevani ihmisistä jatkossa enemmän oikeassa elämässä. Yhteystietoni eivät ole muuttuneet. Kirjoitan jatkossa enemmän blogiini. Blogin voi kirjanmerkitäkin.

Donald Trump ja pöyristynyt eliitti

Tämä kirjoitus on alun perin julkaistu blogissani 1.9.2015 nimellä Donald Trump on Amerikan Perussuomalaiset. Sen jälkeen on tapahtunut Brexit ja nyt Trumpin vaalivoitto, joita kumpaakaan liberaali/vasemmistolainen puhetta tuottava eliitti ei ”siis pysty mi-ten-kään ymmärtämään” – ja on tästä ylpeä. Se on niin sulkeutunut maailmankatsomukseensa, ettei edes tunnista toisia maailmankatsomuksia sen ulkopuolella.

*

Luin muutamia juttuja Donald Trumpin vaalikampanjasta. Seuraava on toivon mukaan kirjoitettu lehdissä jo monesti, mutta kaiken varalta:

Donald Trumphan on Yhdysvaltain Perussuomalaiset, ja Ruotsidemokraatit, ja Front National, ja Jobbik ja Folkeparti ja niin edelleen, mitä näitä on. Lähinnä hän kai on UKIP. Englannissakin on kaksipuoluejärjestelmä, joka esti kansan mielipidettä pääsemästä häiritsemään eliittiä. Eurovaaleissa näin ei ole, joten UKIP saattoi päästä vaalivoittoon. Yhdysvalloissa ei ole eurovaaleja, mutta nyt siellä on Trump.

Hän on siis reaktio. Reaktio on teon, aktion, osa. Trump on krapula, kun vedetään kännit liberalismista. Trumpkin on seuraus siitä, että poliittinen eliitti on menettänyt kontaktinsa tavallisiin ihmisiin. Eliitti unohti heidät junasta. Juna on huristellut niin kovaa vauhtia, että aika kauas on kansasta päästykin. Siellä kaukana eliitti niitä uusia elämänmuotoja ja -ohjeita aina keksii ja lähettelee sitten kansalle ohjeita, miten nyt tulisi olla ja elää tulevassa maailmassa.

Niin moni on jymähtänyt puolen vuosisadan takaiseen kertomukseen siitä, kuinka rohkea edistyneistö taisteli kalkkeutunutta taantumusta vastaan, että on jäänyt huomaamatta, että edistyneistö on 2000-luvun kalkkeutunut taantumus. Edistyneistö on nyt eliittiä ja sillä on poliittinen ja media- ja kultturivalta. Se suoritti isänmurhan aikoinaan 60- ja 70-luvuilla ja on nyt itse isäukki, tällä kertaa arvoliberaali sellainen.

Jatkossa kun  kansa äänestää yhä kiihtyvästi sitä enemmän väärin, mitä pitemmälle tämän vanhan eliitin ohjelmat etenevät, vanha eliitti pääsee pöyristyneenä pyörittelemään päätään ja toimituksen näppiksiä, kun tavallinen kansa ei siis vieläkään ole oppinut heidän uusia, parempia arvojaan.

”Miten ne juntit kehtaa vieläkin haluta jäädä kansakuntana eloon!”

George Orwellille tavallinen kansa oli ”yhtä aikaa liian tyhmä ja liian viisas” lähtemään mukaan kaikkeen, mitä eliitti osaa keksiä. At once too dumb and too smart – ilmaisu on kultaa jopa Orwellin mittapuulla. Myös Trump on poliittista eliittiä yhtä aikaa  tyhmempi ja viisaampi. Tyhmempi, koska ei ole oppinut eliitin comme il faut’a (sen oppiminen on edellytys eliittiin kuulumiselle); viisaampi, koska ei tarvitse sitä.

Tässä se 2000-luvun politiikan kaava, jonka ymmärtämisessä tulee ikävä kyllä menemään turhan pitkään: Jos haluat nationalismia, lisää vain monikultturismia. Tai mainonnan ja markkinoinnin kielellä:

Instant nationalism – Just add multiculturalism!

Fiksuimmat liberaalit ymmärtävät tämän kyllä.

Muuten, jos Pat Buchanan on oikeassa Kiinan suhteen, Kiinasta voi vielä tulla maailman Donald Trump: http://www.theamericanconservative.com/buchanan/is-trumpism-the-rebirth-of-nationalism/

*

Lisäys: Kaikille pöyristyneille, jotka haluavat yrittää ymmärtää, mitä maailmassa 2000-luvulla tapahtuu, suosittelen aina vain ajankohtaisempaa kirjaamme Mitä mieltä Suomessa saa olla – Suvaitsevaisto vastaan arvokonservatiivit

Monikultturismi ja edistyksen (polku)pyörä

Mitä se on se monikylttyyri? Tuo huuto on Suomessa syyri.

Harva tuntuu tietävän, mitä tarkoittavat monikulttuurisuus ja ideologia monikultturismi.  Monen (viimeksi esim. Jone Nikulan) mukaan monikulttuurisuus tarkoittaa etnisiä ravintoloita, eli se on siis jonkinlainen synonyymi ruokakulttuurille tai ravintola-alan yrittäjyydelle, ehkäpä globaalille kapitalismille. Joku äänekäs joukko taas pitää monikultturismia rasismin antonyymina, vastakohtana, mikä käsitys voikin syntyä ihmisille, joille maailma alkoi tänä aamuna.

Ystäväni oppi tuoreissa yhteiskuntatieteellisissä jatko-opinnoissaan monikultturismille kiteytyksen, joka voi avata tehokkaasti nykyaikaamme. Opettajan mukaan monikulttuurisuus on tavallaan vastakohta liberaalille demokratialle: liberalismissa ihminen on yksilö, monikulttuurisuudessa ihminen on ryhmän edustaja. Ilmiselvin esimerkki liittyy etnisten vähemmistöjen käsittelyyn, mutta otetaan esimerkiksi Helsingissä kuollut pyöräilijä ja tapausta seurannut julkisuus.

Liberaalissa demokratiassa liikenteessä kuollut ihminen on kauhea inhimillinen tragedia. Tragedioita sattuu, niitä tulee koettaa vähentää, siinä ei koskaan täysin onnistuta. Osanotto läheisten suruun.

Monikultturistisessa ajatusmaailmassa pyöräilijä ei välttämättä olekaan vain yksilö, yliajava autoilija mulkvisti ja yliajo mahdollisesti halveksuttava liikenneraivon purkaus. Nyt pyöräilijä omitaan ryhmän Pyöräilijät edustajaksi. Koska joka ryhmällä on vastapuoli, vastapuoli kuuluu toki Autoilijoihin. Autoilijoita pidetään enemmistönä (Helsingin kadut on viitekehyksemme), Pyöräilijöitä vähemmistönä. Lähdetään siitä, että vähemmistö on uhri ja että uhri on lähtökohtaisesti moraalisesti korkeammalla. Sortaako enemmistö siis taas vähemmistöä? Tässä tapauksessa mitä selvimmin – enemmistö tappaa vähemmistöjä.

Kuulin radiosta Vihreän poliitikon ja Helsingin Polkupyöräilijoiden edustajan Otso Kivekkään haastattelun aiheesta. Tyylitellen (en muista ulkoa) puhe oli tämän tyylistä: aivan järkyttävää!… tämä ei voi jatkua, tälle pitää tehdä jotain… ne kiusaavat meitä jo, ajavat liian lähellä ja tööttäilevät, mutta nyt on mitta täynnä… ne eivät saa tappaa meitä enempää… nyt kaikki kaduille… Yksittäistapausta ei saa yleistää, on opetettu, mutta toiset ovat yleistettävämmissä kuin toiset. Kivekäs kuulosti fanaattiselta. Käänsin mielessäni Kivekkään itseä ja omaa oikeutustaan täysin kyseenalaistamattoman palopuheen sen vastakohdaksi ja koetin miettiä, käyttäisikö perussuomalainen poliitikko vastavaa tapausta oman politiikkansa keppihevosena jos vaikkapa maahanmuuttaja olisi tappanut jonkun: Aivan järkyttävää!… tämä ei voi jatkua, tälle pitää tehdä jotain… ne kiusaavat meitä jo ja tönivät meitä, mutta nyt on mitta täynnä… ne eivät saa tappaa meitä enempää… nyt kaikki kaduille… Ei, en ollut kuullut vastaavanlaista puheenvuoroa persupoliitikolta. (Se ei tarkoita etteikö voisi sellaista voisi olla, vaan vain etten ole kuullut – ehkä Muutoksen James Hirvisaari olisi voinut samanlaisen käyttää).

Vanhan marxilaisen tiedotusopin mukaan uutisointi on ”dialektisista ristiriidoista” tiedottamista. Näitä ristiriitoja olivat paitsi porvariston ja työväenluokan, myös mm. sukupuolten sekä maaseudun ja kaupungin väliset ristiriidat. Leireihin jakaminen on toki edellytys taistelulle.

Viattomat polkupyöräilijät, joita pahat autoilijat tappavat, on prikulleen klassisen kaavan mukaista. Ei siis enää mitään tylsän yksilöllisiä harmaan sävyjä, että autoilijoita ja pyöräilijöitä ja tilanteita ja risteyksiä on hyviä ja huonoja/pahoja ja ihmiset raivostuvat stressaantuneina jne, vaan että tässä meillä on rakenteellisen yhteiskunnallisen sorron uhreja ja heidän sortajiaan. (Muistan lukeneeni joskus opiskellessani sata vuotta vanhan työväenlehden uutisen, joka oli aivan vastaava: porvari oli automobiilillaan jyrännyt viattoman työläisen; jos jollain on se uutinen netissä, laita linkki?)

Kuten esseekokoelmassa Mitä mieltä Suomessa saa olla kirjoitetaan, monikultturismi on selvimmin aatteellista jatkumoa 1960-ja 70-luvuilla syntyneelle uusvasemmistolaisuudelle (New Left). Siinä missä vanhalle vasemmistolle maailma jakautui pahaan porvariluokkaan ja hyvään työväenluokkaan, uusvasemmistolle maailma jakautui ja jakautuu yhä porvarillista elämäntapaa ja tapakulttuuria ylläpitävään enemmistöön ja hyviin vähemmistöihin: etniset, seksiset, elämänkatsomukselliset, elämäntavalliset ja narkoottiset vähemmistöt sekä humanistiopiskelijat.

Kaikki on poliittista, tiedotettiin jo aikoinaan. Nyt polkupyöräraukkakaan ei saa olla enää yksilöiden kulkuväline, vaan siitä tehdään uhrivähemmistön yhteiskunnallisen/ihmisoikeustaistelun rulla: edistyksen pyörä.

Ceterum

Ihminenhän voi ajaa hyviä asioita ja tehdä silti hallaa, koska vaihtoehtoiskustannukset: Aika, vaiva, teksti, verorahat, julisteet, kampanjat jne. jotka käytettiin hyvän asian A puolesta olisi voitu käyttää vielä paremman asian B puolesta. Tätä emme kaikki tunnu ymmärtävän, mutta jos me kaikki ymmärtäisimme vaihtoehtoiskustannuksia, ikävät oman oikeutuksen epäilyt heikentäisivät meitä.

– Blogissa lisää aiheesta esim.: Miten pelastaa vasemmisto ja syödä PS kannatus pois

Edit: 20.8. Luin Espoo Cinén ohjelmalehteä, ja sieltähän löytyi savuava ase yo. pointilleni. Katsokaapa miten dokkari Bikes vs Cars (sic) tiedottaa tästä uusluokkataistelusta:

Espoo Ciné esittää yhteistyössä Doc Lounge Helsingin kanssa dokumenttielokuvan Bikes vs Cars, joka kuvaa autoilijoiden ja pyöräilijöiden käymää taistelua julkisesta tilasta.

Luettuja: Nabokov, Saunders & yritys kirjoittaa niistä

Olen lukenut hyvin vähän vertaisproosaa tänä keväänä – tässä vaiheessa oman romaanin kirjoittamista en enää halua riskeerata tyylitartuntaa. Nyt kun Perkeleen kirjoittaminen on hetken tauolla, lukaisin kuitenkin pari hyvää kaunokirjaa. En jotenkin osaa kirjablogata – se tekstilaji ei vain tule minulta itsestään, muut osaavat sen paremmin, joten tässä hajanaisia ajatelmia.

Vladimir Nabokovin Kalvaassa hehkussa Shade–Kinbote-kuvio on hauska ja muutenkin mainio. Minua vain vaivaa koko tämä Zembla-aihio. Aina kun kommentaattori katoaa sinne fantasiavaltakuntaansa, alan torkkua. Sääli, että zemblailu sai tästä niin suuren roolin. Siinä on vähän jotain sellaista hassunhassua ”katsokaa kuinka kreisi olen”-henkistä keikarointia, jonka takia en ole saanut Jari Tervon tai Salman Rushdien kirjojakaan juuri luetuksi (toki Tervon hassuus ja Rushdien keikarointi on hyvin erilaista). Käytän preesensiä, koska en ole lukenut Hehkua ainakaan vielä loppuun.

Nabokov on maaginen kirjailija – siinä arvostavassa merkityksessä, että hän tekee jatkuvasti erilaisia pieniä silmänkääntötemppuja ja suuria illuusioita. Hän on, sanottakoon ilmeinen, ensiluokkainen kirjailija, ja Lolita maailmankirjallisuuden parhaita romaaneja, mutta ehkä juuri tämän takia olenkin pettynyt, että hän on halunnut lähteä vetämään Hehkun uimahypyn (maagisen uimahypyn!) sijasta pellehypyksi. Monien mielestä valinta on varmasti onnistunut, mutta tämä lukija vähän pettyi. (Nyt sen puolustaminen, että kertoja on epäluotettava ja fabuloiva ja se on koko kirjan juju, ei ole varsinainen puolustus, koska on kirjailijan valinta tehdä kertojasta tietynlainen – muistuu mieleen nuoruuden roolipeli, missä eräällä pelaajalla oli hahmo, joka haastoi koko ajan riitaa ja kylvi kaaosta peliryhmän keskellä, mistä syytteistä hän puolustautui vetoamalla, että tällainen tämä hahmo on, hän vain pelaa sitä hyvin – totta, mutta tarvitsiko nyt ihan tuollainen hahmo luoda.)

Edit: Luin sittemmin Hehkun loppuun, ja hyvä niin – olisi hemmoteltua jättää hieno teos kesken oman ajoittaisen tylsyyteni takia – älköön se myöskään olko kannustamasta ketään tarttumaan Hehkuun.

Sen sijaan George Saundersista innostuin. Joulukuun kymmenes on novellikokoelma, jonka liepeessä on sata kehua kirjailijoilta, eivätkä kehut olleet ansiottomia, kirja on erinomainen.

Semplica-päiväkirjat-novelli liikutti minua valtavasti ja aiheutti sitten vastaavasti ehkä sen ainoan isomman pettymyksen kirjassa. Sen kuvaus pienestä Simplicissimus-hahmosta, joka koettaa saada elettyä pientä elämäänsä oli koskettava, tai ainakin alkoi koskettavasti. Mutta scifi-henkinen (scifi on usein myös yhteiskunnallista) nimi-aihio ”ST-ripustustuksista” vei tarinan vähän syrjään ja tuhosi samaistuttavuutta. (Hienosti hän kyllä annostelee tietoa siitä, mitä nämä ovat.) Ikään kuin Saunders ei olisi ihan luottanut satiirisen mutta silti sympaattisen pienen elämän kuvauksen tässä nyt riittävän.

Satiirinen mutta silti sympaattinen on osuva kuvaus Saundersin kirjalle laajemminkin. Hieno, vaikea, tärkeä yhdistelmä. Saundersia mainostetaan ”hauskimmaksi satiirikoksi sitten Twainin”, mutta ehkäpä mainostaja Zadie Smith ei hyväksy Tom Wolfea. (Tai, ehkä, Wolfen piikikkyys oli hänelle liikaa? Saunders jättääkin paremmin vaikutelman, että syvimmiltään hän silti on hahmojensa puolella.)

Saundersia ylistetään hänen kielellisestä osaamisestaan (kyvystä liikkua erilaisten puhujien rekisterissä), mutta saan vaikutelman, että tämä on hänen luontainen lahjakkuutensa, joka ei vaadi häneltä hirveästi efforttia (suhteeni dialogiini on sama). Sen sijaan olen vaikuttuneempi hänen kyvystään kuvata ns. matalan tunnollisuuden hahmoa: Low Conscientousness. Tämä on kirjailijoilta melkein aina hyvin vaativaa, koska (proosa)kirjailijat ovat yleensä itse korkean tunnollisuuden luonteita, ja matala tunnollisuus on hyvin vaikea tavoittaa, kun se on kaukana omasta persoonallisuudesta. Matala tunnollisuus=”vastuuton” ihminen, ei rationaalinen ja rakentava ja piittaava. Ei kierrätä, eikä ainakaan poista niittejä paperinkeräyspapereista. Tällaisen Saunders kuvaa etenkin Kotiin-novellin päähenkilössä. (Kotiin toi mieleen Hemingwayn suurenmoisen novellin Sotilaan koti.)

Saunders on myös omalla tavallaan tiheä kirjailija. Kuvittelen, että hänen muistikirjansa ovat täynnä kiinnostavia havaintoja, joita tarinoihinsa ammentaa.

Yhdenlaisena ansiona pidin myös sitä, että Joulukuun kymmenes sopii nähdäkseni sekä ammattilaisille että niille, jotka lukevat vähemmän. (Aika totaalista sekin). Tarkkuutta Saunders lukijalta vähän vaatii, mutta tyylillisesti ja maailmallisesti sisältö on sellaista, että voisin kuvitella antavani tämän lahjaksi jollekulle satunneisemminkin proosaa tai etenkin novelleja lukevalle.

Saunders

Hyvin rullaavat kaulukset Saundersilla

 

 

Ehkä kerron kesän lukulistastani enemmän toisessa postauksessa. Kesäni ei kyllä varsinaisesti tunnu alkavan, ennen kuin Perkele on painokunnossa.

*

PS: Kirjoitin eilen tämän postauksen työtietokoneella – kotinettikoneellani en osaa kirjoittaa. Kun yritin siirtää sen tälle kotinettikoneelle, koneen Open Office ei onnistunut avautumaan. Installoin OO:n uudestaan, mutta se ei onnistunut, koska – selvisi – ohjelma oli sittenkin vielä olemassa. Siinä avattua tiedostoa ei vain näkynyt missään, se ei ollut näkyvä, se ei auennut, mutta se oli silti auki, se oli olemassa, mutta tieto sen olemassaolosta ei välittynyt aistein. Installoin OO:n uudestaan poistaakseni OO:n (näin siellä nimittäin sellaisen valintavaihtoehdon, jossa lataamalla ohjelman voi poistaa sen), ja sitten installoin OO:n uusiksi, mutta ei se toiminut.

Tänään sammutin tämän tietokoneen ja sytytin sen uudestaan, ja nyt – OO aukesi normaalisti. Mutta nyt ei kuvakkeita OO:hon ole enää olemassa. En saa siis ohjelmaa auki muuta kuin klikkaamalla tekstitiedostoa. Onneksi edes niin. Mutta en tiedä missä OO-ohjelma jatkossa sijaitsee: Window Vistassa ei jostain syystä näy, mitä ohjelmia koneella on. En ymmärrä miksi näin halutaan tehdä ihmisille. Mikä heitä motivoi? Mitä tällainen tekee ihmiskunnalle? Miksi niin moni uskoo, että tiede on ainoastaan hyvä voima, kun päivittäin kohtaamme tieteen sovelluksia, jotka nöyryyttävät meitä ja tekevät meistä pienempiä ja alhaisempia? Minkälainen ihminen suostuu uskomaan, että tiede on ainoastaan hyvä voima, vastoin päivittäisiä vastakkaisia todistuksia? Sokea (tiede)uskovainen – niin täydellinen, ettei edes ymmärrä olevansa sellainen. En pidä heitä minään. Heissä ei ole rahtustakaan kivikauden ihmisen ihmisyydestä, vaikka kivikauden ihminen oli barbaari.

No koetin etsiä neuvoa Googlesta: ”where are my programs in Windows Vista” yms., mutta nettini ei jostain syystä nyt avannut niitä linkkejä, joita haulla löysin. Onneksi nettini avasi linkin tänne blogiini, joten käytettyäni tämän kesäkuun viimeisen aamupäivän ja heinäkuun ensimmäisen aamupäivän vuonna 2015 sain tämän postauksen tänne ilmaan. Olen taas pienempi tämän postausongelman takia, ja myös teidän käsityksenne minusta on pienempi.

Nyt minun pitää kysyä itseltäni, miksi jatkan tietokoneen kanssa, kun jatkuvasti käy näin? Koska niin ei käy joka päivä, ainoastaan välillä. Behaviorismin alkeita: jos haluaa koe-eläimen jatkavan käytöstä, ajoittainen palkinto riittää, jokakertainen sen ei tarvitse olla. Olen koerotta.