Tunnetusti Leevi Lehto käyttää uudessa James Joyce -suomennoksessaan Ulysses  yksikön kolmannen persoonan feminiinistä persoonapronominia hen. Siis naisesta ei hän, vaan hen. Minusta se on oiva ratkaisu ja toimii tuossa kirjassa.

Olen käyttänyt samaa ratkaisua aikoinaan novellien ensiversioita kirjoittaessani, siis ennen kuin olen keksinyt ’heille’ nimet. Päähenkilö-nainen on siis ollut hen ja päähenkilö-mies hän. Sittemmin olen kuitenkin heidät toistaiseksi aina nimennyt. En muista, keneltä tämän metodin kuulin. On hen ollut esillä ennen Ulyssesta.

Kirjoittamista harrastamaton lukija ei välttämättä ymmärräkään, millaisia ongelmia suomalainen lattanan yleispätevä, sukupuolineutraali ’hän’ voi kirjoittajalle asettaa. Se pakottaa selvyyden vuoksi nimeämään henkilöitä – ei ole vain häntä, vaan hänen on heti ja vähän aina oltava Jamina tai asessori Borgström tai Hentun Liisa. On eri asia lukea lause ”Hän tuli huoneeseen” kuin ”Borgström tuli huoneeseen”. Nimet ovat kohosteisia: ne hyppäävät silmälle ja kaappaavat huomion. Jos henkilö nimetään, se on lukijalle usein vihje, että tämä henkilö on tärkeä. Kun hän ei riitä, pitää nimen sijasta käyttää kiertoilmaisuna esim. sanaa ”nainen” tai ”tyttö” tai ”tarjoilijatar”, ja kuka silloin nimittää ko. hahmoa naiseksi tai tytöksi tai tarjoilijattareksi? Kertoja? Näkökulmahenkilö? Kirjailija? Millä perustein? Mitä se kertoo kertojasta, näkökulmahenkilöstä, kirjailijasta? Aina näitä kysymyksiä ei haluaisi joutua miettimään.

Nimissä on myös sanamagiaa: ne ohjaavat luentaa ja herättävät lukijassa ei-kaivattuja assosiaatioita, joita kirjailija ei voi mitenkään ennakoida (”Hei, meillä on töissä Borgström, siinä vasta m—-u jätkä”). Ja sitten on se aina niin yleinen tilanne, jossa lukija löytää kirjasta oman nimensä tai äitinsä syntymänimen ja kuvittelee, että tässä puhutaan hänestä.

Ja kääntäjälle se vasta ongelma onkin. He gave the book to her on muutettava muotoon Hän antoi kirjan neidille/rouvalle/naiselle/Elizabethille. Ja kirjailijahan ei näin kirjoittanut, syystä. Toinen vaihtoehto on sitten se arvailupuuro, että kuka nyt puhuu kun ”hän” puhuu.

Sanan ”tämä” käyttö virkkeessä jälkimmäisenä mainitusta henkilöstä auttaa ajoittain, mutta ei poista ongelmaa. Siis että ”Hän antoi kirjan tälle.” Lisäksi moni ei tunne sääntöä muutenkaan.

”On the third date, he told her he thought she was the one.”

”Kolmansilla treffeillä hän kertoi tälle hänen ajattelevan, että tämä oli se oikea”? (Myönnetään, tahallisen kömpelö suomennokseni hieroo suolaa haavoihin.)

Olen päätynyt ongelmallisen hänen kanssa omaan ratkaisuuni: käytän se-sanaa yksikön kolmantena persoonapronominina kaikista muista paitsi näkökulmahenkilöstä puhuttaessa. Näkökulmahenkilö (se henkilö, jonka näkökulmasta tapahtumia seurataan, yleensä päähenkilö) on siis hän, ja kaikki muut se. Hän antoi kirjan sille.

Tämä luo kiistatta puhekielimäisen efektin. Pärjään sen kanssa. Mahdollisesti se yleistyy tulevaisuudessa kirjoitetussakin kielessä. Puheessahan se on pronominina käytännössä korvannut hänet kaikessa paitsi muodollisimmassa puheenparressa. (Ajoittain tulee kyllä silti ongelmia selkeyden kanssa, kun sanaan on tuppaamassa kaksi se-sanaa: ”Hän antoi sen sille”? Jos käytetään puhekielistä eläytymisesitystä, tämä ei ole minulle aina ongelma. Toivottavasti ei lukijallekaan.)

On täysin mahdollista, että olen joskus tämän säännön kanssa torkahtanut. Onkohan Kaikki on sanotussa jokin virhe tässä edellä kuvaamassani hän ja se -sanojen käytössä? Jos löydät romaanista jonkun virheen, palkitsen tarkkuuden lähettämällä sinulle yhden niteen tulevaa romaaniani Totuus naisista heti kun se ilmestyy. Siis: jos olet löytänyt kohdan, jossa hän viittaa johonkuhun muuhun kuin luvun näkökulmahenkilöön (Toma, Henkku tai Samu) tai se viittaa näkökulmahenkilöön, kirjoita alle kommentti ja kerro. Ensimmäinen tarkkasilmä palkitaan.

Huom: Repliikkien hänejä ei tietenkään lasketa. Puheella on omat sääntönsä. Niistä vaikka myöhemmin lisää. Saatan myös vedota eläytymisesitykseen, jos hänet sisältävä kohta referoi toisen henkilön puhetta/ajattelua.

***

PS. Arto Kivimäki teki Facebookissa hienon huomautuksen:

Suomen puhekielessä pronomineilla ”se” ja ”hän” on selkeä funktio: ”hän vakuutteli tekevänsä mutta ei tehnytkään” on puhekielessä ”se sanoi että kyllä hän tekee mutta ei se mitään tehnyt”. ”Hän” on siis käytössä silloin kun esitetään toisen sanomisia (vrt. latinan oratio obliqua). Tämän pohjalta […] odottaisi asetelman olevan toinen: että näkökulmahenkilö olisi ”se” ja muut olisivat ”hän”.

Kyseessä on siis Ison suomen kieliopin § 1469 nimeämä logoforinen pronomini:

Monissa puhutun kielen varianteissa sekä näitä jäljittelevässä kaunokirjallisessa dialogissa pronomineja se ja ne käytetään kerronnassa ihmisistäkin, kun taas pronominit hän ja he esiintyvät ensisijaisesti referaatissa ja ovat samaviitteisiä johtolauseen kommunikaatioverbin subjektin kanssa: Se sanoi, että hän antaa ne minulle. Tällaista toisen puhetilanteen puheaktipronominiin viittaavaa pronominia (tässä hän) nimitetään logoforiseksi.

Totta. Olen käyttänytkin ’häntä’ joskus hahmojen repliikeissä tuossa epäsuorassa käytössä, jossa se on ikään kuin fossiloitunut muoto ja jotenkin vähän kömpelö yritys ”kunnolliseen” kieleen. Sen sijaan sen vaihtaminen näkökulmahenkilön pronominiksi ei ainakaan minun tarpeisiini sopisi. Mikä toimii dialogissa, ei kirjan kerrontaratkaisuna toimikaan. Tarinan kertojan (erotuksena siis kirjailjasta tai kirjan hahmoista) käyttöön tuo huomaamaton, ei-kohosteinen ’hän’ sopii mielestäni hyvin, ja tarinan näkökulmahenkilö, jonka kautta kaikki kuvataan, käyttää sitten muista ihmisistä ’sitä’ kuin puhuisi itsekseen/lukijalle. Kyseessä on vaivihkainen lukijan eläyttäminen näkökulmahenkilöön.

Vertaa kumpaan henkilöön lukija samaistuu:

”Hän halusi huutaa sille jotakin, mutta ei sitten keksinyt mitä huutaa, joten hän tuhahti ja käänsi sille selkänsä.”

”Se halusi huutaa hänelle jotakin, mutta ei sitten keksinyt mitä huutaa, joten se tuhahti ja käänsi hänelle selkänsä.”

Kiitokset kommentista, jonka ansiosta myös löysin oman käytäntöni kuvattuna pykälään, joten voin siis jatkossa aina tiukan paikan tullen vedota: ”Niin niin, mutta saanko pyytää huomionne Ison Suomen Kieliopin pykälälän § 1470 d)…”

Kaunokirjallisessa kerronnassa hän voi erottaa päähenkilön se-pronominilla merkitystä sivuhenkilöstä (d); se on tällöin osoitus siitä että henkilön ajatusreferaatti on puhekielinen.

(d)

Hän_i raivostui. Se_j ei koskaan ajatellut, että häneltä_i onnistuisi. (k)