Tehtäväpaketti kirjojeni ahkeralle lukijalle

Kun viettää päivänsä yksin kuin majakanvartija, kuulkaahan nyt, pakko siinä on itseään koettaa viihdyttää. Kirjailija julkaisee kirjan, siitä tehdään juttuja ja kriitiikkejä, joissa sen näkyvimmät rakenteet kuvaillaan lyhyesti, kuulee ihmisiltä, että kiitos kirjasta, luin sen, tykkäsin. Harvoin kukaan tuo esille sitä, mitä kirja tarkkaan ottaen edes sisältää. Ja silti sitä on nyprännyt niitä lauseita juuri täsmälliseen muotoon.

Nypräämistä jaksaa kun ajattelee tekevänsä sen itselleen.

Kuinka hauskaa kirjailijalla voi olla työnsä parissa, valkeni minulle erityisesti parin kolmen teoksen kautta, jotka aikoinaan luin viittein varustettuina. Laurence Sternen Tristram Shandy oli yksi, Vladimir Nabokovin Lolita toinen. Se Gilbertin kartta Joycen Odysseuksesta oli kolmas, se joka osoitti joka luvun symboliikan ja vastineen Homerokseen. Opetus oli: jos kirjoittaa kirjan, miksei saman tien pidä hauskaa sen kanssa.

Joten kun Kaikki on sanottuun piti nimetä ”kunnollisen perheen” lapsia, nimesin heidät Peppi Pitkätossun superkunnollisten kavereiden mukaan. Annikasta tosin tuli Henriikka.

Kaikki on sanotussa hain sisarusten välistä yhteyttä samoilla johtomotiiveilla, kuten mustat silmät, helikopteri ja ennen kaikkea heräämisen johtomotiivi, jotka seikkailevat ristiin. Kullakin sisaruksella oli myös oma pääasiallinen aistinsa, jota hän käytti. Sovelsin heissä surutta niin freudilaista, jungilaista kuin evoluutiopsykologiaakin: Kirjassa on esimerkiksi yksi oidipaalinen tai sanotaanko elektramainen luku. Hahmojen kehitys menee tiettyjen jungilaisten arkkityyppien mukaan: kehittyminen on uusien, nykyisille vastakkaisten arkkityyppisten elementtien tuomista osaksi persoonaa, tulemista monipuolisemmaksi.

Ja koska pidän kertojan roolia proosassa ratkaisevan tärkeänä, koetin pysyä ehdottoman tiukasti kertojassa, joka kokee ja kuvaa kaiken näkökulmahenkilön tajunnan läpi: eli kirjoitin sen mitä kunkin luvun päähenkilö tietäisi, aistisi, ajattelisi, tuntisi ja mitä välittäisi eteenpäin lukijalle – ja kun Samu ei ole älyllinen tyyppi, hänen ajatusketjunsakaan eivät saa olla sofistikoituneita, vaikka sitten joku ikävä lukija pitäisi kirjailijaa sen takia yksinkertaisena. Ja kun kerran Toman viidennen lopussa meinasin livetä tästä piruuttani, kauhistelin, että kaikki pitävät tätä virheenä, joten lisäsin sinne johtolauseen ”hän mietti, että”, että mietintä menee hänen omaan piikkiinsä eikä ulkopuolisen kertojan. Hannasin.

Tämän jälkeen ja tämänkin takia oli luonnetta kehittävää lukea sitäkin kekseliästä aikakausilehtikriitikkoa, jonka mielestä kirjassa kaikki on sanottu turhan suoraan. Puolensa ja puolensa, ammateissa.

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Kantava ajatus on, että kirjailijan pitää pystyä perustelemaan joka ikinen ratkaisunsa. Perustelujen ei tarvitse olla tieteellisesti taikka oikeustuvassa kestäviä, mutta kirjailijan omantunnon tulee hyväksyä ne ja selittää itselleen. Ne ovat poeettisia perusteluja. Eli liikkuvat vähintään temaattisella tasolla.

Perustelujen ensimmäinen tehtävä on auttaa ja helpottaa kirjoittajaa. Niiden avulla hän pääsee eroon luovan ihmisen päävihollisesta, äärettömästä vapaudesta. Jos hahmon takki voi olla minkä värinen tahansa, miksi kirjoittaa hänen takkinsa väri? Miksi hänellä olisi takkia ollenkaan? Miksi hän olisi olemassa, jos hän voi haahuilla täällä yhtä lailla ilman takkia kuin takissa? Ongelma on sama kuin täyspysähdys kehotuksen ”press any key” edessä, koska näppäimistössä ei ole any-näppäintä. Joten sitä perustelee monia asioita, jotka voisivat olla täyttä sattumaakin, koska sattuma on yleensä ”any key”.

Minulla esimerkiksi oli mielessä ihan konkreettinen selitys sille, mikä teki Ronjasta Ronjan. Ja Ahneiden ja viattomien novellissa Sielun hauta minulla oli mielessä tieteellinen selitys päähenkilön pariutumisongelmille. (Novellissa esiintyy myös henkilöiden niminä viittaus sen inspiraatioon, Maiju Lassilan Rakkautta-satiiriin. Yllättävän harva on edes huomannut novellin olevan puhdas satiiri.)

Sitten tapahtuu sellaisia asioita, joista tuntee jääneensä kiinni omatuntonsa vaientamisesta: ne englanninkieliset rocksanoitukset, joiden Tapani Koskikari miettii olevan synonyymejä seksille, olivat vuoden 1979 hittibiisien nimistä. Sitten minun piti muuttaa tapahtumien aikajanaa ja kyseiseksi vuodeksi tulikin 81, mutta olin totta puhuen liian tyytyväinen verbeihin lähteäkseni tekemään listaa uusiksi, joten lisäilin sinne muitakin ja idea hajosi.

Ja sitten on asioita, joiden suhteen on pannut vapaasti omiaan eikä edes välittänyt ovatko ne totta myös kirjan ulkopuolisessa maailmassa, kirjan maailmaan ne kuuluvat. Aivazovskin historiikki tällaisena. Mutta kas, kun ne laittaa hahmon suuhun, sittenhän virhe ei ole minun vaan hänen.

Totta puhuen pelkään, että olen alkanut jo unohtaa monia perustelujani Kaikki on sanottuun. Totuus naisista on vielä paremmassa muistissa. Tässä jotain pohdittavaa niille, jotka sellaisesta tykkäävät:

– Jaoin romaanin keskeisimmät henkilöt kahden johtomotiivin alaisuuteen. Mitkä nämä johtomotiivit ovat ja miten henkilöt järjestäytyvät suhteessa kumpaankin ryhmään?

– Luvun kaksi kaksi rinnakkaista tarinaa ovat verrannollisia. Sama sanasto toistuu niissä samassa järjestyksessä. Alkaa muffinssista, jota sanaa minun piti käyttää sitten Roosan tarinassakin, vaikka nuoriso puhuu nykyään kuppikakuista. Koko kirjan rakenteen tasolla on myös isompi verrannollisuus.

– Miksi juuri Firenze?

– Espoota tunteva lukija tunnistaa monia tapahtumapaikkoja. Itse lukio on kuitenkin fiktiivinen.

– Missä kohtaa Roosaa seuraava muuten täysin ulkopuolinen kertoja tekee lipsahduksen ja esittää tulkinnan, eli tunteilee?

– Onko Kari Koskikari olemassa? Muuallakin kuin Tapanin mielessä?

– Ja tietysti: Mikä on totuus naisista?

Kansi Tuomo Parikka

En tässä yritä esittää, että aivan kaikki olisi kirjassa loppuun asti mietittyä. Se on mahdotonta siitä syystä, että emme näe, mitä emme näe. Voimme nyprätä sitä minkä huomaamme, mutta jos sieltä toiselta puolelta vuotaa kirjaan jotain, se on meille näkymätöntä. Toisille se saattaa paistaa. Se pelottaa kirjailijaa vielä enemmän kuin kiireiset aikakauslehtikriitikot.

Enkä tässä odota näihin vastauksia. Nämä ovat tässä lukijan lisäharrasteena, sikäli kuin lukija innostuu tällaisista, ja sikäli kuin ne voivat inspiroida kirjoittajia. Lukijalla on täysi ja yhtäläinen vapaus olla innostumatta ja nauttia vain lukumatkasta.

Loppuun brittiläistä postpunkia bändiltä, jota Tapani Koskikari ei enää välitä kuunnella:

Ks. myös lukijahaaste yksi ja lukijahaaste kaksi, sekä logiikka, jolla merkitsen dialogia.

Mainokset