Valkea kani saa Ihmemaassa kuninkaalta tarinankerrontaohjeen:

Aloittakaa alusta, ja jatkakaa kunnes tulette loppuun. Sitten lopettakaa.

Mutta mistä tarina alkaa ja mitä kertoa, on mitä perusluonteisin kysymys kirjoittajalle.

Kurt Vonnegutilla oli tähän neuvo: Aloita niin läheltä loppua kuin mahdollista.

Se ei ole nokkeluus, vaan piilottaa syvällisen viisauden. Kerro vain ne tapahtumat, jotka ovat välttämättömiä loppuun pääsemiseen. Ts. ne jotka muuttavat jotain juonellisessa tarinassa, ne joita ilman ei kokonaisuutta voi ymmärtää. On nimittäin olemassa tapahtumien kuvausta ja sitten on tarina. Tapahtumien kuvauksen voi olla kirjoittamattakin eikä se haittaa. Tarinasta taas ei voi poistaa vaiheita, tai kokonaisuudesta tulee selittämätön.

Tapahtumien kuvausta on niissä kouluaineissa, joissa kerrotaan luokkaretkestä:

Lähdimme aamulla bussipysäkille. Villellä oli uusi reppu. Bussi tuli ajallaan ja menimme sisään istumaan penkeille. Minä istuin Villen vieressä. Eipä aikaakaan kun olimme perillä Helsingissä. Siellä oli tuulista ja Matin lippis lensi lätäkköön. Korkeasaaren laiturissa oli mies joka kysyi mihis pojat on mänössä. Lautalla tuuli vielä enemmän… jne.

 

Tapahtumat ovat vasta materiaalia tarinalle, ei tarina. Jos tästä huikeasta luokkaretkestä tehdään novelli tai romaani, pitää miettiä, mitä ilman ei pärjätä. Mistä siinä tehdään tarina, kausaalinen narratiivi. Mitkä muutokset on tarinassa läpikäytävä ennen loppua.

Arkinen esimerkki: hahmot nopeusjuovat kaljaa. (’Nopeusjuoda’ ei ole sanakirjassa.) Voi kuvata miten se tapahtuu:

Keke tarttui pulloon ja sihautti sen auki sytkärillään. Pullo tuntui sopivan haalealta kädessä. Hän tasasi hengitystä. Ludde oli valmiina kellon kanssa vieressä ja kysyi oletko valmis. ”Valmiita ollaan”, Keke sanoi, ”käynnistä vasta kun osuu huulille”. Hän rentoutti kurkunpäänsä, puhalsi ilmaa ulos ja nosti yhdellä nopealla liikkeellä pullon pystyyn huultensa väliin ja kalja ryöppysi hänen suuhunsa…

Tällä proosalla ei ole tarkoitus tehdä vaikutusta nyt, olennaista on se, että tämä nopeusjuonti on vain tapahtumien kuvausta, ellei siihen liity jokin tarinallinen elementti: hahmon pitää vaikka onnistua  kuvatussa aktissa voittaakseen Ludden ajan tai saavuttaakseen Lissun hyväksynnän.

Silloin nopeusjuontia ei kannata jättää kuvaamatta, koska ilman sitä ei ymmärretä nopeusjuontia seuraavia tapahtumia.

Merkittävistä juonellisista tapahtumista muodostuu helminauha. Tapahtumat/kohtaukset ovat helmiä, narratiivi on nauha, joka yhdistää ne.

Jos nopeusjuonti ei ole juonellinen elementti, tulee miettiä, kannattaako sillä lukijaa sitten työllistää. Voisiko sen kertoa tiivistäen jälkikäteen: ”He olivat nopeusjuoneet kolme kaljaa mieheen ennen paikalle saapumista, joten…”

Vai onko nopeusjuonti tärkeää vaikka hahmojen luomisessa? Nämä ovat tällaisia jätkiä, että tämä nopeusjuonti on tärkeä kuvata, että lukija pääsee heidän nahkoihinsa. (Silloin kuvauksen pitää melkein olla aika tarkkaa ollakseen eläyttävää.) Tai onko nopeusjuonti tärkeää tunnelman luomisessa, taikka symbolisesti tai jonkinlaisella temaattisella tasolla? Vai onko kaljan nopeusjuonti ihan vain niin tärkeä etnologinen akti, että sen kuvaaminen on jo sinänsä itsessään kiinnostavaa ilman mitään muuta käyttöä, perusteluja ei tarvita?

Ehkä kaikkea tätä, mutta parempi siitä silti tulee, jos nopeusjuonti on samalla juonellinen elementti. Toisin sanoen, tärkein syy kuvata nopeusjuonti on se, että jokin on sen jälkeen vähän eri lailla kuin sitä ennen: mieluiten siinä mitä hahmot tietävät, tai vähintään siinä mitä me tiedämme hahmoista.

Juonen kanssa voi tehdä kaiken mitä ilmankin juonta, mutta juonen kanssa siitä tulee parempi.

Jatko-osa täällä: Dumbo.

* Asiaankuulumaton uutinen: Tuoreessa Kerberos-lehdessä (4/2013) on esseeni Tauno Yliruusista. Vladimir Putin teki siitä juuri vähän ajankohtaisemman. Lehteä saa mm. Akateemisesta kirjakaupasta.