Jonkinlainen johdanto täällä.

Tagini ja aloituspostaukseni nimi ”tämä kirjoittamishomma” on peräisin Orwellin mainiosta romaanista Eläköön tuonenkielo! (1936, suom. Raija Mattila). Sen päähenkilö on rutiköyhä aloitteleva runoilija Gordon Comstock. Hän avustaa Antikristus-nimistä sosialistista lehteä, jonka päätoimittaja on vauras Ravelston.

Ravelston ilmestyi hetken päästä kadulle hatutta, autoilijanhansikkaita käsiinsä kiskoen. Hänestä näkyi yhdellä silmäyksellä että hän oli rikas nuori mies. Hänellä oli yllään rahakkaan älymystön univormu: vanha tweedtakki, mutta sellainen joka on teetetty hyvällä räätälillä ja käy sitä aristokraattisemmaksi mitä enemmän sille karttuu ikää, hyvin väljät harmaat flanellihousut, harmaa villapaita ja paljon pidetyt ruskeat kengät. Hän oli ottanut kunnia-asiakseen mennä näissä tamineissa joka paikkaan, myös hienoihin koteihin ja kalliisiin ravintoloihin, vain osoittaakseen halveksuntaansa yläluokan sovinnaistapoja kohtaan. Häneltä jäi huomaamatta että sen voi tehdä ainoastaan yläluokka.

Nykylukijalle pitää selventää, minkä takia Ravelston osoitti halveksuntaa asullaan: tweed ja ruskeat kengät oli varattu maaseutukäyttöön, ja nyt ollaan Lontoossa. Ravelston tekisi sovinnaisemmin, jos käyttäisi hattua, pukeutuisi kampavillapukuun ja mustiin kenkiin ja vaihtaisi villapaidan (”pullover” alkuperäisessä, arvatenkin v-aukkoinen neule käytettäväksi solmion kanssa) liiveihin.

Mielikuvituksen avuksi joitain ravelstonhenkisiä antikristus-lookeja internetistä:

Minkähänlaisen vaikutuksen Ravelston tekisi asullaan nykyisissä älymystöpiireissä, joissa jo irtotakin käyttäminen farkkujen ja t-paidan kanssa lähentelee ylipukeutumista? Olisiko Ravelstonin asu taas jonkun mielestä halveksuva, tällä kertaa siksi, että hän on liian hyvin puettu?

Muualla kirjassa täysin pennitön Gordon valmistautuu kirjallisille teekutsuille. Niin pohjalla hän ei ole, että esiintyisi kutsuilla kengät lankkaamattomana, joten hän raapii kenkälankkipurkista jämiä tulitikulla. Hän on lainannut neulan voidakseen parsia sukkansa. Se on parempi keino kuin se toinen, värjätä sääri mustaksi reikien kohdalta, mitä Orwell tekee köyhyysmuistelmissaan Puilla paljailla.

Gordonilla ei ole varaa ajaa partaansa päivittäin (terät ja saippua loppu), mutta silti hän yrittää pussata naisystäväänsä Rosemarya. Tämä kirvoittaa Rosemaryn epäuskoiseen huudahdukseen:

Että minua suutelisi mies, joka ei ole edes ajanut partaansa!

*

Orwellin Englannissa näihin asioihin liittyi luokkakysymykset, mutta sen lisäksi nämä esimerkit kertovat ihmiskäsityksestä, joka on erilainen kuin meidän omamme. Meillä  ulkomuotokysymyksiä hallitsee edistyksen tarina:

Ennen ihmiset olivat kamalan pinnallisia ja jäykkiä ja näkivät turhaa vaivaa esiintyäkseen edukseen… mutta onneksi tuli 1970-luku, ja nyt ihmiset ovat ihanan syvällisiä eivätkä haaskaa aikaa itsestä huolehtimiseen, koska se on tarpeetonta näin syvällisessä maailmassa ja muutenkin tylsää.

Vaurauteen suhteutettuna on mahdollista, että aikamme on epäesteettisin sitten luolan.  Estetiikassa on kyse paljon muustakin kuin estetiikasta. Tämän Rosemary tiesi.