Elämäni levytangon kanssa

En muista, mikä sai minut ensimmäisen kerran tarttumaan levytankoon. Sen sijaan muistan hyvin missä se tapahtui. Asuin opiskelijakämpässä Etu-Töölössä, ja sinä kesänä löysin naapurirapun kellarista kuntosalin. Se oli olohuoneen kokoinen eikä siihen onneksi ollut satsattu liikaa rahaa – onneksi, koska siellä oli kyykkyteline ja penkkipunnerruspenkki, sarja käsipainoja ja kuntopyörä. Kumimattoja lattialla. Piti opetella kaikki alusta alkaen ainoalla kunnollisella tavalla.

*

Ekoja ei unohda. Eka kerta kun jää tangon alle penkkipunnerruksessa. Ensimmäinen ja viimeinen kerta kun jää levytangon alle jalkakyykyssä. Ensimmäinen kerta kun huomasin peilistä, että käsivarteni on minulle vieras. Ensimmäinen kesäni salilla, jolloin kopioin ohjelmani Rikhardinkadun kirjaston hyllystä löytyneestä Lee Haneyn bodauskirjasta ja ostin ensimmäisen herani citykäytävän toisen kerroksen modernista lisäravinneliikkeestä. Tämä oli aikaa, jolloin hera maistui jauhetulta tennispallon sisäkumilta. Oli voitettava kakomisrefleksi tullakseen Lee Haneyn kaltaiseksi.

Olen oppinut levytangoilta paljon asioita, joita olisi sääli yrittää tässä laittaa sanoiksi, ja paljon asioita, jotka painonnostelijat, nuo luontaiset aforistikot, ovat osanneet kiteyttää lentäväksi lauseeksi. Tärkein opittava oli tämä: you compare yourself to yourself. Vertaa itseäsi vain itseesi, ei muihin. Todella, miten minä olisin muuten voinut koskaan samaistua oikeisiin bodareihin? Minulla oli alla nuoruus ruipelona ja muutaman vuoden historia kasvissyöjänä ja sellaiseksikin hyvin huonona – saatoin paistaa lounaaksi itselleni punajuurisiivuja. Painoin kuusikymmentä kiloa sinä ensimmäisenä kesänä. Miten siitä lähtee vertaamaan itseään tähän:

Lee Haney

Ei lähdekään. Ensimmäisen kesäni onnistumista mitattiin eteisen peilillä. Sen voitto oli se iltapäivä, jolloin punnersin penkistä oman painoni verran.

*

Humans are not physically normal in the absence of hard physical effort. Exercise is… the thing we need to make our bodies, and in fact our minds, normal in the 21st century. And merely normal, for most worthwhile humans, is not good enough.   – Mark Rippetoe

*

Raha, jota kuntosalit käyttävät laitteisiin, menee hukkaan. Rahaa käytetään vain että voidaan tehdä salista eklusiivinen, ei tehokas. Levytanko ja joitakin telineitä ja käsipainosarja ovat paras varustus, ehkä taljat ja siinä se. Mitä enemmän laitteita salilla on, sitä helpompi on unohtaa, että sinun piti olla se laite.

Levytanko ei salli unohtaa sitä. Siinä se makaa lattialla. Jos haluaa siirtää sen, on käärittävä sormensa sen ympärille ja osattava nostaa se ylös. Mitä haluat tehdä sillä? Jos tartut tankoon ja nostat sen maasta, liike on maastaveto. Jos haluat sen rinnallesi, käytät hauiksia jos olet aloittelija, tai teet rinnallevedon, jolloin se päätyy solisluittesi eteen. Nyt voit työntää sen suorille käsille: tämä on prässi. Tai voit kyykistyä sen kanssa, eli tehdä etukyykkyä. Olet juuri käyttänyt joka ikistä tahdonalaista lihastasi.

Tällaisilla saleilla harjoittelevat maailman vahvimmat:

Minunkin elämäni levytangon kanssa tuli monen vuoden suvantovaiheeseen. Sillä mitä tehdään, kun innostutaan uudesta harrastuksesta? Ostetaan kausikortti hyvään paikkaan. 2000-luvun alun minäkin maksoin suuren töölöläisen salin jäsenyydestä. Siellä oli laitteet kaikkeen, ja koska laitteet ovat siinä, onhan niitä käytettävä. Onhan se mukavampi istua laitteessa ja vähän nitkutella. Se on energian säästämisen periaate, jota noudattavat madotkin.

Joten ristiriitaisesti tämä oli kausi, jolloin olin eniten innoissani treenaamisesta mutta treenasin kaikkein huonoiten. Viisijakoisia ohjelmia, takaolkalihaksen eristämistä, kuusi eri liikettä hauiksille. Kaikki tämä kundilta, joka painoi yhä alle seitsemänkymmentä kiloa.

Sitten tuli netti ja uusi innostus, T-Nationit ja Pakkotoisto.comit ja UFS ja mitä kaikkea. Se oli että back to basics mitä treeniin tuli: kyykyt, vedot, punnerrukset. Mutta ravinnon suhteen lähdettiin ihan uudelle asteelle. Opin vasta silloin, kuinka tärkeää ravinto on. Syöminen on treeniä.

Enempi ei ole minulle silti parempi. Yhden syksyn John Berardin massakauden jälkeen painoin 85 kiloa. Närästys oli järkyttävää ja syöminen kävi työstä – maha täyteen viisi kertaa päivässä. Sen jälkeen en ole jaksanut sikabulkkeja uusiakaan. En jaksa mättää ruokaa, ja jätän mieluummin aterian väliin kuin kannan eväitä mukanani. Isoa minusta ei näin tule, mutta eipä tuo nyt tärkeätä olekaan.

*

I had quite enough sensitivity. What I lacked was an existential awareness of myself and my body. I know how to despise mere cool intelligence. What I want is intelligence matched by pure physical existence.

Ehkä se oli Mishima. Muistan lukeneeni esseen Sun and Steel, jossa japanilainen kirjailija Yukio Mishima (1925 – 1970) selittää, miksi hän tarttui levytankoon.

Oikeastaan periaate on hyvin yksinkertainen: Ei ihminen saa supistua vain yhdeksi ominaisuudeksi, yhteen taitoon. Voit olla nokkela ja lukenut paljon, mutta ellet tee jotain kehollasi, et ole kokonainen. Mihinkään käteen ei kirja sovi niin hyvin kuin jääkiekkoilijan. Kenenkään käteen ei levytanko sovi niin hyvin kuin laihan lukutoukan. Erikoistuminen on hyönteisille, ja juuri kenellekään ei typistyminen ole niin haitallista kuin kirjailijalle. Tiedän että levytanko on tehnyt minusta paremman kirjailijan.

*

Kehitys loppuu tyytyväisyyteen

(Anon.)

Keski-ikäistyvä perheellinen mies ei kyllä treenaa samalla innolla kuin nuorena. Olen pysynyt hoikassa mutta säädyllisessä n. 75 kilon kunnossa vuosia, vaikka harrastan liikuntaa vain kaksi tuntia viikossa ja lopun ajasta istun ja mussutan juustoa. Kahteen tuntiin mahtuu kolme lyhyttä ja intensiivistä punttitreeniä. Vapailla painoilla, koska lihas tarvitsee vapautta. Muutama talvi takaperin tein Helsingin Atleettiklubilla voimanoston yhteistuloksen neljäsataa kiloa tasan. Se oli kirouksellinen iltapäivä, koska viidensadan kilon virstanpylvääseen en käytännössä jaksa yltää ja neljäsataa on mukiinmenevän pyöreä luku sille aikoinaan kuusikymmentäkiloiselle kynäniskalle, josta tuli kynänpyörittäjä. Mutta muita tuloksia sitä aina asettaa, ja yksittäisiä nostoja olen tehnytkin parempia. Tällä hetkellä koetan saada kyykkyä ja painonnostoliikkeitä raakoina vähän takaisin. Mielessä on käynyt myös kokeilla taas Westside For Skinny Bastardsia, se oli hyvä ohjelma aikoinaan. Levytangolla ei tekeminen lopu. Levytanko on niin tylsä, ettei siihen voi tylsistyä.

Tähän loppuun meinasin parhaassa nettibodaushengessä liittää tuhnuisen vessakuvan nykykunnostani, mutta pelkään ettei ahdasmielinen kulttuuriala vielä ole valmis suvaitsemaan harrastustani. (Olen jo nyt erikoistarkkailussa, koska kampaan tukkani.) Joten lopetan tuoreella lainaukseen:

Ihminen on fyysisesti monipuolinen ja kyvykäs eläin: on jännettä, hermoa, lihasta, luuta ja isot aivot – ja ne kaikki on tarkoitettu käytettäviksi! On sanomattoman idioottimaista, että ihminen on lähtenyt mukaan teknologian palvontaan ja itsensä raunioittamiseen. -Pentti Linkola

Päivällinen Tapiolassa II: Lihaliemi, rakastettuni

Ensimmäinen osa Päivällinen Tapiolassa -sarjaa on täällä.

Anteeksi muodikas anglosaksinen ilmaisu, mutta mikä on enemmän win-win kuin lihaliemi?

Lihaliemi on käytännössä lihansyönnin sivutuote, koska luita ei voi sellaisenaan syödä. Lihaliemi on sekä ekologista, herkullista että terveellistä. Oli ruokavaliosi sitten mikä tahansa, kenenkään mielestä lihaliemi ei ole haitallista. Keittiömestarit tietävät, kuinka tärkeää liemi on ruoan maulle, mutta harva tietää lihaliemen olevan hyvin ravinteikasta – ja vielä harvempi tietää, että maku johtuu ravinteista.

Senkin takia on sääli, ettei lihalientä arvosteta. Nykyään aito lihaliemi korvataan esanssikuutiolla, joka on kemiallinen huijaus. Makuhermoja ehkä onnistuu huijaamaan, mutta soluja ei voi huijata: keho tunnistaa lihaliemikuutiot lisäaineiksi ja lihaliemen mitä oivallisimmaksi ravinnoksi. Lihaliemi ansaitsisi melkein oman paikan ruokaympyrästä.

P1030224

Monipuolinen ruokavalio tarkoittaa sitä, että syödään eläimistä kaikki osat. Me ihmiset muodostumme samoista aineista kuin eläimetkin. Meidän luustomme ja nivelemme ja rustomme ja ihomme esimerkiksi on tehty samoista ravinteista kuin lehmän ja kanan. Koska harvemmin kaluamme luita, luiden ravinteet on mahdollista nauttia keittämällä niistä lientä. Keittämisessä vesimolekyylit toimivat kuin pieninä sahoina, jotka irrottavat luusta, nivelistä, rustosta ja nahkasta ravinteita, jotka ovat hieman erilaisia kuin lihaslihassa. Lihaliemen tärkeimpiä ravinteita ovat:

– Kollageeni. Se on yleisin proteiini meidänkin kehomme tukikudoksessa, luissa, rustoissa, suonistossa, ihossa ja hiuksissa. Kollageeni hajoaa mm. gelatiiniksi eli liivatteeksi. Liivate on hydrofiilista, eli sitoo vesimolekyylejä. Juuri tämän takia sen väitetään olevan erityisen hyväksi ruoansulatukselle ja suolistolle.  Ehkä siksi sairastaville ennen tarjottiin kanakeittoa. Muuten, selluliitti aiheutuu kollageenin tuhoutumisesta.

– Glykosaminoglykaanit, joista yleisimmät ja kuuluisimmat ovat glukosamiini, kondroitiini ja hyaluronihappo. Näitä ostetaan tabletteina erilaisiin nivelvaivoihin ja läiskitään iholle voiteina.

Glukosamiinia ja kondroitiinia myydään nivelvaivoihin lisäravinteina nykyään reseptilläkin.

– Mineraaleja: kalsiumia, magnesiumia, kaliumia, rautaa, fosforia jne. Lihaliemi olisikin vegaaneille hyvä maidoton keino saada kalsiumia ruokavalioonsa.

Se, että emme enää keittele luusoppaa, on täysin mahdollisesti osasyy siinä, että niin monet kärsivät selkä- ja nivelvaivoista, tuki- ja liikuntaelinsairauksista, reumasta, selluliitista, ennenaikaisesta ryppyyntymisestä, hauraista hiuksista ja ruoansulatusvaivoista. Perheellisen kotikokin tehtävä taas on syöttää kasvaville lapsille runsaasti lihalientä tukemaan näiden luuston ja muun tukikudoksen kasvua.

*

Lihaliemi on helppo tehdä. Laitetaan luita vesikattilaan, sekaan joitain juureksia, tilkka etikkaa ja keitellään. Etikan tarkoitus on tuoda liemeen happamuutta, makuun se ei vaikuta. Happamuus imee luista mineraaleja tehokkaimmin. Kemiajuttuja.

Liemi kiehautetaan. Ennen kiehumista pinnalle alkaa nousta vaahtoa. Vaahto tulee kuoria pois reikäkauhalla. Kaikki painottavat tätä, joten uskotaan kerrasta.

P1030027

Kuorimisen ja kiehauttamisen jälkeen laita liesi pienelle. Hiljaista porisuttelemista jatketaan vaikka yön yli tai kahdenkin. Kanaliemelle riittää vähempikin, ja kalalientä ei yleensä keitellä joitain tunteja pitempään. Monet kokit, kuten Fergus Henderson, tekevät liemet parin tunnin keittelyllä, mutta kun on aikaa keitellä pitempään, liemeen saa enemmän ravinteita ja makua.

Luiksi käy mikä vain. Erityisen nivelikkäät ja rustokkaat palat ovat parhaita. Härän häntää laitan yleensä aina mukaan, siitä irtoaa tuhti liemi. Sian luita ei jostain syystä kukaan käytä, joten jääkööt. Kun keittää kokonaisen kanan, lihat voi ruotia välissä pois luista ja jatkaa luiden keittelyä vielä liemeksi. Juureksina käyvät esim. porkkana, sipuli, palsternakka, purjo, lanttu, juuriselleri, jne. En yleensä laita mausteita liemeen, että se jää monikäyttöiseksi eri ruoanlaittoihin, mutta persiljaa, laakerinlehtiä, pippureita ja suolaa voi käyttää.

Tältä valmis liemi näyttää purkkeihin kaadettuna. Keitellyt luut ovat kauniin kaluttuja ja huomattavasti haurastuneita. Kananluut napsuvat heti poikki. Tämä on nopeutettua osteoporoosia. Mineraalit liukenevat luista liemeen ja ovat valmiita ruoaksemme.

P1030030

Rasva kohoaa purkin pinnalle. Varsinkin kanaliemistä kuorin rasvan roskiin, sillä kanan monityydyttymättömät rasvahapot tuskin kestävät vuorokauden porisuttelua. Väristä päätellen tässä on mukana ollut porkkanan karotinoideja.

Kun liemen viilentää jääkaapissa, se parhaimmillaan hyytyy. Se johtuu sen sisältämästä liivatteesta. Siitä tietää onnistuneensa.

P1030054

Liemen voi pakastaa vaikka annospusseissa. Luista parhaat voi laittaa pakkaseen käytettäväksi uudelleen. Minulla on aina valkoisen lihan luita, punaisen lihan luita ja kalanruotoja omissa pusseissaan pakkasessa. Äyriäisistä saa myös hyvää lientä.

046 

Miten käyttää lihalientä?

– Keitot tehdään liemeen. Kalakeitto kalaliemeen, kanakeitto kanaliemeen, lihat lihaliemeen. Jos keittoa ei tehdä liemeen, se on vain ruokaa, johon on kaadettu vesilasi. Halvat ravintolat, koulukeittiöt, laitoskeittiöt, ym. tekevät vesikeittoja huijatakseen ihmisiä. No joo, voi tietysti olla, että nämä vesittäjäkokit eivät ole huijareita vaan ihan vain ammattitaidottomia, ja he luulevat keiton tarkoittavan vedellä jatkettua ruokaa.

– Pataruoat kannattaa tehdä liemeen. Kuvan karjalanpaistin liivate alkaa jäähtyessään muodostaa riitettä. Siitä erottaa, ettei sitä ole tehty veteen. Jääkaapissa paisti hyytyy huomiseksi.

016

– Liemessä voi keittää vaikka mitä. Pavarotti keitti pastansakin lihaliemeen. Meillä ei syödä pastaa, mutta riisin keittoveteen laitan aina pussin kanalientä. Pataruokiin taas lisään mahdollisen riisin suoraan pataan ruoanlaiton loppuvaiheessa, jolloin tästä muutoin melko tyhjästä tärkkelyksestä tulee tavattoman maukas lisuke ja lisäenergian lähde.

011– Jos lihalientä keittää kasaan, eli antaa siitä haihtua vettä, syntyy ns. demi-glace, eli valmis, tiviis kastike lihalle. On harvoja valopilkkuja maassamme, että kaupasta saa ostettua myös oikeaa lihalientä ja demi-glacea valmiina! Puljonki tarjoaa erilaisia liemiä litran ja puolen litran tetroissa. Demi-glacea 2 tai 2,5 dl tetroissa tarjoavat HK ja Portti. Nämä kaikki on tietääkseni tehty keittelemällä luita kasvisten ja mausteiden kanssa.

Vertailun vuoksi Knorrin ”lihaliemikuution” ravintosisältö:

Suola, hiivauute, kasvirasva, maltodekstriini, sipulijauhe 7%, sokeri, naudanliha 1,7%, persilja, porkkana, valkosipuli, mausteet ja yrtit.

Hiivauute tarkoittaa usein natriumglutamaattia. Ravintosisällöthän listataan suuruusjärjestyksessä, joten tämä liemikuutio on käytännössä vain suolaa, natriumglutamaattia, kasvirasvaa (kovetettua? osin kovetettua transrasvaa?) sekä maissitärkkelystä.

Viikonloppu on oivallista aikaa laittaa liemi porisemaan!

Mitä kannattaa lukea ja miksi

Romaanin kirjoittamista verrataan joskus maratonin juoksemiseen, mutta vertaushan on huono. Maratoniin menee jokunen tunti ja juokseminen on helppoa. Oikeasti romaanin kirjoittaminen on bodausta. Se vaatii vuosien itsekuritusta, jonka aikana joka toisto ja ruoanmurena lasketaan. Jos kaikki menee hyvin, lopussa seistään lavalla jännittämässä.

Muutakin yhtäläistä on. Bodarille kehitys on riippuvaista syömisestä. Syöminen on treeni, joka tapahtuu viisi kertaa päivässä, siinä missä kuntosalilla bodari treenaa vain muutamia kertoja viikossa. Lukeminen on kirjailijalle samassa asemassa. Sanoja tulee luettua moninkertaisesti enemmän kuin kirjoitettua.

Lukeminen on kirjailijalle työtä, mutta ei se haittaa. Pidän työstäni, ja osaan silti nauttia hyvien kirjojen lukemisesta, vaikka niitä ruotiikin sillä ahnaalla silmällä, että mitä tästä voi oppia ja hyötyä.

Lukeminen treeninä kehittää näkemystä paitsi kirjallisuuden keinoista, myös sen aiheesta, ihmisestä ja yhteiskunnasta. Ja tämä on minusta liian harvoin ymmärretty: omaa yhteiskuntaansa ei opi ymmärtämään vain sisältä käsin, lukemalla sen tyypillisten edustajien tyypillisiä tuotteita. Niistä ei nimittäin ymmärrä perspektiiviä, sitä mitä muuta voisi olla. Mitä meiltä puuttuu, miten muuten tätä voi lähestyä? Näkymätöntä ei merkitä.

Opiskelin aikoinaan kulttuuriantropologiaa, joka perustuu tapaan tarkastella ulkoa sisäänpäin. Yhtä yhteiskuntaa ymmärtämällä ei ymmärrä vielä yhtään, koska ei osaa erottaa erityisjärjestelyä ja anomalioita siitä, mikä on yleistä tai jopa universaalia.

Niinpä tekee hyvää lueskella vieraiden kulttuurien tavoista järjestää asiansa.

Ja kannattaa lukea vanhaa kirjallisuutta, koska siitä saa historiallista perspektiiviä siitä, miten meillä on asiat aiemmin järjestetty. Minä luen ennemmin vanhaa kirjallisuutta kuin uutta kirjallisuutta vanhoista ajoista, koska on tavattoman vaikeaa kuvata menneitä aikoja sotkematta mukaan nykyaikaisia käsityksiä. Niinpä en ole koskaan ollut innostunut historiallisista romaaneista tai edes historiantutkimuksesta. Ne on kirjoitettu silmälasien läpi, niin metaforisesti kuin konkreettisestikin. (Silmälasien konkreettinen viesti: nykyaika on pilannut silmäni ja nykyaika on yrittänyt korjata ne.)

Koska nykyinen yhteiskuntamme on niin demokraattinen, kannattaa lukea kirjallisuutta esidemokraattisilta ajoilta, ajoilta ennen tällaista parlamentaarista, luokatonta, tasa-arvoista jne. yhteiskuntajärjestystä, joka näyttää meille ainoalta mahdolliselta.

Koska nykyinen yhteiskuntamme on niin liberaali, kannattaa lukea konservatiivista kirjallisuutta. Käytän termejä tässä laveasti, ja lasken konservatiiviseksi suurimman osan kaunokirjallisuudesta ennen 1960-lukua sekä esim. Tom Wolfen, Cormac McCarthyn ja Michel Houellebecqin. Tämä on erityisen tärkeää siksi että liberaalit eivät ymmärrä konservatiiveja niin hyvin kuin toisinpäin.

Koska nykyinen yhteiskuntamme on niin maallinen, kannattaa lukea uskovaista kirjallisuutta, siis sellaista, jonka kirjoittaja uskoo korkeampaan voimaan. Melkein kaikki esimoderni kirjallisuus on tämän määritelmän mukaan uskonnollista. On siis monta hyvää syytä lukea klassikoita.

Koska nykyinen yhteiskuntamme on niin optimistinen (se uskoo että kaikki on paremmin kuin ennen ja tulevaisuudessa aina vain paranee), kannattaa lukea kirjailijoita, jotka vaikuttavat pessimisteiltä ja vastarannankiiskeiltä. Totuus löytyy keskimäärin lähempää pessimistiä, koska ihmisellä on tarve kuvitella asiat paremmiksi kuin ne ovat.

Ja niin edelleen. Listaa yhteen raapimalla tulee selväksi, ettei tässä jää liikaa aikaa päiväperhojen lukemiseen. Sen kysyminen kirjailijalta, oletko jo lukenut uuden Finlandia-voittajan, onkin sama kuin kysyisi bodarilta paljon penkki. Kysymys paljastaa harrastelijan. Bodari tietää, että pitäisi puhua jalkakyykystä.

D-vitamiinista ja mitä lääkärit haluavat

Tämä D-vitamiinikohu toimii muistutuksena kahdesta asiasta: 1) Ruoka on tärkeämpi kuin pillerit. 2) Silloin kun ruoka ei riitä (D-vitamiini on harvoja poikkeuksia), kannattaa satsata luotettavaan valmistajaan ja vaihdella lähteitä. Ja D:n ollessa kyseessä: omat vitamiiniarvot voi ja kannattaa mitata.

Kävin joulukuun puolivälissä 2009 Töölön Mehiläisessä mittauttamassa veren kalsidiolin eli D-vitamiinitasoni 25(OH)D. Olin syönyt 3 kuukautta 5.000 IU (125 µg) Healthy Originsin D3-vitamiinia päivässä öljykapselina. Lähtötasoni olivat varmaan hyvät, sillä otin kesällä aurinkoa ja ruokavaliooni kuuluu paljon D-vitamiinin lähteitä, kuten munia, kalaa ja kalanmaksaöljyä. Viljaa syön yhä hyvin vähän, ja viljakuiduthan laskevat D-vitamiinitasoa.

Lukemani oli 176 nmol/l (71 ng/ml). Hyvin siis imeytyi.

Mehiläisen viitekehykset ovat väljät: minimissään 80 nmol/l vaaditaan luuston hyvinvointiin, toksisuusraja on 250 nmol/l. Alan auktoriteetin Vitamin D Councilin tavoitearvoilla 125 – 200 nmol/l (50 – 80 ng/ml) olin hyvää korkeaa keskitasoa. Minulla oli siis varaa jättää vitamiinilisät kokonaan tauollekin. (Taisin ottaa niitä vielä muutamia helmikuussa.) Kannattanee ihan varmuuden varaksi tähdätä Vitamin D Councilin tavoitearvojen alalaidalle, ellet kärsi esim. syövän tai suolistotulehduksen kaltaisista taudeista, joiden hoito vaatii enemmän D3-vitamiinia.

Testi maksoi vain viisikymppiä.

Ikävä kyllä D-vitamiinikohun alle jäi vielä paljon tärkeämpi uutinen. HS julkaisi 25.10. Päivi Repon jutun Hoitosuositusten tekijöillä paljon sidonnaisuuksia. Siinä oli selvitetty, kuinka paljon hoitosuositusten tekijöillä on yhteyksiä lääketeollisuuteen. Ja tottahan niitä oli. Parhaimmilla verkostoitujilla oli yli 30 sidonnaisuutta, suuri osa lääkeyhtiöihin. Sidonnaisuuksia ovat muun muassa luentopalkkiot lääketehtaiden kongresseissa, maksetut matkat lääketehtaiden kongresseihin, lääketutkimukset ja lääketehtaiden järjestämät lääkärien jatkokoulutukset. Ei ole hurjaa liioittelua sanoa, että ”sidonnaisuus” on eufemismi korruptiolle.

Internetversiosta puuttui nimiä. Ne on saatavissa täältä zip-filenä. Esim. neurologi, unitutkija Markki Partisella todettiiin 34 sidonnaisuutta: luentoja lääkealan yrityksissä palkkioita vastaan, lääkealan tukemia koulutustilaisuuksia, toimimista asiantuntijan roolissa lääketehtaiden piikkiin. 33 -21 sidonnaisuutta oli kirjattu seuraavanlaisille ihmisille: KYKSin ylilääkäri Olavi Airaksinen, HYKSin infektiosairauksien klinikan ylilääkäri Asko Järvinen, TYKSin neurologian ylilääkäri Kaj Metsärinne, Vantaan kaupungin ja Mehiläisen ylilääkäri Merja Laine, Tampereen yliopiston lastentautiopin professori Markku Mäki sekä Oulun yliopiston sisätautiopin emeritusprofessori Antero Kesäniemi. Melko kattava paketti siis.

Seuraa itsestäänselvyyksiä, joita ei kuulla läheskään tarpeeksi usein.

Lääketieteen ensimmäinen tehtävä ei ole ihmisten terveyden edistäminen. Lääketiede tutkii lääkkeitä. Siitä nimi. Lääketiede on liiketoimintaa. Lääkäri taas harjoittaa lääkitsemistä, sitä millaisia lääkkeitä pitää sairauksiin soveltaa. Lääkärin kannattaa jättää potilaansa eloon, koska muuten kukaan ei halua hänen potilaakseen. Lääkäri tekee työtään saadakseen potilaita ja potilaista palkkaa. Enemmän palkkaa on parempi kuin vähemmän.

Aivan varmasti on paljon lääkäreitä, joita on joskus motivoinut ja yhä motivoi myös vilpitön halu auttaa ihmisiä. Se ei sulje yllä olevaa mitenkään pois. Tehokas auttaminen on tehokasta liiketoimintaa.

Lääketiede liiketoimintana limittyy terveyden edistämisen kanssa vain osittain. Lääketeollisuus ja sen alaiset (sis. lääkärit) esimerkiksi tutkivat tauteja suhteessa siihen, miten paljon niiden hoidosta (ei niinkään parantamisesta) on saatavissa rahaa, ei suhteessa taudin merkittävyyteen. He suosittelevat lääkkeitä ja lääketieteellisiä operaatioita hoidoksi vaivoihin, joita voisi hoitaa ilmankin näitä (esim. insuliini II-diabeetikoille tai lihavuusleikkaukset). He vastustavat usein hoitokeinoja, joista ei ole saatavilla rahaa. (Edellä mainittu D-vitamiini esimerkiksi näyttää joka vuosi lupaavammalta mitä moninaisiin vaivoihin, mutta D-vitamiinia ei voi patentoida, ja sitä saa erittäin halvalla eristettyä lanoliinista, joten lääketeollisuus ei innostu siitä ja saattaa puhua siitä halveksien.) He keksivät jatkuvasti uusia sairauksia, joihin voi kaupata yhä enemmän lääkkeitä. Parhaat tuotot saadaan nimeämällä normaaleja toimintoja sairauksiksi: kolesteroliarvot esimerkiksi kohoavat kaikilla vanhetessa (kolesteroli suojaa aivoja vanhenemiselta), joten statiineja voi kaupata kaikille. Niitä on tarkoitus syödä koko ikä, eli niiden tarkoitus ei edes ole parantaa potilasta. Statiinit ovat lääketeollisuuden tuottavin keksinto.

Kaikkein keskeisin epäkohta on tietysti se, että sairauksien ennaltaehkäiseminen ei kannata. Ehkäisyyn ei satsata, koska on parempi antaa ihmisten sairastua ja kaupata sitten hoitoja ja lääkkeitä. Se työllistää lääkäreitä ja pitää lääketeollisuuden rahoissa.

Tässäkään huomiossa ei ole mitään kontroversiellia taikka omaperäistä. Se on normaalin liiketalouden kuvaus. En lakkaa ihmettelemästä, miksi niin harva ymmärtää tämän.

Paras selitykseni on, että lääkärit ovat nykyajan pappeja. Pappien tehtävä, siis vanhoina hurjina aikoina, oli pelotella ihmisiä piruilla ja esittää sitten sankaria, joka pystyy pelastamaan heidät näiltä. Lääkärien tehtävä on näytellä sankaria saman näytelmän nykyaikaisessa roolituksessa. Ihmiset kunnioittavat lääkäreitä, koska he uskovat näiden tekemään roolisuoritukseen. Ja kyllähän sairas uskoo sankariinsa, koska hän haluaa uskoa – koska hänellä ei ole muuta. Pillerit ovat materialisoitua lohtua.

Tämä pappisvertaus selittää myös, miksi kaiken yllä olevan sanominen ääneen kuulostaa monista pyhäinhäväistykseltä.

Järkevät ihmiset sen sijaan suhtautuvat lääkäreihin samanlaisella terveellä skeptisyydellä kuin kaikkiin muihinkin, jotka tarjoavat heille palveluitaan maksua vastaan.

Sisätyön vaarallisuudesta

Joka miehellä on oma nörtteilyalueensa. Yhdellä se on Valioliiga, toisella Led Zeppelinin tuotanto, kolmannella mekaaniset rannekellot inhouse-koneistolla, minulla fysiologia. Ravinto ja terveys kiinnostaa. Tämä postaus sikäli kuin joitain muitakin kiinnostaa. Lukijoista suurin osa lienee istumatyöläisiä, joten ainakin tämä koskee heitä.

Meille tarjoillaan terveystietoa yleensä rutkasti tyhmennettynä. Suurin osa kaloripuheesta esimerkiksi on tällaista. Tiedättehän: laihtuminen on sitä että syö enemmän kuin kuluttaa tai muuta vastaavaa. Kuulostaa ihanan yksinkertaiselta. Kuka tahansa osaa toistaa. Mutta ei toimi. Tämä on viestinnän perusongelma: jotkut asiat pitää vääntää rautalangasta, että viesti välittyisi mahdollisimman monelle ja kapasiteetiltaan erilaisille kuulijoille. Mutta kaikki asiat vain eivät taivu rautalangaksi. Istumatyöhön esimerkiksi kaloripuhe ei päde.

Istumistyö tai istuva elämäntapa ei lihota siksi, että se kuluttaa vähemmän kaloreita kuin aktiivinen. Keho tienaa liikkumiseen menetetyt kalorit takaisin lisäämällä ruokahalua. Istuminen lihottaa siksi, että se katkaisee lipoproteiini lipaasi -nimisen entsyymin toiminnan. Lipaasi nimensä mukaisesti pilkkoo rasvaa energiaksi. Kun rasva ei pala, energia loppuu. Väsyttää. Ja tulee nälkä. Taukohuoneen Marie-keksit alkavat muistuttaa etäisesti ruokaa.

Tiesin tämän, mutta silti vaati valokuvan, että sen todella ymmärsi. Alalleni kiusallinen tosiasiahan on, että joskus kuva vain on tuhatta sanaa tehokkaampi.

Kuvassa plasmanäyte. Sama henkilö, sama ateria, mutta toinen on nautittu istuen ja toinen seisten. (lähde)

https://i1.wp.com/perfecthealthdiet.com/wp/wp-content/uploads/2012/10/Sitting-vs-Standing-Lipase.jpg

Vasen plasma on sakeaa, koska istuen syödyn ruoan ravinteet ovat yhä veressä. Ne teutaroivat verisuonissa päättöminä kuin teinit Kampissa perjantai-iltana ja päätyvät lopulta rasvasoluihin läskiksi, eivät lihassolujen energiaksi. Tämä ei ole vain lihomisongelma, koska mikään lihomisongelma ei ole vain lihomisongelma kuten diabeteskaan ei ole vain haiman ongelma, vaan koko fysiologisen järjestelmän ongelma päästä varpaisiin.

Ajattelin kyllä istua jatkossakin ruokapöydän ääreen. Mutta surullisen totta on, että jos ihminen olisi tarkoitettu istumaan päivät pääksytysten, meidän takapuolessamme kasvaisi tuoli. Tai jos lähestyy asiaa evoluution kautta: savannilla ei ollut jakkaroita.

Vaan seisomatyöpyötä olisi mahdollisuus. Papakin oli näin tyytyväinen omaansa: