Poikkeustilapäivät 35 ja 36: Jerry Seinfeld ja koronanjälkeiset erakkoravut

Päivä 35, maanantai

”Isi, onks toi rakkikoira?”

Iso osa lasten viihdyttävyydestä ja hellyyttävyydestä johtuu siitä, että he käyttävät sanoja vähän väärin. Nyt poika näyttää kuvakirjasta koiran kuvaa. Onko se ’rakkikoira’? Mikä on rakkikoira, tarkalleen ottaen ja täyttääkö kuvan koira määritelmän? Vaikea sanoa! Jostain Kaunotar ja Kulkurista kai tämä sana peräisin. ’Rankkuri’ on lapsille tuttu käsite, elämässä sellaisia ei taida olla.

Poika leikkii ja lukee yksikseen päivisin nyt paljon, ainakin kunnes siskojen koulut on tehty. Viihtyy, ainakaan ei valita, ei kaipaa päiväkotiin. Noinkohan hänen sanaansa voisi luottaa, tietääkö aikuinenkaan, mikä hänelle itselleen on hyväksi.

Tytöillä tuntuu olevan aika eri määrä kotikoulutehtäviä. Yksitoistavuotias saattaa tehdä tehtäviään pahimmillaan kuusi tuntia stressaantuneena. Yhdeksänvuotias tulee monesti aamiaisen jälkeen kertomaan, että teki jo päivän tehtävänsä.  Ja kyllä näyttäisikin tehneen kun niitä tarkistan, välillä vähän puolivillaisesti kyllä. Tunnollisuus ei jakaudu tasaisesti. Tässä on ”kympin tytön” ja ysin tytön ero. (Vertauskuvia: lapset eivät edes saa vieläkään numerotodistuksia.)

(Olen nyt pahis ja pyydän opettajaa lähettämään lisää tehtäviä jälkimmäiselle…)

*

Kalle Kuikkalan etsintäarvoitukset jatkuvat pitkästä aikaa, ehkä ensi kertaa melkein vuoteen. Se on leikki, jonka keksimme tyttöjen kanssa nelisen vuotta sitten. Mystinen Kalle Kuikkala on aina varastanut jotain tai rikkonut tai sotkenut ja kävelyllä etsimme jälkiä hänestä. Jos metsästä löytyy kaljatölkki tai Burger Kingin kääreet, olemme varmasti Kalle Kuikkalan jäljillä. Katsokaa, tästä hän on kulkenut… (Olen kirjoittanut Kallestamme kolumnin taannoin Apoteekki-lehteen, mutta sitä ei taida olla netissä.)

Vaeltelemme ympäri tienoota etsimässä Rouva Pönttisen arvoesineitä, jotka Kalle ja tämän rikostoveri Kille Kaikula ovat anastaneet. Onpa hauskoja rakennuksia Pohjois-Tapiolassa, uutta ja vanhaa vierekkäin, ”tyylikkään” modernia ja rapistunutta vierekkäin…  Löydämme IMS aikaisen vallitusketjun komentokeskuksen puitten keskellä, isoa betonibunkkeria, luonto vallannut ja pienet pojat rakentavat krossaripyörille todella komeaa ajorataa, kumpuja, ylämäkiä, alamäkiä, hyppyreitä… Toivottavasti pojat käyvät täällä ilman koronaakin, luultavasti, tämä kutsuu sisäistä poikaanikin. Kaikki ei ole ihan kehnosti, jos pienet pojat rakentavat metsään hyndiä polkupyörilleen.

*

Italialainen bloggaaja kirjoittaa, että Italia suunnittelee avaavansa rajansa turisteille huhtikuussa 2021

Kestää hetki ennen kuin päivämäärä uppoaa.

Yllätin tekemällä tänään vielä toisen pääsiäislampaan. Nyt kun ei käyty sukulaisissa, en ilmeisesti saanut lammasta tarpeeksi.

Iltaohjelmana taas Seinfeldia. Seinfeld on fantastinen opastus juonen kirjoittamiseen, kaikilla elementeillä on funktionsa. Jos Kramer herkuttelee laatikollisella persikoilla tai ostaa autokuorman verran ruokaa tukusta kerralla, ne eivät ole ainoastaan väriä, vaan niillä on juonellinen funktio, ja kun niihin myöhemmin palataan, selviää mikä. Tällaista olisi varmasti hirveän hauska kirjoittaa, kun komediassa ei tarvitse huolehtia ”uskottavuudesta” ja muista tosikoiden keppihevosista. 

Seinfeldissa on hämmästyttävää, miten sarja toimii vaikka kaikki sen päähenkilöt ovat ihan kauheita tyyppejä. Jerry, George, Elaine ovat kaikki samanlaisia ikäviä, ihmisvihaisia, itseriittoisia  tyyppejä, joita ei omaan elämäänsä kaipaisi. Sarjan pelastus on – siis loistavan komedian ja juonenkirjoittamisen lisäksi – näyttelijät: Georgen ja Elainen näyttelijät ovat fantastisia roolissaan. Kramer taas on kahjona ainoa vähän sympaattisempi hahmo, hänen fyysistä sekoilukomediaansa en nuorena arvostanut, mutta nyt sen näkee hyvin tärkeänä vastavoimana älyllis-neuroottis-ihmisvihaiselle kolmikolle.

Vertaa Seinfeldia Parks & Recreationiin, toiseen, ehkä vielä parempaan komediasarjaan, tajuaa olennaisen eron hahmoissa. Parksin kaikki hahmot ovat tykättäviä, kaikki.  Hyvin erilaiset hahmot, osa hyvin vaikeita, mutta kaikki tykättäviä. Se on todella kunnioitettava suoritus työryhmältä. Hyvin harvoin Parks  edes kävi sillä siirappisella rajalla, että no nyt on liian lämminhenkistä, puhumattakaan sen ylittämisestä. Lisäksi Parksilla on puolellaan se, ettei siinä ollut naururaitaa. Kun ei ole purkkinaurua, on pakko kirjoittaa hauskaa…

Ei tulisi tänä keväänä nyt mieleenkään katsoa scifikauhua tai mitä muita näitä nykyisiä suosittuja Netflix-sarjoja on. Ajatukset tarpeeksi kauas koronasta…

Päivä 34, tiistai

Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinja on jatkanut hakuaikaansa 7.5. asti. Se on maan paras koulu kirjoittamiseen. Hakisitko sinä

Jos ei tietäisi koronasta, kuinkahan nopeasti huomaisi, että jotain outoa on tekeillä? Yhden asian noteeraisi nopeasti: kasvonaamioita näkee siellä täällä hyvin aasialaisella tavalla, suomalaisilla näitä ei ole tottunut näkemään, japanilaisturisteilla kyllä. (He suojelevat niillä muita ihmisiä, opetti japaninopettajani aikoinaan.) Silkkiniityllä ihmiset kävelevät nurmikon poikki, ei tietä pitkin. Se on erikoista, mutta pysähtyisikö sitä ihmettelemään. Ruokakaupassa on poikkeuksellisen kireä välikohtaus. En saanut alennusta ostamistani katkaravuista, ja jään vielä pyytämään sitä jo maksettuani. Sillä välin naapurikassalla naistaksikuskiasiakas hermoilee, kun  palvelu on hidasta, ”onhan tää nyt uskomatonta”. Ja kaukana saman jonon päässä joku mies alkaa hermoilla, että eikö kassoja tule lisää, kamalan pitkä jono. Oma kassaneitini on jo sulkenut kassan perässäni ja koettaa näpytellä palautusta katkaravuistani, kaksi pussia plussakortilla 7€, mutta hän alkaa hätääntyä eikä osaa toimia oikein hermoissaan. Jätän sikseen, antaa olla hei, ei se mitään, ja toivotan hyvää iltapäivää iloisella sävyllä, joka toivottavasti auttaa jaksamaan. Kassojen työ on sitäkin stressaavampaa nyt kun asiakkaat ovat kireitä. Poikkeuksellisen kireitä. Epäilyttävän kireitä.

Huomaisiko näistä merkeistä, että jotain on erikoisesti, jos olisi Jared Leton tapaan vasta tullut meditaatioretriitiltä erämaasta? Missä vaiheessa huomaisi? 

*

Poikkeustilaa on kestänyt viisi viikkoa. Edessä on oletettavasti vähän vähemmän. Kouluseisautus ei varmaankaan tule jatkumaan enää sitä mainittua 13.5. pidemmälle. Vähän välitilinpäätöstä.

Alussa jännitti, sairastummeko me. Sitä näki mielessään, miten joku alkaa yskiä ja valittaa heikkoa oloa. So it begins… Mutta enää tauti ei oikeastaan pelota. Totta puhuen en murehdi siitä juuri enää. Nyt tätä karttelua jatkaa omalla painollaan, tämä elämä on uusi normaali.

Voisi jatkaa vielä melko pitkään. Jos talous kestäisi, mielikin kestäisi, uskon. Lapset ovat iloisia, etenkin kaksi nuorempaa, vanhin kaipaisi ikäistään seuraa. Mutta lapset voisivat jatkaa näin pitkään. Vaimo voisi jatkaa hänkin, hän käy töissä, töitä riittää, asiakkaat asioivat netitse ja puhelimitse. 

Meillä ei ole mitään hätää. Pari kertaa minuun on hiipinyt pentupurnutti, mutta se on hoitunut päivän tai parin ”levolla” , kun viikonloppuna vaimo on ottanut oman osansa lastenkaitsennasta. (Hattu päästä yksinhuoltajille, jotka jaksavat.)

Päivät menevät nopeasti. Tuntuu olevan jonkinlaisessa välitilassa. Ei ole kesäkään vielä. Ehkä pitäisi alkaa kirjoittaa taas kirjaa. 

Nyt on alkanut nostalgisoida poikkeustilan alkua. Edeltävä viikonloppua etenkin, päiviä miinus neljään asti, siis ennen päivää 0 näissä. -1: viimeinen opetuspäiväni Kriittisessä. Mietin käyttäisikö valkoisia puuvillahanskoja töissä. Mietin voiko oppilaille jakaa monisteita, oli koko ajan tietoinen mihin kätensä laittaa.

-2, lauantai, ja -3 perjantai, kun alkoi tulvia viestejä että harrastukset on peruttu. Perjantaina kävin vikaa kertaa kuntosalilla, siellä ei ollut ketään, siivooja kävi desinfioimassa penkkejä. 
-4 Espoon Kirjailijoiden kokous Iso Omenan kirjastossa. Hamstraus alkoi silloin, ja ihmettelin kuinka täysipäisen näköiset tavalliset espoolaisinsinöörit kulkivat ostoskeskuksessa vessapaperijättipakkausten kanssa kuin muina miehinä. Siinä oli jotain kammottavaa, että nuokin, ihan normaalin näköiset ihmiset… Kehen voi luottaa.

Nyt minua huolestuttaa ajatus, että koronaepidemiaa käytettäisiin syynä lisätä kansalaisten seurantaa. Nämä puhelinaplikaatiot, joilla seurataan ihmisten liikkeitä. Hyvä tarkoitus jne. No aina on ”hyvä tarkoitus”, se on epäilyttävä argumentti, Stalinilla ja Hitlerillä oli ”hyvät tarkoitukset”. Ahdistavaa, jos sellainen valta ihmisten yli annetaan jollekin taholle. Se voi päätyä kenelle tahansa tahansa, joka käyttää sitä mihin tahansa. 

Entä ne pysyvät muutokset, jotka korona aiheuttaa? 

Hygienia. En ole koskaan murehtinut sitä, pelännyt kättelyä, isoja konferensseja, suuria ihmispaljouksia tautien takia, yleisen kuntosalin penkkejä.  Olen liikkunut pikku flunssassa siellä täällä, vähän vältellyt kättelyä mutta siinä kaikki. (Palaavathan käsineet kai nyt laajemminkiin käyttöön? Ohuet nahkakäsineet – mikseivät kaikki käytä niitä, ei nyt ole liian kuuma käsineille? Hanskat kädessä ei kajoa naamaansa. )

Tutkitusti taudit tai koettu tautien uhka lisäävät ihmisten psykologista sulkeutuneisuutta ja ksenofobisuutta, neofobiaa, sitä kautta emotionaalista konservatiivisuutta (erotuksena filosofisesta konservatiivisuuden perinteestä). Sellainen trendi on siis tulossa koronan myötä poliittisesti, se on luonnonmukainen seuraus, ja sille tulee tietysti reaktio eli vastaseuraus, vähintäänkin kauhistelu.  

Eniten huolestuttaa, että tämä kiihdyttää digitalisaatiota – siis sanan epäinhimillisessä merkityksessä, siinä että ”ei tarvita” ihmistä. Että ihminen luulee pärjäävänsä ilman ihmistä. Ei pärjää, nyt eikä tulevaisuudessa, sosiaalinen eläin. Homo sapiens ei ole Paguroidea – erakkorapu. Toimittajat jo nyt ihastelevat kirjoituksissaan oivallusta, että kas tässäkään asiassa ei enää tarvitse toista ihmistä, miten hienoa! Koko ajan löydämme lisää asioita, joihin ”ei tarvitse” ihmistä. Ja erakoituminen kiihtyy ja yksinäisyys ja merkityksetön merkityksen etsintä internetistä. Se on surullista.   

No, tämä kuvaus erakkoravusta kyllä täsmää post-koronaihmiseen:

Jos erakkorapu tuntee itsensä uhatuksi, se vetäytyy kuoreensa niin, että kuoren suun sulkee ravun iso saksi.

 

 

Mutta tänään iltapäivästä tulee lämmin, jopa kesäinen, +15 astetta! Lapset viihtyvät pihalla auringossa ilman pipoa. Pistoolikyykkyni ovat voimistuneet tasaisesti, saan tehtyä tuettuna jo pitkiä sarjoja. Ja tyttären istuttama omenansiemen on alkanut versoa.  

Illallinen on tomaatti-kookos-katkarapukeitto thaityyliin. ”Tää maistuu vähän erikoiselta”, poika sanoo. Lapset ovat luontaisesti neofoobisia, avoimuus on isojen, terveiden ja turvattujen ylellisyyttä. Hän suostuu maistamaan katkarapua ”maailman vähiten”, syö bataatit keitosta ja sitten tahti lusikan kanssa hyytyy kokonaan. ”Hienosti maistoit vaikka se on vähän erikoista”, sanon ja lämmitän eilistä lammasta ja perunaa, tuttua ja turvaavaa…

Ja illalla poika haluaa taas kuulla Monte Criston kreiviä

Poikkeustilapäivät 33 ja 34: Bauhausia ja leipäjuurta

Päivä 33, lauantai

Bauhausissa on melkein ruuhkaa. Kyltit muistuttavat kaikkialla pitämään etäisyyttä. Kassajonolla nainen tuhahtaa takanaoleville vähän etäisyyttä kiitos. Kasvonaamiota näkyy nyt taajaan, ehkä yksi viidestätoista tai kahdestakymmenestä käyttää sellaista, siihen huivit vielä päälle. Me ramppaamme myymälässä edestakas. Kun asiakaspalvelija on korkealla tikaskoneen lavalla kolmen metrin korkeudessa, kysely tuntuu turvalliselta. 

Kotona kiinnitän edullista akustiikkalevyä pianon sisäpuolelle, pianon koppa kaikuu huoneessa kun puhuu. Ei kaiu enää.

Viime syksynä innostuin puuhamieheksi, käytännön mieheksi, löysin sen itsestäni kun muutimme erillistaloasukkaaksi vanhaa taloon. Piti oppia nikkaroimaan ja järkkäämään ja korjaamaan. Entuudestaan minulla oli puoliksi hajonnut muovinen akkuporakone, vasara, saha, setti ruuvimeisseleitä… Olin kliseinen helsinkiläishumanisti. Mutta nyt opin käytännön töitä, koska piti, ramppasin Bauhausissa ja Värisilmässä joka viikonloppu ostamassa työkaluja, tapetteja. Oli hienoa löytää itsestään uusi puoli, uusi taito ja uusi innostus työkaluihin, korvausilmaventtiileihin, koolaustunnistimiin…

Nyt olisi koronakeväänä aikaa remppailla kotona. Ikävä kyllä tekemistä ei juuri ole. Tapetoimme talvella tapetoitavat seinät loppuun. Nyt pitää keksimällä keksiä tekemistä: akustointia pianoa varten, koukkuja seinään aamutakkeja varten, orvokkiamppeleita  – ja nyt etenkin maalia. Maalaamme valkoista seinää roosammaksi. 

Suomalaiset jättävät kotinsa niin tyhjiksi ja valkoisiksi, kun ne pitäisi pukea. Viva-lehden haastattelija oli iskenyt silmänsä tähän ajatukseen, jonka Helen Salo ajattelee Vaaran vuosissa. Mistä se tuli, kysyi. Tästä viime syksyn remontointivimmasta, tapetointi-innosta se tuli.  

Gigantissa ei ole minulle tietokonetta.  Tutkiskelen niitä vielä illalla. Nyt on hyvä hetki tukea kansantaloutta uuden läppärin verran. Kuluttamisen voi perustella altruistisena… Tarpeen uusi kone kyllä tuleekin. Olen tainnut kirjoittaa kaikki kirjani samalla läppärillä, HP:n Compaq n-kuusituhatta jotakin,  se on arviolta vuodelta 2005. Olen henkisesti varautunut, että sormeni joutuvat opettelemaan uuden näppiksen.

Iltalehdessä on erinomainen artikkeli lautapeleistä. Monesti näissä esitellään ”pelejä” jotka ovat luokkaa Tekstaa ilman peukaloa, Puhu ruoka suussa tai Ota koppi silmämunalla, mutta nämä ovat kaikki ensiluokkaisia suosituksia. Hienoa, toimittaja Kemppi…

Päivä 34, sunnuntai

Saan Viva-lehteä lukevalta ystävältä kiitokset haastattelusta ja onnentoivotukset kirjalle. Se on lähtenyt liikkumaan hyvin, vahvisti kustantamo eilen. Huojentavaa. Vanha seurakaveri viestittää, ettei sitä löydy Goodreads.comista rekisteröitäväksi. (Illalla löytyy jo.)

Päivän ohjelmanamme:

  • retki
  • ribsit
  • seinän maalaus

Ohjelmaa on kehitettävä, se on nyt elinehto. Retki tehdään Karhusaareen. Ei Nuuksioon enää, eikä muualle suosittuihin eräkohteisiin Espoossa. Väitän vaimolle niiden olevan täynnä. Pyöräilemme Karhusaareen kauniin aurinkoisessa säässä.

Kun taivaalla näkyy lentokone, sitä hätkähtää. Mikä juttu tämä on… Aivan, lentokone. Noita meni ennen taivaalla paljon.

Rantaviivalla on Karhusaaressa ihmisiä tai porukoita kymmenen metrin välein. Ei tungokseen asti sentään. Joillain on liuta onkivapoja rannassa pystyssä. Perheitä eväällä, pariskuntia kahveilla. 

Nuuksion retken opetus oli se, että lukemattomat ihmiset ovat saaneet saman ajatuksen samaan aikaan kuin sinä. Aavemaisesti tämä toistuu taas, nyt ilman Nuuksiotakin.

Vaimo nimittäin kysyi aamulla minulta: ”Mistä leivän juurta saa?” 

Kun olemme Karhusaaressa eväsviltillä syömässä kaurasämpylöitä, jotka vaimo on ensimmäistä kertaa leiponut itse (kyllä), saan whatsap-viestin. Sukulainen kysyy siinä, haluaako joku leivänjuurta.

Oman evästaukomme jälkeen heittelemme pitkään kiviä rannalta veteen, poika innostuu viskomaan niitä kiloittain.

Ensi kertaa puoleen vuoteen auringossa tuntuu – lämpimältä! Yhdeksän astetta.

Iltaan mennessä jääkaapissamme on purkillinen vehnäleivänjuurta. 

Nyt taitaa olla niin, että leivonta on käynyt aika monen muunkin mielessä. Leivontabuumista puhutaan. 

*

Paluumatkalla yhdeksänvuotias jatkaa kaverinsa luokse leikkimään tämän kanssa pihalla. Ehkä kuvittelen, mutta tämä on kai muuttunut sosiaalisesti hyväksyttävämmäksi nyt, viimeistään kun HUSin ylilääkäri Asko Järvinenkin totesi pitävänsä ulkoleikkitreffejä hyväksyttävinä lapsille. Olennaista on se, että se tuntuu muista ihmisistä sosiaalisesti hyväksyttävältä. Silloin uskaltaa kysyä, että sopiiko teistä jos meidän lapset leikkivät pihalla yhdessä… Tarvitaan jonkinlainen käsitys siitä, mitä muut asiasta ajattelevat. Mielen teoria. Sama kuin mitä sanottiin kommunismista: Se ei kaatunut mihinkään, vaikka kuinka moni ihminen lakkasi uskomasta siihen. Se kaatui kun ihmiset uskoivat, että naapurikaan ei usko siihen. 

Kun säät lämpeävät, isommatkin ihmiset alkavat varmasti kerääntyä leikkitreffeille kaljapussien kanssa. Vappuna? Jos pitää turvavälin toisiin, onko sosiaalisesti hyväksyttyä juhlia vappua piknikviltillä puistossa? Mitähän muut ajattelevat…? 

*

Ohjelmamme toinen asia, ribsit, ovat vielä kohmeessa kun pääsemme kotiin, ehtivät valmistua vasta illaksi. Sitä ennen tarvitsemme lounaan, joten vaimo hakee sushia paikallisesta Sushi Artista. Ravintolan nainen on kirjoittanut noutopaperikassiin: 

 

Se on tavattoman liikuttavaa. Pieni yrittäjä on kiitollinen uskollisesta asiakkaasta. Ei ole helppoa heilläkään nyt.

*

Listan kolmas asia toteutuu illalla, kun maalaamme käytävän seinän roosaksi. Maalia jää paljon, aikaa olisi, noinkohan tätä jatkaisi ensi viikolla.

Hyvä päivä. Tavoitteet saavutettu. Onnellinen viikonloppu koronan aikaan.

 

Poikkeustilapäivät 31 ja 32: Tiedettä ja kasvatustiedettä

Päivä 31, torstai 


MIten toimia, jos kotiin pitää päästää vieras?

Tänään sarjassamme otsikoita, jotka vielä kuukausi sitten olisivat näyttäneet häiriintyneeltä. (Nippa nappa kuukausi! Juuri sen verran on poikkeustilaa kestänyt.)
Itse artikkeli on kuin sketsiviihdettä, tällaisella ivalla ujoja ihmisiä on pitkään pidetty pilkkanaan. Vieraan pelko kuvataan ad absurdum ja ujot ja epäavoimet ihmiset saadaan näyttämään häiriintyneeltä…

”Sopikaa yhdessä etukäteen, miten toimitte tilanteessa. Vierailun pitää olla kaikille turvallinen. Puhdista pinnat, joihin oletat hänen koskevan vierailun aikana, tavanomaisella yleispuhdistusaineella. Käytä kasvomaskia, säilytä etäisyys ja vältä koskettamasta samoja pintoja. Jos mahdollista, pysyttele toisessa huoneessa vierailun ajan…. Kun vieras lähtee, puhdista kaikki pinnat, joihin hän on koskenut.” 

Sisäänpäänkääntyneitä ihmisiä taas on kuvannut kauniisti etenkin Petri Tamminen. Etenkin Piiloutujien maa on käynyt mielessäni viime aikoina. Salaviisas kirja, olin jo unohtanut sen, ja vuosien jälkeen hiipi mieleen. Oli piilossa!

*

Jäin vielä miettimään eilistä ns. Big Five -persoonallisuustyypittelyä. Jäi se viides, sovinnollisuus eli agreeableness, vaikka kyllähän se monesti näkyy päältä sekin. Toisessa, matalan sovinnollisuuden päässä on liivijengiläinen kasvotatuoinnilla. Toisessa päässä pyöreä ja valoisasti hymyilevä perussiisti, jonkin julkisen puolen virastossa oleva kahvihuoneen valopilkku, kiltti ja hiljainen Manta, josta kaikki toteaavat ”on se Manta kyllä niin…” ”Niin…” ja lauseessa on karvas loppusointu, tietty sääli ja samalla häpeä itseä kohtaan, että säälii niin mukavaa ihmistä kuin Manta. 

*
Tutkijat arvelevat Science-lehdessä, että sosiaalinen etäännyttäminen saattaa olla tarpeellista jopa vuoteen 2022 asti…
Voi miten tämä loksahtaa niin helposti siihen arkkityyppisen tarinaan, jossa hybristä seuraa nemesis! Globalisoitunut ihminen luuli voivansa saada kaiken, olla kaikkialla kaikkien kanssa kaiken aikaa, kuten profeetallinen teleoperaattorimainos aikoinaan ilmaisi. Ja näin siinä sitten kävi, nyt ollaan sulkeutuneempia kuin pahimmat sterotypiat sisäsiittoisista peräkyläläisistä. Tämä on arkkityyppinen tarina, baabelin torni, ikaroksen siivet, katajaan kapsahtaminen. Se on niin houkutteleva, että sitä pitää osata varoa. Saattaa se silti olla totta. Ehkä maailma ei olekaan tämän vuoden, kahden vuoden eristäytymisen jälkeen enää entisensä…

Tänään löydän myös Osmo Soininvaaran, rationaalisen tilastotieteilijän, blogikirjoituksen pääsiäiseltä ”Koronaviruksen kanssa on vain huonoja ja vielä huonompia vaihtoehtoja”: 

Nyt seuraa inhorealismia. Ero kuolleiden määrässä ei ehkä kuitenkaan ole niin suuri kuin kuvittelemme, koska huomattavaa osaa kuolevista ei kuitenkaan pystytä auttamaan. Tautiin ei ole olemassa parantavaa hoitoa. Sodan aikana lääkärit joutuivat jakamaan potilaat niihin, jotka selviävät omin voimin, niihin, joita ei voi auttaa ja niihin, joiden elämä on kiinni lääkärin antamasta hoidosta.  [ – -]

Hidastaminen ei ehkä säästä kovinkaan monta ihmishenkeä, mutta vapauttaa lääkärit hyvin ikävästä potilaiden luokittelusta.  Lääkärin on helpompi sanoa omaisille, että teimme kaikkemme, mutta vanha isänne kuoli kuin sanoa, että arvioin, ettei isäänne olisi voitu pelastaa, joten emme kytkeneet häntä hengityskoneeseen. Tämä luokittelu on sinänsä sairaaloissa arkipäivää. Joka päivä kymmeniä potilaita siirretään paranemiseen tähtäävästä hoidosta palliatiiviseen hoitoon. [ — ]

Hidastamisen huono puoli on, että se maksaa valtavasti. Jos tätä nykyistä lock downia jatketaan vaikkapa vain puoli vuotta, lasku kansantaloudelle on kymmeniä miljardeja. Puoli vuotta tuskin riittää alkuunkaan.

Ja kun kansantalous laskee, se ei ole ”vain rahaa”, vaan aiheuttaa kuolemia epäsuorasti (ei ole rahaa hoitoihin) ja epäsuoran epäsuorasti (työttömyys, syrjäytyminen, ”hidas itsemurha”, itsemurha, jne.) 

Pitää muistaa, että poliitikon tai virkamiehen tehtävä ei ole välittää oikeaa informaatiota kansalle. Heidän tehtävänsä on saada toivottuja lopputuloksia.  Jos toivottuun lopputulokseen tarvitaan oikeaa informaatiota, sitä annostellaan sopivaksi nähdyssä  määrässä. Diplomatia, tiedustelu ja vaikuttaminen, sodankäynnistä puhumattakaan ovat usein aiheita, joissa oikea informaation jakaminen on vastaproduktiivista. 

Suomessa esimerkiksi viestitään aina, että suola on pahasta, suolan käyttöä tulee välttää. Niinpä suomalaiset välttävät suolaa, etenkin tunnolliset eli terveet ihmiset, eli juuri ne, joille suolasta ei olisi haittaa, joista joku saattaa kärsiä krampeistakin. Pitäisi henkeä uhata, että THL:n virkamies kuitenkin myöntäisi julkisesti työroolissaan, että näin on. Koska jos Suomen kansan vuosisuolakulutuslukema nousee, suomalaisten keskimääräisotannallinen verenpainelukema nousee, ja virkamiehen toivotuksi lopputulokseksi on valittu laskea verenpainelukemia. Kansankokonaisuus ratkaisee, kokonaislopputulos  ja näinhän sen on oltava. 

Sama koronassa, joka vaikutusluokaltaan lähentelee vähintäänkin jotakin taloudellista sodankäyntiä. Edelleen, sodassa jos missä ajatus siitä, että olisi hyödyllistä välittää oikeaa informaatiota, on naurettava. Kannattaako virkamiehen tai poliitikon kertoa oikeaa informaatiota kansakunnan valitsemista strategioista tai omista valinnoistaan tai vaikka siitä, että suljemme Suomen, koska haluamme vapauttaa lääkärit joutumasta tilanteisiin, jossa he joutuisivat päättämään, kenen henki pelastetaan ja kenen annetaan kuolla. Mikä insentiivi siihen olisi? Kaikki insentiivit taas on jakaa sellaista informaatiota, joka johtaa toivottuun lopputulokseen.  Ohjataan keskustelua, muokataan mielipiteitä ja mielialoja.

Tässähän erityisen taitava johtaja on Yhdysvaltain presidentti Trump. Kaikki mitä hän tekee kannattaa tarkkailla sillä silmällä, että mitä hän hakee tekemällä näin, sanomalla näin...  Toki sillä erotuksella, että hänen viestintänsä ja faktojen välinen ero muodostuu monesti liian suureksi niille, jotka eivät ymmärrä tätä. Suoranaisesta valheesta kiinni jääminen on huonoa vaikuttamista. Ja siitä viestinnässä laajassa mittakaavassa on kyse,  vaikuttamisesta. Ei ajattelusta, että minullapa on tässä informaatiopalikka, jonka nyt annan sinulle. Kiitos. Ole hyvä.

Räntää sataa iltapäivään asti. 

Päivä 32, perjantai

Yritän tehdä töitä kotona, poika pyörii tuolin jaloissa leluineen. Vaihdan huonetta. Kohta hän on täälläkin. Siirrän läppärin sivuun ja sanon: ”Tuu tänne.” Otan pojan syliin ja silittelen hetken, kyselen mitä hän leikkii. (Ninja-Playmobililla). Annan hetken läheisyyttä ja kehotan jatkamaan. Hän menee jatkamaan leikkiä.

Nykyään suosittu lastenkasvatusteoria on, että vanhemman pitää olla turvallinen satama, jossa lapsi välillä käy ja näin uskaltaa taas jatkaa leikkejään ilman vanhempaa. Hän käy ikään kuin lataamassa perusturvallisuuspatterinsa vanhemmasta ja pyörii sillä sitten. 

Paitsi että pian poika on taas vieressäni. ”Mitä nyt? Haluatsä taas syliin?”

”Joo.”

Läheisyydestä pojalla ei ole totisesti ole puutetta, ei fyysisestä eikä emotionaalisesta. Hän vain ottaa kaiken hyvän minkä saa. Siinä lasten ohjelmointi… Kun antaa pikkusormen, vievät koko käden. Nyt vallitsevan kiintymyssuhdehypoteesin mukaan hänet kasvatetaan halaamalla itsenäiseksi. Aiemmin uskottiin, että palkittu käytös lisääntyy. Kun viettää aikaa sylissä, oppii haluamaan viettää aikaa sylissä, oppii ajattelemaan, että maailma on sellainen paikka, jossa isin tehtävä on sylitellä minua. Ja jo nyt on kumma jos ei yhtäkkiä sylittele! Se korjataan huutamalla… On ottanut ennenkin syliin, miksei juuri nytkin.

Lastenkasvatusteoriat jos mitkä vaihtuvat joka sukupolvi.  Tiede on tiedettä vain, jos siihen ei liity tunteita, ja lastenkasvatukseen liittyy aina tunteita. Lapset tuskin ovat niin hauraita kuin nykyään monesti tavataan tuntea. Hyvin mahdollisesti he ovat paremmin toipuvia kuin aikuiset, kuten heidän tuoreet vartalonsakin toipuvat kolhuista. Keski-iässä jo lattialla istuminen vaatii vartin toipumisajan… Kasvatusaatteita ratkaisevampi tekijä siinä, että lapsiin nykyään satsataan, on lapsikuolleisuuden romahtaminen. Jos lapsista kuolee joka kolmas, sitä varmasti varjelee itseään kiintymästä heihin liikaa…

Joka tapauksessa tämä poika ei kärsi ainakaan huomion puutteesta. Siitä pitävät huolta kuopukseensa ihastuneet vanhemmat ja kaksi isosiskoa, joiden mielestä pikkuveikka on söpöintä maailmassa, ainakin corginpentujen jälkeen. Koronakevät on hänelle elämän huippuaikaa, kotona on jatkuvasti palvelijoita! 

*

Käyn pitkästä aikaa kauppakeskuksessa.  Kato on käynyt, liikkeistä enemmistö on sulkeutunut. Monia ihmisiä tulee nyt vastaan kasvonaamioissa. THL:n pomon kehoitus on otettu huomioon. Suomalaisen kirjakaupan hyllynäkymä:

Kauppakeskuksessa tuntuu vieläkin, kuin ilmassa olisi viruksen pippurisumutetta. Kömpelö tanssi toisten ihmisten ympäri… Käy mielessä videot Tukholmasta, jossa ihmiset istuvat yhä katukahviloissa. 

Ruotsin pääepidemiologi Anders Tegnell on koronakevään hahmoja. Hän on joko hullu tai nero, sankari tai konna, mutta tiedämme tämän vasta parin vuoden päästä. Pelastaako hänen pitkän tähtäimen strategiansa maan talouden ja sitä kautta elämiä, vai aiheuttaako tarpeettomia kuolemia – näin on etenkin, jos lääke ja/tai rokote keksitään ennen kuin uumoiltuna keväänä 2021. Tuntuu kuin Tegnell menisi yksin vasten muuta maailmaa, hänellä on oltava vahva luottamus asiaansa. Miehen esiintyminen on totista ja painavaa. Hänen habituksensa on matemaatikkoneron, homssuinen kammiojuonija, nero ei piittaa vaikka tukka sojottaa ja vaatteet näyttävät nuhjuisilta (nerous ei ole suositeltava habitusstrategia, don’t try this at home, mutta oikein tehtynä toimii).

Tegnellin sovinnollisuuden on oltava matala, johtaminen näin rohkeasti vastavirtaan vaatii sitä – tai sitten vain poikkeuksellista vakaumuksen vahvuutta tai aspergeria tai narsismia. Vaikka on rumaa diagnosoida toisia ihmisiä, silti saanee kai spekuloida, että Martin Luther Kingillä oli vakaumuksen vahvuutta, reformaattori Martti Lutherilla ehkä keskimmäistä, Trumpilla ehkä viimeistä, mutta tulokset voivat olla tuntuvia miten päin vain. 

Päivän ruokana kanansiivet (uunigrillissä) sekä mansikkakotijäätelöä.

Espoon koulut tiedottavat siirtyvänsä eväspusseista lounasjakeluun. Lämmitettäviä valmisruokia olisi siis jaossa keskiviikkoisin. Tämä kuulostaa jo mehutetraa paremmalta!

*

Kun kävin Tokmanilla kolme viikkoa sitten, huomasin kahvakuulien loppuneen kaupasta. 

Nyt kuulen, ettei se ollut poikkeustapaus. Tuttavani on ammatikseen fitness trainer, ja hän on kuulemma metsästänyt ympäri Eurooppaa kahvakuulia, soitellut maahantuojille ja suoraan valmistajillekin, mutta kaikkialla on vain ei-oota tarjolla. Ihmiset ovat hamstranneet kahvakuulat loppuun! Unohtakaa vessapaperit, niitä on taas hyllyt täynnä, koronakevät vei meiltä kahvakuulat… 

Illalla tytöt jatkavat taas kirjansa kirjoittamista. He tekivät sille jo mainoksenkin, joka tuntuu ennakoivan vielä pitkää karanteenia. 

Toistettu kirjailijoiden luvalla.

Poikkeustilapäivät 29 ja 30: Karanteenitaidetta ja puutarhajätettä

Päivä 29, tiistai


Ranska jatkaa rajoituksia toukokuun 11:een. Myös Englanti ilmoittaa, että rajoitukset eivät pääty vielä tällä viikolla, vaan jatkuvat. Espoossa sataa lunta aamulla.

Vaimon mukaan ruokakaupan myyjät eivät enää tervehdi samaan malliin kuin aiemmin. Jossain lehdessäkin lukee, että kassat ovat kyrsiintyneitä. Stressaava työ on muuttunut moninverroin stressaavammaksi. Tai oikeastaan työ on temperamentillisesti rajoittava: siihen pitäisi palkata vain pirteitä ekstroverttejä, sellaisia, jotka nauttivat kun pääsevät tervehtimään sataa ihmistä päivässä.

Olen katsonut muutaman tällaisen karanteenikompilaation. Eivät ne aina kovin hauskoja ole, mutta jotain lämmittävää niissä on. Taas se yhteinen ihmisyys, yhteinen pitkästyminen, huumorin hakeminen kaikesta ja jakaminen toisille. Yhdessä erillään tässä ollaan. 

Tänään löysin kuitenkin karanteenihuumorimuodon, joka iski. Loin Instagram-tilinkin päästäkseni katsomaan lisää Museokortin #karanteenitaidetta. Suomalaiset rekonstruoivat maalauksia kotioloissa. 

Kun palaan kotiin työhuoneelta ja näytän näitä kuvia lapsille välipalalla, yksitoistavuotias kertoo hänellä olevan juuri tällainen kuvaamataidon etäkoulutehtävänä.  No mutta! Ei siis muuta kuin omaa karanteenitaidetta luomaan!

Ensin pitää valita sopiva taideteos. Selailemme läpi 1001 Paintings you must see before you die –teosta ja googlailemme eri aihepiiriin kuuluvia teoksia. Aika rajallinen repertuaari on käytössä, taustamaisemat ja ihmisten määrä rajoittavat aika tehokkaasti. Meillä olisi hieno vanha teeastiasto, tytöt ehdottavat, sopisiko joku teemaalaus?

Tämän Thomas Barretin voisi luoda takapihalla, jos voisi luottaa sateettomuuteen, vaatetusta vain vähän pitäisi nykyaikaistaa:

Mutta kyllä joku kortinpeluun liittyvä olisi meille sopivampi.

Lopulta haarukoimme Paul Cezannen tyylikkäät Kortinpelaajat. Maalauksia on monta erilaista, viisinpeli haarukoituu pois laskuista, koska valokuvaajakin tarvitaan, kaksinpelimaalauksissa vain on mahdottoman erikoinen tausta…

Kyllä meidän karanteenitaiteemme tehdään tästä:

Haasteita on silti edessä. Hatut ja piiput ja tekoviikset eivät ole järjellisiä tähän yhteyteen. Luomme omakohtaisen version. Mitä Cezannen kortinpelaajat olisivat käyttäneet, jos olisivat espoolaislapsia kotikaranteenissa vuonna 2020? Sisävaatteita, jotka säilyttävät kuvan hengen. Lippiksiä he voisivat käyttää, tyttöinä hiuspantaa. Oikeanpuoleisen valtava viitta on erikoinen valinta, mutta meiltä löytyy siskon ylisuuri partiohuppari sen paikalle. 

Lopputulos ei ole täydellinen, mutta riittävän hyvä jaettavaksi:

 

Päivä 30, keskiviikko

Sataa taas lunta aamulla.  Huhtikuussa on tainnut nyt tulla enemmän kuin tammikuussa.

Olen miettinyt tunnollisuutta. Suomalaiset ovat maailman tunnollisimpien kansojen joukossa, ja kaltaisemme korkeasti koulutetut espoolaiset maan tunnollisimpien ihmisten. Nyt jos lähdetään siitä, että kaikki viestintä, etenkin kansallisen tason viestintä ylhäältä alaspäin, kannattaa tehdä sellaiseksi, että se tavoittaa myös ja etenkin ne kaikkein vähiten tunnolliset ihmiset, siitä seuraa, että ne tunnollisimmat ihmiset tekevät usein paljon enemmän kuin vähimmän välttämättömimmän. Toisin sanoen, ehkä meidän ei tarvitsisi olla niin orjallisia jokaisesta käsienpesusta kuin me olemme. Toisin sanoen, koska olemme niin tunnollisia kuin olemme, ehkä meillä ei ole isoakaan vaaraa. Vaara sairastua ja sairastuttaa koskee etupäässä niitä, jotka eivät piittaa ja huolehdi ja murehdi. Heitä varten tarvitaan ne järeät konstit. Heidän takiaan THL nyt suosittaa vapaaehtoisesti kasvomaskien käyttöä – ja niitä käyttävät juuri tunnollisimmat, eli terveimmät.

Osittain tämä myös selittänee epidemian kuolleisuuseroja sellaisten maiden kuin Saksa (tunnollinen) ja Italia (vähemmän) välillä. Toki tämä etupäässä vaikuttanee niiden rakenteiden kautta, joita nämä kansat ovat rakentaneet mm. terveydenhuoltojärjestelmiinsä.  

Ihmisen luonteenpiirteethän näkyvät jollakin tasolla pinnalta, tunnollisuuden pinnallisuus on ehkä näistä Big Fivesta korkein. Tunnollisuus (conscientiousness) on luonteenpiirre, joka on monessa ammatissa hyvin toivottu, sen takia työhaastatteluihin osataan pukeutua siististi ja kammata tukka. Jos taas tykkää esiintyä yllään kokoelma erilaista maailmanmytologiaa ankheista jin-jangeihin ja rastoista batiikkiväreihin, on melko varma veikkaus, että ihminen on aika avoin uusille kokemuksille. Tällainen ihminen on helppo saada mukaan erilaisiin eksperimentteihin. Introversio ja ekstroversio näkyy pikemminkin ruumiinkielestä ja sitten ihan toiminnasta sosiaalisissa tilanteissa, neuroottisuus pysynee pisimpään piilossa. Ei näistä liikaa varmuutta tule tietysti odottaa, mutta hauskaa puuhaa ihmistarkkailijalle – onhan oletettavaa, että sosiaalinen eläin olisi kehittynyt nopeiksi tekemään suht järkeviä arvioita toisistaan. 

Uusimaa joka tapauksessa avataan taas tänään. Valtio vaikuttaa vähän vähemmän totalitaristiselta. Ei tarvita henkilöpapereita ja virallista propuskaa liikkumiseen maan sisällä. 

Iltapäivällä sataa vettä ennen kuin illalla kirkastuu. Annan puhelinhaastattelun Länsiväylä-lehteen ja Helsingin Uutisiin. Vaaran vuosien tapahtumapaikat siinä, Espoo ja Helsinki.

Illemmalla lähden asioimaan Helsinkiin. Se on omaa aikaa samalla, yksityisauto on nyt ihanan yksityinen paikka.  Paluumatkalla käyn ”kauppakeskus Brediksen”  Jyskissä, se sijaitsee Espoon paikassa Laajalahti (tai Laajalaakso, en näe sanoissa mitään eroa, joten ne ovat keskenään vaihdettavissa). Katselen verhoja ja sen sellaista kotiin, mutta pihalla on hyvässä tarjouksessa oikein skarpin näköinen puutarhakalusteisto. 

Ainoa vain että ne eivät mahdu takakonttiin, kun siellä on säkillinen puutarha- ja muovijätettä.  Puutarhajäte (lehtiä, ruohonsilppua, oksanpätkiä) minun oli tarkoitus käydä heittämässä johonkin metsään. Se ei ehkä ole kiellettyä? Tavara on täysin maatuvaa. Jos se on kiellettyä, niin voi olla että kirjoitan fiktiota, olen kirjailija ja he tekevät sellaista.

Toinen ainoa vain on, ettei tässä nyt missään löydy paikkaa, mihin voisi autolla ajaa metsän reunaan, enkä meinannut kävellä valtava jätesäkki selässä kovin pitkiä matkoja. Ajelen ympäri Laajalahtea/laaksoa etsimässä sellaista. Täällä on joka puolella ihmisiä pihoillaan, varsinaista omakotitaloidylliä, kaduille ja poluilla lenkkeilijöitä ja lapsia pyörillä. Onpa mukavaa seutua tämä Laaja-jotakin, muuttakaa sinne, ihmiset, mekin ehkä muuttaisimme, ellei olisi jo juuria lähellä Tapiolassa. Kuin pieni kylä. Onkohan näkymä sama ilman koronakaranteenia? Vai ovatko ihmiset harrastuksissaan jossakin kuplahalleissa ja kuntopyöräkellareissa?

Kaarran sisustuksisani Turuntielle seuraavaksi, ei täältä löydy paikkaa puutarhajätteelle. Turuntietä ympäröivät sentään metsät joka puolelta, muistan, mutta kun käännyn ekaan risteyksestä pois motarilta,  olen yhtäkkiä jossakin Ymmerstassa. Mikä hitto on Ymmersta, olen asunut Espoossa kolmekymmentä vuotta ja mikä on Ymmersta? Kerrostaloja joka puolella, ihmisiä, ei metsää missään, häh.

Lopulta kyltissä lukee Kauniainen… ajan vielä täysin kansoitettuja katuja hetken, ja lopulta näkyy metsä hylätyn huoltoaseman takana kuin jossakin Leevi & Leavingsin sanoituksessa. Ajan huoltoaseman rappeutuneen asfaltin perälle, vedän aurinkolasit päähän ja raijaan jätesäkin ulos takakontista. Tuntuu kuin hävittäisi ruumista, kun ravistelen lehtisilpun säkistä metsään. Kun ajan pois rikospaikalta, vastaan tulee taas kyltti ESPOO. Dumppasin jätteet kunnanrajan tuolle puolen!

Muovijätesäkille keksin loppusijoituspaikan ”ihan vierestä”, Nihtisillan Kierrätyskeskukselta. 

Kun palaan Brediksen Jyskiin, se on mennyt puoli tuntia sitten kiinni. No, tulipa omaa aikaa Uudellamaalla. Espoon malliin. Verhoja ja puutarhatuoleja saa kai huomennakin…

Poikkeustilapäivät 27 ja 28: Pääsiäisjuhlat kotiyleisön edessä

Päivä 27, pääsiäissunnuntai


Nelivuotiaan kaipuu päiväkotiin näkyy siinä, miten hän innostuu tekemään päiväkodin lähettämiä askarteluja. Saman tien ja keskittyneesti, ”tää on tosi kivaa” sanoo pääsiäismunataulun ja rannekorun tekemisestä. Meillä askarrellaan tänään ja laitetaan ruokaa. 

Se on ad hoc parsakattila ja kokin aperitiivi.

Pidämme joka vuosi suvulleni isot pääsiäispäivälliset. Kolme ruokalajia, 18 ihmistä… Tänä vuonna koetamme juhlia kuin ennenkin, vaikka vieraita on paholaisen tusina vähemmän. Siis vain me. Pukeudumme päivällisille kuin vieraita varten, naiset laittavat  mekot, minä valkoisen paidan. Yleisönä on nyt vain toisemme, mutta ei se juhlasta arkea tee eikä oma perhe ole muuta seuraa huonompi syy laittautua. Paremmat lasit, lautasliinat pöytään. 

Alkuruokana on nyt mahdollista tehdä astetta haastavampi parsaa hollandaise.  Pääruoaksi Bovikin karitsanviulu maistuu taas fantastiselta, niin pashakin. Oikeastaan nyt ensi kertaa vuosiin pystyn rauhassa istua ja nauttia itse ruoasta kokki-isännän velvollisuuksien höllätessä. Hyvä erilainen pääsiäispäivällinen näinkin, vaikka kyllä pääsiäinen sukujuhlana on parhaimmillaan.

Iltakahdeksalta katselemme Andrea Bocellin suoran konsertin Milanon Duomosta. Tuntuu huikaisevalta seurata Youtuben katsojamääriä, kun ne nousevat yli miljoonaan, sitten mukaan liittyy satatuhatta ihmistä aina minuutissa… Bocelli seisoo alttarin edessä smokissa, urkuri istuu sivussa, siinä kaikki. Bocellin ääni on voimakas kuin ase, ase, jolla voi tehdä vain hyvää. Väliin leikataan kuvaa pahiten koronaepidemiasta kärsineistä italialaiskaupungeista. Tyhjiä katuja joka puolella. Koskettavaa. Ave Marian sanat tunnistan latinaksi, jostakin se löysi tiensä Vaaran vuosiinkin. Ehkä T.S. Eliotin kautta, joka sen säkeitä runoihinsa piiloitteli.

Taiteilijana sitä toivoo, että voisi antaa jotain tällaista ihmisille, ihmiskunnalle. Bocellin lyhyt konsertti Milanosta on varmasti antanut miljoonille juuri sitä kuin hän kertookin toivovansa, uskoa ja luottamusta ylösnousuun (näin pääsiäisenä), toivoa tulevasta. 

Kun vielä päivällisen jälkeen katsoimme Jari Jolkkosen matkadokumentin Fransiscus Assisilaisen jäljille, Italia on nyt vahvasti läsnä pääsiäisessämme, mielissämme. Olin kovasti odottanut kesän unelmalomaa Italiassa, tämä toimii balsamina. Mutta Italia on ikuinen, se selviää, sinne pääsee vielä joskus, taas…

Yönäytöksenä on jotain ihan muuta, japanilainen elokuva Shoplifters. En tiedä siitä mitään ennalta, ja se paljastuukin kokonaistaideteokseksi, joka harhauttaa yleisöään julisteensa iloisesta perhepotretista alkaen. Köyhä perhe makoilee lattialla ja ryystää koko ajan jotakin, varastelee… ei houkutteleva alkupuolituntinen. Mutta tässä onkin epäluotettava kertoja, elokuvaversiona ilman kertojaa – epäluotettava näkökulmahenkilö. Loppupaljastusrakenne. Hyvä loppupaljastus herättää halun lukea/katsoa uudestaan, koska kaikki edeltävä on muuttunut loppupaljastuksen myötä uuteen valoon. Vihjeita tiputellaan pitkin matkaa, jotain vielä oudompaa tuntuu olevan kaiken alla…

Aloitimme tätä ennen jo ranskalaiselokuvaa Rivien välistä, mutta itsekeskeiset stereotyyppisen ranskalaiset intsuhahmot eivät herättäneet halua viettää aikaa heidän seurassaan. Sama kohtalo meinasi odottaa japanilaisperhettä, mutta hyvä kun emme hellittäneet kesken. Keskeyttäminen on kyllä suoratoistopalvelutarinankerronnassa aivan keskeisen huomattava riski. Leffateatterista kävelee paljon suuremman kynnyksen yli ulos, kotisohvayleisö taas on pakko voittaa puolelleen heti alussa. Näin muoto muokkaa sisältöä taiteessa.

Ei tämä silti ole yhtä mieleenjäävä teos kuin lauantain yönäytös oli, Terence Malickin Onnellisten aika. Missasimme alun, ja leffan mukaan oli hankala päästä. 1910-luvun Texasissa eletään irtolaiselämää, steppaillaan nuotion valossa… Olin jo menossa nukkumaan, kun komean goottilaistalon ympäröiville pelloille laskeutuu yhtäkkiä kolmitasolentokone. Koneista tulee ulos italialaisia sirkuslaisia, kääpiö, vanha kalju mies ja napatanssijanainen. Nyt puhutaan jo luovasta lateraalisesta ajattelusta. Mistähän käsikirjoittaja Malick tällaisen on keksinyt? Tällaisia yllätyksiä voi tehdä yllättävän helposti, jos on vain pokkaa ja oikea kohta tarinassa, jos kirjoittaja pysähtyy tarinan keskelle ja näkee paikan lähteä viistoon.  Laita yhtäkkiä ihan mikä tahansa satunnaiselementti. Katso mitä käy. Se toimii paljon useammin kuin luulisi. Tässä tapauksessa jo fantastisesti.

Malickin elokuvan loppunousu on todella kummitteleva heinäsirkkakohtaus. Nykyään heinäsirkat ovat eksoottinen snäksi oluen kanssa tai ruokajauhetta välipalapatukoihin. Ennen hyönteismyrkkyjä ym. ne olivat vitsaus, joka tarkoitti sadon kuolemaa ja nälänhätää… Malick tekee erikoisia elokuvia, jotka painuvat mieleen salakavalasti. Tree of Life oli ensimmäiseni, pyörittelin päätäni mutta jäin katsomaan ja myöhemmin katsoin uudestaan. Jotain suurta määrittelemätöntä siinä on.

Päivä 28, toinen pääsiäispäivä

Kaunis, kylmä aamu. Tytöt pitävät etätanssituntia huoneessaan varmistettuaan, ettei isillä ole asiaa sinne. 

Päiväkahveilla ”murramme leipää” yhdessä: pakkasesta Kaisan Cafen jättikorvari, yhdestä riittää koko perheelle. Tänä pääsiäismaanantaina ei mennä sukulaisiin, ei kirkon pääsiäismessuun suklaamunajahtiin. (Minähän olen osallistunut pääsiäismessuun ”näyttelijänä”, Herrasmiesvuotenani itse pääroolissa…) Pyöräilemme koko perheellä päivän ulkoiluretkenä kuitenkin Tapiolan kirkolle, koska sen ovelle on kuulemma jätetty yllätyskukkapusseja. Sieltä löytyy narsissisipuleita, remonttiin menevän kirkon takapihan kasvatteja. Kotona vaimo istuttaa ne saman tien takapihalle.

Silkkiniitty taas täynnä ihmisiä, jotkut harjoittelevat bo-puusauvojen kanssa kamppailulajia. Kepin mitta turvaetäisyytenä.

Pääsiäissuklaamunapiilotuksen hoidamme nyt kotona.  Ihmeen innoissaan he juoksentelevat ympäri taloa etsimässä pieniä suklaaherkkuja, tuovat saaliin pöydälle ja jakavat sen vasta kun kaikki on löydetty. Lapset ovat saaneet järkyttävän määrän herkkuja tänä pääsiäisenä. Menköön, ei siitä pysyvää haittaa ole jos muutaman päivän vuodesta herkuttelee, ja saattaa olla pysyvää iloa.

Ajoittain tässä epidemiasta tulee mieleen Roberto Benignin elokuva Elämä on kaunis.  Ei tarvitse huomauttaa, että mittakaava leffassa on aivan eri luokkaa, mutta peruskonsepti on sama: aikuinen yrittää estää lastaan huomaamasta huolia ja pelkoja, vaaroja. Varjelee turvallista, huoletonta lapsuutta. Mitä huolia meillä on ajoittain vaimon kanssa ollut koronasta (läheisten ja omasta terveydestä, taloudestamme, kaikesta odottamattomasta yleensä tulevaisuudesta), en usko että lapset ovat niitä päässeet lävitsemme näkemään. Kaksi pienintä varsinkin ovat yhä iloisia tästä melkein-lomasta, kotona kun on mieluisia leikkikavereita.

Nyt he pyörivät potkukelkoilla takapihan terassia ympäri ja ympäri.

Pääsiäinen on ohi Seinfeldien ja lopun Edumania IPA:n myötä. Se oli ainakin erilainen ja siitä muistiin jäävä ja siitä saamme olla kiitollisia. Ei paras pääsiäinen ikinä, mutta ikimuistoinen pääsiäinen.

Paluu poikkeustila-arkeen edessä. Lyhyt viikko, ei liikaa yksinhuoltolastenhoitotunteja minullakaan…

Pääsiäisen pelit: Overbooked, Ganz Schön Clever, Colt Express, Die Portale von Molthar.

Treeninä punnerrukset kuusi sarjaa:
selässä 4-vuotias
9 v. 
11 v.
9-v. 
4-v. 
timanttipunnerrukset
Kaksi 2 x 10 Ghetto Glute/Ham Raise. 

Poikkeustilapäivät 25 ja 26: Pentupurnutista lankalauantaihin

Viime jaksossa näkökulmahenkilömme sai lapsi-burnoutin, yhden päivän etuajassa jo torstai-iltana ennen viikonloppua. Mutta pitkäperjantai tuli vastaan ja vapautti hänet lastenhoitotehtävistä päivän etuajassa. Hän pääsee työhuoneelle.

Kuusi tuntia työhuoneella! Se on koronakevään shampanjaa, ylellisyysherkkua. Baudelaire jo kirjoitti, kuinka työ on paras lääke. Sen totuutta hoen itselleni aina kun on mieli maassa. Nautin ideoinnista ja lukemisesta sekä taustatyöksi että huviksi.  Rick Hansonin Resilience on jäänyt minulta kesken työhuoneen hyllyyn. Se on taas kirjoja, joka antaa lukijalle yhden asian. (Valtaosa kirjoista tarjoaa yhden asian.) Hansonin ajatus on yksinkertainen ja toimiva. Se on omine sanoineni hyvissä hetkissä viipyminen. Kiitollisuuden oppimista tämäkin: pysähdyt sanomaan itsellesi,  silloin kun mikä tahansa on hyvin, kuinka hyvin se on. Ymmärrät sen. Jäät siihen hetkeen 10 sekunniksi vähintään. Kolme kertaa päivässä.

Olet kiitollinen tästä väritystyöstä, joka odottaa sinua kotona.

Huoltovarmuuskeskuksen suojainhankinnat Kiinasta ovat päivän lööpeissä. Melko kiusallista, kun juuri ulkomaillakin ylistettiin suomalaisten varautumista. Maskikauppasotkussa ovat erikoisista syistä kauneusalan yrittäjä Jylhä ja erinäiset yritteliäät liikemiehet kovissa ulosottoveloissa sekä perintätoimisto Helvetin Enkelit? HVK:n johtaja Lounema eroaa iltapäivällä. Myös työministerin eroa vaaditaan lehdissä

Heiltä ostettiin kymmenellä miljoonalla hengenpelastusvälineitä.

*

Kotimatkalla hain Otaniemestä Olarin Panimon pääsiäisjuomat. Hazy Hoodzin he olivatkin myyneet loppuun, antavat korvikkeeksi kaksi lestiä Oatmeal IPAa. Pitkään hurjassa nosteessa Suomessakin ollut pienpanimobuumi on nyt kaatua tähän koronakaranteeniin… OP on kuitenkin keksinyt alkaa myydä olutta suoraan tankeista 0,75 litran viinipulloihin pullotettuina.  Nimittävät tätä viinipullomallia ”growleriksi”. Suomeksi se olisi ’lesti’, hassua ettei muuten kotiinpäinvetävä panimo ota tilalle tätä tai muuta omaa termiä. Cooliushan määritellään myös kielellisesti. Se joka lanseeraa sanat, on cool; se joka omaksuu muiden sanat ei. Sen takia slangisanat vaihtuvat niin usein: niillä tehdään distinktiota. Ja sen takia meille tuodaan nykyään niin paljon termejä amerikasta, lukeva yhteiskuntaluokka haluaa osoittaa oppineensa ”coolit” amerikkalaistermit ekojen joukossa, näin muututaan itsekin cooleiksi vaikka ei ollakaan Brooklynista. Kenen sanoja käytät, sen lauluja laulat…

Jenni Haukio lainaa Twitterin pääsiäisterveisessään Eeva-Liisa Manneria:

…Kirkkaat aamut kohoavat, päivä ja yö vaihtelevat, sade ja kuulas ilma. Vuodenaikojen lähtö ja paluu, lintujen laulu, äänien häipyminen, aamu ja ilta, kevät ja syksy 
alati hämmästyttävät minua.” -E-L Manner (1964).
Valoisaa pääsiäistä! 

Sunnuntaina päättyy paasto, silloin on monelle ajankohtainen myös Mannerin vertaisryhmäläisen Paavo Haavikon runo:

Kun on huono aika on paras ostaa parasta viiniä.
                                                 En selitä miksi.
[- – ]

Ja:

Ihan turha
         kun minä kuitenkin
aion juoda
        koko pullon
ihan turha
         maistaa ensin

Niinkin omituiseksi on mennyt maailma koronan takia, että Suitsupply pitää alennusmyynnin. Tällaiseen poikkeustilaan pitää varmaan nyt tarttua. Tilaan heidän netti-Outletistaan puoleen hintaan puuvillatakin.  Itselleen pitää olla armollinen, siitähän Rick Hansonkin muistuttaa. 

Päivän ruokana purkki tonnikalaa.
Päivän treeninä kevyt kehonpainotreeni, vaikka eilen treeni jäi väliin kokonaan, mutta ollaan nyt armollisia.

1×50 etunojapunnerrusta
1×50 kyykkyä

 

 

Päivä 25, lankalauantai


Herään jo viideltä. Paastolla energiaa riittää, se se on ja valoisuus. Kun syö vähemmän niin energiaa on enemmän. Keho polttaa silloin rasvojaan energiaksi, virtaa riittää koko ajan tasaisesti.  Syöminen katkaisee virranjaon, ruoansulattelu, insuliini.  Väsymys on yleensä ylensyöntiä. Nälän tunteeseen vaatii hetken totutella, sitten se menee pois, sekin on tottumuskysyms – keho on tottunut syömään tietyn määrän tiettyyn aikaan, sen pitää oppia pois tavasta. Viime vuonna kokeilin ensimmäistä kertaa pääsiäispaastoa, jätin lounaat syömättä. Olin vireä ja hyväntuulinen ne viisi viikkoa. Tänä vuonna minulla oli niin kunnianhimoinen saliohjelma, ettei siitä olisi selvitty ilman lounaita. Sitten tuli korona ja jäin kotiin tekemään vankilaworkouttia. Olisi voinut jättääkin lounaat. 

Tänään keitän puuroa aamiaiseksemme. Joskus on tärkeä syödä köyhästi, ja mikseti tänään. Ajoittainen paastoaminen tai ”paastoaminen” on ihmiskunnan oletusarvo. Kirjoitetun historian aikana ihmiskunnan enemmistö on ajoittain paastonnut vapaaehtoisesti, etupäässä skonnolliset paastot ovat ohjanneet tähän. Tässä on isoja eroja. Ortodoksikristityillä paasto on yleistä mutta helppoa. Paastopäiviä on siellä täällä pitkin vuosikalenteria, mutta nälkää ei nähdä, ruokavalio on vain köyhä. Tämä on kuin Ruotsin koronastrategia. Muslimeillä on lyhempi ja vastaavasti ankarampi paasto, kuukausi, jolloin saa mässätä (vain) auringon laskettua. Juutalaisten paastosta kuulin viime syksynä. Se on näistä eniten short sharp shock: pelkkä vuorokausi mutta ilman yhtään mitään, ei edes vettä. Siis täysi lockdown. 

Käyn pyöräretkellä keskipäivällä. Niin käy näköjään puoli Tapiolaakin. Silkkiniitty on harvoin näin täynnä ihmisiä, pyöräilemässä, kävelyillä, lastenvaunulenkeillä. Sosiaalisen etäännyttämisen paradoksi, kaikki etäännyttävät itsensä samaan paikkaan. Onko muuta etäännyttämistä kuin sosiaalinen? Jos puhuisimme pelkästä etäännyttämisestä, ei kai kukaan luulisi sen tarkoittavan henkistä etäännyttämistä?

Mutta miksi ’lankalauantai’? Kotimaisten kielten keskus vastaa:

”Pitkäperjantai on käännöslaina päivän ruotsinkielisestä nimityksestä långfredag. Monissa tutuissa kielissä korostetaan toiseen tapaan päivän merkitystä kristityille: englannissa perjantai on ”hyvä” (Good Friday), unkarissa venäjän ja viron lailla ”suuri” (nagypéntek), ja ranskassa ja sen lähikielissä taas puhutaan ”pyhästä perjantaista”. Saksassa lähestytään asiaa hieman eri kannalta ja puhutaan ”suruperjantaista” (Karfreitag).

Suomen vanhassa kirjakielessä on ollut pitkäperjantain nimitys lankaperjantai, joka on mukaelma ruotsin kielen pitkäperjantain nimityksestä. Yhdyssanan alkuosa lanka- on alkusoinnun vaikutuksesta liitetty myös pitkäperjantain jälkeisen lauantain nimitykseen lankalauantai, eikä sillä ole siis mitään tekemistä yleiskielestä tutun lanka-sanan kanssa, vaikka sitä onkin sittemmin selitetty erilaisilla maataloon liittyvillä töillä. Tällaisia alkusoinnullisia lempinimiä on myös muilla piinaviikon eli hiljaisen viikon päivillä.”

 

Alkusoinnuissa on magiaa, eikä tämä ole edes vertauskuva. Ihmisaivoissa on hahlo, johon alkusoinnut loksahtavat. Ei tarvitse perustella, miksi perjantai on ”pitsaperjantai”. Ihmiset kuulevat sanan pitsaperjantai ja kokevat että aivan, pitsaperjantai on juttu, se on olemassa, perjantaisin syömme pitsaa. Se on hypnoosia, he alkavat syödä pitsaa perjantaisin. Alkusointu perustelee, alkusointu oikeuttaa, alkusointu on argumentti. Eilen kirjoitin ”lapsi-burnoutista” – ’pentupurnutti’ olisi äärettömästi kertaa parempi, koska edellinen ei jää mieleen ollenkaan, jälkimmäinen saatta jäädäkin.

*

Karitsanviulu menee yöksi maustumaan. Huomenna herkutellaan.

Etukäteisvinkki. Sunnuntai-iltana aiomme katsoa Andrea Bocellin konserttia tyhjässä Milanon Duomossa. Konsertti alkaa Suomen aikaa klo 20.00 ja löytyy Youtubesta Bocellin sivulta.

Poikkeustilapäivät 23 ja 24: Hiipuva kiirastorstai

Päivä 23, keskiviikko

”Tavataan Pariisissa, tiistaina sodan jälkeen.”

Olen aina halunnut sopia tapaamisen näin. Nyt koronan myötä minulla olisi ainutlaatuinen mahdollisuus päästä sopimaan tällainen tapaaminen.  Tavataan koronan jälkeen… missä? Havis Amandalla? Niittykummun Gallows Birdissä?

WTO arvioi, että maailmankauppa vähenee tänä vuonna 13 – 32%. Ehkä neljänneksen?

Muissa uutisissa. Kiinalaiset myivät suomalaisille sekundaa. Tällä kertaa hengityssuojainten muodossa. Tämä ei ole suuri yllätys, sillä jo toissa viikolla lehdissä lainattiin italialaisen lääkärin turhautunutta parahdusta, että Kiinasta kalliilla ostetut suojaimet eivät kelpaa yhtään mihinkään: hän ei aio edes käyttää niitä, etteivät ne herätä katteetonta turvallisuuden tuntua. (En löydä juttua tähän hätään.) 

Kustantamon päällikön (viime päiväkirjassa) sanoista jäi mieleen hänen arvionsa, että tällaisista murroksista jää aina jotain pysyvää. Tässä yhteydessä kirja-alalle, siis digi- ja äänikirjojen kuuntelun pysyvä nousu. Mutta laajemminkin. Mitä pysyvää koronakeväästä (-vuodesta?) jää? Nettikauppojen täysherruus? Ihmisten eriytyminen entisestään, kun sosiaalinen läheisyys saa lokaa brändiinsä? Alkaako se yksi tyyppi kuntosalilla jo käyttää sukkia?

Oleme unohtaneet tehdä pääsiäisasiat taas ajoissa. Emme saaneet lähetetyksi pääsiäiskortteja, rairuoho unohtui. Alan valmistautua pääsiäisjuhliin sentään sillä, että tilaan Olarin Panimon nettikaupasta  ison pullon Hazy Hoodzia.

”Mä haluun aina pelata niin mä oon pelihullu, sä katot aina tietokonetta niin sä oot tietokonehullu, ja äiti tekee aina vispipuuroa niin äiti on vispipuurohullu.” – poika. Kilpikonnakisaa pelataankin taas kolme erää.

 

Päivä 24, kiirastorstai, Agricolan päivä

Pyöräilemme aamulla pojan kanssa Tapiolan läpi. Päiväkodin pihalla meitä odottavat  päikyn poppoon pääsiäisterveiset. Viesti, kortti, kuva, tehtäviä, värityskuvia ja suklaamuna, oikein mukavat tuliaiset. Ketään emme tapaa.  Emme voi toivottaa hyvää pääsiäislomaa. Lapset ovat piirtäneet ison julisteen päikyn seinään, siinä on sydän ja sateenkaari ja tsemppaava teksti, kyllä pärjätään

Tänä aamuna ensimmäistä kertaa poikkeustila-aikana lööpit eivät liity koronaan. Tai ainakin Iltalehden nettietusivun ylimmät jutut.  ”Näin pidät sähkölaskun kurissa” tavallaan kyllä välillisesti.

Kaverini kertoo lakanneensa murehtimasta koronasta. ”Kuolleiden mediaani-ikä Suomessa on 84 vuotta.”

Onko taudissa käänne? Onko mielialatiedustelu huomannut muutoksen kansalaisissa? Alkaako korona olla mennyttä?

Asiantuntijoista ei.

HUSin diagnostiikkajohtaja Lasse Lehtonen ehdottaa MTV:n uutisissa, että Uudenmaan rajoituksia tiukennettaisiin muutamaksi viikoksi entisestään.

Lehtosen mukaan epidemia ja rajoitukset saattavat kestää jouluun, ellei Uudenmaan rajoituksia tiukennettaisi. Parin viikon tiukemmat toimet taas voisivat jatkaa nykyistenkin rajoitusten nopeampaan purkuun. Tällaisia olisi mm. kokoontumisten rajoittaminen kahteen henkilöön ja hengitysmaskipakko. (Mm. Itävallassa kauppaan ei nyt pääsekään ilman maskia.)

Short sharp shock -strategia siis. Tasan samaa mieltä on muuten Oulun yliopiston professori Lehenkari. Lehenkarin mukaan sosiaalinen eristäminen kannattaa nyt heti toteuttaa mahdollisimman tehokkaasti. Lisäksi kasvosuojaimet kaikille. Hän sanoo, että jos pinnistelemme tiukalla linjalla 2–3 viikkoa, voidaan tätä alkaa sitten purkaa.

Ensimmäinen aalto on todennäköisesti otettu vastaan kesään 2020 mennessä, mutta rajoitukset jatkuvat kesän 2020 yli kaikkialla. Rokotukset alkavat loppuvuodesta 2020. COVID on suurella todennäköisyydellä selätetty kesällä 2021, mutta sen jälkeenkin se saattaa hiipiä muiden virusten mukana kausittain.

Pääministeri arveli eilen tv:ssä, että Uudenmaan sulku päättyy 19.4.  Onko hän eri linjalla? Vai huolehtiiko ministeri lääkäreitä enemmän kansantaloudesta?

Koronan dramaturgiasta uhkaa joka tapauksessa tulla heikko. Se hiipuu hiljakseen mutta ei ymmärrä lähteä, nuokkuu synkkänä nurkassa kun juhlat ovat jo päättyneet. Se loppuu ”not with a bang, but a whimper”. Tämä on ihmispsykologialle ikävää, hiipuminen ilman selvää käännekohtaa. Miettikääpä elokuvaa, joka loppuu siihen, että kaiken toiminnan jälkeen päähenkilö väsyy ja alkaa juoda teetä iltaisin television ääressä. Ensin kuolemanvaaraa, viimeiset puoli tuntia tällaista hiipumista.  IMBD-arvio 1,6 (keskiarvoa nostaa muutama kymppi intellektuelleilta, sellaiseksi pääsee kun sanoo kaiken päinvastoin kuin arkijärki.)

Mutta olemme nyt jonkinlaisessa suvantovaiheessa, ainakin me Konstigeilla olemme. Ei uutisia, ei jännitystä. Pientä turtuneisuutta ilmassa. Citykani söi pihalta krookuksemme. 

Uuvun. Kun jännitys poistuu, seuraa uupumus.

Väsyn olemaan koko ajan ihmisten kanssa, lasten, jotka heiluvat ja hälisevät ja vuotavat ääniä ja liikettä ja vaativat koko ajan jotakin tai minä hetkenä tahansa saattavat vaatia. Kysyvät tyhmiä, kysyvät samaa asiaa uudestaan, kysyvät asioita, joita ei tarvitse kysyä, voisi tehdä vain….

Ja pian olen itsekin ”ihan tyhmä”, koska keskeytän 9-vuotiaan prinsessaleikin vaatimalla häntä nyt vihdoin tekemään koko viikon tiedossa olleen etäpartiotehtävän: laita ruokaa perheelle. Se ei kelvannut hänelle lauantaina, tiistaina hän ei nyhtöpossua halunnut tehdä, eilen piti tehdä välipalaa mutta se unohtui minulta (ergo, häneltä), joten tänään kello 18.00 ilmoitan laittavani lusikkani hänen tekemäänsä hedelmäsalaattiin. Sen ainekset meiltä löytyy nyt kaapeista.  Se tapahtuu nyt.

Kirjaimellisesti keskeytän prinsessaleikin. Tytöt ovat löytäneet vuosia vanhat keltaiset ja lohenpunaiset hörhellysmekkonsa ja pukeutuneet niihin, ne mahtuvat yhä joten kuten, heitä kikatuttaa itseäänkin leikkinsä. Prinsessa kiukuttelee nyt kuitenkin ja haukkuu minut tyhmäksi poistuessaan. Sallin sen, ehkä virhe. 

Isän tehtävä on ottaa vihat niskaansa vaatimalla asioita. Sekin on isän tehtävä, se on epäkiitollinen tehtävä, mutta jonkun se on tehtävä. Puoliakaan ei täällä tulisi tehdyksi, ellen olisi vaatimassa sitä…

Kaipaan rauhaa ihmisistä. Luojan kiitos vaimo on ollut nopea ostosreissuillaan ja palaa jo ennen kuutta kotiin. Pääsen eroon.

Lähden juoksulenkille. Juokseminen on kankeaa köpöttelyä puolen vuoden tauon jälkeen, hölkkäämistä. Hölkkäämisestä puhuttiin, kun olin nuori, sitten hölkkääminen uudelleenbrändättiin juoksemiseksi. Muistan kun kuulin sen ensi kerran, että ”harrastan juoksemista”. ”Juokset, minne?” teki mieli kysyä, ”siis onko se vähän niin kuin hölkkäämistä?” Visualisoin juoksemisen pikajuoksemiseksi, mutta kyllä se yhä hölkkämistä on. Ainakin nyt minulle.

Hölkätessä näkee tätä uutta kotiseutua uudella tavalla, taloja, pikkukatuja, kujia, polkuja metsiköiden läpi. Löydän lisää IMS aikaisia vallituksia Pohjois-Tapiolasta, juoksuhaudat rajaavat täällä kirjaimellisesti rivitalojen takapihoja. Erään kadun päässä joudun umpikujaan, mutta…

täällä on puhelinkoppi. Aito vihreä puhelinkoppi, jonka sisällä on vanha lankapuhelin ja kellastunut puhelinluettelo vuodelta 2016. 

Vauraiden omakotitalojen väliin jäänyt puhelinkoppi on kuin teleportti menneisyyteen.

Kotona otan kylvyn ja luen aikakauslehteä. Sitten liityn perheen seuraan syömään hedelmäsalaattia. Se on hyvää kyllä. Unohdamme vain ottaa siitä valokuvan ja lähettää partioon…

Luen kirjoja yksin korvatulpat korvissa makuuhuoneessa, kunnes lapset ovat  vuoteissaan. 

Pääsiäinen alkaa nyt. Vaimo on siis kotona, minulla on siis vapautta kotona. Saan olla siis vapaammin kotona. Se on ylellisyyttä.  Pitkäperjantai… Pääsiäistä, hyvät ihmiset.

Sähköpostissani vedotaan: Pelastakaa brittien kenkätehtaat ostamalla ensiluokkaisia kenkiä alennuskoodilla EASTER2020. Näihin talkoisin lähtisin mielelläni, mutta help yourselves.  

 

Poikkeustilapäivät 21 ja 22: Varmuusvarastot ja Lukutoukat

Neljäs viikko poikkeustilaa alkaa. Viikon päästä tulee kuukausi täyteen. Kaksitoista sellaista olisi vuosi. Toinen maailmansota kesti syyskuusta 1939 elokuuhun 1945, kuusi vuotta. 12×6=72 tällaista, jota on mennyt siis vasta viikon päästä. Siihen päälle sitten sodasta palaaminen arkeen, Suomessa sotatilaa kesti syksyyn 1947, elintarvikkeiden säännöstelyä, nälkää, epävarmuutta, pelkoa. Töitä kyllä oli… Puute hellitti vasta 50-luvulla, kaupoista oli muutakin loppu kuin vessapaperi ja tonnikala hetkittäin. Kymmenen vuotta elämää runneltui sodan takia. Historia on kipulääkettä, kuten Teemu Keskisarja kiteyttää, se auttaa suhteellistamaan elämäämme ja omia kärsimyksiämme.

Sodan jälkeen Suomi ei purkanut huoltovarmuusvarastojaan. Muut maat lähinnä purkivat. Nyt NY Times ylistää suomalaisten varautuneisuutta. ”Suomi on varautujamaa”, toteaa haastateltu norjalaistutkija.
https://www.nytimes.com/2020/04/05/world/europe/coronavirus-finland-masks.html

Kuva Huoltovarmuuskeskus.

Suomi on harjoittanut siis ”hajasijoittamista”. Hajasijoittamiseksi kutsuttiin sitä operaatiota, johon tietyt korkeat upseerimme ryhtyivät 1944, kun sota näytti hävityltä. Kun nämä hajasijoitukset sitten lähtivät löytymään etenkin keväällä 1945, lehdistö alkoi kutsua sitä ”asekätkennäksi”. Se kuulostaa seksikkäämmältä ja sopi kuvaan jota vasen laita koetti jupakasta luoda: saksalaismielisten upseerien vallankaappaussalaliitto. Aseita suurin osa näistä varmuusvarastoista olikin, lisäksi bensaa, ruokaa, erinäisiä varusteita mitä tarvittaisiin maan puolustamiseen sissisodan keinoin, jos NL miehittäisi Suomen. Siperia opettaa, sanoo suomalainen.

Ruotsin tie oli toinen, se todella uskoi ’historian loppumiseen’. NYTimes jatkaa:


In Sweden, which has been accused of moving too slowly in its anti-coronavirus measures, supplies were diminished over the past three decades because of a shift in thinking after the Cold War, according to Fredrik Bynander, director at the Center for Societal Security at the Swedish Defence University.

“The ‘eternal peace’ had arrived, and we no longer were going to need these stockpiles,” he said…



Viitaten eiliseen Decameroneen ja ruttoon, nyt tiedämme, että koronaviruskin tarttuu eläimiin. New Yorkin eläintarhan tiikereillä raportoidaan nyt koronaa. Noinkohan kanadanhanhet ovat immuuneja?

Yhdysvalloissa piirrellään ikkunoihin sydämiä, briteissä sateenkaaria, Suomessa asetellaan nallekarhuja. Brittitapa selvisi kuningatar Elisabethin eilisestä televisiopuheesta. Kuningattaren puheen olisi ollut mahdollisuus kohota vielä korkeammalle: hän viittaa lyhyesti pitäneensä ensimmäisen tällaisen puheensa nuorena tyttönä vuonna 1940, kesken sodan siis, evakuoituna. Tämän kuuleminen lämmittää sellaistakin kuulijaa, joka ei ole sotaa kokenut – se antaa pohjaa ja varmuutta, rinnallamme on konkareita, jotka ovat kokeneet vähän vastaavaa mutta vielä pahempaa ja siitä selvinneet. Puheessa olisi voinut viipyä noissa muistoissa vielä hetki. Se olisi tässä tapauksessa tullut luontaisesti eikä hakemalla haettua, olisi nostattanut sotavoiton myönteisen hedonisen tunnun

*

Vein pojan parturiin tänään. Hän sai komean tukan, jolla kelpaa viettää pääsiäistä ja synttäreitä, äitienpäivääkin vielä. Vieraita ei näille juhlille tule. Poika oli hieno asiakas ja sai tikkarin palkkioksi. Paluumatkalla tapasimme kavereita päiväkodista, poikani päikkykaveri on kotona hänkin, kuulemma ikävöi kaveriseuraa. 

Pyöräilemme jo Tapiolan läpi mennen tullen. Pitkä matka pienten jalkojen sotkea. 

Pojalle on ainakin minusta nyt seuraa. Painimme, pelaamme Castle Panicia, hän kiipeilee selässäni tehdessäni päivän etunojapunnerruksia. Jos hän muistaa koronakeväästä jotain, varmaan nämä iltapäivät isin kanssa. Hän on tyytyväinen, iloinen näinä päivinä. Minulla on töitä siis, tärkeääkin vielä.

Yksitoistavuotiaalla on iltapäivällä etäpianotunti. Soitonopettaja on jossain Uudenmaan rajan tuolla puolen mutta läsnä tietokoneen ruudulla. 

Kustantamon päällikkö kirjoittaa kuulumisia ja rohkaisee. Nähtävästi kirja-ala ei ainakaan kärsi tästä poikkeustilasta.  Digikirjat vetävät nyt, vaikka kirjakaupat ovat hiljenneet. Hän uskoo, että pääsiäisen viikonloppuna kirjallisuuden parissa on enemmän silmiä ja korvia kuin pitkään, pitkään aikaan Suomessa. ”Hyville kirjoille ja tarinoille on kysyntää enemmän kuin pitkään aikaan. ” 

Osuva sattuma on, että eräs englantilainen vaatetusliike, jonka sähköpostilistalla olen, lähettää juuri tätä kirjoittaessani viikkomeilinsä. Se sisältää muutakin kuin takkeja, nimittäin tällaista: 

Kuvat T M Lewin.

Hyvät suositukset muuten! Kahnemanin ja Wolfen kohdalla osaan niihin yhtyä, Kerrin kirjaa en tunne, mutta koska rugby, annan hyväksynnän lukemattakin.

*

Päivä 22, tiistai

Espoon Kirjailijoiden blogissa julkaistiin vanha kirjoitukseni Espoosta. Vanha kollega meilaa kiittääkseen siitä. Kirjoitin pakinan aikoinaan 2016 Image-lehteen selittääkseni Espoon idean hesalaisille, uusvanha teksti minulle, en muistanut kuin jonkun lauseen.

Luen pojalle aamiaisen jälkeen Piilomaan pikku aasia. Se on hieno lastenkirja, jännite vetää ja tapahtumat soljuvat eteenpäin mielikuvituksekkaasti yllätellen. Klassikot ovat oletusarvoisesti parempi valinta kuin ei-klassikot, sillä ne ovat jo todistaneet laatunsa jäämällä eloon. Siksi elävän kirjailijan ainoana tavoitteena tulisi olla kirjoittaa klassikoita… 

Ihan kaikkia esiintymisiäni Vaaran vuosien tiimoilta ei ole koronan takia peruttu. Lukutoukat-tv-ohjelma kuvataan tänään.  ”Koeta pitää hauskaa kuvauksissa!” yhdeksänvuotias tytär moikkaa eteisessä, kun lähden. 

Studiolla Sanna Stellan kiteyttää nykytilan, että ihmiset laittavat ruokaa ja lapset kiipeilevät taas puissa. Käsidesiä on joka pöydän kulmalla, kameramiehellä hengitysnaamio, vesilasiakaan ei uskalla juoda, varmuuden vuoksi. Erikoista puuhaa filmaaminen näinä aikoina. 

Heini Röyskö haastattelee minua kameroiden edessä. Jatkan siinä oikeastaan tämän eilisen päiväkirjan teemasta. Kun oli annettu sodalle vuosia elämästä, moni halusi sodan jälkeen alkaa rakentaa omaa elämäänsä, omaa perhettään. Suomen kuulu jälleenrakentaminen tapahtui oman kodin ja oman elämän rakentamisen sivutuotteena. Hyvä haastattelu, haastateltavan näkökulmasta siis: kysymykset olivat sellaisia, joihin saattoi vastata pitkästikin. (Tulee ulos toukokuussa.)

Lapset ovat sillä välin lähemmäs kolme tuntia kolmistaan. Hyvin se menee, tosin pojan mielestä ”meni huonosti”, koska Tintti Tiibetissä -dvd on pätkinyt. Minun pitää alkaa viettää nyt entistä enemmän aikaa työhuoneella, joten tämä on hyvä harjoitus. Minulla on taas töitä…

*

Espanjassa kuolleiden määrän lasku jatkuu, Tanska miettii jo koulujen avaamista, Norjan r0-luku on 0,7, eli yksi sairastunut tartuttaa alle yhden – siis tauti olisi siellä hiipumassa pois. Saksa ja Itävalta pohtivat, että kauppoja pitäisi alkaa availla jälleen taloudellisen laman estämiseksi.  USAssa tautihuippu on vasta edessä, mitähän siellä käy… toisaalla ekonomisti arvelee, että USAn talous pomppaa syvästäkin kuopasta ketterästi vielä takaisin. 

Kaupassa robottimainen miesääni kuuluttaa: ”Hyvä asiakkaamme. Ennakoimissyistä pidämme sinuun kahden metrin turvavälin, pidäthän sinäkin.” Tulee olo kuin scifileffojen kohtauksissa, jossa kaiuttimista kuuluu käskyjä dystopian kansalaisille.

Haen pääsiäiskaritsan, viulun Bovikin luomutilalta. Yksi riittää pääsiäispäivälliselle tänä vuonna ja jää ylikin, ilman vieraita. 

Illalla vaimo opettaa minulle joogaa. Tai ainakin makaan rinnan avaavassa asennossa selälläni matolla. Vaimo kaipaa joogaa. Minun pistoolikyykkyni ovat kehittyneet. Pääsen ilman tukea heikommalla jalalla jo syväkyykkyyn ja vahvemmalla sieltä ylöskin.

Kyykky ja sieltä nouseminen, vahvistuminen. Nämä metaforat lyövät nyt silmille…

 

Poikkeustilaviikonloppu, päivät 19 ja 20: Firenzen rutto ja pääsiäis-Spiderman

Päivä 19, lauantai


Viikonloput tuntuvat yhä itseltään, vaikka arkipäivät eivät. Nyt tytöillä vain ei ole tanssiharjoituksia, joten aamiaisen jälkeinen lautapeli saattaa venyä lähdes kahden tunnin pelimaratoniksi… Overbooked, Sundae Split, Showtime, eläin-Agricola.

Sitten kodin lauantaisiivous ja pihalle. Etsimme pajunkissoja. 

Retki tehdään pyörillä, nyt koko perheen joukolla. Pajunkissoja löytyy Urheilupuiston ojien varsilta. Sieltä jatkamme Perhospuisto-oletetun kautta Oravannahkatorille ja Taskumateille. En ole koskaan ollut niillä kallioilla minäkään. Paluu kotiin Tykkitietä, joka ilmeisesti on oikea vanha tykkitie. Nämä Tapiolaakin ympäröivät IMS aikaiset vallitukset ovat minusta aina kiehtovia, Pietari Suuren merilinnoitus. Samasta syystä venäläiset, siis neuvostoliittolaiset Porkkalankin halusivat. Pietari, siis Leningrad oli turvattava. Hyvä maareitti sinne kulki Suomen kautta, pelättiin, että saksalaiset (etupäässä) valtaisivat Helsingin ja jatkaisivat siitä Pietariin.

On aurinkoinen, kylmä päivä, melko paljon ihmisiä liikkeellä. Nyt on vielä epävarmaa, leviääkö korona myös hengityksen välityksellä käytännössä, siis ilman pärskeitä aerosolina. Labraoloissa se onnistuu, mutta IRL… Hengitystä tulee silti pidätettyä ihmisiä ohittaessa.

Takapihoilla on lumiukkoja, vielä tänään. Ottavat aurinkoa ensimmäistä ja viimeistä päivää.

*

Decameronen Johdanto kertoo näin.

Sanon siis teille, että oli saavuttu vuoteen 1348 jälkeen Kristuksen syntymän, kun kuolemaa tuova rutto puhkesi mainiossa Firenzessä, Italian kauneimmassa kaupungissa. — Muutamia vuosia aikaisemmin rutto oli raivonnut itämailla ja vienyt muassaan lukemattomai ihmisiä. Sitten se jatkoi kulkuaan seudulta toiselle, ollenkaan pysähtymättä, ja nyt se oli onnettomuudeksi kohdannut meidänkin maamme. Ei tiede eivätkä inhimilliset varotoimenpiteet mahtaneet mitään tälle kamalalle kulkutaudille. turhaan perustettiin terveydenhoitolautakuntia, jotka lakkaamatta puhdistuttivat kaupungin katuja, turhaan kiellettiin sairailta sisäänpääsy, turhaan annettiin lukuisia neuvoja terveyden säilyttämiseksi. ..

Sairauden alkaessa saivat niin miehet kuin naiset nivusiinsa ja kainalokuoppiinsa paiseita – joskus ison omenan tai munan kokoisia , jotkut pienempiä – joita kansa nimitti ruttopaiseiksi. ennen pitkää nämä paiseet levisivät sairastuneen koko ruumiiseen. jonkin ajan kuluttua taduin luonne muuttui. Se ilmeni tällöin siten, että käsivarsiin ja reisiin ilmaantui mustia tai sinertäviä läiskiä, jotka levisivät muuallekin ruumiiseen, toisilla isoina ja harvoina, toisilla pieninä ja lukuisina. —

Tekipä taudin luonne sne mahdottomaksi, tai olivatpa lääkärimme taitamattomia – todella tieteellisesti koulutettujen ohella harjoittivat lääkärin tointa myös monet miehet ja naiset, joilla ei siitä ollut minkäänlaista käsitystä – niin heidän näytti olevan mahdotonta saada selville taudin syytä, minkä vuoksi he eivät tietenkään osanneet myöskään käyttää oikeita hoitokeinoja. Hyvin harvat sairastuneista toipuivat. Melkein kaikki kuolivat kolmen päivän kuluessa edellä kuvattujen merkkien esiintymisestä…

Tälle hirveälle taudille antoi yhä suurempaa vauhtia se, että se tarttui sairaista terveihin yhtä helposti kuin tuli tarttuu sitä lähellä oleviin kuiviin tai öljyllä valeltuihin esineihin. Ja rutto tarttui jopa siitäkin, että tuli koskettaneeksi sairaille kuuluneita vaatteita tai muita esineitä. 

Rutto iski eläimiinkin, siat saattoivat kuolla tongittuaan ruttoon kuolleen vaatteita.  Ihmiset reagoivat tautiin tietysti eri tavoilla.

Monet arvelivat, että kohtuullinen elämä ja kaikesta ylellisyydestä pidättäytyminen lisäisi huomattavasti heidän vastustuskykyään. He muodostivat pieniä piirejä ja elivät erossa muista sulkeutineina seillaisiin huoneisiin, joissa ei ollut ketään ruttoon sairastunutta. … He eivät puhuneet kenenkään kanssa eivätkä tahtoneet ulkoa päin mitään tietoja sairaista tai kuolleista. He kuluttivat aikansa katsomalla Netfl kuuntelemalla soittoa ja huvittelemalla muuten parhaansa mukaan.

Toiset taas olivat sitä mieltä, että paras keino pahaa vastaa on li juoda, laulaa ja laskea leikkiä. ”Yötä päivää he juoksivat ravintolasta toiseen, joivat määrättömästi ja tunkeutuivat toisten taloihin anastamaan haluamiaan esineitä. 

Kolmannet uskoivat erilaisten aromaattisten hajuaineiden suojaavan heitä, koska ilma oli saastutettua. Jotkut taas, että paras keino oli paeta kaupungista. Monet lähtivätkin, hylkäsivät kotinsa, tavaransa ja omaisensa.

Ei siinä kyllin, että kaupungin asukkaat karttoivat toisiaan tai ettei kukaan kysynyt naapuriensa vointia, vaan sukulaisetkaan eivät koskaan käyneet toistensa luona tai tapasivat mahdollisimman harvoin ja silloinkin pysytellen etäällä toisistaan. … Tästä syystä ei lukuisilla sairailla ollut muuta apua kuin armeliaat ystävät – joita ei ollut monta – tai ahneet palvelijat, jotka saatiin suunnattomia palkkoja maksamalla pysymään paikoillaan. 

Ruton kauhujen yhä levitessä suhtautuminen muuttui. Hautajaiset jouduttiin lopettamaan. Ihmiset kuolivat yksin. Kuolemaan turruttiin.

Oli hyvin harvinaista, että kenenkään kuollessa itkettiin katkeria kyyneliä. Kyynelten tilalle tuli naurua, sukkelia huomautuksia ja juhlimisia. Naiset olivat suureksi osaksi kadottaneet heille muuten synnynnäisen säälintunteen, ja omaa menestystään ajatellen he olivat mukautuneet uusiin tapoihin. Vainajaa kirkkoon saattamassa oli harvoin enempää kuin kymmenen, kaksitoista naapuria – eivätkä nämäkään olleet kunniallisia kansalaisia, vaan eräänlaisia mitä alhaisimpaan väkeen kuuluvia ruumiintakantajia, jotka ottivat palveluksistaan maksun. — Papit työnsivät ruumiinkantajien avulla vainajan ensimmäiseen hautaholviin, minkä sattuivat löytämään. 

Huonoimmassa osassa oli köyhä väestönosa. ”Heitä sairastui tuhansia päivässä ja he makasivat hoidotta ja avutta ja kuolivat melkein kaikki. Monien elämä päättyi yleisellä tiellä, yöllä tai päivällä. Toiset kuolivat kotiinsa, ja heidän naaupreilleen kertoi kuolemantapauksesta se hirvittävä haju, joka levisi mätänevistä ruumiista Ja kaupunki oli kuolleita täynnä.” Aamuisin talojen edustalla näki röykkiöittäin kuolleita. Ruumisarkkujen puutteessa ruumiit pantiin pöydälle. Yhdessä arkussa saattoi olla kaksi tai kolme vainajaa. ”Oli jouduttu siihen, ettei ihmishengistä piitattu sen enempää kuin nykyään vuohista.”  Kaivettiin ”pitkiä hautoja, joihin kuopattiin ruumiita sadoittain. Niitä ladottiin kerroksittain riepuihin käärittyinä ja päälle heitettiin hieman multaa, kunnes hauta lopulta tuli täyteen.”

Tästä tilanteesta alkaa Decamerone. Seitsemän naista tapaa Santa Maria Novellan kirkossa ja alkaa keskustella, että kaupungista pitäisi päästä turvaan.

Santa Maria Novella Firenzessä. Wikipedia.

Seuraan lyöttäytyy kolme miestä, onneksi nuhteettomia maineeltaan, ja kymmenikkö vetäytyy turvaan komeaan linnaan, joka sijaitsee metsäisellä kukkulalla parin tunnin matkan päässä. (Olen ymmärtänyt, että kyseessä on Fiesolen vanha kylä.) Siellä aletaan pian mielialan nostamiseksi kertoa tarinoita, jokainen kertoo yhden tarinan kymmenen päivän aikana, joten Decamerone sisältää sata tarinaa, joiden herkullisia juonikuvioita on sitten kopioitu pian 700 vuotta.

Kun kaksi viikkoa on kulunut, seurue toteaa retriittinsä menestyneeksi sekä terveyden että mielialan hoitamisessa. Vikan illan juhlien jälkeen he palaavat Firenzeen ja Santa Maria Novellaan, mistä kaikki alkoi, ja palaavat omiin puuhiinsa ja koteihinsa. Jatkosta Boccaccio ei kerro. 

Nyt Wikipedia kertoo, että kyseinen linna olisi tosiaan Fiesolessa ja siksi on epäilty Villa Palmieria. 

Villa Palmieri on yhä olemassa! Siellä ovat myöhemmin aikaansa viettäneet hauskalta sattumalta mm. Monte Criston kreivin kirjoittaja Alexandre Dumas sekä Englannin kuningatar Victoria. 

*

Lapset tekevät virpomavitsoja. Tarkoitus on käydä huomenna ennaltahyväksytetysti kolmen sukulaisen luona etävirpomassa turvavälillä. Tai eivät he vain hyväksy sitä, vaan toivovat. Tästä on nyt debattia whatsapeissa, saako virpoa vai ei. Ei sitä ole lailla kielletty tai edes järjestyssäännössä. 

Mutta iltapalalla yhdeksänvuotias niiskuttaa, silmiäkin vetistää. 

Kaksikin niiskausta ja heti on pirut seinillä. Ei hemmetti. Nytkö peruuntuu turvavälivirpominenkin ? Nytkö se alkaa… Onko tauti päässyt jo muurien sisään?

”Ainahan mulla välillä tulee tällasia niiskutuksia, sitten ne menee pois”, lapsi sanoo. Ja totta, välillä hänellä aina tulee, ei ole testattu allergioita tai mitään näin vähäisen takia. Mutta nyt yksikin niiskaus kaikuu olohuoneessa.

Tästä jää cliffhanger meille yöksi. Jos aamulla on yhtään oiretta vilustumisesta, vitsat jäävät meille ja palmusunnuntai on peruttu. 

 

Päivä 20, palmusunnuntai

Olen saanut lukuisia kiitoksia näistä blogeista eri reittejä, sieltä sun täältä, tutuilta ja tuntemattomiltakin. Niitä on kiva kuulla: jos päiväkirjaa kirjoittaa julkisesti, lähtökohtaisesti toivoo jonkun muunkin saavan siitä huvia ja hyötyä. Ystäväni, joka on psykologi, sanoo tällaisten kertomusten lukemisesta olevan laajempaakin merkitystä ihmisten hyvinvoinnille. Jos jotakuta elävöittää, hyvä niin.

Epäilemme yksitoistavuotiaan niiskutusten ja silmien kutinan olevan allergista. Hän on siivouspäivinä monesti reagoinut vastaavasti, oletettavasti pölyyn. Eilen oli siivouspäivä, ja sen jälkeen hän torkkui pölyisen vanhan lampaantaljan päällä. Molemmilla vanhemmilla on samaa.

Annan hänelle aamiaisen päälle puolikkaan antihistamiinin. 

Kutina ja niiskutus lakkaa aamupäivällä. 

Kyllä tästä uskaltaa etävirpoa. Virvotut saavat oksan, jonka ottavat hansikoidulla kädellä vastaan, laittavat vaasiin ja siinähän ne nökottävät. Pysyttelemme aerosolienkin ulottumattomissa.

Tytöt pukeutuvat noidiksi, meikataan. Poika on pääsiäis-Spiderman.

”Kylläpä te näytätte kauniilta…” poika sanoo siskoista, kun näillä on meikattu pisamia ja punaiset posket.

”Voi kiitos herra Spiderman, te olette todellinen herrasmies!” noita Narsissi sanoo ojentaen kätensä kohti Spidermania.

”Pitääks mun pussata tätä?”

”Kyllä.”

Spiderman pussaa noita Narsissin kämmenselkää.

Etävirpominen hoidetaan kolmen metrin turvaetäisyydeltä tai kauempaa, parvekkeen alta. 

Tänään lehdissä huomautetaan, että suomalaiset ovat totelleet kiltisti koronarajoituksia. Jopa niin hyvin, että voitaisiin mahdollisesti siirtyä lockdownista seuraavaan strategiaan, tartuntaketjujen jäljittämiseen ja katkomiseen, testaamiseen… Päästäisiin siis taas viruksen jäljille ja voitaisiin estää sen etenemistä. Nythän virusta ei nähdä, ei tunneta sen liikkeitä, joten on pakko vetää pääkytkimestä kaikki pelit seis. Tämä uusi strategia mahdollistaisi yhteiskunnan avaamisen, työnteon. Kesästä voisi tulla kuin tullakin melko normaali. Ja talous ei ehkä laskisi samanlaiseen lamaan kuin 90-luvun alussa idänkaupan romahdettua, sekin pelko on jo nostettu pöydälle. 

Taisin tämän kirjoittaakin, mutta ainakin pääministerille koronakriisi on mahdollisuus, johtajaan hallinto kun tapaa personifioitua. Jos hän selviää tästä mokaamatta ja esiintyy järjestelmällisesti riittävällä gravitasilla, jo se riittää sankarin viittaan. Vaikeina aikoina hyvä perussuoritus saattaa riittää johtajalta, jos selviytyminen assosioidaan johtajaan. Toisaalta sekään ei ole pitemmän menestyksen tae, sodan jälkeen britit äänestivät Churchillinkin ulos.  

Jälkeenpäin sitä on niin paljon viisaampi, mutta näitä kirjoitan ”kädestä suuhun”, eli päivä päivältä senhetkisen uutisoinnin mukaan. On haaskausta lukea näin paljon uutisia kuin nykyään luen, uutiset vanhenevat miltei jokainen, vain aniharva niistä osoittautuu mitenkään relevantiksi.  Uutistulva haittaakin, se estää näkemästä metsää puilta, se tekee meistä reaktiivisia sätkynukkeja. Mutta nyt korona kiinnostaa minuakin. Lehdistölle kriisi tuo klikkauksia ja lukukertoja vyöryittäin.

Toinen uutinen vielä kuitenkin. Kiinalainen tutkimus väittää, että veriryhmäsi voi vaikuttaa koronariskiisi. Tämä kuulostaa vaihtoehtoiselta lääketieteeltä, mutta Tampereen yliopiston professori Parkkila vahvistaa sen. A-veriryhmä saa pahemman taudin. Idea on, että jos veriryhmäsi sisältää A-ryhmän antigeeneja, olet turvemmassa. Käy niin hyvin, että koko perheeni on joko O- tai B-ryhmää. Jos saamme taudin, se on meillä lievempi tai jopa oireeton.

Uutisen kääntöpuoli: saatamme olla oireettomia kantajia…

Sitten uutinen, joka ei vanhene. Pentti Linkola on kuollut. Mikä ironia että nyt.

Linkola oli asiaproosan mestari. Harva kirjoittaa suomeksi häntä parempaa asiaproosalausetta. Äärimmäisen tärkeä toisinajattelija, jostain syystä hänestä pidettiin, vaikkei juuri kukaan ollut hänen kanssaan samaa mieltä. Kevyet mullat. 

Illalla puutarhanhoitoa ja polkupyöränpesua. Tunnelmat hyvät ja pirteät. Virpomisesta saadut suklaasaaliit edesauttavat, ja kevätaurinko.

Poikkeustilapäivät 17 ja 18: Keveys ja gravitas

Päivä 17, torstai


Nukun taas hyvin. Alkuvuodesta oli nukahtamisvaikeuksia ja heräämisvaikeuksia, niin on aina, kun kirja on loppusuoralla. Alitajunta ei suostu lepäämään, tulee ideoita, pää kihisee, kumarrun pimeässä kirjoittamaan muistiinpanoja lattialla odottavaan vihkoon. Nyt tilanne on taas normalisoitunut. Viime yönä luin pitkään, Suurinkvisiittori-luvun Karamazoveista. Tämä kohta oli suoraa jatkoa poikkeustilapäiväkirjasta 16:



…Sinä olisit täyttänyt kaiken, mitä ihminen etsii maan päällä, siis: kenen edessä kumartaa, kenen valtaan antaa omantuntonsa ja millä tavalla kaikki yhtyvät lopulta kiistattomasti yhteiseksi ja sopuisaksi muurahaispesäksi, sillä tarve saada koko maailma yhtymään yhdeksi on ihmisten kolmas ja viimeinen piina

Nyt välähtelee hyviä uutisia koronarintamalta. Tällä hetkellä näyttäisi, että lockdown-toimet ovat purreet: 

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan yksi koronaan sairastunut tartuttaa tällä hetkellä todennäköisesti Suomessa vain yhden ihmisen – tai hieman alle sen.

Kyse on merkittävästä muutoksesta Suomen koronatartuntoihin viime viikkoina. Ilman hallituksen tekemiä rajoitustoimenpiteitä koronan tartuttavuusluku eli R0-luku olisi ollut noin 2,2.

R0-luku eli tartuttavuusluku tarkoittaa siis sitä, kuinka monta ihmistä yksi koronaan sairastunut tartuttaa.


Koronatartunnan saaneiden määrä on puolittunut lauantaista, jolloin tartuntoja todettiin 138 kappaletta. Yksittäisen päivän tartuntaluvut eivät kerro tilanteesta, mutta seuraavat viiden päivän luvut kertovat tämänhetkisen koronakuvan: 138, 55, 95, 71 ja 62.

Uusien COVID-19-tartuntojen määrä ei ole noussut takaisin lauantain hurjiin lukemiin. Maaliskuun alun jälkeen koronatapausten määrä ei ole näyttänyt yhtä toivoa herättävältä.

Vaikka Suomen koronaepidemia tulee kestämään vielä useita kuukausia, vaikuttaa siltä, että rajuimmat skenaariot eivät ole toteutumassa. (IL 1.4, saman vahvisti ke 2.4. toinenkin tutkija.)

Samoin Italiassa lasketut skenaariot näyttävät optimisilta:

Jos italialaisten taloustieteilijöiden laskelmat pitävät paikkansa, niin pandemia olisi loppu suurimmassa osassa Italiaa toukokuussa, joskus 5. ja 16. päivän välisenä aikana, kertoo Corriere Della Sera -lehti.

Tilanteen helpottuminen alkaisi ensin Trentinossa, jossa uusia tartuntoja ei olisi enää ensi viikon maanantaina. Basilicatassa näin tapahtuisi seuraavana päivänä, Valle de Aostassa keskiviikkona ja Apuliassa torstaina.

Pandemian pahimmin koettelemilla seuduilla toipuminen kestää pidempään. Viimeisenä kriisin päättymistä ennakoidaan Toscanaan toukokuun 5. päivän kieppeillä. Pandemian pahimmin runteleman Lombardian painajainen päättyisi 22. huhtikuuta paikkeilla. (IL)

Ensimmäinen oma skenaarioni silloin maaliskuun alussa oli, että Italia sairastaa koronan alta pois, ja pääsemme tervehtyneeseen Toscanaan kesäkuussa… Tuskinpa vain, mutta ei se nyt aivan mahdottoman kaukana maalista ollut.

*

Epidemiasta monesti haastateltu nuori suomalaistutkija on hyvä huono esimerkki siitä, miten habituksella luodaan gravitasia, siis hankitaan uskottavuutta ja painoarvoa – tai eiTutkija esiintyy haastattelussa hiuksinaan man-bun, joka oli kyllä trendikästä street fashionia joskus 2015. Yllä on huppari, jolla on helppo signaloida uskollisuuttaan häkkerietiikalle, ja kasvoilla parransänki, joka näyttää George Clooneylla sexyltä –  mutta jos haluaa vaikuttaa uskottavalta, mikään näistä ei ole ystäväsi. Ja jämäkiltä kasvonpiirteiltään miehellä olisi kuitenkin potentiaalia valtiomieheksi asti! Ikävä nähdä ihmisen näin haaskaavan potentiaaliaan…  Monet eivät vain ole miettineet näitä asioita  (siis sitä että muut ihmiset näkevät heidät), en minäkään pitkään, pitkään aikuisikään asti. Joskus kun ihmisille siitä huomauttaa, he saavat oivalluksen, josta ovat kiitollisia. 

Vähemmän graavia asiaa: Meille saapuu tilauksemme uusia lautapelejä. Varsinaiset punchausbileet seuraavat. ’Punchata’ tarkoittaa ’työntää esileikattuja pahvinattereita läpi niiden pahvikehikoista niin että ne irtoavat’. Saa kai sanoa punchata, koska suomi jättää tässä toivomisen varaa. Puhkoa? Puhkomisen jälkeen pelailemme lasten kanssa uusia korttipelejä. On meillä kevyttä tämä arki. 

Illalla lapset viihtyvät pienellä takapihallamme kaksi tuntia leikkimässä. Epidemia tuli meille parhaaseen elämänvaiheeseen. Aiemmin, niin koululaisten etäopiskelu ei varmaan onnistuisi näin hyvin ja nuorin olisi liian juntti jätettäväksi aikuisetta hetkeksikään; myöhemmin, niin vanhin ei välttämättä enää leikkisi nuorempien kanssa.  

Poikani tosin haluaisi HopLopiin tai ”Juudson Parkkiin”. Joidenkin mielestä nämä olivat tautipesiä jo ennenkin, kauankohan menee, ennen kuin niiden toiminta nyt muuttuu taas kannattavaksi? Miten kesän festivaalit, markkinat, juhlapäivät, tapahtuuko, onko kävijöitä?

Yskimisetiketti

Tuleeko tästä vuoden 2020 uudissana?

Illalla kamppailen atk:n webcamin kanssa. Nyt pitäisi käydä vain webneuvotteluja, mutta kamera näyttää vain kieltoikonia. Tällaiseen atk-vänkäykseen saa helposti menemään tunnin, tällaisella saa verenpaineet tunniksi tappiin. Lataan sitten Zoomin ja Meetin puhelimeen, siihen menee puoli minuuttia. Miksi tietokoneet ovat niin huonoja, mutta puhelimet toimivat aina? Kotinettikin on kumossa päivittäin, mutta puhelimessa ei ole pettänyt koskaan. 

Minun pitäisi ehkä ollä enemmänkin huolissani taloutemme kestävyydestä. Esiintymiskeikat ja koulutukset ovat lähes kaikki peruuntuneet, se on iso isku. Mutta tässä meinailee nyt kehittyä muutama potentiaalinen työkuvio. Yleensä mitä enemmän ihmisiä niihin liittyy, sitä harvemmin ne toteutuvat. Jos työhön liittyy vain minä ja tietokone, se tapahtuu. Janan toisessa päässä ovat sitten AV-alan projektit. On oikeastaan ihmeellistä, että elokuvia saadaan tehdyksi. 

Illan elokuvana katsomme Paljain jaloin puistossa, Robert Redford ja Jane Fonda. Hyvän mielen sanailukomedia, hieman unohdettava mutta sympaattinen, käytännössä vain filmatisoitu näytelmä. Vuonna 1967 ”jäykkisten” pelko on jo alkanut, miespäähenkilön kunnollisuus, stoalainen mielenmaltti ja yleinen ”täydellisyys” ovat jo muuttumassa haukkumasanoiksi hänen villiä luontoa symboloivan nuorikkonsa silmissä. Joten miehen pitää tehdä kuten suomalaisessa sketsiviihteessä, vetää kännit ja hukata kengät ja kaikki on taas normaalisti. Mutta näinhän se on: anarkia on kauhea asia, paitsi jos se puuttuu täysin. Silloin se on tärkein asia.

BAREFOOT IN THE PARK, BAREFOOT IN THE PARK US 1967 ROBERT REDFORD JANE FONDA Date 1967. Photo by: Mary Evans/PARAMOUNT PICTURE/Ronald Grant/Everett Collection(10301129) Original Filename: HTRA112_VV230_H.JPG

Päivä 18, perjantai

Aamulla pihallamme on talven eniten lunta.

Vuoden 2020 piti jäädä muistiin poikkeuksellisesta lumettomuudesta. Vuosi sai kuitenkin paremman brändin.

OHJEITA KARANTEENIIN JA HOITOON

Syökää rohtoja. Nauttikaa sellaisia lääkkeitä, joista on apua. Savustakaa puhtaaksi talonne, pihanne ja katunne. Karttakaa ihmisiä ja sellaisia julkisia paikkoja, missä lähimmäisenne ei teitä tarvitse tai on parhaillaan toipumassa sairaudesta. Toimikaa kuin ihminen, joka haluaa sammuttaa kaupungissa riehuvan tulipalon. Onhan tämä ruttoepidemiakin eräänlainen tulipalo: puun ja olkien sijaan se vain tuhoaa elämän ja terveyden. Sinun pitääkin ajatella näin: ”No niin, Jumala on sallinut nyt vihollisen lähettää keskuuteemme myrkkyä ja vaarallisia eritteitä. Nytpä minä siis pyydän, että Jumala armollisesti suojelisi meitä. Sen jälkeen savustan asuintilat puhtaaksi, tuuletan, jaan lääkkeitä ja otan niitä itsekin. Vältän paikkoja ja ihmisjoukkoja, jos minua ei niissä tarvita, jotten aseta itseäni vaaraan ja siten tartuta ja sairastuta muitakin ja jotta en aiheuttaisi piittaamattomuudellani muiden ihmisten kuolemaa..

Näin kertoo Martti Luther siitä, kuinka kulkutautien aikana tulisi toimia. Lutherin kotikaupungissa Wittenbergissä riehui rutto, kahdesti.  Tuolloinkin ohjeistus oli sama: yhteiskunnalle kriittisten ammattilaisten on jäätävä töihin, muut voivat paetakin. Luther jäi tekemään työtä ja opettamaan, vaikka kuulijoita jäi paikalle vain kourallinen, kirjoitti tämän ohjeistuksensa 1527. Tärkeintä kulkutaudissa oli auttaa niitä, joita auttaa voi: ”Jumalan palveleminen tarkoittaa lähimmäisen palvelemista”, hän kiteyttää kristinuskon. Aikana ennen nykyaikaisia sairaaloita se velvoitti tavallisia ihmisiä paljon enempään. Nyt auttamisen voi ulkoistaa ammattilaisille.

Olen kaipaillut tällaisia vanhoja kuvauksia kulkutautiajoilta. Bakteereja ja viruksia ei ollut vielä löydetty, mutta jotain ymmärrettiin intuitiivisestikin, behavioristinen immuunijärjestelmä on juuri tällainen luontainen palomuuri. Suoneniskentä oli vuosisatoja ellei -tuhansia yleinen tapa hoitaa monia tauteja, siis veren vuodattaminen. Kuulostaa hullulta ja varmasti ollut hoitovirheenä usein kohtalokaskin (Lordi Byronille se oli sitä), mutta nykyään tiedetään toisaalta, että rauta varastoituu ihmisten elimistöön. Meillä ei ole sille muuta eritysmekanismia kuin veren vuotaminen.  Liiallisena rauta aiheuttaa monenlaisia ongelmia soluille ja nostaa muun muassa infektioriskiä. SPR:n Veripalvelu on hyvä paikka käydä laskemassa verta ja rautaa, se nyt ainakin todistettavasti auttaa jotakuta… 

Veripusseja tarvitaan siinä missä aina, mutta luovuttajista on nyt pulaa. Haastan lukijani käymään edes Veripalvelun nettisivuilla, siitä se vierailu Veripalvelun rakennuksiin alkaa. Oma karenssini päättyy kuun lopussa, joten ihan äkkiä ei tässä päiväkirjassa visiittiä kuvata.

Kuin jatkona eiliseen analyysiini nuoren tutkijan habituksesta, tänään puhutaan ministerin likaisista lenkkitossuista. Ministeriä harmittaa, että hänen likaiset lenkkeilytossunsa huomattiin. Näissä tossuissa hän on esiintynyt ministerinä kertomassa vakavimmasta uhkasta kansanterveydelle sitten nälkävuosien, ajatellen, että asia on niin tärkeä, ettei pukeutumisella ole väliä. Mutta ei ole niin, että jos paikka on tiukka, nämä asiat muuttuisivat vähemmän tärkeäksi – vaan juuri päinvastoin. 

Lika on viimeinen asia, jota ihmisille kannattaa kulkutautiepidemian aikana näyttää. Se on taas tämä behavioristinen immuunijärjestelmänne, joka on nyt erityisherkkänä kavahtamaan kaikkea ”saastaista”. Luultavasti ministeri on ennenkin esiintynyt likaisissa kengissä, mutta vain nyt niistä tehdään juttu?
Toiseksi, likaiset lenkkeilytossut ovat huono valinta, jos haluaa rakentaa luotettavan valtionjohtajan gravitasia. Ja vaikkei henkilökohtaisista syistä välittäisikään rakentaa tällaista luotettavan valtionjohtajan gravitasia, sellaista kansa häneltä kuitenkin toivoisi… Huolimattomuus tuntuu nyt jopa itsekeskeiseltä.

”Turhamaisuutesi paistaa viittasi rei’istä”, tokaisi Sokrates kyynikolle.


Tässä muuten vertailukohdaksi vuoden 1945 ministeri, joka ei tosin näihin aikoihin ole enää väkivaltaisen vallankumouksen kannattaja, mutta puhutaan silti erittäin radikaalista ihmisestä. Ehkä juuri sen vuoksi hän tarvitseekin gravitasia.

Yrjö Leino (SKDL) on Vaaran vuosien sivuhenkilö.

Saan etäkoulutehtäviä minäkin. Ensin autan koulutehtävien painon alla kärsivää yksitoistavuotiastani löytämään saksantunneille tietoa Bernkastel-Kuesin pikkukaupungista, kaikista maailman paikoista. Kaunis vanha kylä kyllä!


Toiseksi, minulle meilaa tuntematon etäkoululainen. Hän tekee äikän etätehtäväksi juttua kirjastani Perkele, ja pyytää haastatella tehtäväänsä varten. Kysymykset ovat metodologisia, niihin minun on vaikea vastata lyhyesti – olen pitänyt puolentoista tunnin luentoja siitä, kuinka olen yhden kirjani tehnyt. Perkele oli raskas tehdä, 2015 olin huonossa kunnossa sen jälkeen. Toisaalta se on paras romaanini. 

Illalla lapset suorittavat yhdistettyä etäkoulu- ja etäpartiotehtävää. Mokkapaloja. Maitoa menee 3 dl yhden sijasta, kun sitä poistetaan taitavat leivinjauhot mennä mukana, sillä lopputulos on herkullista mokkanäkkileipää.

Lapset tekevät lumilinnaa pihalle. Lumi sulaa samaa vauhtia kuin linna valmistuu. Valmiiksi tulee lumimato. Illalla jäljellä ei ole tätäkään:

Huomenna luen Decameronea, sen alussa näyttää olevan kuvaus Firenzen rutosta.