Kirjailijan työ on yksinäistä, mutta onneksi sentään lukijoita kohtaa joskus palautteen muodossa. Palautteeseen pätee sama laki kuin elämässä ja draamassa: teot ovat painavampia ja uskottavampia kuin sanat. Niinpä jo se, että joku kirjoittaa palautteen on teko ja pelkkiä sanoja vahvempaa. Jokaista kiitosta kohti on lukemattomia muita, jotka ovat kokeneet samoin, vaikka eivät olekaan siitä kirjoittaneet – jotain missä olen itse huono.

Olen kiitollinen kaikista lukijapalautteista, joita saan, oli sitten aiheena kolumni, haastattelu tai pääasia eli kirjat.

Parhaina lukijapalautteina olen pitkään pitänyt ns. kolmen verbin palautetta: ”Itkin, nauroin ja harmitti kun kirja loppui.” Se kuvaa monipuolisia tunteita, joita kirja on onnistunut lukijassa herättämään.

Etenkin voimakkaasti juonivetoisen kirjan kuten Viimeinen kaatunut ja Vaaran vuodet tapauksessa erityisen tyydyttävä palaute on se, jonka äskettäin sain Viimeisestä kaatuneesta. Lukija kertoi lukeneensa sen alusta loppuun yhdeltä istumalta. Teko puhuu voimakkaan myönteisesti kirjasta, jossa kuitenkin on lähemmäs 300 sivua. Jos Viimeinen kaatunut on pystynyt vangitsemaan otteeseensa tuntikausiksi, se on tämän lukijan kohdalla eittämättä onnistunut kirja.

Haluaisin jakaa myös erään lukijapalautteen, joka tuli konkreettisen teon myötä. Sain taannoisella kirjastokeikalla kirjekuoren, joka oli jätetty palvelutiskille minun nimelläni. Kun haastattelun jälkeen avasin kirjekuoren, sieltä paljastui jotakin pysäyttävää:

Se on alkuperäinen kenttäpostikortti sodan ajalta. Kääntöpuolelle oli kirjoitettu ystävälliset onnittelut Viimeisestä kaatuneesta, ja nimikirjoituksen jälkeen suluissa luki lisäys ”Muistan Kairisen hyvin”.

Kirjan jo lukeneet tietävätkin, kuka Kairinen oli, mutta muillekin: majuri Paavo A. Kairinen toimi oli mukana koordinoimassa sodanjälkeistä aseiden hajasijoitusoperaatiota, joka sai sittemmin lehdistössä nimen asekätkentä. Sotilaat varatuivat näin mahdolliseen sissisotaan siltä varalta, että Neuvostoliitto miehittäisi Suomen välirauhansopimuksen jälkeen. Kairinen piti Päämajassa yllä ”lakanaa”, johon kirjattiin kuhunkin suojeluskuntapiiriin piilotetut aseet ja varusteet. Monien muiden liikaa tietäneiden tavoin hän pakeni maasta, kun Neuvostoliiton ja punaisen Valtiollisen poliisin silmukka alkoi 1945 kiristyä. Siitä ja lakanasta lisää Viimeisessä kaatuneessa.

Postikortin saatuani tunsin historian humauksen käyvän lävitseni. Vielä on ihmisiä, jotka muistavat nämä tapahtumat ja ihmiset henkilökohtaisesti, ja he ovat lukeneet kirjani ja arvostaneet sitä lähettääkseen tällaisen lukijapalautteen. Fyysinen kortti teki historian kouriintuntuvan todeksi. Olen tallettanut sen arvokkaimpien muistojeni joukkoon.

Minun vuoroni kiittää.