Hemingway – isän opetukset, isän varjo

Tämä on puhe, jonka pidin Tammen Keltaisen kirjaston juhlatilaisuudessa Yhdysvaltain suurlähetystössä 23.3.2016

Minulla kävi suuri onni siinä, että luin aikoinaan ensin Hemingwaytä ennen kuin luin Hemingwaystä. Pääsin muodostamaan oman käsitykseni hänestä ennen kuin opin mitä muut hänestä sanovat.

Se mitä Hemingwaysta sanotaan on nimittäin keltaista lehdistöä. Se on huhuja ja julkisuusimagoa ja julkisuuspelejä, kaskuja ja legendaa. Ja kaikkien näiden päälle liimattuja vahvoja mielipiteitä – mielipiteet kun tuppaavat olemaan aina yhtä vahvoja kuin niiden kohde on.

Minun oma isäni kuoli, kun olin nuori mies, ja kuten siinä käy, minäkin etsin korvaavia isähahmoja. Etsin niitä myös kirjallisuudesta. Ja kun etsitään isähahmoja kirjallisuudesta, Hemingway on tietysti listalla ensimmäisten joukossa tarjolla.

Hän on kirjailija, johon jokaisella miespuolisella kirjailijalla on jonkinlainen suhde. Ja jos jäädään tähän julkisuusimagoon, se suhde on nykyaikana, niin erilaisina aikoina kuin Hemingwayn oma aika, helposti kielteinen.

”Kun oikein aletaan suuta pieksää, ei miehestä jää mitään jäljelle”, todetaan Isäukkoni-novellin lopussa. Ja Hemingwaysta vasta on suuta pieksetty. Ja hän on itse tehnyt sitä eninten joukossa.

Tiedätte mistä puhun: Hemingwayn imago miesten miehenä, metsästäjänä, sotilaana ja nyrkkeilijänä ja härkätaistelufanina. Ryyppäsi, tappeli, naiskenteli, ammuskeli. Tuntuu tympeältä edes toistaa näitä. Suurin virhe mitä Hemingwayn suhteen tehdään, on sitten leimata tämä hänen kirjojensa päälle ja heijastaa se niiden sivuille ja väittää, että hänen kirjansa ovat tällaista machismoa. Ja todisteeksi esitetään – jos niitä edes vaivaudutaan esittämään – että toden totta hänen kirjoissaan esiintyy sotilaita ja nyrkkeilijöitä ja härkätaistelijoita.

Mutta siinä vaiheessa kun olin lukenut tällaisia mielipiteitä Hemingwaysta olin jo, kuten sanottua, lukenut Hemingwayn kirjoja. Enkä ymmärtänyt ollenkaan näitä väitteitä. Epäilin, etten ollut lukenut vielä tarpeeksi Hemingwayta enkä ollut saanut siis vielä selville hänen todellista karvaansa. Ja niinpä luin lisää Hemingwayta ja mitä enemmän luin, sitä enemmän tuntui siltä, ettei metsää nähdä puilta, ettei Hemingwayn tekstiä enää nähdä Hemingwayn itsensä kookkaan varjon alta.

Hemingway oli nimittäin ensimmäisiä kirjailijoita, jotka saivat minut itkemään. Hän on yhä se kirjailija, jonka lukeminen varmimmin takaa kylmät väreet selkäpiissäni ja silmien kostumisen. Minun ei tarvitse kuin tarttua joihinkin hänen teoksistaan ja lukea sieltä muutama kohta ja tiedän etten voi lukea niitä liikuttumatta.

Kuten Nuoruuteni Pariisi, kirja jota leimaa eteenpäin katsominen ja tulevaisuuden lupaus, joka tekee kaikista sen tapahtumista ja muistoista jotenkin erityisen merkityksekkäitä ja kauniita. Sen kirjan loppulause:

”Mutta tällainen oli Pariisi niinä varhaisina päivinä kun olimme hyvin köyhiä ja hyvin onnellisia.”

Ja ajattelin oma elämääni köyhänä kirjailijana ja ajattelin että voin siitä huolimatta olla onnellinen, ja ehkä jopa sen ansiosta. Ja se muutti koko suhtautumistani elämään

Tai miten novelli Lääkäri ja lääkärin vaimo loppuu. Miesten kesken tulee riitaa, joka on johtaa väkivaltaan. Lääkäri puhdistaa jo haulikkoaan, mutta mitä sitten tapahtuu? Lääkärin vaimo kysyy mistä te kinastelitte. Vaimo toteaa, että ”en todellakaan usko, että Dick olisi tehnyt jotain sellaista.” ”En usko että kukaan tekisi sellaista tarkoituksella.”

Ja tämä riittää saamaan lääkärin hitaasti leppymään. Hän lähtee metsään kävelylle, ja tapaa poikansa Nickin. Novelli loppuu upeaan rekisterinvaihtoon:

”Isä, minä tiedän missä on mustia oravia”, sanoi Nick.

”Hyvä on”, sanoi isä, ”mennään sinne.”

Tai hänen maineikas minitarinansa, maailman hienoin novelli kuudessa sanassa:

”For sale, baby shoes, never worn.”

Nyt, näissä on kaksi asiaa, jotka minua liikuttavat.

Hänen lauseensa, ja hänen kertojansa.

1) LAUSE

Ensin se lause. Hemingway ymmärsi ja myönsi sen itse, että hänen kirjallinen lahjakkuutensa oli rajallista.

Nuoruuteni Pariisissa hän myöhemmin kirjoittaa omasta luomisprosessissaan näin:

”Joskus kun en päässyt vauhtiin, ”istuin tulen edessä ja kuorin pikku appelsiineja pudottaen kuoret etumaisiin liekkeihin ja katsellen kuorista nousevaa sinistä räiskettä. Sitten nousin ja katselin Pariisin kattoja ja mietin itsekseni: ”Älä hätäile. Olet kirjoittanut aina tähänkin saakka ja kirjoitat edelleen. Sinun ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa yksi ainoa tosi lause. Kirjoita tosin lause, minkä tiedät.” Ja niin minä lopulta kirjoitin toden lauseen ja jatkoin siitä. … Jos aloin kirjoittaa mutkallisesti tai sillä tavoin kuin olisin esitellyt tai johdatellut jotakin, totesin, että minun oli viisainta saksia kielelliset kiemurat pois ja panna ne paperikoriin ja aloittaa uudestaan ensimmäisestä todesta, selväsanaisesta ja selittävästä lauseesta, jonka olin pannut paperille.”

Mutta tämä lahjakkuuden rajallisuus auttoi häntä hiomaan hänen ansionsa äärimmilleen.

Hemingwayn lause on hänen taiteensa kirkkain saavutus. Kuten taide parhaimmillaan, hänen lausettaan ei voi analysoida tai naulata selityksellä. Hänen lauseensa kokonaisuus nousee suuremmaksi kuin sanojen summa. Sitä voi koettaa jäljitellä, ja siinä voi joskus onnistuakin, mutta se ei ole sama. En tiedä toista kirjailijaa, joka pystyy näennäisesti yksinkertaisella lauseella saada aikaan niin suuren vaikutuksen. Siinä ei ole mitään vaikutuksen tavoittelua, ja siksi se saa aikaan niin suuren vaikutuksen. Se on omanlaistaan runoutta.

Hemingwayn lause pysäyttää minut, se saa aikaan kylmiä väreitä, nieleskelyä. Suorastaan naurettavin esimerkki tästä minulle on se yksi pieni sotatarina kokoelman novellien välissä, ja sen loppu.

”Olimme eräässä monsilaisessa puutarhassa. Buckleyn poika tuli sinne partioineen joen toiselta puolen. Ensimmäinen saksalainen jonka näin kapusi puutarhamuurin yli. Odotimme kunnes hän sai toisen koipensa muurin yli ja pamautimme hänet sitten. Hänellä oli iso kasa varusteita päällään ja hän näytti kauhean yllättyneeltä ja mätkähti puutarhaan. Sitten tuli vielä kolme muuta muurin yli vähän etäämpänä. Me ammuimme heidät. He tulivat kaikki ihan samalla tavoin.”

”We shot them. They all came just like that. ”

Mä olen joskus tarttunut tähän kirjaan, avannut sen tuosta kohdasta ja joutunut lukemisen jälkeen kokoamaan itseni.

2) KERTOJA

Lauseen lisäksi Hemingwaylla oli toinen loistava kirjallinen väline. Se on hänen kertojansa.

Kertoja on kirjallisuuden hankalimpia käsitteitä. Se näyttää helpolta: kertoja on se, joka tarinan kertoo. Mutta mitä enemmän sitä yrittää analysoida, sitä vaikeammaksi se muuttuu ja sitä kauemmas ymmärrys tuntuu karkaavan.

Hemingwayn tarinoissa kertoja on usein samanlainen, stoalainen, lakoninen. Jäävuorikertoja: kertoo vain pienen osan, ja kaikki merkittävä on pinnan alla. Ei kommentoi.

Tästäkö johtuu se, että Hemingwayn kertomuksia pidetään jotenkin karskeina? Koska hän karttaa kaikkea sentimentalismia? Mutta sentimentalismihan on vain tunteiden vääristymä, karikatyyri, eikä sentimentalismin puute mitenkään vihjaa tunteiden puutteeseen. Saati herkkyyden puutteeseen.

Päinvastoin Hemingway kirjoitti herkkävireisimpiä tarinoita joita mä olen kohdannut. Niin on hänen novelleissaan kuin romaaneissaan, niin nuoruuden töissä kuin vanhuuden töissä. Lukekaa vaikkapa novellit Vuoret kuin valkoiset norsut tai Erään jutun loppu. Sanokaa voiko kirjallisuus siitä muuttua herkkävireisemmäksi. Ja se herkkyys näkyy romaanissa Kenelle kellot soivat ja sen fokalisoija Robert Jordanin suhtautumisessa sotaan ja Mariaan. Ja se näkyy Vanhus ja meri -romaanissa, jonka italialaiset kääntäjät tarinan mukaan purskahti itkuun sitä kääntäessään.

Niiden kerronnan lakonisuus ja sentimentalismin puute minusta päinvastoin vain nostaa esiin niihin piilotetun herkkyyden. Paradoksaalisesti stoalainen kerronta saa rankatkin asiat tuntumaan rankemmilta kuin niiden rankka kuvaus. Ja se näyttää sen kuinka paljon isoja asioita pienissä asioissa onkaan, ja minkä voin nähdä jos on niin tarkat silmät kuin Hemingwaylla.

Kun minä aikoinaan opettelin kirjoittamaan novelleja, mulla oli monta opettajaa, mutta Hemingway oli heistä tärkein. Merkitsin lyijykynällä Hemingwayn novelit läpeensä. Kirjoitin sivujen reunat täyteen huomioita siitä, mistä kukin kohta koostuu, mitä tapahtuu missä vaiheessa, miten siirrytään asioista toiseen. Opin niistä dialogia ja opin niistä, miten kiihkeät toiminnan jaksot kirjoitetaan ketjutetuilla päälauseilla, koska kun asiat tapahtuu nopeasti, ne tapahtuu yksinkertaisesti. Koetin opetella niiden sisäisen rakenteen ja estetiikan ja tehdä sitten itse yhtä hyviä. Se oli mahdoton tavoite, mutta tavoitteiden pitääkin olla korkealla.

Hemingwayn jäävuoritekniikasta on sanottu, että sen taustalla on hänen oma taustansa, sen puritaanisen chicagolaisen kaupunginosan pidättyneisyys, josta hän oli kotoisin. Tällaiset selitykset on helposti turhan yksinkertaistavia ellei naurettavia, mutta tässä voi olla perääkin – nimittäin kun sen yhdistää siihen miesten maailmaan, jossa Hemingway jo pojasta asti vietti paljon aikaa. Epäsuhta sen maailman ronskiuden ja sen, mitä pidettiin yleisesti sopivana, välillä on varmaan ollut opettamassa häntä kirjoittamaan tarinoita, joiden taituruus on usein siinä, mitä jätetään sanomatta.

”Omituinen yhdistelmä väreilevää herkkyyttä ja väkivallan ihailua”, kuvasi nuorta Hemingwayta eräs hänen toimittajaystävänsä, ja se saattaa olla paras yhden lauseen kiteytys Hemingwaysta jonka tiedän.

Tämä herkkyys miehellä, jonka piti olla karski. Tää epäsuhta ja ristiriita on varmaan Hemingwayn ratkaiseva ansio. Ja se on ehkä kuitenkin se Hemingwayn kaikkein tärkein opetus.

3)

Toinen amerikkalainen kirjailija, Hemingwayn oppipojaksi tunnustautunut Norman Mailer kirjoitti nimittäin Hemingwayn suureksi opetukseksi sellaisen viisauden, joka on hänen riviensä väliss’ä.

Mailer sanoi, että Hemingway opetti hänelle, että

”Its more important to be a man than to be a very good writer”

On tärkeämpää olla mies kuin olla todella hyvä kirjoittamaan. Ja mä luulen ymmärtäväni, mitä Mailer tällä tarkoitti, ja, jos Mailer oli oikeassa, mitä Hemingway tällä opetti. Ja väärinymmärryksen vaara on taas huomattava. Tässä ei nimittäin taaskaan puhuta machismosta. Tällä ei tarkoiteta sitä, että kirjailijan pitäisi olla äijä, saati että naisesta ei voisi tulla hyvää kirjailijaa. Sanan ”man” voi suomentaa tarkoittavan ihmistä eikä miestä: kokonaista ihmistä.

Se tarkoittaa sitä, että pelkkä lause ei vielä riitä. Pelkkä kirjallinen lahjakkuus ja kielen taju ja muut kylläkin tärkeät avut kirjailijalle, ei vielä riitä tekemään kirjailijasta suurta. Tällaiset lahjat voi olla jopa haitaksi, jos ne estää huomaamasta sitä, mikä kirjailijasta kuten ihmisestä yleensäkin tekee todella suuren.

Pitää kehittää myös kirjailijaa itseään, ei vain hänen välineistöään.

Ja tää on minusta Hemingwayn tärkein opetus. Kyllä, hänen lauseensa on voittamatonta. Hänen kirjallinen filosofiansa ja estetiikkansa ovat lyömättömän kehittyneitä.

Mutta ehkä hänen kaikkein tärkein opetuksensa on, että nämäkään eivät vielä riitä. Kirjailijan itsensä pitää kehittyä. Hänen pitää vaatia itseltään aina enemmän. Hän ei saa pysähtyä, hän ei saa typistyä, hän ei saa jäädä pelkäksi liikkuvaksi kynäksi. Hänestä pitää tulla kokonainen ihminen. Laaja-alainen elämän ja ihmisen ymmärtäjä. Hänen pitää kokea monenlaista elämää ja näin hän kehittää itseään ja kirjailija itse on hänen tärkein työvälineensä.

Miten Hemingway etenkin sen muotoili: hän tarvitsee rohkeutta.

Rohkeus, eli kuten Hemingway sen määritteli, ”Grace under pressure”. Grace, sana joka suomen kielestä mitä kipeimmin puuttuu ja jonka puutteesta ehkä jopa Suomi kärsii, tarkoittaa ylväyttä, sulokkuutta, korkeampaa ja jalostuneempaa olemisen muotoa. Ja paineen alla se tulee esiin.

Hemingway kehitti omaa rohkeuttaan tavalla, joka tuntuu olevan aivan toisesta maailmasta. Nyt. Metsästys ja kalastus, nyrkkeily, härkätaistelu, sota ennen kaikkea – Hemingway paitsi raportoi lukuisilta sotarintamilta, hän osallistui toiseen maailmansotaan sekä Kuuban kodistaan käsin, jossa hänellä oli aivan järjetön idea varustaa kalastuslaivansa sotalaivaksi. Ja hän soti toisessa maailmansodassa, ja oli pettynyt, ettei häntä päästetty Normandian maihinnousuun (mitä kertoo hänestä ja hänen maailmastaan, että se olisi ollut edes mahdollista!) Hän johti omaa sotajoukkoaan sitten taisteluissa Ranskasta. Ja ehkä, ehkä, nämä oli hänen omasta näkökulmastaan tärkeä tehtävä ei vain hänen maineensa kasvattamiseksi ja itsensä kohottamiseksi elämää suuremmaksi hahmoksi, vaan ehkä ne oli seurausta tästä ideaalista, jossa hänen pitää kehittää itseään kehittääkseen kirjojaan. Koska ne kehittivät rohkeutta. Koska ne jalostivat häntä laajemmaksi ihmiseksi.

Nyt Hemingwayn elämästä lukeminen on kuin lukis, todella, toisesta maailmasta. Se oli maailma, jossa aika vietettiin yhdessä toisten ihmisten kanssa, tärkeiden hahmojen kanssa kuten Stein ja Picasso, käytiin kävelyretkillä auttamassa kollegaa F Scott Fitzgeraldia hikoilemaan krapulansa pois, järjestettiin köyhänä keräyksiä tuetakseen lupaavaa runoilijaa kuten Ezra Pound. Maailma jossa runoilijat nyrkkeili, eikä se ollut mikään juttu. Maailma jossa novelleja kirjoittamalla voi elää. Maailma jossa mentiin sotaan arvojen puolesta. Maailma jossa jouduttiin pienlentokoneonnettomuuksiin matkalla safarille Afrikkaan. Maailma, jossa suhteilla pääsi matkustamaan ja voitiin kulkea kansainvälisten konfliktien perässä sinne, missä tapahtui.

Tämä mennyt maailma on maailma, jota Alexis de Tocqueville luonnehtisi ”vähemmän demokraattiseksi”. Se oli vaarallisempi, tappavampi, ajoittain julma ja hirveä meidän näkökulmasta, mutta silti ja sitäkin enemmän kiehtova maailma.

Ja nyt Hemingway on jäänne tuosta maailmasta.

Ja nyt hänet on helppo nähdä tuon maailman kuvana. Parhaimmillaan nähdään se kauneus, joka siinä maailmassa myös piili, ja se ajaton yhteinen meidän ajan kanssa. Huonoimmillaan mennään vain ansaan ja nähdään Hemingway menneisyyden jäänteenä. Silloin koko miehestä jää jäljelle vain se julkisuusimago, jonka Hemingway loi itsestään lehdistölle ja jonka hän sitten itse luki lehdistä ja alkoi uskoa.

Ja joka tuhosi hänet.

Norman Mailer näki Hemingwayn tuhoutuneen sisäisen kidutuksensa takia: Hänen ”sisäinen kidutuksensa oli, että hän ei ollut urhea mies mutta hänen oli pakko olla urhea. Hän oli urhea ei luonnostaan vaan omasta tahdostaan, ja sen tahdon harjoittaminen vaati häneltä niin paljon, että se kidutti häntä ja se lopulta tappoi hänet. ”His airs killed him”, Mailer joskus sanoi. Airs, se tarkoittaa sitä todistuksen taakkaa, johon hän ajoi itsensä ja johon muut ajoi hänet.

Waller Newell joka on kirjoittanut parikin kirjaa siitä, mitä tarkoittaa olla mies klassisen länsimaisen käsityksen mukaan, kiteytti miehen ihanteen kahteen ristiriitaiseen tavoitteeseen.

Miehessä pitää yhdistyä toiminnan hyveet ja ajattelun hyveet. Kokonaiseksi kasvaneen miehen pitää lukea kirjoja ja tuntea ajatuksia ja olla kotonaan ajatusten maailmassa. Mutta se on vasta puolet. Hänen pitää toimia maailmassa fyysisesti ja sosiaalisesti, saada asioita aikaan . Tämä on ollut länsimaisen miehen ihanne jo antiikista. Se esiintyy renessessanssi-ihmisen ihanteessa uomo universalena, joka hallitsee kaikkia taitoja ratsastuksesta seurapiiritapoihin, taiteisiin ja tieteisiin.

Niinpä lätkäjätkä kehittyy kokonaisemmaksi ihmiseksi jokaisesta lukemastaan kirjasta. Ja älykkö kehittyy kokonaisemmaksi toimiessaan maailmassa johtajana, tekemällä asioita. Ja runoilija, kun hän opettelee nyrkkeilemään.

”On tärkeämpää olla mies kuin olla todella hyvä kirjoittamaan.”

Olla kokonainen ihminen tarkoittaa: Kirjatoukan on opittava toimintaa. Toiminnan ihmisen pitää opetella lukemaan.

Hemingway itse kuvasi tätä Nobel-puheessaan näin: ”Todellisen kirjailijan pitäisi yrittää aina tehdä jotain, jota ei ole ennen tehty tai jota muut ovat yrittäneet mutta epäonnistuneet. … Koska menneisyydessä on ollut niin loistavia kirjailijoita, kirjoittaja joutuu menemään pitkälle ohi sen, minne voi mennä, sinne missä kukaan ei voi häntä auttaa.”

ISÄN VARJO

Vaikka mä nuorena etsin Hemingwaysta, Hemingwaystakin, isähahmoa, en koskaan oikein hyväksynyt häntä siihen rooliin. Hänen kirjojensa kertoja voi olla sellainen, mutta kun luin niiden kirjoittajasta itsestään, en oikein pitänyt siitä.

Hemingway ei ollut hyväluontoinen. Päinvastoin. Hän valehteli, kerskui, loukkasi ja petti. Hän osasi olla vastenmielisen julma. Ja ehkä tämän takia hän myös äityi paranoidiksi vanhemmiten ja alkoi uskoa, että kaikki valehtelevat hänelle, häntä solvataan ja petetään. Ja ehkä hänelle tuli tarve saada ne ennen kuin ne saavat hänet.

Kun minä olen harrastanut nyrkkeilyä ja metsästystä, taustalla on ollut tämä sama Hemingwayn-Mailerin sanomaton opetus, tulla kokonaiseksi. Mutta toisaalta ajattelen jopa harrastaneeni näitä pikemminkin Hemingwaysta huolimatta. Tai tarkemmin sanottuna olen tehnyt ne, koska olen uskonut ymmärtäväni, että kirjailijan itsensä on kehityttävä ja mentävä epämukavuusalueelle, kuten näinä maailmanaikoina sanotaan – siinä menneessä maailmassa puhuttiin rohkeudesta.

Mutta siinä missä olen rakastanut Hemingwayn kirjoja, en ole koskaan osannut rakastaa häntä itseään. Olen vastustanut Hemingwayn itsensä hahmoa ja hänen jäljittelemistään.

Mutta miksi sitä kutsutaan, kun sulla on läheinen suhde johonkin ihmiseen, josta et pääse eroon, jota et ole valinnut, ja josta et edes välttämättä hirveästi pidä jos aivan totta puhutaan? Ja jota kuitenkin huomaat jäljitteleväsi vaikka tiedät ettet aina tahtoisi? Sehän on sukulaisuutta.

Se että oma isä on ollut epätäydellinen ihminen, tehnyt virheitä ja joskus suorastaan väärin – sen ymmärtäminen on jokaisen aikuiseksi kasvavan tärkeimpiä kokemuksia. Nuorena isää katsoo ylöspäin. Hän on niin suuri ja erehtymätön. Kun isä kompuroi tai suorastaan kaatuu, se hämmästyttää ja tuntuu väärältä. Ensin sen kieltää, koska maailmakin tuntuu kompuroivan tai kaatuvan isän myötä, isähän pitää sitä pystyssä. Ei se isästä johtunut, hänet kampattiin, eikä isä oikeasti edes kaatunut. Mutta sitten ymmärtää, ettei isä maailmaa pidä pystyssä, ettei maailma toimikaan niin.

Ja kun isä poistuu, pitää alkaa itse tukea maailmaa.

Ja tämähän on aikuistumista. Me ei olla aikuisia, ennen kuin olemme päässeet isän varjosta ja tulleet ikään kuin isäksi itse.

Nykyään silloin kun mä ajattelen Hemingwayta, miestä itseään siis, enkä hänen tekstejään, mä en koe häntä isähahmona niinkään kuin jonkinlaisena enona. Enona joka oli kuuluisa ja merkittävä ja nyt kuollut, ja hänestä puhutaan yhä paljon ja kysytään välillä. Ja usein häntä nauretaan tai ivataan, enkä pidä siitä, sillä vaikka tiedän hänen olleen hyvin epäonnistunut monin tavoin enkä varsinaisesti pidä hänestä, hän oli myös joissain toisissa asioissa meitä parempi, enkä halua että se unohdetaan.

Ja sitten ajattelen, että eno on kuollut ja että hän on kuollut nuorena. Ja välillä, nyt, viime aikoina, kun olen nelikymppinen enkä nuori isähahmoa kaipaava isätön poika, viime aikoina minusta on jopa alkanut tuntua, että tavallaan Hemingway kuoli nuorempana kuin mitä nyt olen. Mikä ei tietenkään pidä paikkaansa, ja ennen kaikkea on epäkypsyyden määritelmä pitää itseään kypsänä. Mutta sitten luin joitain Hemingway kirjojen kuvauksia hänen hahmojensa isästä, jotka ovat mahdollisesti olleet kuvauksia hänen omasta isästään, ja jään miettimään kuitenkin millä tavalla se voi olla totta.

Kenelle Kellot Soivat –romaanissa Robert Jordan muistelee sitä, kuinka hänen isänsä suuteli häntä jäähyväisiksi kun Robert-poika lähti ensi kertaa kouluun. Isän viikset ovat märät ja hän itkee.

”se kaikki oli saattanut [Robertin] niin hämilleen, että äkkiä hän tunsi olevansa paljon isää vanhempi ja hänen tuli niin sääli isää, että hän hädin tuskin pystyi hillitsemään itsensä.”

Isä vaikutti heikommalta kuin poika. Edelleen, mun suomalaissosiaalidemokraattinen keskiluokkainen turvaisa pieni elämänkokemus ei ole mitään Hemingwayn elämänkokemuksen kanssa.

Mutta ei iässä ole kyse pelkästään elämänkokemuksesta ja sen tuomasta kasvusta. Tässä on kyse siinä, miten kehno ihminen Hemingway osasi olla. Ja etenkin kuinka hän rappeutui vanhentuessaan. Se saa hänet tuntumaan elämänkokemuksestaan huolimatta taas nuoremmalta, niin kuin ihmiset kyyristyvät taas kokoon ja muuttuvat monin tavoin lapsiksi jälleen oikein vanhaksi tullessaan. Alkoholismi, paranoia, aina uudet ja uudet epäonnistumiset aviomiehenä ja isänä, ja hänen itsensä maneeristuminen, vaikkei hänen kirjojensa. Ja hänen loppunsa. Ne saavat nyt Hemingwayn ajoittain tuntumaan taas jotenkin… lapsekkaammalta ja nuoremmalta ja epäkypsältä. Ja nimenomaan ei-kokonaiselta ihmiseltä.

No oliko hän sitten kokonainen ihminen vai ei? Nyt olen itsekin astumassa siihen ansaan, että alan nähdä vain miehen kirjojen edessä. Niin ei tule tehdä, ja Hemingwayn kohdalla sitä vaaraa tulee erityisesti välttää. Kirjat on tärkeämpiä kuin niiden kirjoittajat. Olennaista on tämä: Hemingwayn kirjat on tärkeämpiä, kypsempiä ja kokonaisempia kuin niiden kirjoittaja. Kirjoihinsa hän on tislannut kaiken kokemuksensa ja kokonaisuutensa. Ei omaan elämäänsä.

Älkää uskoko mitä Hemingwaysta sanotaan. Sillä ei ole väliä. Hänen kirjoillaan on väliä. Niinpä lopetamme miehen omiin kirjoituksiin.

Novellissa Isiä ja poikia päähenkilö Nick Adams ajaa autossa oman poikansa kanssa. Adams on tunnetusti Hemingwayn oma alter ego. Isiä ja poikia –novelli on erityisen osuva mulle nyt, koska Nick Adams on siinä minun ikäinen, 38 vuotta.

Novelli on taas täynnä kauniita, herkkiä Hemingwayn lauseita.

Mutta novellissa kuvataan ennen kaikkea isää. Nick Adamsin isää kuvataan näin:

”Kuten kaikki sellaiset ihmiset, joilla jokin kyky on suurempi kuin ihminen tarvitsee, isä oli hyvin hermostunut. Lisäksi hän oli myös tunteellinen, ja useimpien tunteellisten ihmisten tavoin hän oli sekä julma että kaltoin kohdeltu. ”

Kuulostaa tutulta.

Nick Adams muistelee isän huonoja puolia, hänen kehnoja oppejaan elämässä ja epäonnistumista ja surkeaa loppua oman käden kautta. Ja siinä on paljon samaa, mitä minä ajattelen Papa Hemingwaysta, tai eno Hemingwaysta.

Mutta niin on niiden hyvien puolienkin kuvauksessa. Ja mä lopetan niihin hyviin, koska ne on meille olennaista:

”Toisaalta isällä oli tarkimmat silmät, jotka Nick oli koskaan nähnyt ja Nick oli pitkän aikaa rakastanut häntä hyvin paljon. Nykyään kun hän tiesi millaista kaikki oli ollut, hänestä ei tuntunut hyvältä muistella, ei edes varhaisimpia aikoja, ennen kuin asiat olivat kääntyneet huonoon suuntaan. Hän voisi ehkä päästä siitä eroon kirjoittamalla. Hän oli päässyt eroon monista muistakin asioista kirjoittamalla niistä.

Mutta siihen oli vielä liian varhaista. Ihmisiä oli vielä liian paljon. Ja niin hän päätti ajatella jotain muuta.

Isän suhteen ei ollut tehtävissä mitään, ja sen asian hän oli moneen kertaan pohtinut alusta loppuun.”

”There was nothing to do about his father and he had thought it all through many times.”

Tämä on taas niitä Hemingwayn lauseita, jotka saa mun ihon kananlihalle.

Kiitos.

Mainokset

6 kommenttia artikkeliin ”Hemingway – isän opetukset, isän varjo

  1. Hyvä puhe on ollut. Häpeäkseni on sanottava, että olen lukenut Hemingwaylta vain yhden novellin, jonka nimeä en muista ja joka kertaa kulkukissasta ja kahdesta turistista.

    ”Niiden kerronnan lakonisuus ja sentimentalismin puute minusta päinvastoin vain nostaa esiin niihin piilotetun herkkyyden. Paradoksaalisesti stoalainen kerronta saa rankatkin asiat tuntumaan rankemmilta kuin niiden rankka kuvaus. Ja se näyttää sen kuinka paljon isoja asioita pienissä asioissa onkaan, ja minkä voin nähdä jos on niin tarkat silmät kuin Hemingwaylla.”

    Tämä on kiehtova ilmiö, eli kuinka pienet eleet ilmaisevat enemmän tunnetta kuin suurinkin mylvintä. Tai kuinka Emil Cioranin ääripessimistiset aformismit tuovat suurta hupia ja iloa; ne muuttuvat kuin komediaksi, joka tuottaa vapauttavan naurun. Siis pinnalta yhdenlaiset asiat tuottavat aivan toisenlaisen reaktion.

    Kiinnostaa kuitenkin, ajatteletko stoalaista kerrnotaa ohjelmallisena hyveenä? Koska ”less is more” on juuri sellaisena valhetta. Jäävuoritekniikka tai pidättyväinen kerronta eivät välttämättä kätkekään uutta kerrosta, vaan ovat sitä itseään; pidättyväisyyttä pidättyväisyyden vuoksi. Riisuttu ilmaisu voi olla vain riisuttua ilman muita merkityksiä. Cioranin pessimismikin voi tietyn rajan jälkeen muuttua komediasta ahdistukseksi ja viedä syvemmälle pimeyteen. Eli jos yhtenä hetkenä tarvitaankin stoalaisuutta, tarvitaan toisena suoraa ilmaisua, inhorealismia tai mahtipontisuutta. Minulla on tietysti henkilökohtainen bias, sillä olen isolla pensselillä maalailevan kerronnan ystävä. Olen tässä suhteessa luonteeltani venäläisten kaltainen, joille isot tunteet ja myrskyt ovat se paras juttu. Ja siis eksplisiittisesti ilmaistuina.

    Esimerkiksi voisin ottaa kaksi muusikkoa, yhden klassisen ja yhden populaarin. Mozart osasi tehdä niin vähäeleistä kuin raivoisaa taidetta ja samassa teoksessa:

    Mozartilla, kuten klassisissa sinfonioissa myöhemminkin, oli suuri tuotannon dynamiikka. Kuten Requiemin Confutatis-osiosta huomaa, sen sisällä siirrytään pauhusta silkinhauraaseen.

    Springsteeniltä Atlantic city: https://www.youtube.com/watch?v=M3eu1gW-bQ8 ja Rising: https://www.youtube.com/watch?v=EjPU_SGOqCM

    Ensin mainittu on juuri vähäeleisyydessään mitä tunteellisin kappale. Jälkimmäisen voi sanoa alleviivaavan tunteellisuutta isolla tuotannolla. Mutta onko kumpikaan sellaisenaan ohjelmallinen tapa lähestyä taidetta? Eikö ilmaisussa tulisi mennä teoksen ehdoilla, eli joskus periaatteella ”mies ja kitara” ja toisinaan iskeä koko orkesteri kehiin. Musiikissahan niin sanottu vaihtoehtorock tai hipsteriskene on se, jossa toteutetaan ohjelmallisen niukkuuden filosofiaa. Ja tuloksena on yleensä vain niukkaa musiikkia. Metalliskenessä taas mennään päinvastoin, eli pömpöösiä ilmaisua sen itsensä vuoksi ikään kuin orkesterin ja kitaravallin länsäolo sinänsä lisäisi kappaleeseen syvyyttä.

    • Juurikin näin: ”joskus periaatteella ”mies ja kitara” ja toisinaan koko orkesteri”. Kirjan ja kohtauksen tarpeiden ja kirjailijan oman tyylin , ehkäpä luonteenkin mukaan. Minäkin tykkään sekä vyöryttäjistä ja tykittäjistä että niukasta stoalaisuudesta. Komeat biisihavainnollistajat sinulla. Atlantic City on vielä omia suosikkejani.
      Tuo novelli ”Kissa sateessa” löytyy ainakin kokoelmasta Ensimmäiset 49 kertomusta, joka on oma suosikkikirjani Hemingwaylta.
      – JK

  2. Aikamoinen vuodatus. Katsoin juuri sattumoisin Yle Areenasta Hemmingway-Gellhorn-elokuvan ja pidin siitä siitä huolimatta, että siinä oli paljon noita julkisuuskuva-aineksia. Koin elokuvan kaikesta huolimatta herkkänä, juuri tuollaisena kuin itsekin kuvasit Hemmingwayta: nopeana, vaistonvaraisena, rohkeuden ihailijana, oman napansa ympärillä pyörivänä kilpailijana ja samalla herkkänä ihmisenä, joka tarvitsi turvasatamia voidakseen keskittyä luomiseensa. Olisi mielenkiintoista, jos kommentoisit elokuvaa, se on vielä katsottavissa. Nuorena aloitin lukea Vanhus ja meri-kirjaa, mutta se oli väärällä ajoituksella, joten jätin lukemisen kesken. Myöhemmin, alkaessani nauttia nimenomaan ”tosimiesten” tarinoista, siitä, että kirjailija tajuaa keskittyä nimenomaan siihen näkökulmaan, jonka hän parhaiten tuntee ja hallitsee, esim. oma sukupuoli, sosiaaliluokka, aihepiirit yms. eikä leiki olevansa joku universaalin sukupuolettoman ihmisen sataprosenttinen tuntija, mikäli hän oikeasti ei sitä ole (ja jotkut kirjailijat eivät tosiaankaan siihen kykene, kuten esim. Westö) nautin kovasti romaanista Kenelle kellot soivat. Hemingwayssä ei todellakaan ole mitään keinotekoista, edes hänen narsisminsa ei varmaankaan ollut mitään julkisuusteatteria vaan totisinta totta. Siitä kertoo jo hänen tapansa kuolla.

    • En muista nähneeni tuota elokuvaa.

      Mainittaakoon vaikka tässä yhteydessä, että tuo Baby Shoes -tarina on apokryfaalinen ja voi olla osa miehen legendaa – siis vähän samaan tapaan kuin Bloody Mary -cocktailin attribuoiminen Hemingwaylle (”That bloody Mary didn’t smell a thing.”)

  3. Aikoinaan kovimman vaikutuksen Hemingwayn tuotannosta teki Francis Macomberin lyhyt onnellinen elämä. Siinä kiteytyi mitä mieheksi kasvaminen kysyi ja miksi se oli sen arvoista. Suosikkikirjailijani hän ei ole, mutta kyllä tuotantoonsa helmiä mahtuu.

    Onneksi en ole perehtynyt Hemingwayn elämään.

Kommentointi on suljettu.