Poikani katselee Marvelin Kostajat-piirrettyjä nyt joka iltapäivä. Niissäkin on myös minulle hetkensä.

Eräässä jaksossa superpahis on taas valloittamassa maailmaa. Pahis on tällä kertaa Johtaja (The Leader). Hänellä on suunnitelma, joka on jo saavuttamassa täyttymyksensä. Näyttää (taas) siltä, että Kostajat eivät tällä kertaa voi estää pahista.

Sitten Hulk saapuu pahiksen päämajaan. Pahis nauraa. ”Tulitko estämään minua?” Et voi enää estää minua, suunnitelma on valmis jne.

Ja siltä se tosiaan näyttää. Hulk on myöhässä ja pelkkä lihaskimppu, ei pahiksen mukilointi nyt enää auta.

Eli ”aitko estää minua?” Mitä Hulk voi vastata tähän? Hän ei ole Kostajien terävin kynä.

Hulk iskee nyrkin kämmentään vasten ja murisee:

”En… en estä sinua. Murskaan sinut!”

Jestas se on fantastinen repliikki. Käsikirjoittaja on saanut neronleimauksen. Katsoja oli äsken täysin varma, että pahis voittaa, ja saman tien, kuin taikaiskusta, hänestä tuntuu, että Hulk pelastaa silti kaiken. Pysäyttää ei voi, mutta murskata voi. Ja murskaaminen on pysäyttävämpää kuin pysäyttäminen.

Siinä ei ole mitään järkeä, mutta se käy täysin järkeen. Hulkin argumentti ei kestä loogista vilkaisuakaan, mutta se on järkevämpi kuin mitään mitä tässä kohtaa voisi sanoa. Ironia on siinä, että Johtajan supervoima on superäly. Ja hän on saanut älynsä gammasäteilystä, eli samasta vihreäksi tekevästä voimasta, josta Hulk on saanut lihasvoimansa. Ja Hulk voittaa tämän ”älyllä”, nasevalla sanailulla.

Ja repliikki on täyttä hulkia. Hulk ratkaisee ongelman olemalla hulk, tekemällä hulkia. Luonne on kohtalo. Hyvin kreikkalaista.

Noin yleensä Hulkin hahmo on poikkeuksellisen onnistunut, sillä se on rakennettu yleisöstä käsin, yleisölähtöisesti. Mikä kohdeyleisöä kiinnostaisi? Hulk on kertomus testosteronista, joka koskettaa hyvin intiimisti Marvelin sarjakuvien kohdeyleisöä, teini-ikäisiä poikia. Heitä huolettaa se peto, joka saa heidät välillä valtaansa tässä iässä, kun testosteroni saa heidät menettämään hallintansa. Se antaa heille voimia, joita he eivät hallitse. Peto on voimakas, se tuntuu hyvältä, mutta samasta syystä se pelottaa. Täydellinen ihmisen sisään rakennettu konflikti. Ja Hulk on sen personifikaatio. Hän on sekä samaistuttava että ihailtava, sillä kuka poika ei kadehtisi hänen voimiaan. Onko Stan Lee lukenut Aristoteleensä?

Tämä Kostajat-jakso Gamma-maailma on muutenkin poikkeuksellisen hyvä. Pääpahiksen, Johtajan, idea on se, että hän on superaivo, joka näkee, mikä maailmalle on parasta. Niinpä on vain kaikkien etu, että hän alkaa määrätä kaikesta. Pahiksella on aina hyvä tarkoitus, pahiksenkin pitää aina toimia siitä lähtökohdasta, että hän on oikealla asialla. Tarkoitus on hyvä, mutta niin oli Leninilläkin. Omasta mielestään. ”Johtaja” kuvaa tietysti totalitaristisia diktaattoreita.

Lopussa pahis harmittelee, että Kostajat estivät hänen maailmanhallintansa, tämä on kaikkien tappio. ”Olin luomassa täydellistä maailmaa, omaksi kuvakseni.”

Hulk vastaa: ”Siinä se onkin. Olet ruma.”

Se on salaviisasta, pysyy silti hahmossa, in character. Hulk kuvaa samalla tarinan moraalista premissiä. Johtajalta puuttuu luonne, jota oikealta johtajalta tarvitaan. Ylimielinen yliäly ei riitä.

Hulk on hieno hahmo, moderni Jekyll ja Hyde. Hänet on helppo kiteyttää kiinnostavasti, hän on siis high concept. Hän personifioi jotain yleisölle tärkeää, joka on samalla intiimisti konfliktista. Hän on sekä samaistuttava että ihailtava. Ja tässä jaksossa häntä on käytetty hyvin sekä juonen tasolla että teeman syvätasolla.

Näistä kaikista voisi puhua pitkäänkin, mutta nyt vain tällainen inspiroitunut iso vihreä välihuomautus.