Mitä kirjailija muistaa omasta tuotannostaan vuosien takaa

Viime vuonna oli kulunut kymmenen vuotta ensimmäisen kirjani ilmestymisestä. Mietin jo syksyllä, josko olisi aika kirjoittaa jonkinlaista katsausta taaksepäin. Meni kevääseen.

Tämä blogaus ei ole hiottu valmis artikkeli, kunhan ajattelen ääneen. Ehkä tämä kiinnostaa. Ainakin tämä on itselleni talteen.

*

Kirjailijat sanovat usein, etteivät lue omia kirjojaan. Se tuntuu ehkä… jonkinlaiselta epäluottamuslauseelta: eikö se pidä omasta tuotannostaan. Siitä tuskin on useinkaan kyse.

Ensinnä, siinä vaiheessa kun kirja on valmis, siihen on läpeensä kyllästynyt. Siitä tietää, että kirja on valmis. Kun sitä ei jaksa, ei pysty, ei kestä enää käydä läpi uudestaan. Se tekee fyysisesti pahaa. Lauseita on jo tuijottanut niin monta kertaa, ettei se enää vie muualle kuin hulluuteen. Muutokset alkavat tässä vaiheessa olla jo myöhäisiä muutenkin tai sitten hätäisiä viime hetken lipsumisia linjasta.

Kun kirjan valmistumisesta on kulunut riittävästi aikaa, vuosia, se alkaa tulla taas uudeksi, oudoksi. Pikkuhiljaa sisältöä alkaa unohtaa. Joidenkin henkilöiden nimiä, jos ne eivät olleet tärkeitä (nimet, ei henkilöt – henkilöt unohtaa viimeisten joukossa). Pieniä kohtauksia. Ajan myötä suurempiakin, kokonaisia lukuja, osioita. Kun sitä lukee, jos uskaltaa, huomaa usein positiivisia yllätyksiä: koska on unohtanut sen, minkä silloin tiesi. Nyt sen oppii itseltään. Minä kirjoitin tämän? Mutta monesti ei uskalla lukea, koska pelkää näkevänsä virheitä, lapsuksia tai niitä pahimpia, yleistyksiä tai valehtelua. Ja muutenkin: se oli yksi vaihe elämässä. Nyt on toinen vaihe. Kun aikaa menee tarpeeksi, edellistäkin vaihetta voi alkaa taas katsoa hyväksyvin silmin. Näin on kulttuurihistoriassa, yksilön historiassa ja kirjoissa.

Olen ensimmäisten teosteni kohdalla siinä tilanteessa, että ne ovat alkaneet häipyä muistista. Ahneet ja viattomat tuli 2008, novellikokoelma, Kaikki on sanottu tuli 2011. Muistaisin varmaan ulkoa jokaisen Ahneiden novellin pääidean, jos jäisin oikein miettimään. Mistä siinä oli kyse. Mikä idea tuli mistäkin, mihin olin tyytyväinen, mikä vaati töitä. Työtä vaatineet kohdat muistaa paremmin. Ne kohtaukset, jotka ovat vain virranneet, näyttävät nyt vieraan kirjoittamalta. Kanavoinnilta.

Olen lukemalla lukenut vain muutamia novelleja sen jälkeen – Pajunkissoja, kun se meni ylioppilaskokeeseen, niitä muita joita on käännetty, Kauriiden taivas kai viimeksi. Se on novelli, jonka ensimmäisen version kirjoitin syksyllä 2002. Se on ensi vuonna täysi-ikäinen. Se lähti Mishiman pienoisromaanista Kunnia on katkera juoma. Ja kouluampujista.

*

Kun rupesin kirjoittamaan romaaneja, tein sen novellien pohjalta. Novellissa on kaikki jo. Siitä laajentaa sitten romaaniksi. Tai ihan ensin on lause, ja se syntyy runoudesta, runoutta lukemalla ja kirjoittamalla. Jätin runojen kirjoittamisen kun aloin kirjoittaa novelleja ja novellit kun romaaneja.

Kaikki on sanottu oli palmikko. Siinä on kolme pitkää novellia, pienoisromaania, kolmen sisaruksen tarinat, jotka kirjoitin erikseen erillisiin tiedostoihin. Loppuun asti jännitin, toimiihan se yhdessä, kun tarinat palmikoi yhteen. Muistan vieläkin helpotuksen, kun luin käsikirjoitusta ensi kertaa läpi kokonaisuutena ja tajusin että se toimii. Se toimii. Ei mennyt kaikki hukkaan. Ja että: onko romaani näin taipuisa? On…

Kirjoitin Sanottua nautinnolla, tarinan kertomisesta ja romaanin maailman luomisesta nauttien. Se oli innostusta. Tajusin silloin, että haluan tehdä tätä, haluan kirjoittaa.  Mitä kaikkea romaanissa voi tehdä? Siinä on sellaista kuulasta kerronnan luonnollisuutta, viattomuutta, joka oli mahdollista vain kerran. Nyt jos lukisin sen, ehkä miettisin lyhentämistä, en tiedä. Mutta joka luvussa on ehkä muutos… Kuten novellissa. Ehkä luvut ovat siis perusteltuja kaikki.

Joka tapauksessa silloin jokainen kirjoitettu sivu oli riemuvoitto, ei koska se oli vaikeaa, vaan koska se oli helppoa. Sittemmin olen miettinyt pidäkkeellisemmin, kuinka paljon tarvitaan, mitä tarvitaan. Ihmisten jännekin on ehtinyt lyhentyä vuodesta 2011. Joskus vielä luen Sanotun. Sitten kun en enää muista, sitten kun se yllättää.

Työhuoneeni oli silloin kellariloukku Pohjoisella Hesperiankadulla. Huvitti nähdä Martti Ahtisaari kadulla menossa kotiinsa, kun olin tullut ulos kellariloukustani ja kirjoittanut hänet juuri henkilöksi Afganistaniin. Hermostutti nousta metroportaita Kampin metroasemalle, kun oli ollut loukussa kirjoittamassa syrjäytyneistä päihderiippuvaisista.

*

Kun pidin julkkareita Totuuteen naisista 2013, muistan selittäneeni sen eroa edelliseen siihen tapaan, että KOSissa kokeilin, mitä kaikkea romaanissa voi tehdä, Totuudessa haluan näyttää, miten se tehdään. Kirjailijalla on oltava luottamusta kykyihinsä. Totuus oli paljon hallitumpi, aristoteelisempi paketti. Suunnittelin sille rakenteen etukäteen, taas kuin yhtä isoa novellia, samaa novellin rakennetta.  Se on kurimus rakenteeltaan. Syöveri viettää yhä vahvempaan virtaukseen, nopeammille kierroksille.

Totuus perustui tositapahtumaan Amerikasta: kolmiodraama, paha poika ja kaksi tyttöä, jotka tätä tavoittelivat ja lopulta kävivät toisia vastaan.  Mietin ensin tarinan kertomista melko niukasti vain tytön näkökulmasta, novellimaisesti taas, mutta kunnianhimo lähti käyntiin. Isän näkökulma tuli siitä, että minulla oli tässä vaiheessa kaksi tytärtä. Ensi kertaa tuli kuolevaisuus mieleen.

Toisena tuli muovi. Muovista se lähti laajenemaan tapahtumaketjusta romaaniksi, muovista ja Jonathan Haidtin teoriasta maailmankuvista, joissa toisessa tehdään luontoa parempaa ja toisessa tyydytään siihen, mikä toimii. Siinä on romaanin rakennuspalikat, muovi ja villa. Se yhdistettynä teinikolmiodraamauutiseen, johon törmäsin netissä joutilaasti surffaillessa. Niistä Totuus lähti.

En tiedä kuinka näkyvää lukijalle oli Totuuden kertojaratkaisut. Teini-Roosa kerrotaan elokuvakamerakerronnalla, isä Tapio eläytymisesityksellä. Roosan kertoja on silti Roosa: hän ei kerro mitään, mihin Roosa ei kiinnittäisi huomiota. Hän ei kerro miltä kaverit näyttävät tai miltä röökipaikka näyttää, koska se on hänelle itsestäänselvää. Hän kertoo, että kaverilla on uusi vaate, se on uutta, sen hän sanoisi. Joku lukija sanoi, että kertojahan on lopulta sama. Tavallaan, ainakin 50-prosenttisesti sama,  se on isän ja lapsen samankaltaisuus.

Totuuden ensimmäinen luku muuten oli vaikein, se meni aivan uusiksi. Olen siitä ylpeä, sen juonellisesta helminauhasta. Siinä on biljardipeli, jonka pallot kopsahtavat toisiin ja laittavat toisensa liikkeelle: läntti lattialla, kahvakuula, riita, sohva, yösaapumiset jne. Kaikki tapahtuu salavihkaa, ikään kuin vihreän veran alla. Tällaiset muistan. Muita kohtauksia on alkanut häipyä muistista jo.

*

Perkeleen kirjoittamista kaipaan, ja se on hullua  koska se oli kaikkein painavin romaanini. Aloitin sen samassa kellariloukussa, jossa kirjoitin Totuuden, kellariloukku numero kaksi jo siis, tämä kakkonen oli Kasarmikadulla. Lopetin sen Tapiolassa oikeassa työhuoneessa, jossa on ikkunat ja kaikki. Se lähti siis maan alta ja nousi valoon. Se on Perkeleen rakennekin.  Binge and purge.

Oikeastaan sen pohdinnat olivat suoraa jatkoa Totuuden loppumonologille. Tässäkö kaikki? Ei se voi olla kaikki.

Minulla on paljon kauniita muistoja Perkeleen kirjoittamisen vuosista. Pyöräilin Perkkaalla kesällä tapahtumapaikkoja etsien. Kävin Sellon leffateatterissa katsomassa dokumentin Kurt Cobainista: se avasi oman nuoruuteni pysäyttävällä tavalla, olin äkkiä suoraan siellä Espoonlahdessa unettomina öinä 90-luvun puolivälissä. Kävin keikoilla, festareillakin. Luin kirjoja kuolemisesta, Jumalasta ja Nikki Sixxistä. Etsin esimerkiksi lokaatiota hotellikohtaukselle Los Angelesiin. Nikki Sixx oli poikana hylättynä Sunset Towerissa yksin kun äiti sekoili, Iggy Pop hyppi huoneensa ikkunasta sen uima-altaaseen. Ja kas, Sunset Tower sijaitsee Sunset Bulevardilla, juuri siinä missä bändi on voinut keikkansa vetää. Palaset loksahtivat paikoilleen. Serendipiteetti tai jokin poeettinen kohtalo, sellaista oli paljon Ilmoittauduin silloin Sunset Towerin postituslistalle ja saan sieltä vieläkin pari kertaa vuodessa uutiskirjeen. Hymyilyttää aina kun meilaavat, tulee hyvä mieli. Jos joskus matkustan Los Angelesiin, haluan yöpyä Sunset Towerissa.

Se oli pieni kohta kirjasta, tällaisia on sata. Dashwood Manor esimerkiksi on Halsway Manor. Siellä oli oikeasti villihevosia.

Perkele vain lähti hevistä, rockista prismana. Siihen meni 38 vuotta elämää, pakkomiellettä ymmärtää ihmistä ja kulttuuria. Mikä on ihmistä ja mikä vain hänen kulttuuriaan, tätä aikaa ja paikkaa, ehkä erikoista sellaista eikä kestävää? Erityislaadulle on tavallisesti sokea. Kalakaan ei ymmärrä, mitä tämä ”vesi” on.

Perkele lähti hahmoista siinä missä Totuus juonesta.  Sitten tulivat kohtaukset: mitä kohtauksia tarvitaan, mitä halutaan. Linja oli, mutta pysäkit piti rakentaa. Luuranko oli, jokunen kylkiluukin, mutta lihasta vain käsityksiä. Perkele on epäkeskoinen, tarkoituksella, riskillä, ehkä liian suurella riskillä. Mutta kun eräs lukija sanoi, että juuri siinä vaiheessa kun päähenkilö sanoi Dashwood Manorissa olleensa kyllästynyt näihin jätkiin, juuri siinä vaiheessa hänkin tajusi olevansa itse jo kyllästynyt näihin jätkiin, se oli parhaita mahdollisia palautteita, että olin onnistunut.

Muuten. Siitä luvusta puuttui vielä kliimaksi, tuntui että jotain puuttuu, mutta en ensin tajunnut miksi.  Kirjoitin sen luvun toiseen versioon suudelman, suuren yrityksen, joka oli ollut tuloillaan ja joka meni. Se oli pyramidin huippu. Sitten luin John Yorken Into the Woodsin narratiiviset teoriat midpointista, tarinan keskipisteestä. Nappasin Perkeleen hyllystä ja katsoin kirjan keskikohdan. Se on juuri se suudelma. Kirjoittaminen voi olla käsittämättömän palkitsevaa.

Ja kamalaa. Sen hahmon tappaminen oli vaikeinta mitä olen joutunut kirjoittamaan. Oli alusta asti selvää, että näin käy. Mutta kun tulin siihen lukuun, tuntui etten saa henkeä. Sitä kesti monta päivää. Ikävöin häntä yhä. Ehkä eniten kaikista hahmoistani.

Outoa, että kaipaan Perkeleen kirjoittamista, sillä se oli raskas kaksivuotinen. Liian paljon kirjoittamista liian nopeasti, 2011 – 2015, liian vähän muuta. Olin sen jälkeen syksyllä varmaan patologisessa tilassa. Kun Perkele upposi aalloitta, jätin kirjallisuuden maailman ja aloin tehdä sitä mitä haluan. Silloin se oli pelata lautapelejä. Henkku Kaikki on sanotussa sanoi niin – kirjoitin sen noin 2010. ”Oikeastaan haluaisin pelata.” Se oli minulla sisällä vuosikaudet.  Anna-Leena Härkönen sanoi psykiatrilleen, että oikeasti haluaisin vain nukkua. Tämä oli vastannut, että nuku sitten. Mikä estää. Härkönen oli nukkunut päivät pääksytysten. Minä aloin pelata.

Kirjoitin sentään Pyhän ruoan, se oli asiatekstinä riittävän kaukana romaaneista.  Ja sitten sain kaiken sanottua ruoasta. Todella. Loppu olisi toistamista, joten en ole kauheasti jatkanut aiheesta. En tykkää toistaa itseäni. Ja sitten tuli Vuosi herrasmiehenä ja siitä tuli seuraava fokus.

Perkele miettii romaanina niitä asioita, jotka sitten johtivat Vuoteen herrasmiehenä. Perkeleen nimi on oikea sen sisällölle, mutta en ole varma oliko se oikea nimi yleisölle. ”Tuuli kulkee missä tahtoo”. Se kilpaili ”Perkeleen” kanssa.

*

Olen kertonut näiden kirjoittamisesta paljon koherentimmin luennoilla, joita olen pitänyt kirjoittamisen opiskeiljoille Kriittisessä korkeakoulussa. ”Making of.” Ehkä näistä olisi voinut kertoa muuallakin. Mutta se vaatii aikaa. Elämänkokemuksissa menee helposti viisi, kymmenen vuotta, ennen kuin ne käsittää niin että niistä voi kirjoittaa. Näkee kaaren, mihin asiat johtivat, riittävän etäältä. Ehkä kirjoista puhumisessakin on sama.

Mainokset

Pyhää ruokaa Tapiolan kirjastossa 8.12.

Olen kirjoittanut kohtuuttoman vähän blogiini viime aikoina, ja Puutyöläiseen sitäkin enemmän – jälkimmäinen on huoletonta hauskaa, siinä missä tähän blogiin kirjoittamiseen suhtaudun liiankin nuukasti.  Kirjoitan kuitenkin pian seuraavasta kirjaprojektistani. Se on ollut melkoisen kiinnostavaa.

Sitä ennen: Olen puhumassa Pyhästä ruoasta Espoon Tapiolan kirjastossa Sibeliuksen päivänä, torstaina 8.12. klo 18. Mikko Airaksinen haastattelee. Tervetuloa mukaan!

Radiossa huomenna, Kirjamessuilla torstaina

Olen radiossa jälleen huomenna, torstaina 20. 10. klo 13 – 14.00 lähetettävässä YLE Puheen ohjelmassa Mahadura & Özberkan. Keskustelemme ruoasta ja Pyhästä ruoasta.

Helsingin Kirjamessuilla esiinnyn Pyhän ruoan tiimoilla ensi viikon torstaina 27.10. klo 19.00 Kulttuurilavalla [edit] Minna Canth -lavalla

Edit. Yle Puheen hauskan ohjelman voi kuunnella täältä: http://areena.yle.fi/1-3624466
Olin alussa aika pihalla tällaisesta kuin ’battle’, mutta loppua kohden parani, ja lopussa toinen vieras Sonja Saarikoski jakoi meistä aikamoisen muiston, johon liittyi Aristoteles ja Atria.

 

Pyhää ruokaa radiossa torstaina 11.8.

Kesä on ohi ja hommiin. Huomenna, torstaina 11.8. klo 9.00 alkaen olen Radio Rockin Korporaatiossa Sainion ja Moision kanssa puhumassa arvatenkin vähintään Pyhästä ruoasta.

Radio Aalto esittää tämänpäiväisen haastatteluni Hanna Kinnusen kanssa pitkin päivää osina.

Myöhemmin samana päivänä olen Yle Puheen Iltapäivän lähetyksessä klo 13.45 – 14.45.

Pyhä ruoka painoon

Joku on ehkä huomannutkin, ettei Pyhä ruoka ole vielä kirjakaupoissa. Kustantamon kanssa tehtiin päätös siirtää virallinen julkaisu elokuun alkuun. Kirja on kyllä valmis ja menee nyt painoon. Ensimmäinen haastattelukin on jo sovittu.

Pyhä ruoka on monitieteinen katsaus siihen, miksi me syömme sitä mitä syömme.  Olen päässyt käyttämään siihen kaksikymmentä vuotta ruokainnostustani. Uskon Pyhä ruoan olevan kiinnostavaa luettavaa. Jos kuitenkin luet kirjan etkä löydä sieltä yhtään kiinnostavaa, uutta ajatusta, ota minuun yhteyttä niin palautan sinulle sen neljä euroa, jonka saan kirjan myyntihinnasta.

Teen nyt erään käännösprojektin ensin alta pois, ja sitten minulla alkaa ”kesäloma”. Oikeaa, palkallista kesälomaa en  ole tainnut viettää elämäni aikana kuin kerran,  näin yksityisyrittäjänä lomailuni on aina omasta pussista taikka, yleensä, epälomailua, työn tekoa. Tänä kesänä alan tehdä uutta kirjaa.  Syksyllä on muunkinlaisia haasteita edessä. Jatketaan siitä myöhemmin.  Hyvää kesää!

Kevään kuulumisia, Pyhä ruoka ja koulutus

Hyvää kevättä itse kullekin. Omani on mennyt kirjan Pyhä ruoka merkeissä, ja lähiviikot menevät vielä sille ennen kuin kirja on valmis painoon ja lopulta luettavana. Kirjasta tuli aika paljon laajempi kuin alun perin ajattelinkaan. Pyhä ruoka on monitieteinen esitys siitä, miksi syömme sitä mitä syömme.  Olen päässyt käyttämään paljoa siitä, mitä olen viime kymmenen vuoden aikana aiheesta lukenut ja kokenut. Tyyliltään Pyhä ruoka on esseististä asiaproosaa ja sävyltään rakentava.

Muuta!

* Tiistaina 12.4. klo 19.30 alkaen esiinnyn Perkeleen ja Anna-Leena Härkösen kanssa Prosak-klubin lavalle erikois-Prosakissa, jossa juhlistetaan yhteistyössä Kirjailijaliiton kanssa Kirjailijakuvia-tallennesarjaa.

* Näillä näkymin pidän ti 10.5. Espoon Tapiolan kirjastossa koulutuksen aiheesta Tarinankerronnan alkeet. Kevyeeseen ja in spe hauskaan koulutukseen mahtuu nopein tusina. Lisätietoja myöhemmin.

Minulla on Soundtrack Perkele -sarjan viimeinen osa vielä julkaisematta. Kun kerkiän, laitan tänne myös puheen, jonka pidin Mainingin koulun vuosijuhlassa lopputalvesta.

Olen sormiharjoituksina uudella tietokoneella (kyllä, sain lopulta uuden kotitietokoneen sen turhauttavan vanhan tilalle) kirjoitellut  paljon juttuja lautapeliblogiini Puutyöläiseen, jonne tervetuloa myös. Syksyksi minulla on myös uusia kuvioita suunnitteilla – niistä lisää myöhemmin.

Kuulemiin, lukemiin, näkemiin, mitä näitä on,

J

Kaksi henkilöhaastattelua: Lapsen maailma, Ylioppilaslehti

Tuoreessa Lapsen maailma -lehdessä 1/2016 on Susanna Chazalmartinin toimittama henkilökuva minusta. Se painottuu henkilöhistoriaani ja nykyiseen perhe-elämääni, lapsiin ja isyyteen. Mutta Perkelekin on mukana, ja mukana on myös Kalle Kuikkala.

DSCF3378
Helmikuussa ilmestyvässä Ylioppilaslehdessä taas pitäisi tulla Arla Kanervan kuva minusta. Siinä liikutaan enemmän MMSSO:n ja tulevan kirjani Pyhä ruoka aiheissa. Painotetaan yliopistovuosia ja sen jälkeistä edistystä ja aikamme Zeitgeistia.

Samoin kuin Heinrich Böllin vanhan viisauden mukaan mainostaminen on rikkaiden tapa kerjätä, haastattelujen antaminen on sitä kirjailijoille. Kirjallisella alalla puhutaan nykyään havainnosta, että julkisuus on siirtymässä pois kirjoista kohti kirjailijoita itseään. Siihen on sopeuduttava. Annan haastatteluja, että niiden virikkeellä tartuttaisiin kirjoihini.

On ehkä kiinnostavaa tai sitten ei nähdä mitä eroja ja mitä yhtäläisyyksiä näissä kahdessa melko yhtäaikaisessa henkilöjutussa on.

Sama takki ainakin.