Päivä 0, maanantai

Tytöt lähtevät kouluun, vaimo töihin. Olen saanut romaanin valmiiksi, minulla ei ole kiire nyt mihinkään, joten pidän poikamme kotona päivähoidosta.

Vien meidät Kaisan Cafeeseen,  poika rakastaa heidän korvapuustejaan. Nyt on pääsiäispaaston aika enkä ole muutenkaan pullaihminen, mutta jokin vaisto varoittaa, että kahvilakin saatetaan sulkea vielä. Kahvilassa on melko tyhjää, syömme jättikorvarista puolet, säästämme loput muille. Mini-Tapiolassa poika polkee innoissaan kolmipyöräisiä yli tunnin, minä tarkistelen vähän väliä puhelimesta nettiä, onko hallituksen tiedotustilaisuus alkamassa, ei, lykkääntyy, ei vieläkään, on myöhässä

Olen varannut kirjastosta liudan pelejä, ja harmittaa, että saatoin olla myöhässä.  Käymme paluumatkalla vielä kirjastossa katsomassa, olisiko niitä ehtinyt tulla. Ei. Kulttuurikeskuksen kahvila on menossa kiinni nyt neljän jälkeen, he kuuntelevat radiota, ei ole kuulemma vieläkään alkanut tiedotustilaisuus.

Tiedotustilaisuudessa kerrotaan lopulta koulujen, kirjastojen sulkemisesta, valmiustilalain valmistelusta. Tytöt innostuvat ja hihkuvat kun kerron, että koulut suljetaan. Lapsille tämä on jännittävä seikkailu, heistä en ole huolissani. Minulle koko koronatilanne ja tunnelma kaikkialla on luovuutta kutkuttavaa, todella kiehtovaa. 

Mietin kirjoja aiheesta. Poen Punaisen naamion kuolema löytyy kotihyllystäni. Camus’n Ruttoa ei ole omana. Musta surma loi meille novellin taidelajina, kun Boccaccio kertoi Firenzesta pakenevan seurueen tarinoita Decameronessa… Meillä on lento Firenzeen kesäkuussa. Italian-loma saattaa vielä onnistua, jos epidemia poistuu maasta samassa vauhdissa kuin Kiinassa. Olen toiveikas, kannattaa olla.

Päivä 1 (TI)

Sunnuntaina ehdin vetää vielä viimeisen opetuspäivän Kriittisessä korkeakoulussa. Maanantaina koulu suljettiin. Viikon kaikki ohjelmani ovat nyt peruuntuneet. Kalenteri on täysin tyhjä (milloin ikinä?), mutta yksi lounastapaaminen Helsingissä on tänään edessä. Googlailen, ovatko ravintolat kuitenkin yhä auki, ilmeisesti.

Pukeudun kotirintaman moraalia nostattavasti solmioon ja tweedtakkiin. Se on velvollisuus.

Eteisessä saan tekstarin, että tapaaminen on peruttu, siellä yskitään.  Kotipäivä siis, minulle ja pojalle. Lähdemme samoilta jaloilta Plantageniin ja Bauhausiin. Hiljaista on isojen hallien käytävillä. Löydän ison säkin lannoituskalkkia nurmikkoa varten. Poika innostuu kun ostan myös naulakengät ruohikon ilmaamiseen. Jos ulkonaliikkumista rajoitetaan, oman puutarhan hoitoa ei sentään.

Kirjastovaraukset ovat jäässä, kun Tapiolan kirjasto suljetaan.  En ehtinyt. Päivä vielä, niin olisi ollut lainassa sellainen liuta pelejä, että niillä selviäisi vaikka pitkästä karanteenista. Tällaisia mietin. Divertir, ’viihtyä’ mutta samalla ’harhauttaa’, kuten Pascal huomauttaa — harhauttamista mistä?

Puhun puhelimessa kustannustoimittajan kanssa. Romaanini tulee kauppoihin ensi viikolla. Hätkähdyttää, että olen kirjoittanut kevään 1945 poikkeustilasta, ja kirja ilmestyy nyt poikkeustila-Suomeen. Vaaran vuosien aikana elintarvikkeet olivat kortilla, huoneenvuokralautakunta saattoi pilkkoa ihmisten koteja, jos ylimääräisiin huoneisiin mahtuisi koditon evakko. Tanssikielto oli sentään kumottu jo. Nyt meillä on käytännössä tanssikielto.  Elintarvikkeet tai bensa eivät ole kortilla.

Jokin presidentin ja pääministerin puolivillaisista ”kyllä Suomi tästä selviää” -tsemppauslauseista tuovat mieleen vt. pääministeri Ernst von Bornin radiopuheen syksyllä 44, kun hän kertoi kansalle raskaasta välirauhansopimuksesta, jossa mm. menetettiin Karjala: 

Ei Suomen taivas tänään ole ensimmäistä kertaa pilviin peittynyt. Ja kuitenkin on Suomen kansa elänyt, kasvanut ja sitkistynyt. Isänmaa ei tällä hetkellä tarvitse vaivojensa vaikertajia, se tarvitsee miehiä ja naisia, jotka vielä nytkin jaksavat uskoa isänmaan tulevaisuuteen ja ihmisyyden voittoon. Älkäämme siis antako tämän päivän raskaiden uutisten masentaa mieltänne, vaan muistakaamme runoilijan vakuutusta: ”Vaikka kokee, ei se hylkää herra.”

Kuntosalit on suljettu viikonloppuna. Googlaan ”bodyweight prison workout”, suunnittelen ohjelmaa. Lämmöksi juoksua portaita yläkertaan kaksi askelta kerrallaan. Burpees, näitä tehtiin rugbyssa. Yläkroppapäivä: Punnerruksia, vatsaliikkeitä. Selkää on vaikea treenata, miksen ole ostanut tänne uuteen kotiin leuanvetotankoa. Loppuun vanhoilla käsipainoilla hauiskääntöjä ja ranskalaisia punnerruksia.

Treenin jälkeen järjestelen vaatehuoneen takkiräkkiä, jakkara keikkaa altani ja ennen kuin tajuan mitään, olen selälläni lattialla.

Ensimmäinen, välitön ajatus: hävettää, kaatua kuin raihnainenkin. Toinen ajatus: nyt on terveyskeskuksissa muuta tekemistä ja minä joudun menemään sinne. En sentään. Oikeaan pakaraan sattuu, tipuin jakkaran päälle, se meni pirstaleiksi.

Illalla Seinfeldejä. Rillumarei vetää sota-aikoina.

Päivä 2 (KE)

Tyttöjen etäkoulu alkaa. Pojan päivähoitoa ei ole suljettu, mutta lapset kehotetaan pitämään kotona, jos se on mahdollista, ja minulle se on. 

Pelaamme aamiaisen jälkeen tyttöjen kanssa Agricola: Familya. Tämä on taloustieteen oppitunti. Pääoma on saatava tuottamaan. Jos hamstraa puuta tai savea, ne ovat kuin rahaa sukassa – eivät lisäänny. Oman maatilan tuotantokoneisto on saatava jylläämään. Ensimmäistä kertaa olen tässä pelissä vaikeuksissa tyttöjä vastaan. Puun ja saven hamstraamisen sijasta he kehittävät peltoja ja varaavat laitumet täyteen possuja ja lampaita. Selvennän pelin vaihtoehtoiskustannuksia ja priorisoinnin tärkeyttä. Jos kellään ei ole tyhjää peltoa, sinulla ei ole vielä kiirettä mennä kylvämisruutuun… 

Wilma-viestit alkavat rummuttaa kotitehtäviä. Argh, nyt tulen viettämään Wilmassa enemmän aikaa kuin koskaan. Viestejä tulee pitkin päivää, uusia kotitehtäviä tälle päivälle ja onneksi samalla tulevillekin. 

Pyöräilen Tapiolassa, Silkkiniityllä on tavallista enemmän ihmisiä keskellä päivää. Ravintolat näyttävät vetävän lounasaikaan. 

Kaisan Cafe ilmoittaa sivuillaan, että ”täällä me vielä sinnittelemme”. Viesti on tavattoman liikuttava. Se tulee kuin eturintamajoukoilta. Jokainen askel kohti ostokeskuksia, ihmisiä, alkaa nyt arveluttaa. On kuin ilma olisi siellä sakeampaa, ilmassa olisi cayennepippuria. Sitten sitä sanoo itselleen: tämä on vain tavallista raisumpi influenssa. En ole eläissäni pelännyt influenssaa. Tuntuu vuorotellen hysteeriseltä, vuorotellen aikuismaisen huomaavaiselta, että yhteiskunta reagoi ”raisuun influenssaan” näin äärimmäisesti. Suomi muuttuu yhteisöksi, jossa kaikki järjestävät elämänsä uudestaan, miksi? Että heikoimmat eivät menehtyisi, että heitä menehtyisi vähemmän.

Se on hämmästyttävän jaloa jopa pisteeseen, jossa se haastaa kolhittua ihmiskuvaani. Mutta voi olla, että ihmiset eivät edes ymmärrä, miksi tekevät kuten nyt tekevät.  Ehkä se on vain se sama, ikivanha kaksiteräinen miekka, että ihmiset tykkäävät totella käskyjä ja tehdä kuten muutkin. Mutta nyt tämä ominaisuus on valjastettu jaloon tarkoitukseen.

Kotona syömme lasten kanssa lounaaksi uunimakkaraa juustosiivuilla. En ole tehnyt tätä ruokaa koskaan, se vie jonnekin 70-luvulle. Vaimo oli ostanut makkaraa hetken mielijohteesta, ehkä se vei hänenkin ajatuksensa turvalliseen lapsuuteen?

Nyt kun hän palaa, hän on käynyt vaihteeksi Lidlissä. Lihavalikoima oli heikko sielläkin. Olisiko meidänkin pitänyt hamstrata ruokaa? Olen hamstrannut lähinnä  Théhuoneesta suosikkiteesekoitustani. Ihmisen pitää hamstrata, jos muut hamstraavat, noidankierre on totta. Viime torstaina ällistyin kun näin ihmisten kantavan vessapapereita Ison Omenan marketeissa. Miksi ihmeessä vessapaperia? Se loppuu, koska kaikki hamstraavat sitä, joten sitä täytyy hamstrata – joten se loppuu. Rationaalisuus ei olekaan rationaalista.

Paastoaika…

Iltalehden politiikan toimittajat tekevät jo historiikkia Suomen menettelystä episodissa. Niinistölle annetaan aloitteen tekijän roolia. Illalla sataa. Pelailemme lisää lautapelejä. Divertir… Meillä on iso kirjahylly ja iso pelihylly, oma takapiha, vanhat käsipainot, perhe joka viihtyy toistensa seurassa. Harva on niin varautunut kotoiluun kuin me. Jos talous kestää niin mekin.

Illalla Jäätelöauto soittaa ikkunan alla! Ensi kertaa kuulemme soittoäänen tässä uudessa kodissa. Se ilahduttaa niin että juoksemme ostamaan…