Poikkeustilapäiväkirja, päivät 3 ja 4: Aamujumppaa ja Agricolaa

Päivä 3, Torstai

Aamu valkenee Espoossa kirkkaana ja aurinkoisena. Keväisenä. Samaan aikaan toisaalla: Frederik on jumissa Kanarian saarilla. Jared Leto palasi meditointiretriitiltä autiomaasta ja sai nyt vasta kuulla coronasta, nyt hän on ihan whoaaa dude whaaaat?

Päiväkoti on vinkannut Facebookissa pidettävästä Oona Kivelän aamujumpasta. Nelivuotias innostuu ihmeen lailla tekemään muurahaisjumppaa tyynyn kanssa, hyppyjä, karhunkävelyjä, voimisteluliikkeitä. Näen aivan uuden puolen lapsestani. 

Tytöt käyvät aamukävelyllä ja alkavat tehdä läksyjä. Englannissa opetellaan body partseja. Poika haluaa taas liikennepuisto mini-Tapiolaan, koska on innostunut siellä pyöräilystä. Se on hyvä päiväulkoilukohde. Kävelemme siis ostoskeskus Ainoan pihalle, hän pyöräilee siellä puolisen tuntia.

Sen jälkeen pitäisi taas käydä kaupassa. Ja vielä kerran Kaisan Caféssa.

Ostokeskuksen syövereihin kävelee kuin Morian kaivoksiin. 

Ja käsidesi unohtui. Olen nyt ihminen, jonka elämässä on tärkeä paikka käsidesille.

Pesemme kädet Ainoan käymälässä varoen vaivalloisesti koskemasta hanoihin tai paperipyyhekoteloon tai oven kahvoihin pesun jälkeen. Käsken poikaa pesun jälkeen pistämään sormet ristiin: seuraavaksi saa koskea vasta korvapuustiin. Kävelemme läpi kauppakeskuksen ja pojalla on kädet ristissä rinnan edessä. Se on liikuttavan näköistä, hän on tarkka nyt tästä. Olemme kuin pyhiinvaeltajien kulkue, määränpäänä korvapuusti.

Kaisan Cafessa on vain kahdessa pöydässä ihmisiä. Nyt alkaa tuntua, kuin täällä ei tulisi meidänkään olla. Miksi tuntuu siltä? Koska muutkin ovat poissa. Valtaosa eläimen päätöksistä ei ole päätöksiä, seuraamme vain mitä muut tekevät ja teemme samoin. Tai tunnemme että pitäisi. 

Ostan jättikorvapuusteja pakkaseen. 

Ostoskeskuksessa on niin paljon vanhuksia, että voisi melkein sanoa liikkeellä olevan lähinnä vanhuksia. Aika hämmentävää. Koko ruljanssi tehdään pitkälti heidän suojelemiseksi. Valitsen kahdesta ruokakaupasta Stockmannin sen mielikuvan perusteella, että se olisi muka jotenkin puhtaampi. Behavioristinen immuunijärjestelmä. 

Ruoaksi ostan ja kokkaan maksapihvejä. A-vitamiinia, se on immuunipuolustuksen ruokaa.

Soitin Arkiystävälleni, hän on hyvin iäkäs herrasmies, jonka luona olen käynyt seuraa pitämässä vuoden verran. Hän kertoo kaiken olevan hyvin, hoitaja tulee sisään juuri kesken puhelun.  Asiat kunnossa siis siellä. Nykyään sitä viestitteleekin ihmisten kanssa kyllä erityisen paljon. Täti tekstailee, Saksan-kaverille lähetän viestiä, kummisetä soittelee, whatsap-ryhmät laulavat aamusta iltaan… Tämä yhdistää ei vain Suomea vain koko Eurooppaa, maailmaa. Ongelma on globaali ja sen hoito on kansallinen.  Voi vain kuvitella, miten sota on yhdistänyt. 

Kotisalilla on tänään jalkapäivä. Ilman painoja se tarkoittaa vain yhtä asiaa. Pistoolit.  Teen kolme sarjaa pistooleja jakkaralle lämmittelyjen jälkeen,  näillä saanee jalat kipeiksi huomiseksi. Loppuun vielä vatsalihaksia, hollow rock’eja yhdessä lasten kanssa. Hollow rock on rugbyn oppeja. Ensimmäiset kymmenen: eihän nämä tunnu missään. Seuraavat kymmenen: lihakset itkevät verta.

Illan Agricola: Family Edition

Kun illalla kurkku on vähänkin karhea, ajatukset karkaavat… Luen vielä Poen Punaisen surman naamion. Se on pieni tunnelmanluomisharjoitus, jonka jujuna on se voimakas tunne, että kun tauti raivoaa ulkopuolella ja kokee olonsa turvalliseksi sisäpuolella, mitä jos turvallisuuden tunne onkin väärässä ja tauti onkin jo täällä sisällä… Tartuntatautien kauhu numero yksi, varmasti. Väärä turvallisuuden tunne, turvallisuuden illuusion särkyminen; paranoia tästä kaikesta.

Päivä 4, Pe

Minulla on lähes huono omatunto siitä, kuinka jännittävänä tätä kaikkea pidän. Mieleen tulevat ne nuoruuden keväät, jolloin janosi, että tapahtuu jotakin, mitä tahansa, joka rikkoo elämän jatkuvan tiistain… Nyt on tiistai rikki koko maailmasta. 

Ja sitten mietin: tästä poikkeusajasta saisi kaiken irti vasta jos määrättäisiin karanteeni. Ulkonaliikkumiskielto. Täysi lukitus. Tuntuu että ainutlaatuinen kokemus jää puolitiehen, kun saa vapaasti kävellä kylillä. Tuntuu, että pitäisi ottaa nyt kaikki irti tästä hetkestä ja sulkea Suomi, edes viikoksi, katsotaan miten se menee, millaista se on… milloin muulloin tulee vastaava tilaisuus…?

Tämä on luonnollisesti osastoa varo mitä toivot… Mutta luovuus kaipaa ainutlaatuisia kokemuksia, kaipaa ottaa kaiken irti. Morrissey oli väärässä: jos jokainen päivä olisi kuin sunnuntai, sehän olisi ihan hienoa. Mutta tiistai…

Itse asiassa, nyt nämä aamut tuntuvat kiireettömyydessään kuin sunnuntailta kaikki.

Päivän ohjelma.

Joka tapauksessa yöllä on tullut lunta. Tytöt lähtevät aamukävelylleen ja alkavat tehdä läksyjä – paitsi eivät ne ole läksyjä, ne ovat etäopiskelua. Päivää pitää suunnitella, tai siitä tulee kaaosta.

Käyn työhuoneella lyhyesti, teen ruoan ja lähdemme lasten kanssa Tapiolan Asukaspuistoon. Siellä on paljon lapsia iltapäivällä. Kaikilla ei ole edes hanskoja käsissä,  vaikka hanskat nyt ovat helpoin keino suojautua pöpöiltä.  Yhdeksänvuotiaani huomauttaa heistä: ”Jotkut ei ota tätä kovin tosissaan.”  Ja kun paluumatkalla vastaan tulee rouva hengityssuojain kasvoilla: ”Jotkut ottaa tän liiankin tosissaan.”

Päivän ruoka on shiso-Aura-kanaa ja Pagliazzon kirpeää kaalisalaattia. Pagliazzo oli kivenlahtelainen ravintola, jossa tarjoiltiin tällaista runsaalla viinietikalla ja mustapippurilla höystettyä kaaliraastetta.

Illalla pienimmät lapset riehuvat ja uhoilevat, haastavat vanhempiaan. Näitä ei kannata hävitä. Pidämme tiukan linjan, sen jälkeen he tulevat tyytyväisenä syliin, niin yleensä, niin nytkin. Minäkin hermostelen päivällisaikaan, tuhahtelen ärtyisästi. Tajuan sen johtuvan siitä, että olen harvoin näin monta tuntia vuorokaudesta ihmisten kanssa. Nyt olen käytännössä ollut koko päivän lapsillani töissä.

Suomalaiselle introvertille tämä social distancing on yleisesti ottaen mukavaa, väljyyttä on, mutta jatkuva seurassa olo taas koettelee.

Kävin talvella Vaaran vuosien taustatyöksi Helsingin Kaupunginmuseo hienossa Mieliala-näyttelyssä, johon oli kerätty mielialatiedustelun raportteja sodan ajoilta. Nimillä SAT ja VIA kulkenut salainen kotirintamatiedustelujärjestelmä oli aika nokkela systeemi paitsi keräämään tuntumaa kansalaisten mielialaan, myös vaikuttamaan siihen. Talonmies esimerkiksi saattoi olla värvätty. Hän sitten jutusteli ihmisten kanssa ja kertoi havaintojaan eteenpäin. Hänellä oli myös valtaa jakaa informaatiota, sopivia keskustelunaiheita, näkökantoja. 

SAT/VIA purettiin ja salattiin nopeasti sodan jälkeen Neuvostoliiton tultua maata valvomaan. Vai purettiinko, näinä aikoina sitä melkein toivoisi, että joku viisas taho keräisi kansan pulssia ja jakaisi oikeansuuntaista mielialaa…

Joka tapauksessa aamun listasta tulee suoritetuksi kaikki. Vain imurointi jää huomiseen, samoin puutarhanhoito, mutta siinä olikin kysymysmerkki.

Vaimo on ostanut pullon proseccoa. Ei paha. Ai niin. Nyt alkaa viikonloppu.

Nämä kevään 2020 tapahtumat saivat minut nyt innostumaan blogiin kirjoittelusta taas. Aion jatkaa, postaan joka toinen ilta aina kahden päivän päiväkirjat. Jos pari lukijaakin löytää näistä seuraa, sen mukavampi. Sunnuntai-iltaan.

2 kommenttia artikkeliin ”Poikkeustilapäiväkirja, päivät 3 ja 4: Aamujumppaa ja Agricolaa

  1. Mukavaa lueskella näitä. Kuuntelin viime keväänä äänikirjana Vuoden herrasmiehenä, kokemus oli erittäin miellyttävä ja vähintäänkin pukeutumiseeni vaikuttava. Pitäisi varmaan kerrata. Joka tapauksessa, näissä blogikirjoituksissa maistuu sama raikas elämänmakuisuus ja terävyys, jotka tekivät vuoden takaisesta kuuntelukokemuksesta niin miellyttävän.

    Mitä tulee itse pandemiaan, oma lähestymistapani on ollut toisenlainen. Seurattuani ulkomaisia blogeja päädyin jo noin kuukausi sitten hankkimaan kotiin muutamaksi viikoksi syötävää. Vessapaperia en sentään hamstrannut. Olen vaimoni ja lasten kanssa ollut käytännössä lähes eristyksissä jo pari viikkoa, perheessä oli vähän flunssaa edellisellä viikolla joten koulu ja seurakunnan kerho saivat jäädä lapsilta jo silloin. Vaimo on kotona kotihoidon tuella, itse teen apurahalla tutkimusta. Nyt näemmä kotona, onneksi on työhuone täälläkin.

    Välillä on mielessä käynyt, ylireagoimmeko. Uutiset Italiasta ja pääministerin kovenevat äänenpainot ovat kuitenkin vakuuttaneet valitusta linjasta. Tähän tautiin voi kuolla työikäinenkin, ja vaikkei kuolisikaan, mielelläni vältän riskin hengityskoneeseen joutumisesta. Perhepiirissä olevat lääkärit ovat olleet myös vahvasti eristäytymisen kannalla – nyt on syytä välttää kaikkea sosiaalista kanssakäymistä oman kodin ulkopuolella.

    Kun katsoo tautiin kuolleiden kasvavia lukumääriä Italiassa ja muualla Euroopassa, tulee olo, että olemme todellakin sodassa. Luulen, että tämä tauti tulee muuttamaan maailmaa.

    • Terve!

      Kiitokset kommentista ja palautteesta. Pahoittelut, jostain syystä ohjelma oli hukuttanut sen spamin puolelle. Nyt kun luen tämän tasan viikkoa myöhemmin, tuntuu, ettette ylireagoineet, päinvastoin, sotavertaukseesi ehdin itse vasta eilen. Yleinen tilanne on joka päivä vakavoitunut viikon aikana, työikäisten miesten kuolleisuus noussut, jne.

      Kaikkea hyvää teille!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.