Päivä 5, lauantai

Sataa lunta. Talvi, tuo luonnon oma desinfioija. Eilen oli kevätpäiväntasaus, nyt on taas valo pimeyttä vahvempi.

Kotikuntosalia on vaikea kuvitella ilman leuanvetotankoa. Laajalahden Tokmannilla on kuntotarvikehylly lähes tyhjä. Käsipainot ovat loppu, kahvakuulista vain kevyimmät jäljellä. Leuanvetotankoja onneksi on. 

Liikkeessä ilmoitetaan julistein, että myyjät pitävät asiakkaisiin kahden metrin etäisyyden, asiakkaita pyydetään tekemään samoin. Kassajonossa ihmiset eivät tee niin, vaan hönkivät niskaan. Nykyään kun ihmisen haistaa, se tuntuu häkellyttävältä. Jos haistaa toisen, on tartuntaetäisyydellä. Se on liian intiimiä.

Tämä ihminen haisi jotakuinkin makaronilaatikolta.  Social distancing, se on suomeksi hajurako.

Käyn samalla ruokakaupassa ja vien äidilleni kassillisen ruokaa. Muikkuja, jauhelihaa sun muuta, niillä hän pärjää kuulemma viisi päivää. Meidän taloudessa menee saman verran päivässä. Itse asiassa ruokaa menee nyt todella paljon, koska minä ja lapset olemme joka aterialla syömässä. Äiti on nyt jotakuinkin kotikaranteenissa. 

Haen samalla matkalla anopilta lähetyksen, hän on paistanut lihapullia lapsille. Mummin lihapullat ovat heidän lempiruokiaan. Hekin ovat käytännössä kotikaranteenissa. 

Lähimmät ikäihmiset, riskiryhmä. Kumpaankaan asuntoon en mene sisään, asioin ulko-ovella kuin kohtelias Jehovan todistaja.

Kiinassa on kolmas päivä ilman uusia tartuntoja. Milloin tämä alkoi siellä, tammikuussa? Silloin kun ainakaan minua ei paljoa kiinnostanut. Mutta kolmea kuukautta pitempään tämä tuskin täälläkään kestää? Nyt on löytynyt lääkekin, rokotteita testataan Yhdysvalloissa ja huhutaan jopa kiinalaisten käyttävän malarialääkettä… Toisaalta uutiset Italiasta ovat hurjia. Toisaalta lehdistö kirjoittaa juuri kauhutarinoita. Iso kysymys on: minkä verran lehdistö huutaa sutta? Suden huutaminen kuuluu lehdistön liikeideaan. Se tarkoittaa tässä: tehdä asioista huomiota herättäviä. Vedota emootioon, löytää rajuin tapaus, liikuttavin ilmaus, esimerkki, valokuva ja niin edelleen. Se on helppoa. Se ei ole valehtelemista. 

Poliisijohtajaa haastatellaan radiossa, tällä viikolla ovat kotihälytykset nousseet. Se ei ole uutinen, siellä sattuu ja tapahtuu, missä on ihmisiä, ja ihmiset ovat kotona.

Päivän treeni: leuanvetoja, välissä pystypunnerrusta käsipainoilla. 

Päivän lautapelit: Colt Express, My First Castle Panic, Riverboat. 

Päivän elokuva: Leijonakuningas ja kattilapopcornia. (Laulut pysäyttävät tässäkin musikaalissa tarinan, ne ovat siis draamallisesti kuollutta aikaa.) 

Karamazovin veljeksiä uudestaan.

Illalla lapset tappelevat, fyysisesti tappelevat kotona. Lähinnä tuon pienen pojan instigoimana, hän  ei ole oppinut, ettei isommilleen kannata alkaa.  Ei sentään mitään perusnahistelua pahempaa.

Illalla vaimon kanssa pullo proseccoa.

Italia parka… Kesäkuussa meidän pitäisi olla Roomassa ja Firenzessä… Venetsian kirkastuneissa kanaaleissa on nyt nähty delfiinejä.

Päivä 6, sunnuntai

On kiinnostavaa lukea eurooppalaisten kuvauksia elämästä lukitussa maassa. Italiassa, Espanjassa ja Portugalissa kerrotaan samaa, tullaan aina samaan aikaan iltaisin parvekkeelle tai avataan ikkuna, ja kolkutetaan kattiloita tai taputetaan yhdessä. Portugalissa on yhteistaputukset tarkoitus tänään korvata kansallislaululla. Onko Suomessa vielä yhtenäiskulttuuria tällaiseen?

Ihmiset ainakin rynnivät nyt Lappiin ja mökeille. Evakuoivat itsensä kaupungista kuin suurpommitusten aikaan. On väläytelty liikkumisrajoitusten mahdollisuutta. 1940-luvulla riitti aika pitkälti, että junat ja bussit pois Rautatieasemalta peruttiin. Nyt on henkilöautot ja auton tuoma vapaus.

Me käytämme auton vapautta ajaaksemme nyt Nuuksioon. Radiosta tulee ortodoksinen jumalanpalvelus – mitähän kirkot tekevät nyt sunnuntaisin, kun messuja ei pidetä? Iskelmäradion listassa on tuttuja lauluja. 

Nuuksiossa selviää, että muillakin on ollut samat suunnitelmat sunnuntain varalle. Haukkalammen risteyksessä on vapaaehtoinen ”liikennepoliisi”, parkkipaikalla on toinen järjestämässä liikennettä. Helsingin Suunnistajat tekevät tätä talkootyöllä. Hattu päästä heille.

Parkkipaikka on tietysti täynnä, mutta pääsemme metsäreitille. Kierroksen alussa ei vastaan tule liikaa ihmisiä. Syömme eväsleivät, kahvit lammen rannalla. Pari saksalaista istuu viereiselle kalliolle, mietin jo, miten saksaksi ilmaistaan: ”Voitteko pitää riittävästi etäisyyttä?” Lebensraum, bitte?

Paluumatkalla takaisin parkkikselle polku on jo täynnä ihmisiä. Aivan turhan täynnä ihmisiä. Olisi mahdoton pitää kahden metrin etäisyyttä muihin. 

Nuuksion opetus: Aina kun mietit jotakin, voit olla varma että lukemattomat muut ihmiset ovat miettineet samaa. 

Mikseivät ihmiset esimerkiksi paenneet natsi-Saksasta? Siinä vaiheessa kun valtaosa tajusi, että maasta kannattaa todella paeta, kaikki muutkin olivat päätyneet samaan lopputulokseen. Halukkaita pakenijoita oli jo enemmän kuin mahdollisuuksia pakoon. Oli myöhäistä.

Kotona luen IS:n uutisen HUS:in neurokirurgi Pälvimäen äkäisistä twiiteistä:

Ppl get out of the fucking bars and go home or I’ll come and remove you violently myself after my hospital shift ends. You want another Italy here? Here’s a thread for you:
Italy death toll from coronavirus has risen by 793 in the past 24 hours to 4,825.

*

Hyvät ihmiset, koska Suomi ei teitä eristä, eristäkää itse itsenne. Näin tästä selvitään. Muuten ehkä ei selvitä. Ollenkaan.

*

Lockdown pakko nyt. Jos @THLorg ei muuta suuntaansa, riskinä se, että lockdown pitkittyy, työpaikkoja menee, talous ei kestä eikä toivu, ihmisiä kuolee paljon, pitkään. Nyt pitää pistää Suomi kiinni, ja aloittaa laajamittainen testaus- ja eristysohjelma,saadaan Suomi taas auki.

 

Lääkärit, sairaanhoitajat ym. juoksevat tämän luodin eteen meidän puolestamme. 

Kuinka viattomia olimmekaan vielä hiihtolomalla Muoniossa, ihan äsken. Silloin eurooppalaiset turistit vitsailivat lähtiessään olevansa ”corona survivors”. (Lapissa oli kiinalainen turisti potenut silloin Suomen ensimmäistä koronaa.) Nopeasti on maailma muuttunut siitä vitsailusta.

Ystäväni on töissä erikoisalan liikkeessä, joka nyt suunnittelee sulkevansa myymälänsä vapaaehtoisesti. Ei siksi, että ihmisiä on liikkeellä niin vähän, vaan koska heitä on liikkeellä liikaa. He haluavat tehdä enemmän kuin välttämättömän ihmisten suojelemiseksi. Tuntuu väärältä, että ihmiset joutuvat itse tekemään tällaisia päätöksiä elatuksestaan. Hallituksella on luultavasti nyt kovat paineet antaa päätökset ylhäältä.

Pitäisikö jättäytyä vapaaehtoisesti kotiin? Kuinka vakavasti tämä tulisi ottaa? Parin viikon päästä se varmaan tiedetään jo Suomessakin. Silloin nämä päiväkirjat saattavat olla jo naiiveja tai sitten ei.

Ja nyt tätä kirjoittaessa aavistan jo vastauksen. 

Olemme koko ajan erehtyneet naiivin puolelle tämän taudin kanssa. Olemme tähän asti jatkuvasti aliarvioineet taudin leviävyyttä, vaarallisuutta ja sen aiheuttamien vastatoimien suuruutta. Luultavasti aliarvioimme siis yhä. 

Luen sanomalehdistä kirjoittelua aiheesta ja alan vakuuttua siitä, että epidemian pysäyttämiseksi pitäisi tehdä enemmän, heti.  

Huomenna on maanantai, mutta se ei tarkoita uutta viikkoa. Huominen jatkuu sunnuntaina neljälle viidestä meistä. Se on: minä ja lapset olemme edelleen kotona huomenna aivan kuten tänäänkin.  

Ilmoitan eturintamalle (päiväkotiin), että poika on kotona ensi viikonkin. Muutan ensi viikon työtapaamiseni etäkokoukseksi. Etäkokous on hieno sana puhelinsoitolle.

Tässä meillä on sota, joka on mahdollista voittaa jäämällä kotiin.

Päivän pelit: Agricola Family, Doppel So Clever (304 pistettä!), The Castles of Burgundy

Illalla meillä pidetään kotibaletti. Yhdeksänvuotiaan balettiopettaja oli lähettänyt ohjeita tanssin kotiharjoitteluun koko perheelle. Itse silitän paitoja, minua ei haluttu mukaan… näyttävät pitävän hauskaa. Iltapalaksi on uuniomenaa ja kotivaniljajäätelöä.

Lapset ovat poikkeus Nuuksion opetuksesta. Heidän ajatuksensa eivät ole samat kuin kaikilla muillakin, vaan poukkoilevat sivuttain. Se ei ole samanlaista päämäärätietoista ajattelua kuin aikuisten ongelmanratkaisu, vaan lateraalista ”ajattelua”. Löyhiä assosiaatioita. Poika muistelee illalla yhtäkkiä autoradiota: ”Me kuunneltiin autossa sitä rakkauslaulua, jonka sä lähetit äitille, kun sä olit poissa!”