Poikkeustilapäiväkirja, päivät 7 ja 8: Perhospuisto ja polkupyörä

Päivä 7, Maanantai

’Korona’, siis kruunu. Kuka sen niin ylevästi nimesi? Kuka kruunataan, mihin arvoon? Selvitin, että ’korona’ oli ensin termi auringon auralle. Virus näyttää samalta tutkijoiden mikroskoopissa.

Auringon korona kuvattuna auringonpimennyksen aikaan. Wikipedia.

Hallituksen paine liikkumisen rajoittamiseen kasvaa. Se pitäisi tehdä aiemmin kuin myöhemmin. Tällä hetkellä herää vaikutelma siltä, että hallituksella ei ole uskallusta siihen. Onkohan vaikutelma oikea?

Miksi terveidenkin pitäisi pysyä kotona? Koska oireettomatkin voivat kantaa jo virusta ja tartuttaa muita. 

Tämänhetkisen tiedon mukaan koronaviruksen itämisaika on keskimäärin 4–5 päivää. Vaihtelua on 2–12 päivän välillä. Oireeton ihminen voi siis ainakin periaatteessa tartuttaa virusta jo melkein kaksi viikkoa ennen ensioireiden ilmenemistä.


Nyt on onni, että minua on siunattu perheellä, jota viisihenkisenä voi pitää jo verraten kookkaana, ja jossa lapset ovat tarpeeksi vanhoja. Harrastukseni tällä hetkellä ovat kaiken lisäksi kuntosaliharjoittelu ja lautapelaaminen. Molempia voin tehdä kotonakin. Vaikeampaa on yksin eläjillä… 

Siivosin vaatehuoneen ja kannoin sinne ylimääräisen tuolin. Voisin rakentaa tänne työhuoneen, jos ostaisin pienen pöydän. Huoneen nurkassa on vanha akustinen kitarani. Ostin siihen uudet kielet vuosi sitten, näitä ikuisuusprojekteja, ”jos vaikka kokeilisi taas soittaa…” Harjoittelin akustista kitaraa yläasteella hetken aikaa, viimeksi olen tarttunut kitaraan kun kirjoitin Perkele-romaania. Lihasmuisti toimi silloin yllättävästi. Varmaan nytkin. Jos karanteeniksi menee, viritän uudet kielet ja etsin netistä itseoppaita soittamiseen. (Saa vinkata.)

Sillä välin yläkerrassa: metsästäjä ampuu Rastapopouloksen, johon on tehty pienennystaika. 

(Rastapopoulos on Tintin pahis.)

Iltapäivällä suoritamme yksitoistavuotiaan kuvataiteen koulutehtävän. Se tapahtuu nyt ulkoilmassa, vielä. Pitää perehtyä kohteisiin Espoon Kotikaupunkipolulla ja ottaa niistä valokuvia eri kuvakoossa. Weegee on helppo kohde, mutta ”Eeva Kilven runo- ja perhospuiston” etsiminen on niin vaikeaa, että koko odysseia alkaa naurattaa. Rämmimme kuvaamassa summamutikassa rauduskoivuja harmaan Kaskiniityn ympärillä, kaikilla on eri käsitys suunnasta, lapset eivät osaa lukea karttaa, poika pludailee lätäkön läpi ja heristää meille keppiä, meitä naurattaa, hän huutaa ja jahtaa meitä kepin kanssa. Sirkus on tullut kaupunkiin, ääntä ja vimmaa ja slapstick-huumoria… 

Yksi kotikaupunkipolun kohteista on muuten Heikki ja Kaija Sirenin suunnittelema valkoinen rivitalosto. Sijoitin niihin Koskikarin perheen asumaan Totuudessa naisista, en tiennyt taloja niin kuuluisaksi, että ne löytyvät ”opaskirjoista”. 

Onko kuvassa mahdollisesti Eeva Kilven perhospuisto?

Tuulee hyytävästi, ja on ihanaa päästä harharetkiltämme lämpimään kotiin. Tämä oli  kuitenkin verrattoman hauska seikkailu, johon emme olisi ryhtyneet ilman koulujen sulkua.  Tapiolan puistoissa ja poluilla liikkui saman verran ihmisiä kuin aina. Tuntuu kyllä mahdottomalta tautia saada ohikulkevalta lenkkeilijältä tai koiranulkoiluttajalta…

Maailmassa on tänään miljardi ihmistä koronakaranteenissa. Madridissa otetaan jäähalli käyttöön ruumishuoneeksi.  Illalla Britanniakin on ottanut liikkumisrajoitukset, melko tiukat käyttöön: kaupat suljetaan, ystäviä ei tavata, lenkillä sentään saa käydä kerran päivässä. Suomi on nyt lepsuimmasta päästä. En usko hallituksen uskaltavan olla erilainen pitkään, joten meilläkin tiukkenee pian. Ruotsi on toki oma lukunsa.  

Niin, meillä on kotona piano, kitara ja nokkahuilu. Jostain saisi vielä askarreltua marakassin nuorimmaiselle niin meillä olisi kotibändi. Solistin rooli vaimolle.

Punnerruksia lisäpainoilla (lapsi, arviolta 15 kiloa). Korttipelejä. 

Päivä 9, Tiistai

Pidän kiinni rutiineista, ne ovat selkäranka, joka pitää meitä pystyssä. Aamiaisen jälkeen pestään hampaat ja puetaan päivävaatteet aivan kuten muulloinkin. Sitten tytöt käyvät aamukävelyllä, joka simuloi koulumatkan kävelyä. Sen jälkeen koulutehtäviin. Minä ajan parran joka aamu ja pukeudun päivään. Varjele tapaa, niin tapa varjelee sinua, kertoi eräs Herrasmieskirjan lukija oppineensa jo nuorena. Siinä on viisautta.

Yksitoistavuotiaalla on aamupäivisin virtuaalinen oppitunti. Lapset loggautuvat yhteiseen luokkahuoneeseen tietokoneella/puhelimella ja seuraavat opettajan opetusta kameran kautta. Hirveän näppärää. Kyllä meillä on helppoa nykyään. Viime poikkeustilan aikana oli tasan radio. Olen nopeasti tippunut kärryiltä lasten päivittäisistä Wilma-viesteistä, eri oppimisympäristöistä ja linkkisivuista ja driveista ja uusista appeista. Olen pihalla heidän läksyistään. Onneksi he eivät:

”Ei mitään hätää isi, mä oon perillä niistä.”

Ei hätää sanotaan humoristisesti, loppuosa kiitettävän itsevarmasti. 

Luen aamulla kirjaa Kiinan kulttuurivallankumouksesta. Wuhanin alueen nimi tarttuu nyt silmään, koska nyt abstraktilla nimellä on merkitys. Wuhan on kirjan mukaan yksi Kiinan ”kolmesta uunista”: kuuma ja kostea. Se oli jo 1960-luvulla teollisuuden ja kotimaanliikenteen tärkeä keskus ja solmukohta. Kuulostaa viruksen paratiisilta.

Ceterum, Kiinan 1900-luvusta lukeminen riittänee karkoittamaan etnosentriset illuusiot, että Kiina olisi kaltaisemme länsimainen liberaali demokratia, jonka arvot pohjaisivat kristinuskoon ja valistukseen. Kirjoitin etnosentriset, mutta oikeastaan parempi sana olisi egosentriset. Lähtökohtaisesti kuvittelemme, että kaikki oman päämme ulkopuolella toimii kuten päämme sisäpuolella.

Joka tapauksessa Kiina on nyt sulkenut villieläintorinsa. Jos se on kulttuurisen muutoksen merkki, se on erinomainen sellainen. Voisiko jopa olla, että Kiinaa hävettää? Häpeä on voimakkaimpia tunteita, sillä saadaan aikaan suuria. Kiinassa sidottiin naisten jalkoja ainakin tuhat vuotta, kunnes he 1900-luvulla huomasivat länsimaisten pitävän sitä häpeällisenä. Heitä alkoi hävettää se, millaisina muut heidät näkivät. Ikivanha tapa katosi maasta sukupolvessa. Kwame Anthony Appiah on kirjoittanut näistä ”moraalisista vallankumouksista”. Ehkä kiinalaisia alkaa hävettää, että he syövät hiiriä, hämähäkkejä, lepakoita…

Vuodenvaihteessa Marraskuussa kiinalaisukko menee maistamaan lounaaksi lepakkosushia
-Keväällä koko maailma on polvillaan

Siinäpä kaaosteoriaa.

Lisärajoituksia liikkumiseen odotettiin jo eilen aamulla. Saamme odottaa huomiseen, koska lainsäädäntö ei kuulemma anna periksi. Hallitus runnoo lakimuutoksen ensin läpi yhtenä päivänä ja ottaa uuden lain käyttöön seuraavana. Miettikääpä, miltä moinen kuulostaisi normaalioloissa!

Muualla uutisissa: Espoon kaupunki aloittanee ensi viikolla eväspussien jakelun etäkoululaisille. Sama ”sämpylä, banaani, mehutetra” -linja, kun jo omilla kouluretkilläni aikoinaan. En ehkä lähde reissaamaan koululle näiden perässä. Sokerin juottaminen lapsille ei innosta, ja ruoan korvaaminen margariinisämpylällä on vaihtoehto, jota emme vielä tarvitse. Toisaalta kaksi ilmaista banaania päivässä… Mikä on vaihtoehtoiskustannus sille, että poljen koululle ja takaisin (yht. 20 minuuttia)? Banaanit ovat kaupassa 2 euroa kilo, jos kaksi banaania maksaisi 50 senttiä, se tekisi hakureissujen tuntipalkaksi 1,50€. Ihan kirjailijan tuntipalkka siis… 

*

Viikon treeniohjelma muodostui nyt tällaiseksi (ma – su)

Punnerrukset, Kyykyt, Selkä, Punnerrukset, Kyykyt, Selkä, Lepo.  Apuliikkeinä tehdään samassa järjestyksessä: kädet, vatsa, pystypunnerrus, jne.  Kun treenin intensiteetti laskee, frekvenssi ja volyymi saavat nousta. Tosin lankutuksiin ja punnerruksiin saa kummasti vaikeusastetta, kun selässä kiipeilee lapsi. Kehonpainopunnerruksissakin olisi nähtävästi progressiota syksyyn asti: 

Päivän pelit: Azul: Stained Glass of Sintra, Kilpikonnakisa, Showtime. (Valtaosa näistäkin peleistä löytyy muuten peliblogistani Puutyöläinen hakutoiminnolla tai klikkaamalla nimeä oikean puolen palkista.)

Tytöillä on paljon kotikoulutehtäviä tänään.  Minä suunnittelen kollegani Elinan kanssa jo syksyn puhujakoulutusta. Syksy nyt on turvassa kai, onhan? Elina on ammattiesiintyjä ja -kouluttaja ja kaukaa viisas. Hän on varautunut siihen, että työt kärsivät vuoden, puolitoista, eli kunnes rokote keksitään.  Kerron että olemme kesäkuussa menossa Italiaan. ”Joo, ei tule onnistumaan.” Hän on nyt kouluttamassa ja varustamassa itseään kovaa tahtia erilaisten videokoulutusten ja -konferenssien asiantuntijaksi. Hyvin kunnioitettavaa proaktiivisuutta. Minun pitäisi ottaa siitä mallia. Lainasin viime viikolla vt. pääministeri von Bornin jatkosodan paatoksellista rauhanpuhetta, taas ne kaikuvat mieleen: ”Isänmaa ei nyt kaipaa vaivojensa vaikertajaa. Se kaipaa miehiä ja naisia, jotka vielä nytkin jaksavat uskoa tulevaisuuteen ja ihmisyyden voittoon…”  

Mikä on uskoa tulevaisuuteen? Kun lapsi oppii ajamaan polkupyörällä. Sitä me harjoittelimme tänään pojan kanssa. Kävimme leikkipuiston pihalla ensin iltapäivällä, ja äsken hän halusi lähteä pyöräilemään vielä äidin kanssa illalla uudestaan. Huomisesta puhutaan jo kovasti, silloin pitää mennä pyöräilemään uudestaan…

Mikä on uskoa tulevaisuuteen? Tyttöjen partiosta tulee ”etäpartiotehtävä”: käy etsimästä luonnosta kolme kevään merkkiä. 

Ja mikä vielä? Päiväkodistakin tulee etätehtävä: Kerää käpy, tee siitä käpylehmä…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.