Onnin keskikokoinen joulu – novelli


Tämän novellin kirjoitin tilauksesta Uusi Tie -lehteen jouluksi 2020. Nyt sen saa julkaista muillekin, eikä ajankohtaisuudesta ole mitään poissa.

Kaunista joulua Sinulle.

*

Onnin keskikokoinen joulu


Siitä joulusta tulisi ikimuistoinen, mutta aatonaattona pieni Onni ei vielä tiennyt miksi. Iltapäivällä Onni niiskautti kerran, pian toisenkin kerran. Äiti ja isä katsoivat toisiaan, sitten alkoivat huokailla. Ne huokailivat kun olivat väsyneitä tai kun Onni rikkoi jotain, mutta nyt hän ei ollut rikkonut mitään.

Onni leikki legoritareilla. Ritarit hyökkäsivät linnaan mutta tippuivat kuoppaan, jossa oli krokotiileja, ja hän hieraisi nenäänsä paidan hihaan.

”Katsotaan nyt hetki vielä”, isä sanoi äidille. ”Ehkä se ei ole mitään.”

Helikopteri tuli ja tarttui legoritareihin ja ritarit nousivat kuopasta ylös ja lensivät sängylle. Kun Onni aivasti, äiti sanoi: ”Voi ei. Ei me voida ketään tänne kutsua.”

Isä katseli Onnia. ”Jos se on vain allergiaa? Tuolla sängyn alla on kauheasti pölyä. Imuroitko sieltä?”

”Pliis”, äiti sanoi. Pliis tarkoitti, että joku puhuu höpöjä, Onni oli kysynyt. Onni oli iloinen kun hän ymmärsi mitä vanhemmat puhuivat. Hän oli jo keskikokoinen poika. Päiväkodissa opettajat päästivät hänet välillä yläkertaan askartelutunnille.

Kun ritarit olivat tippuneet sängyn alle ja uineet turvaan hailta saarelle, Onni nousi ja katsoi ikkunasta ulos. Pihalla oli naapurin mies. Sen nimi oli Hesalainen, koska ne olivat muuttaneet tänne Hesa-paikasta. Poika vilkutti hänelle lasin läpi, mutta Hesalainen katsoi vain puhelintaan.

Onni astui huoneestaan olohuoneeseen. Joulukuusi seisoi komeana ja tummana huoneen keskellä, ja isä ja äiti seisoivat sen eri puolilla. Joulukuusessa paloi valot, ja isän ja äidinkin puhelimessa paloi valot. Mutta tällä kertaa ne eivät kaivaneet puhelinta sormella vaan puhuivat siihen. Molemmat seisoivat keskellä lattiaa eri puolilla joulukuusta, ja äidillä oli maha, kun siellä oli pikkusisko, ja isällä oli maha, kun se ei ollut päässyt pelaamaan lentopalloa.

Isä sanoi: ”Hei, meillä on nyt huonoja uutisia. Meidän pitää ikävä kyllä perua se huominen…”

Äiti sanoi: ”…tää on tosi ikävää mutta te ymmärrätte, ettei me nyt voida ottaa sitä riskiä…”

Kun isä ja äiti olivat päässeet puhelimesta, ne istuivat keittiön pöydän ääressä sen näköisenä kuin kahvi olisi loppu. Äiti huomasi, että Onni katsoi heitä.

”Voi pieni”, äiti sanoi. ”Meille ei voi huomenna tulla kukaan kylään, kun sä oot noin nuhanen. Jos sulla on pöpöjä ja ne tarttuu.”

Onni ryysti nuhaa sisään, ettei näyttäisi nuhaiselta.

”No mutta”, isä sanoi. ”Tulee ainakin omanlaisensa joulu. Ollaan ihan perhepiirissä.”

Onnia alkoi itkettää, ja niinpä hän itki. Äiti halasi häntä. ”Voi pieni kulta… ei se mitään, tulee ihan kiva joulu kuitenkin. Ja hei, meille riittää enemmän herkkuja! Harmittaako sua noin kovasti ettei mummi ja vaari tuu?”

Onni nyökkäsi. ”Nyt minä en saa lahjoja.”

Äiti ja isä näyttivät pettyneiltä kuin Onni olisi rikkonut jotain.

”Ai pakettien peräänkö se itkee”, isä sanoi huonotuulisesti.

***

Kun Onni heräsi seuraavana aamuna, oli jouluaatto. Ensin hän oli innoissaan, mutta sitten hän muisti, että kukaan ei tule ja hän ei saa lahjoja ja joulu onkin maailman ikävin.

Aamiaiseksi oli riisipuuroa kolmella lautasella. ”Ota tuo lautanen, se on sinun lautanen”, äiti sanoi. Onni otti lautasen ja söi riisipuuroa. Isä ja äiti katselivat häntä. Hän niiskautti. Puuro oli hyvää.

Isä sanoi: ”Onni, kyllä se joulupukki voi jättää lahjat meidän ovelle, vaikkei voi tulla sisään.”

”Ai voi?”

”Voi, mutta ei joulussa ole kyse vain lahjoista”, isä sanoi.

Onni tiesi, että joulu johtui Jeesus-lapsesta. Jeesus-lapsi oli heidän kirjahyllyssä pieni vauva äitinsä sylissä, ja niiden ympärillä oli mies ja aasi ja härkä.

”Tuoko Jeesus-lapsi ritareita?” Onni kysyi.

”Ei…” isä sanoi. ”Jotain parempaa.  Ymmärrät sitten myöhemmin.”

Onni mietti, tuoko Jeesus-lapsi ritareita ja lohikäärmeen. Hän laittoi uuden lusikallisen riisipuuroa suuhun, mutta siinä oli jotain kovaa. Hän sylki sen lautaselle. 

”Onni, sinä sait mantelin!” isä ja äiti sanoivat ja katsoivat toisiaan. ”Se tuo onnea!”

Tuntui hyvältä voittaa manteli, mutta jos manteli toisi ritareita ja lohikäärmeen se tuntuisi tosi, tosi hyvältä.

Äiti meni aamiaisen jälkeen vähän lepäämään, ja isä laittoi Onnille joulupiirretyt. Hän katsoi kuinka lumiukko lensi taivaalla pojan kanssa. Onni mietti, että kyllä ritaritkin voisivat lentää ja lohikäärmeet ainakin, ja sitten häntä harmitti taas, että jouluaatto oli peruttu. Kun lumiukkopiirretty loppui, sieltä tuli kuvaa kadusta ja talosta. Isä sanoi että joulurauha julistetaan Turussa. Joku mies seisoi parvekkeella ja luki kovaan ääneen sellaisesta paperista kuin ritareille luetaan tiedotuksia. Turussa näytti olevan tosi kylmä ja Onnillakin oli kylmä.

”Huomenna, jos Jumala suo, on meidän herramme ja vapahtajamme armorikas syntymäjuhla”, mies sanoi Turussa. Onnia paleli.

”Voi ei, tämäkin vielä”, isä sanoi ja laittoi kätensä hänen otsalleen.

Sitten isä kantoi hänet sänkyyn, vaikka oli valoisaa eli päivä.

***

Kun Onni heräsi, oli ihan pimeää. Onnin oven raosta näkyi valoa. Paita tuntui kostealta ja hän ajatteli että hän oli tippunut ehkä unessa veteen, mutta hait eivät olleet syöneet häntä. Ehkä manteli oli pelastanut hänet? Hän nousi sängystä.

Olohuoneessa sohvalla istui mies, jolla oli valkoinen parta, farkut ja villapaita. Mies luki kirjaa, mutta laski sen pöydälle kun huomasi Onnin. Miehen suuta ei näkynyt valkoisen parran takaa, mutta tuntui että hän hymyilisi.

”Moi pikku jäbä, mikä meininki?”

Onni hieroi silmiään. Joulupukki puhui hassusti. 

”Minä oon keskikokoinen poika”, Onni sanoi. Hän pyyhki nenän hihaan. Hän katseli ympärilleen oliko pukki tuonut lahjoja, mutta valot häikäisivät silmiä ja silmistä vuosi vettä. Joulupukki kokeili hänen otsaansa.

”Maistuisko sulle limu?” pukki kysyi ja toi Onnille lasillisen appelsiinilimua. Onni joi sen heti.

”Sun pitäis varmaan safkaa jotain”, Joulupukki sanoi. Korvatunturin kieli oli kyllä hassua. Se kattoi ruokapöydälle porkkanalaatikkoa ja aladoobia. Aladoobi oli Onnin mielestä parasta, varmaan joulupukki tiesikin sen, ja hän söi kolme siivua ja sitten porkkanalaatikkoa. Joulupukki tarttui valkoiseen partaansa ja veti sen alas, kun laittoi ruokaa suuhunsa, ja Onni mietti että parrat ovat ihmeellisiä. Radiosta soi joululauluja ja pöydällä paloi neljä kynttilää, joista yksi oli pitkä kuin isä ja toinen vähän pitkä kuin äiti ja kolmas lyhyt kuin Onni ja neljäs kaikkein lyhyin.  Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, laulettiin radiossa. …miespolvet vaipuvat unholaan

Joulukuusen valot paloivat ja ulkona oli pimeää, mutta täällä sisällä lämmintä ja kivaa. Onni sai lisää limua ja sitten joulutähden, ja ne maistuivat ihan tosi, tosi hyvältä.

Kirkasna aina, sielujen laulun, taivainen sointu säilyy vaan… ja Onnin silmät ja pää tuntuivat painavilta ja hän lepäsi pään käsivarsilleen.

***

Kun Onni heräsi uudestaan, ulkona oli valoisaa ja kirkasta ja sängyssä pehmeää ja kivaa. Olo ei ollut enää kylmä tai kuuma vaan sopivasti haalea. Hän nousi sängystä, painoi huoneen ovenkahvan alas ja kurkisti, onko Joulupukki vielä sohvalla.

Ei ollut. Olohuone oli tyhjä. Ruokapöytä oli siisti, eikä siinä ollut enää aladoobia eikä limua. Joulukuusen valot paloivat, mutta kuusen alla ei ollut paketteja.

Onni pettyi. Hän katseli ympäriinsä ja kysyi: ”Joulupukki?”

Mutta Joulupukkia ei näkynyt. Vain isä tuli makuuhuoneesta. Isän tukka oli hassusti pystyssä niin kuin sillä joskus on aamuisin. Se laittoi käden hänen otsalleen ja hymyili. ”Kiva että sä voit paremmin”, isä sanoi.

”Jättikö se ritareita ja lohikäärmeen?”

”Katsotaan kohta. Ensin mä näytän sulle toisen lahjan. Mutta se on sellanen, että sun pitää pestä kädet ensin.”

He menivät kylppäriin ja isä kehui, että Onni oli hyvä pesemään kädet. Sitten isä laittoi sormen suunsa eteen ja sanoi hys. Hän avasi makuuhuoneen oven.

Isän ja äidin sängyssä näkyi äidin selkä. Äiti nukkui kyljellään.

”Äitiä vähän väsyttää”, isä kuiskasi. ”Oli pitkä yö.”

He kulkivat äidin viereen ja siinä oli jotain ihmeellistä. Se oli ihan kuin Onni, mutta tosi paljon pienempi, sillä Onni oli jo keskikokoinen poika, mutta äidin vieressä nukkui lapsi, joka oli ihan pieni vauva vasta. Mutta vaikka se oli pieni, se oli tosi ihmeellinen, ja Onni mietti, että se oli varmaan Jeesus-lapsi tai sitten pikkusisko, mutta oli kumpi tahansa, hänestä tuntui pehmeältä ja kivalta kuin hän olisi yhä lämpimässä sängyssä, ja Onni meni vauvan luokse ja laittoi kätensä sen otsalle kuten isot olivat tehneet hänelle ja jotenkin hän oli ihan tosi, tosi iloinen, että tuollainen oli nyt heillä.

Joonas Konstig 2020

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.