Päivä 11, perjantai

Salve! Siis Terve! Siis: terveyttä. Nämä vanhat tervehdykset näyttävät nyt kovin erilaisilta. Minäkin olen nopeasti tottunut toivottamaan ihmisille erotessa tai meilin päätteeksi terveyttä. 

Korona on hyvä globaali harjoitus vielä tappavampaa tautia varten. Keskiajalla musta surma tappoi noin puolet Euroopan väestöstä. Noin puolet. Jopa joka toisen. 

Mistä tulikin mieleen nykymuoti:

Ilta-Sanomien pitkässä jutussa haastatellaan politiikan vaikuttajia nimettöminä. Juttu luo kuvan hallituksesta, joka ei ollut valmistautunut koronan tuloon mutta väitti olevansa. ”Kokemattomuus näkyy” summataan, ja vanhoja hallinnon alan konkareita ikävöidään. Niinhän se on, että jos matsi ei ole tärkeä, voidaan peluuttaa lupaavia junnuja.  Rauhan oloissa otamme urheilun vakavammin kuin politiikan.

THL:n toiminnasta vahvistuu jutussa kuva, joka on kuin klisee pöhöttyneestä laitoskratiasta: THL toimii STM:in varassa, ja STM THL:n suositusten mukaan, ympyrä pyörii itsekseen. Kaikki voivat vedota muihin, ”asiantuntijoihin” tai ”päättäjiin”… 

Sillä välin Tapiolassa: Pojan polkupyörän venttiili vuotaa. Sörkkimiseni ei auta, pitäisi löytää uusi sisäkumi ja vaihtaa se. Uutta kumia en googlailulla mistään Tapiolasta löytänyt.

Koululaislapset osaavat nyt ottaa yhteyttä luokkakavereihinsa videoitse ja Teamsin chatillä. He oppivat hyvin nopeasti uudet tavat opiskella ja selviävät koneen kanssa ilman apuani jo nyt. Mitäs te juttelitte kavereiden kanssa? ”Me kehuttiin vaan toisiamme ja kysyttiin onksne terveinä. Ja siellä voi laittaa hymiöitäkin”, kertoo yhdeksänvuotias. 

Päivien rutiiniksi on muodostunut seuraava:

– Aamiainen puoli kahdeksan maissa.
– Ajan parran, pukeudun työpäivää varten ja kampaan tukan. (Koskaan en ole ollut näin tarkka päivittäisestä parranajosta. Se erottaa minut nyt syrjäytyneestä.  Tämä on se ”kurin ulkoinen muoto”, josta Antero Rokkaa yritettiin valistaa Tuntemattomassa. Rokalle se oli vain kivien kantoa polkujen varrelle.)
– Tytöt lähtevät kävelylenkille, jonka jälkeen aloittavat etäkoulun.
– Jossain vaiheessa päivää he saavat koulutehtävät valmiiksi, pojalle laitetaan Tintti-piirretyt pyörimään, minä lähden käymään työhuoneella ihmettelemässä.
 – Lounas
– Ulkoilua yms, pyöräilyä, jos olisi ehjä sisäkumi
– Vaimo tulee kotiin työpäivän jälkeen
– Lihaskuntoharjoitteluni
– Päivällinen
– Ulkoilua, etäharrastuksia, leikkiä, pelaamista, lukemista, yms vapaata elämää.

Nyt on takana ensimmäinen täysi viikko lasten kanssa aamusta iltaan. Alan tuntea oloni kotihoitajaksi. Olen töissä täällä, ja palkka on surkea.

Illalla olen jo kyllästynyt olemaan kaikkien kanssa kaiken aikaa. Olen kattanut ja siivonnut ruokapöydän viisi ja viisi kertaa päivän aikana. Kaipaan rauhaa, sitä etten ole suhteissa toiseen ihmiseen koko ajan. Kaipaan sitä, ettei joku koko ajan vaadi minulta jotakin muka tärkeää, kun se on kuitenkin ”mihin mä laitan tän puolikkaan omenan” tai ”ääää mä en saa tätä solmua auki!” Tällaista. Pystyisin parempaankin.

Laitan loppuillaksi korvatulpat ja pakenen sisäiseen emigraatioon kirjan ja nettipelin kanssa. Kestävyyteni loppui samaan aikaan kuin arkiviikkokin. Huomenna alkaa vapaa.  Vaimo saa hoitaa lapsia.

Nyt kun säät lämpenevät, ehkä alan vaikka lenkkeillä. Vankileirillä raskainta olisi jakaa selli muiden kanssa. Jos oman saisi, pärjäisin pitkään.

Tapaniksi: Tervehtiminen ilman kättelyä

Nyökkäys, hatun nosto miehellä. Nyökkäys, niiaus naisilla.

Hyvin yksinkertaista, vaatii vain hieman aikaa, että se tulee yhtä automaattiseksi kuin käden tarjoaminen. Suomalaisille helpompaa kuin poskisuudelmat. Katsekontakti ja avoin, vastaanottava elekieli vielä entistäkin tärkeämpiä.

 

Päivä 12, lauantai

Keväällä 1945 kauppojen ikkunoista poistettiin viimeiset lankkusuojat ja liimapaperit. Patsaatkin palautettiin pommisuojista takaisin jalustoilleen, Kolme seppää, Snellman Säätytaloa vastapäätä… Meillä on nyt kehityksen suunta toinen. Kirjastojen aineisto on lukittu turvaan. Tarvitsisin kirjoja ja pelejä paitsi viihdykkeeksi, myös taustatyöksi, pitäisi suunnitella kirjaa. Onneksi vanhempiakin kirjoja saa nykyään Antikvaari.fi:stä. 

Aivan viime vuosikymmeniin asti kevät oli vuodenajoista raain. Varastot olivat talven jäljiltä loppu, vähä ruoka kuivaa, maito laihaa, uutta satoa pääsi vasta kylvämään. Pääsiäinen on oikealla paikalla. Samoin kuin joulu on tarpeellinen valon juhla keskellä pimeyttä, pääsiäisenä saa laihan kauden jälkeen herkutella sydämensä kyllyydestä. 

Viikonloppu tuntuu yhä viikonlopulta! Meillä aamu on rauhallinen, ja Colt Express -pelin jälkeen käynnistyy korttipaja. Lapset piirtävät onnittelukortteja sukulaisille, joilla on syntymäpäiviä lähipäivinä. Tänään olisimme viettäneet äitini juhlia, nyt juhlat on tietysti peruttu, bussit ja ravintolat, ohjelmanumerot. Minä alan signeerata ja paketoida niteitä Vaaran vuosien tekijänkappaleita, jotka olen myynyt tällä kertaa etänä. Postilla on nyt kuljetettavaa muutenkin, kannan oman korteni kekoon. Muistatteko muuten, että Postilla oli jotain lakkopuuhia tuossa syksyllä? Se kaatoi yhden hallituksenkin. Aika naurettavalta kuulostaa. Kun ei ole ongelmia, voidaan tehdä politiikkaa. Kun on ongelmia, pitää toimia. Politiikka on luksusta, ylellisiin aikoihin.

Onni onnettomuudessa on, että saimme rahat takaisin kesäkuuksi varatusta Rooman-hotellista. Se oli reilusti tehty, alkuperäisten ehtojen mukaan hotellinpitäjällä ei kai ollut pakollista vielä palauttaa kaikkea. Meidän perheelle ei ole nyt tulossa unelmakesää Italiassa.  Italian talouskin olisi kaivannut matkailijoitaan kesällä, nyt turistikausi on käytännössä peruttu. Pientä sekin on tietysti verrattuna siihen, että Bergamon kaupungissa poltetaan ruumiita yötä päivää.

Vaikuttaako tämä epidemia urheiluun pysyvästikin? Ainakin nyt epäillään viruksen levinneen Bergamoon jalkapallo-ottelun yleisössä.

Mihin kaikkeen tämä vaikuttaa pitkällä tähtäimellä. Kotoilu on tulevaisuuden megatrendi. Se valkeni ensi kerran kun luki Robert Putnamin tutkimuksia, ja tämä vahvistaa trendiä aivan uudella vaihteella. Mitenköhän käy globalisaation pitkällä tähtäimellä? Tavallaan tämä on paluu vanhaan normaaliin, rajalliseen liikkuvuuteen. Jo jonkin aikaa on minua vaivannut sen suoranainen absurdius, että saatan tuosta noin vain lentää toiselle puolelle maailmaa, rahasummalla, jolla aiemmin pääsi junalla Tampereelle. Euroopan laidoille pääsee ilman passia, lentokoneeseen hyppää kuin raitiovaunuun. Siinä tuntuu olevan jotain suhteetonta, jotain hybrismäistä, jotain maanista; että jotain on nyrjällään, sopimatonta, tässä holtittomassa liikkuvuudessa. Kuin planeettaa jatkuvasti ravisteltaisiin niin että kaikki hölskyy, mikä tahansa on minä hetkenä tahansa missä tahansa…

Palataanko tämän jälkeen maltilliseen, vaikeampaan liikkuvuuteen?  Vai onko tämäkin vain ilmakuoppa edistyksen polulla… Kommunisteille kaikki oli sitä, sodan voittokin oli  osoitus historian vääjäämättömyydestä, ja monille edistys on luonnonlaki vieläkin. 

*

Kierrokset kylillä. Onnittelukortteja ja lahjoja anopille, appiukolle, ystäväperheelle Helsingissä… Lämpötila kävi jo 12:ssa asteessa. Kanansiipiä päivälliseksi.

Tytöillä etäharrastuksissa vuorossa tanssitunti. Opettaja esiintyy nettivideolla, lapset tekevät perässä. 

Puhumme kaverin kanssa juhannuksesta, onko sekin peruttu, saako Uudeltamaalta paeta mökille ja mitä jos ei saa. Minulle alkaa nyt valjeta, miten tähän kevääseen tulee suhtautua.

Tämä on meidän sukupolvemme sota.

Nyt sota vain ei tarkoita juoksuhautoja ja yöpommituksia. Tämä on pelimaratoneja perheen kesken ja pistoolikyykkyjä. Tämä ei ole liikekannallepanoa vaan pysähtymistä, ei poteroa Karjalassa vaan kotisohvaa. Pelkoa ja huolta kyllä, mutta pientä tämä on sotaan verrattuna.

Vertauksen voi painottaa kahdella tavalla. Ei tämä sentään sotaa ole, tai: Tämä on meidän sotamme. Jälkimmäinen kuulostaa yhä leventelevältä, ellei jopa suhteellisuudentajuttomalta, mutta juuri suhteuttamista se tarkoittaa. Minulla on tällä hetkellä kalenterissani kaksi merkintää ennen kesää. Lapsilla ei mitään, ei yhtään merkintää, merkintää tapahtumista. Normaali elämä on seis tavalla, jolla se ei ole ollut sitten 1945. Kesää ja syksyä ei niitäkään uskalla vielä suunnitella. Pääsiäinen on peruttu, vappu on peruttu, onko juhannus?

Tietysti tästä selvitään, vieläpä pysyvittä arvittakin, mutta 2020 ei ole vuosi siinä missä muutkin, pala elämää siinä kuin muutkin. Tätä ei kannata verrata arkisiin vuosiin. Silloin vain harmittaa, miettii kaikkea, mitä menettää, vähintään sitä miten pilalla koko kevät on, ellei mitään pahempaa käy… Tätä kannattaa verrata sotaan. Silloin saa olla kiitollinen – kylläpä meidän sukupolvi selvisi vähällä.