Neljäs viikko poikkeustilaa alkaa. Viikon päästä tulee kuukausi täyteen. Kaksitoista sellaista olisi vuosi. Toinen maailmansota kesti syyskuusta 1939 elokuuhun 1945, kuusi vuotta. 12×6=72 tällaista, jota on mennyt siis vasta viikon päästä. Siihen päälle sitten sodasta palaaminen arkeen, Suomessa sotatilaa kesti syksyyn 1947, elintarvikkeiden säännöstelyä, nälkää, epävarmuutta, pelkoa. Töitä kyllä oli… Puute hellitti vasta 50-luvulla, kaupoista oli muutakin loppu kuin vessapaperi ja tonnikala hetkittäin. Kymmenen vuotta elämää runneltui sodan takia. Historia on kipulääkettä, kuten Teemu Keskisarja kiteyttää, se auttaa suhteellistamaan elämäämme ja omia kärsimyksiämme.

Sodan jälkeen Suomi ei purkanut huoltovarmuusvarastojaan. Muut maat lähinnä purkivat. Nyt NY Times ylistää suomalaisten varautuneisuutta. ”Suomi on varautujamaa”, toteaa haastateltu norjalaistutkija.
https://www.nytimes.com/2020/04/05/world/europe/coronavirus-finland-masks.html

Suomi on harjoittanut siis ”hajasijoittamista”. Hajasijoittamiseksi kutsuttiin sitä operaatiota, johon tietyt korkeat upseerimme ryhtyivät 1944, kun sota näytti hävityltä. Kun nämä hajasijoitukset sitten lähtivät löytymään etenkin keväällä 1945, lehdistö alkoi kutsua sitä ”asekätkennäksi”. Se kuulostaa seksikkäämmältä ja sopi kuvaan jota vasen laita koetti jupakasta luoda: saksalaismielisten upseerien vallankaappaussalaliitto. Aseita suurin osa näistä varmuusvarastoista olikin, lisäksi bensaa, ruokaa, erinäisiä varusteita mitä tarvittaisiin maan puolustamiseen sissisodan keinoin, jos NL miehittäisi Suomen. Siperia opettaa, sanoo suomalainen.

Ruotsin tie oli toinen, se todella uskoi ’historian loppumiseen’. NYTimes jatkaa:

In Sweden, which has been accused of moving too slowly in its anti-coronavirus measures, supplies were diminished over the past three decades because of a shift in thinking after the Cold War, according to Fredrik Bynander, director at the Center for Societal Security at the Swedish Defence University.

“The ‘eternal peace’ had arrived, and we no longer were going to need these stockpiles,” he said…

Viitaten eiliseen Decameroneen ja ruttoon, nyt tiedämme, että koronaviruskin tarttuu eläimiin. New Yorkin eläintarhan tiikereillä raportoidaan nyt koronaa. Noinkohan kanadanhanhet ovat immuuneja?

Yhdysvalloissa piirrellään ikkunoihin sydämiä, briteissä sateenkaaria, Suomessa asetellaan nallekarhuja. Brittitapa selvisi kuningatar Elisabethin eilisestä televisiopuheesta. Kuningattaren puheen olisi ollut mahdollisuus kohota vielä korkeammalle: hän viittaa lyhyesti pitäneensä ensimmäisen tällaisen puheensa nuorena tyttönä vuonna 1940, kesken sodan siis, evakuoituna. Tämän kuuleminen lämmittää sellaistakin kuulijaa, joka ei ole sotaa kokenut – se antaa pohjaa ja varmuutta, rinnallamme on konkareita, jotka ovat kokeneet vähän vastaavaa mutta vielä pahempaa ja siitä selvinneet. Puheessa olisi voinut viipyä noissa muistoissa vielä hetki. Se olisi tässä tapauksessa tullut luontaisesti eikä hakemalla haettua, olisi nostattanut sotavoiton myönteisen hedonisen tunnun. 

*

Vein pojan parturiin tänään. Hän sai komean tukan, jolla kelpaa viettää pääsiäistä ja synttäreitä, äitienpäivääkin vielä. Vieraita ei näille juhlille tule. Poika oli hieno asiakas ja sai tikkarin palkkioksi. Paluumatkalla tapasimme kavereita päiväkodista, poikani päikkykaveri on kotona hänkin, kuulemma ikävöi kaveriseuraa. 

Pyöräilemme jo Tapiolan läpi mennen tullen. Pitkä matka pienten jalkojen sotkea. 

Pojalle on ainakin minusta nyt seuraa. Painimme, pelaamme Castle Panicia, hän kiipeilee selässäni tehdessäni päivän etunojapunnerruksia. Jos hän muistaa koronakeväästä jotain, varmaan nämä iltapäivät isin kanssa. Hän on tyytyväinen, iloinen näinä päivinä. Minulla on töitä siis, tärkeääkin vielä.

Yksitoistavuotiaalla on iltapäivällä etäpianotunti. Soitonopettaja on jossain Uudenmaan rajan tuolla puolen mutta läsnä tietokoneen ruudulla. 

Kustantamon päällikkö kirjoittaa kuulumisia ja rohkaisee. Nähtävästi kirja-ala ei ainakaan kärsi tästä poikkeustilasta.  Digikirjat vetävät nyt, vaikka kirjakaupat ovat hiljenneet. Hän uskoo, että pääsiäisen viikonloppuna kirjallisuuden parissa on enemmän silmiä ja korvia kuin pitkään, pitkään aikaan Suomessa. ”Hyville kirjoille ja tarinoille on kysyntää enemmän kuin pitkään aikaan. ” 

Osuva sattuma on, että eräs englantilainen vaatetusliike, jonka sähköpostilistalla olen, lähettää juuri tätä kirjoittaessani viikkomeilinsä. Se sisältää muutakin kuin takkeja, nimittäin tällaista: 

Hyvät suositukset muuten! Kahnemanin ja Wolfen kohdalla osaan niihin yhtyä, Kerrin kirjaa en tunne, mutta koska rugby, annan hyväksynnän lukemattakin.

*

Päivä 22, tiistai

Espoon Kirjailijoiden blogissa julkaistiin vanha kirjoitukseni Espoosta. Vanha kollega meilaa kiittääkseen siitä. Kirjoitin pakinan aikoinaan 2016 Image-lehteen selittääkseni Espoon idean hesalaisille, uusvanha teksti minulle, en muistanut kuin jonkun lauseen.

Luen pojalle aamiaisen jälkeen Piilomaan pikku aasia. Se on hieno lastenkirja, jännite vetää ja tapahtumat soljuvat eteenpäin mielikuvituksekkaasti yllätellen. Klassikot ovat oletusarvoisesti parempi valinta kuin ei-klassikot, sillä ne ovat jo todistaneet laatunsa jäämällä eloon. Siksi elävän kirjailijan ainoana tavoitteena tulisi olla kirjoittaa klassikoita… 

Ihan kaikkia esiintymisiäni Vaaran vuosien tiimoilta ei ole koronan takia peruttu. Lukutoukat-tv-ohjelma kuvataan tänään.  ”Koeta pitää hauskaa kuvauksissa!” yhdeksänvuotias tytär moikkaa eteisessä, kun lähden. 

Studiolla Sanna Stellan kiteyttää nykytilan, että ihmiset laittavat ruokaa ja lapset kiipeilevät taas puissa. Käsidesiä on joka pöydän kulmalla, kameramiehellä hengitysnaamio, vesilasiakaan ei uskalla juoda, varmuuden vuoksi. Erikoista puuhaa filmaaminen näinä aikoina. 

Heini Röyskö haastattelee minua kameroiden edessä. Jatkan siinä oikeastaan tämän eilisen päiväkirjan teemasta. Kun oli annettu sodalle vuosia elämästä, moni halusi sodan jälkeen alkaa rakentaa omaa elämäänsä, omaa perhettään. Suomen kuulu jälleenrakentaminen tapahtui oman kodin ja oman elämän rakentamisen sivutuotteena. Hyvä haastattelu, haastateltavan näkökulmasta siis: kysymykset olivat sellaisia, joihin saattoi vastata pitkästikin. (Tulee ulos toukokuussa.)

Lapset ovat sillä välin lähemmäs kolme tuntia kolmistaan. Hyvin se menee, tosin pojan mielestä ”meni huonosti”, koska Tintti Tiibetissä -dvd on pätkinyt. Minun pitää alkaa viettää nyt entistä enemmän aikaa työhuoneella, joten tämä on hyvä harjoitus. Minulla on taas töitä…

*

Espanjassa kuolleiden määrän lasku jatkuu, Tanska miettii jo koulujen avaamista, Norjan r0-luku on 0,7, eli yksi sairastunut tartuttaa alle yhden – siis tauti olisi siellä hiipumassa pois. Saksa ja Itävalta pohtivat, että kauppoja pitäisi alkaa availla jälleen taloudellisen laman estämiseksi.  USAssa tautihuippu on vasta edessä, mitähän siellä käy… toisaalla ekonomisti arvelee, että USAn talous pomppaa syvästäkin kuopasta ketterästi vielä takaisin. 

Kaupassa robottimainen miesääni kuuluttaa: ”Hyvä asiakkaamme. Ennakoimissyistä pidämme sinuun kahden metrin turvavälin, pidäthän sinäkin.” Tulee olo kuin scifileffojen kohtauksissa, jossa kaiuttimista kuuluu käskyjä dystopian kansalaisille.

Haen pääsiäiskaritsan, viulun Bovikin luomutilalta. Yksi riittää pääsiäispäivälliselle tänä vuonna ja jää ylikin, ilman vieraita. 

Illalla vaimo opettaa minulle joogaa. Tai ainakin makaan rinnan avaavassa asennossa selälläni matolla. Vaimo kaipaa joogaa. Minun pistoolikyykkyni ovat kehittyneet. Pääsen ilman tukea heikommalla jalalla jo syväkyykkyyn ja vahvemmalla sieltä ylöskin.

Kyykky ja sieltä nouseminen, vahvistuminen. Nämä metaforat lyövät nyt silmille…