Päivä 27, pääsiäissunnuntai

Nelivuotiaan kaipuu päiväkotiin näkyy siinä, miten hän innostuu tekemään päiväkodin lähettämiä askarteluja. Saman tien ja keskittyneesti, ”tää on tosi kivaa” sanoo pääsiäismunataulun ja rannekorun tekemisestä. Meillä askarrellaan tänään ja laitetaan ruokaa. 

Pidämme joka vuosi suvulleni isot pääsiäispäivälliset. Kolme ruokalajia, 18 ihmistä… Tänä vuonna koetamme juhlia kuin ennenkin, vaikka vieraita on paholaisen tusina vähemmän. Siis vain me. Pukeudumme päivällisille kuin vieraita varten, naiset laittavat  mekot, minä valkoisen paidan. Yleisönä on nyt vain toisemme, mutta ei se juhlasta arkea tee eikä oma perhe ole muuta seuraa huonompi syy laittautua. Paremmat lasit, lautasliinat pöytään. 

Alkuruokana on nyt mahdollista tehdä astetta haastavampi parsaa hollandaise.  Pääruoaksi Bovikin karitsanviulu maistuu taas fantastiselta, niin pashakin. Oikeastaan nyt ensi kertaa vuosiin pystyn rauhassa istua ja nauttia itse ruoasta kokki-isännän velvollisuuksien höllätessä. Hyvä erilainen pääsiäispäivällinen näinkin, vaikka kyllä pääsiäinen sukujuhlana on parhaimmillaan.

Iltakahdeksalta katselemme Andrea Bocellin suoran konsertin Milanon Duomosta. Tuntuu huikaisevalta seurata Youtuben katsojamääriä, kun ne nousevat yli miljoonaan, sitten mukaan liittyy satatuhatta ihmistä aina minuutissa… Bocelli seisoo alttarin edessä smokissa, urkuri istuu sivussa, siinä kaikki. Bocellin ääni on voimakas kuin ase, ase, jolla voi tehdä vain hyvää. Väliin leikataan kuvaa pahiten koronaepidemiasta kärsineistä italialaiskaupungeista. Tyhjiä katuja joka puolella. Koskettavaa. Ave Marian sanat tunnistan latinaksi, jostakin se löysi tiensä Vaaran vuosiinkin. Ehkä T.S. Eliotin kautta, joka sen säkeitä runoihinsa piiloitteli.

Taiteilijana sitä toivoo, että voisi antaa jotain tällaista ihmisille, ihmiskunnalle. Bocellin lyhyt konsertti Milanosta on varmasti antanut miljoonille juuri sitä kuin hän kertookin toivovansa, uskoa ja luottamusta ylösnousuun (näin pääsiäisenä), toivoa tulevasta. 

Kun vielä päivällisen jälkeen katsoimme Jari Jolkkosen matkadokumentin Fransiscus Assisilaisen jäljille, Italia on nyt vahvasti läsnä pääsiäisessämme, mielissämme. Olin kovasti odottanut kesän unelmalomaa Italiassa, tämä toimii balsamina. Mutta Italia on ikuinen, se selviää, sinne pääsee vielä joskus, taas…

Yönäytöksenä on jotain ihan muuta, japanilainen elokuva Shoplifters. En tiedä siitä mitään ennalta, ja se paljastuukin kokonaistaideteokseksi, joka harhauttaa yleisöään julisteensa iloisesta perhepotretista alkaen. Köyhä perhe makoilee lattialla ja ryystää koko ajan jotakin, varastelee… ei houkutteleva alkupuolituntinen. Mutta tässä onkin epäluotettava kertoja, elokuvaversiona ilman kertojaa – epäluotettava näkökulmahenkilö. Loppupaljastusrakenne. Hyvä loppupaljastus herättää halun lukea/katsoa uudestaan, koska kaikki edeltävä on muuttunut loppupaljastuksen myötä uuteen valoon. Vihjeita tiputellaan pitkin matkaa, jotain vielä oudompaa tuntuu olevan kaiken alla…

Aloitimme tätä ennen jo ranskalaiselokuvaa Rivien välistä, mutta itsekeskeiset stereotyyppisen ranskalaiset intsuhahmot eivät herättäneet halua viettää aikaa heidän seurassaan. Sama kohtalo meinasi odottaa japanilaisperhettä, mutta hyvä kun emme hellittäneet kesken. Keskeyttäminen on kyllä suoratoistopalvelutarinankerronnassa aivan keskeisen huomattava riski. Leffateatterista kävelee paljon suuremman kynnyksen yli ulos, kotisohvayleisö taas on pakko voittaa puolelleen heti alussa. Näin muoto muokkaa sisältöä taiteessa.

Ei tämä silti ole yhtä mieleenjäävä teos kuin lauantain yönäytös oli, Terence Malickin Onnellisten aika. Missasimme alun, ja leffan mukaan oli hankala päästä. 1910-luvun Texasissa eletään irtolaiselämää, steppaillaan nuotion valossa… Olin jo menossa nukkumaan, kun komean goottilaistalon ympäröiville pelloille laskeutuu yhtäkkiä kolmitasolentokone. Koneista tulee ulos italialaisia sirkuslaisia, kääpiö, vanha kalju mies ja napatanssijanainen. Nyt puhutaan jo luovasta lateraalisesta ajattelusta. Mistähän käsikirjoittaja Malick tällaisen on keksinyt? Tällaisia yllätyksiä voi tehdä yllättävän helposti, jos on vain pokkaa ja oikea kohta tarinassa, jos kirjoittaja pysähtyy tarinan keskelle ja näkee paikan lähteä viistoon.  Laita yhtäkkiä ihan mikä tahansa satunnaiselementti. Katso mitä käy. Se toimii paljon useammin kuin luulisi. Tässä tapauksessa jo fantastisesti.

Malickin elokuvan loppunousu on todella kummitteleva heinäsirkkakohtaus. Nykyään heinäsirkat ovat eksoottinen snäksi oluen kanssa tai ruokajauhetta välipalapatukoihin. Ennen hyönteismyrkkyjä ym. ne olivat vitsaus, joka tarkoitti sadon kuolemaa ja nälänhätää… Malick tekee erikoisia elokuvia, jotka painuvat mieleen salakavalasti. Tree of Life oli ensimmäiseni, pyörittelin päätäni mutta jäin katsomaan ja myöhemmin katsoin uudestaan. Jotain suurta määrittelemätöntä siinä on.

Päivä 28, toinen pääsiäispäivä

Kaunis, kylmä aamu. Tytöt pitävät etätanssituntia huoneessaan varmistettuaan, ettei isillä ole asiaa sinne. 

Päiväkahveilla ”murramme leipää” yhdessä: pakkasesta Kaisan Cafen jättikorvari, yhdestä riittää koko perheelle. Tänä pääsiäismaanantaina ei mennä sukulaisiin, ei kirkon pääsiäismessuun suklaamunajahtiin. (Minähän olen osallistunut pääsiäismessuun ”näyttelijänä”, Herrasmiesvuotenani itse pääroolissa…) Pyöräilemme koko perheellä päivän ulkoiluretkenä kuitenkin Tapiolan kirkolle, koska sen ovelle on kuulemma jätetty yllätyskukkapusseja. Sieltä löytyy narsissisipuleita, remonttiin menevän kirkon takapihan kasvatteja. Kotona vaimo istuttaa ne saman tien takapihalle.

Silkkiniitty taas täynnä ihmisiä, jotkut harjoittelevat bo-puusauvojen kanssa kamppailulajia. Kepin mitta turvaetäisyytenä.

Pääsiäissuklaamunapiilotuksen hoidamme nyt kotona.  Ihmeen innoissaan he juoksentelevat ympäri taloa etsimässä pieniä suklaaherkkuja, tuovat saaliin pöydälle ja jakavat sen vasta kun kaikki on löydetty. Lapset ovat saaneet järkyttävän määrän herkkuja tänä pääsiäisenä. Menköön, ei siitä pysyvää haittaa ole jos muutaman päivän vuodesta herkuttelee, ja saattaa olla pysyvää iloa.

Ajoittain tässä epidemiasta tulee mieleen Roberto Benignin elokuva Elämä on kaunis.  Ei tarvitse huomauttaa, että mittakaava leffassa on aivan eri luokkaa, mutta peruskonsepti on sama: aikuinen yrittää estää lastaan huomaamasta huolia ja pelkoja, vaaroja. Varjelee turvallista, huoletonta lapsuutta. Mitä huolia meillä on ajoittain vaimon kanssa ollut koronasta (läheisten ja omasta terveydestä, taloudestamme, kaikesta odottamattomasta yleensä tulevaisuudesta), en usko että lapset ovat niitä päässeet lävitsemme näkemään. Kaksi pienintä varsinkin ovat yhä iloisia tästä melkein-lomasta, kotona kun on mieluisia leikkikavereita.

Nyt he pyörivät potkukelkoilla takapihan terassia ympäri ja ympäri.

Pääsiäinen on ohi Seinfeldien ja lopun Edumania IPA:n myötä. Se oli ainakin erilainen ja siitä muistiin jäävä ja siitä saamme olla kiitollisia. Ei paras pääsiäinen ikinä, mutta ikimuistoinen pääsiäinen.

Paluu poikkeustila-arkeen edessä. Lyhyt viikko, ei liikaa yksinhuoltolastenhoitotunteja minullakaan…

Pääsiäisen pelit: Overbooked, Ganz Schön Clever, Colt Express, Die Portale von Molthar.

Treeninä punnerrukset kuusi sarjaa:
selässä 4-vuotias
9 v. 
11 v.
9-v. 
4-v. 
timanttipunnerrukset
Kaksi 2 x 10 Ghetto Glute/Ham Raise.