Päivä 29, tiistai

Ranska jatkaa rajoituksia toukokuun 11:een. Myös Englanti ilmoittaa, että rajoitukset eivät pääty vielä tällä viikolla, vaan jatkuvat. Espoossa sataa lunta aamulla.

Vaimon mukaan ruokakaupan myyjät eivät enää tervehdi samaan malliin kuin aiemmin. Jossain lehdessäkin lukee, että kassat ovat kyrsiintyneitä. Stressaava työ on muuttunut moninverroin stressaavammaksi. Tai oikeastaan työ on temperamentillisesti rajoittava: siihen pitäisi palkata vain pirteitä ekstroverttejä, sellaisia, jotka nauttivat kun pääsevät tervehtimään sataa ihmistä päivässä.

Olen katsonut muutaman tällaisen karanteenikompilaation. Eivät ne aina kovin hauskoja ole, mutta jotain lämmittävää niissä on. Taas se yhteinen ihmisyys, yhteinen pitkästyminen, huumorin hakeminen kaikesta ja jakaminen toisille. Yhdessä erillään tässä ollaan. 

Tänään löysin kuitenkin karanteenihuumorimuodon, joka iski. Loin Instagram-tilinkin päästäkseni katsomaan lisää Museokortin #karanteenitaidetta. Suomalaiset rekonstruoivat maalauksia kotioloissa. 

Kun palaan kotiin työhuoneelta ja näytän näitä kuvia lapsille välipalalla, yksitoistavuotias kertoo hänellä olevan juuri tällainen kuvaamataidon etäkoulutehtävänä.  No mutta! Ei siis muuta kuin omaa karanteenitaidetta luomaan!

Ensin pitää valita sopiva taideteos. Selailemme läpi 1001 Paintings you must see before you die –teosta ja googlailemme eri aihepiiriin kuuluvia teoksia. Aika rajallinen repertuaari on käytössä, taustamaisemat ja ihmisten määrä rajoittavat aika tehokkaasti. Meillä olisi hieno vanha teeastiasto, tytöt ehdottavat, sopisiko joku teemaalaus?

Tämän Thomas Barretin voisi luoda takapihalla, jos voisi luottaa sateettomuuteen, vaatetusta vain vähän pitäisi nykyaikaistaa:

Mutta kyllä joku kortinpeluun liittyvä olisi meille sopivampi.

Lopulta haarukoimme Paul Cezannen tyylikkäät Kortinpelaajat. Maalauksia on monta erilaista, viisinpeli haarukoituu pois laskuista, koska valokuvaajakin tarvitaan, kaksinpelimaalauksissa vain on mahdottoman erikoinen tausta…

Kyllä meidän karanteenitaiteemme tehdään tästä:

Haasteita on silti edessä. Hatut ja piiput ja tekoviikset eivät ole järjellisiä tähän yhteyteen. Luomme omakohtaisen version. Mitä Cezannen kortinpelaajat olisivat käyttäneet, jos olisivat espoolaislapsia kotikaranteenissa vuonna 2020? Sisävaatteita, jotka säilyttävät kuvan hengen. Lippiksiä he voisivat käyttää, tyttöinä hiuspantaa. Oikeanpuoleisen valtava viitta on erikoinen valinta, mutta meiltä löytyy siskon ylisuuri partiohuppari sen paikalle. 

Lopputulos ei ole täydellinen, mutta riittävän hyvä jaettavaksi:

 

Päivä 30, keskiviikko

Sataa taas lunta aamulla.  Huhtikuussa on tainnut nyt tulla enemmän kuin tammikuussa.

Olen miettinyt tunnollisuutta. Suomalaiset ovat maailman tunnollisimpien kansojen joukossa, ja kaltaisemme korkeasti koulutetut espoolaiset maan tunnollisimpien ihmisten. Nyt jos lähdetään siitä, että kaikki viestintä, etenkin kansallisen tason viestintä ylhäältä alaspäin, kannattaa tehdä sellaiseksi, että se tavoittaa myös ja etenkin ne kaikkein vähiten tunnolliset ihmiset, siitä seuraa, että ne tunnollisimmat ihmiset tekevät usein paljon enemmän kuin vähimmän välttämättömimmän. Toisin sanoen, ehkä meidän ei tarvitsisi olla niin orjallisia jokaisesta käsienpesusta kuin me olemme. Toisin sanoen, koska olemme niin tunnollisia kuin olemme, ehkä meillä ei ole isoakaan vaaraa. Vaara sairastua ja sairastuttaa koskee etupäässä niitä, jotka eivät piittaa ja huolehdi ja murehdi. Heitä varten tarvitaan ne järeät konstit. Heidän takiaan THL nyt suosittaa vapaaehtoisesti kasvomaskien käyttöä – ja niitä käyttävät juuri tunnollisimmat, eli terveimmät.

Osittain tämä myös selittänee epidemian kuolleisuuseroja sellaisten maiden kuin Saksa (tunnollinen) ja Italia (vähemmän) välillä. Toki tämä etupäässä vaikuttanee niiden rakenteiden kautta, joita nämä kansat ovat rakentaneet mm. terveydenhuoltojärjestelmiinsä.  

Ihmisen luonteenpiirteethän näkyvät jollakin tasolla pinnalta, tunnollisuuden pinnallisuus on ehkä näistä Big Fivesta korkein. Tunnollisuus (conscientiousness) on luonteenpiirre, joka on monessa ammatissa hyvin toivottu, sen takia työhaastatteluihin osataan pukeutua siististi ja kammata tukka. Jos taas tykkää esiintyä yllään kokoelma erilaista maailmanmytologiaa ankheista jin-jangeihin ja rastoista batiikkiväreihin, on melko varma veikkaus, että ihminen on aika avoin uusille kokemuksille. Tällainen ihminen on helppo saada mukaan erilaisiin eksperimentteihin. Introversio ja ekstroversio näkyy pikemminkin ruumiinkielestä ja sitten ihan toiminnasta sosiaalisissa tilanteissa, neuroottisuus pysynee pisimpään piilossa. Ei näistä liikaa varmuutta tule tietysti odottaa, mutta hauskaa puuhaa ihmistarkkailijalle – onhan oletettavaa, että sosiaalinen eläin olisi kehittynyt nopeiksi tekemään suht järkeviä arvioita toisistaan. 

Uusimaa joka tapauksessa avataan taas tänään. Valtio vaikuttaa vähän vähemmän totalitaristiselta. Ei tarvita henkilöpapereita ja virallista propuskaa liikkumiseen maan sisällä. 

Iltapäivällä sataa vettä ennen kuin illalla kirkastuu. Annan puhelinhaastattelun Länsiväylä-lehteen ja Helsingin Uutisiin. Vaaran vuosien tapahtumapaikat siinä, Espoo ja Helsinki.

Illemmalla lähden asioimaan Helsinkiin. Se on omaa aikaa samalla, yksityisauto on nyt ihanan yksityinen paikka.  Paluumatkalla käyn ”kauppakeskus Brediksen”  Jyskissä, se sijaitsee Espoon paikassa Laajalahti (tai Laajalaakso, en näe sanoissa mitään eroa, joten ne ovat keskenään vaihdettavissa). Katselen verhoja ja sen sellaista kotiin, mutta pihalla on hyvässä tarjouksessa oikein skarpin näköinen puutarhakalusteisto. 

Ainoa vain että ne eivät mahdu takakonttiin, kun siellä on säkillinen puutarha- ja muovijätettä.  Puutarhajäte (lehtiä, ruohonsilppua, oksanpätkiä) minun oli tarkoitus käydä heittämässä johonkin metsään. Se ei ehkä ole kiellettyä? Tavara on täysin maatuvaa. Jos se on kiellettyä, niin voi olla että kirjoitan fiktiota, olen kirjailija ja he tekevät sellaista.

Toinen ainoa vain on, ettei tässä nyt missään löydy paikkaa, mihin voisi autolla ajaa metsän reunaan, enkä meinannut kävellä valtava jätesäkki selässä kovin pitkiä matkoja. Ajelen ympäri Laajalahtea/laaksoa etsimässä sellaista. Täällä on joka puolella ihmisiä pihoillaan, varsinaista omakotitaloidylliä, kaduille ja poluilla lenkkeilijöitä ja lapsia pyörillä. Onpa mukavaa seutua tämä Laaja-jotakin, muuttakaa sinne, ihmiset, mekin ehkä muuttaisimme, ellei olisi jo juuria lähellä Tapiolassa. Kuin pieni kylä. Onkohan näkymä sama ilman koronakaranteenia? Vai ovatko ihmiset harrastuksissaan jossakin kuplahalleissa ja kuntopyöräkellareissa?

Kaarran sisustuksisani Turuntielle seuraavaksi, ei täältä löydy paikkaa puutarhajätteelle. Turuntietä ympäröivät sentään metsät joka puolelta, muistan, mutta kun käännyn ekaan risteyksestä pois motarilta,  olen yhtäkkiä jossakin Ymmerstassa. Mikä hitto on Ymmersta, olen asunut Espoossa kolmekymmentä vuotta ja mikä on Ymmersta? Kerrostaloja joka puolella, ihmisiä, ei metsää missään, häh.

Lopulta kyltissä lukee Kauniainen… ajan vielä täysin kansoitettuja katuja hetken, ja lopulta näkyy metsä hylätyn huoltoaseman takana kuin jossakin Leevi & Leavingsin sanoituksessa. Ajan huoltoaseman rappeutuneen asfaltin perälle, vedän aurinkolasit päähän ja raijaan jätesäkin ulos takakontista. Tuntuu kuin hävittäisi ruumista, kun ravistelen lehtisilpun säkistä metsään. Kun ajan pois rikospaikalta, vastaan tulee taas kyltti ESPOO. Dumppasin jätteet kunnanrajan tuolle puolen!

Muovijätesäkille keksin loppusijoituspaikan ”ihan vierestä”, Nihtisillan Kierrätyskeskukselta. 

Kun palaan Brediksen Jyskiin, se on mennyt puoli tuntia sitten kiinni. No, tulipa omaa aikaa Uudellamaalla. Espoon malliin. Verhoja ja puutarhatuoleja saa kai huomennakin…