Päivä 58, keskiviikko

Zoom-etäkokousetiketistä jatkoksi eiliselle: minkä sääntöjen mukaan on sallittua mykistää ruutu kesken kokouksen? Tuntuu avoimuuden periaatteen vastaiselta, että mykistäisi ruutunsa koko kokouksen ajaksi: Miksi se peittää kasvonsa? 

Olisin halunnut illalla juhlia viimeistä etäkoulupäivää, mutta ilta meni kokoustellessa ja vaimo oli joogassa (sic – rajoitettu kurssi). 

Olin loppuillasta niin deprimerad, että kävelin lähimpään ravintolaan. Siellä ei myydä olutta, joten ostin jotain vielä pahempaa, pitsan. Pitsa on vain lämmin sämpylä. Se voi täyttää vatsan pullalla mutta ei vie laadullista nälkää. Nälkäinen mies on pitsan jälkeen vain äkäinen.

Naapurin kiinalainen oli kiinni.

 

Päivä 59, torstai

 

Yle ja ainakin kaksi sanomalehteä järjestävät suoran lähetyksen siitä, kuinka koululaiset palaavat aamulla koululleen. Odotettavissa siis: Kuvia lapsista, jotka kävelevät kohti koulua. Pian lapset ovat koulun lähellä. Sitten he ovat koululla, minkä jälkeen he menevät sisään kouluun. Kohta lähikuvaan, Tiina-Liisan edessä on pitkäkahvainen mikrofoni, miltä tuntuu palata kouluun: ”Ihan kivalta.” Mitä ikävöit eniten. ”No kavereita.” Taustalla näemme yhä uudempien lasten kävelevät kohti koulua, olevan koulun lähellä, koululla ja pian menevä sisälle.

Ystäväni jakaa kuvan Karjalainen-lehden arviosta Vaaran vuosista. ”Jos on kiinnostunut Suomen lähihistoriasta, pitää jännityksestä ja arvostaa hyvää tarinaa, Joonas Konstigin Vaaran vuodet on varma valinta”, se alkaa. En ole jahdannut kritiikkejä enää ensimmäisten kirjojen jälkeen, olisi vaara jäädä väittelemään niiden kanssa, mutta tällaiset kritiikit, jotka ovat sekä arvioltaan myönteisiä että fiksuja (kaksi eri asiaa) otan mielelläni vastaan.

Pelaan pojan kanssa aamuauringossa vielä yhden pelin ennen päiväkotiin saattamista.

Päiväkodissa häntä on jo ikävöity.

Menen työhuoneelle koko päiväksi, luen Paasikiven päiväkirjoja. Suurenmoinen mies.

Iltapäivällä haen pojan, odotan että hän syö välipalan loppuun, odotan että hän pukee, autan häntä pukemisessa, odotan, että hän pääsee perässä polkupyörineen, odotan että hän on saanut raivohuutonsa huudettua, kun pyörä ei vielä tottelekaan… kotona laitan hänen piirrettynsä pyörimään, opettelen dvd-kapulan käyttöä, en minä osaa sitä.

Olen toisin sanoen taas poikani palveluksessa, suhteemme on palvelijan ja isännän, hän on se jota palvelija palvelee. Äsken elin vielä ainutlaatuista elämää hänen kanssaan, kasvatin, opetin, leikin, peuhasin hänen kanssaan, nyt olen palvelija. Tätä arki on. 

Loppuillan olen niin deprimerad, että hautaan sen työntekoon ja ajeluun Plantageniin ja Bauhausiin. Perustan pihalle lavaviljelmän. 

Tuntuu, että sitä on tippunut hiilenharmaaseen arkeen, kun äsken vielä eli elämänsä ainutlaatuisinta kevättä…

Ehkä sunnuntaina lisää.