Poikkeustilapäivät 60, 61 ja 62: Viimeinen viikonloppu

Päivä 60, perjantai


”Milloin mennään päiväkotiin! Kun mä menin ekaks päiväkotiin, siellä oli kivaa.” Poika on siis nyt sitä mieltä, että päiväkodissa on kivaa. Tätä uumoilimmekin.  

Pyöräilemme taas päiväkotiin. Hermostun matkalla, poika nojaa löystyneeseen apupyörään ja pyöräilee vinossa, hermostuu, minä hermostun, äh. Huono hetki. 

Kehno päivä. Illalla katsomme Darkest Hour -leffan, Gary Oldman Churchillina. Jos Englanti olisi hävinnyt, historia olisi tuhonnut hänet, murskannut, tallonut, jne. Mutta Englanti voitti, ja hänestä tuli suuri sankari. Harva on parempi esimerkki siitä, että voittajat kirjoittavat myös henkilöhistorian. Näin historia tekee meistä sankareita tai konnia meistä riippumattomista syistä. Mutta ehkäpä voitto oli pienin osin hänen ansiotaan? Silloin kaikki ei olisi hänestä riippumatonta. 

*

Lunta tupaan ruotsalaisten laumaimmuniteetille. Espanjassa vain viidellä prosentilla on kehittynyt vasta-aineita koronavirukselle.
https://www.iltalehti.fi/koronavirus/a/ced2c3c0-5fa0-48c2-8e9b-27c90d6e07b8
sd

Päivä 61, lauantai

Kurkkukipua. Se ei ole koronan oirelistalla. 

Koronaviruksen oireita ovat: 
– päänsärky
– kuume
– yskä
– nuha
– pahoinvointi
– ripuli
– hengenahdistus
– lihaskivut
– väsymys

Tyypillistä psykosomaattista kipuilua. Oloni on tulehtunut, aivoista. Kirjaimellisesti, mutta siltä se myös tuntuu. Tuttu on myös tämä painon tunne rinnan päällä. Näitä tulee sinisinä päivinä ja stressipäivinä. En luule tämän olevan siis mitään poikkeuksellista, se on, koronaa.

Uskallan lähteä ruokakauppaan vaimon mukaan.

Tänään Ainoan ruokakaupassa iltapäivällä ei mikään enää muistuta korona-aikoja. Okei, pari kasvomaskia näkee, mutta ihmisiä on liikkeellä niin kuin normaalistikin, näyttävät ja käyttäytyvät aivan kuin ennenkin. Käymme myös kirjastossa, siellä tantat seisovat keskellä pääkäytävää juttelemassa kuin ei mitään. Sanon anteeksi ja jään odottamaan, että he tajuavat antaa tilaa. En raaski palauttaa kirjastoon Seikkailutarinoita pojille -kirjaa Monte Criston kreiveineen. Olen siitä jo nostalginen. Koronanostalgiaa…

Kauppareissu vie voimat,  nukun sen päälle päiväunet. Niiden jälkeen olen äkäinen. Edelleen, aivot tulehtuneet. Mökötän ruokapöydässä.

Onneksi liityn perheen seuraan illalla katsomaan Pientä taloa preerialla. Pilottijakson Edwards palaa.  Jälleen hyvä jakso. Edwardsin perhetausta istutetaan. Istutus lunastetaan lopussa uudessa valossa, kun se nyt estää uutta ihmissuhdetta. Psykologinen muutos mahdollistaa maailman muutoksen.

Illalla pelaamme Forum Trajanumia vaimon kanssa italialaisen Merlot-lasillisen kanssa. Se piristää lopulta. Vihdoin hyvällä mielellä nukkumaan. 

Lautapelit nostivat minut vuoden 2015 alhosta.  En ole pelaamista lopettanut, en käyttänyt muuta lääkettä. Onnellisuustutkijat puhuvat flow-tilan tärkeydestä, ja hyvät lautapelit ovat  nimenomaan flow-koneita. Ja niitä pelataan yhdessä, ei yksin omassa kolossa kuten videopelejä. Agenssi on myös ratkaisevasti eri: videopelit ottavat sinut armollisesti mukaan (ja pitäisi varmaan olla no kiva kiitos kun saan hengata teidän coolien kundien kanssa tai jotain), mutta lautapelillä viihdytämme itse itseämme. Agenssi on ratkaiseva merkityksen tunteelle elämässä. Että emme ole elämässä passiivisia objekteja (palvelijoita), vaan teemme ja saamme aikaan itse ja aktiivisesti.

Päivä 62, sunnuntai

 

Eurooppa avautuu

Useat Euroopan maat kertoivat myös suunnitelmistaan ulkorajojensa avaamista koskien. Norja päästää jälleen maahan Euroopan talousalueen maiden kansalaiset, joilla on joko perheenjäsen tai kiinteistö vuonomaassa. Saksa puolestaan lopetti jo rajatarkastukset Luxemburgin-rajallaan ja kaavailee samaa Tanskan-rajallaan.

Seuraavana tavoitteenaan Saksalla on kaikkien EU:n sisärajojen avaus 15. kesäkuuta mennessä. EU-komissio vaikuttaa olevan hieman tätä pessimistisempi ja julkaisi raportin, jonka mukaan rajoja voisivat kesällä avata toisilleen vain maat, joiden epidemiatilanne on keskenään samankaltainen.

Saksassa myös jalkapallon Bundesliga lähti käyntiin koronatauon jälkeen, mutta tyhjillä katsomoilla. (IL 17.5.2020)

Kurkku ei ole enää kipeä. Voimia on tehdä pistoolikyykyt, kaksi päivää treeniä jäi välistä, taisivat olla ainoat koko koronakeväänä. Mutta hyvät pistoolikyykyt, 16 toistoa pohjaan ja ylös.

Lautapelit ja liikunta, ne aina nostavat takaisin aallon päälle. Sitten jaksaa tehdä työtä, ja työn aalto kantaa eteenpäin. Ollaan taas vauhdissa.

Täti käy meillä terassikahveilla ja mustikkapiirakalla. Aurinko paistaa juuri sen keskipäivän hetken. Sitä ennen ja loppupäivän sataa vettä. 

Perustan parvekkeelle yrttipuutarhan, istutan eilen ruokakaupasta ostetut ruukkutillit multaan. Raekuuro kastelee ne pian. Päivälliseksi on burgundynpata peurasta. 

Huomenna alkaa kouluviikko, päiväkotiviikko, työviikko. Arki jatkuu kuin ei poikkeustilaa enää olisi, olisi melkein ollutkaan. Tytär on kutsuttu sitten viikonlopuksi kaverin mökille. Se sopii meille. Elämä jatkuu. 

Pelaamme iltapelinä tyttären kanssa taas Agricolaa. Ihan kuin ensimmäisellä viikolla. Hän tekee iltapalaksi meille herkkua, valelee kattilapopcornit sulatetulla suklaalla: suklaapoppareita. Ne ovat herkullisia ja todella koukuttavia, katoavat lasten suuhun naps naps pikatahtia, eivät malta millään lopettaa…

Kirjoitan minäkin vielä päiväkirjojen lopullisia ajatuksia, joskus myöhemmin.

*

Luin tällä viikolla Karamazovin veljekset loppuun. 

Viimeisessä kirjassa, oikeudenkäynnissä, monologi vähän vie Dostojevskia. Tämä on varmaan kirjan suurin moite, sitä kestää ehkä kymmenesosan kaikesta. Kaikki muu, alkuosat, Aljosha, Ivan, sitten Dmitrin hummailuosa keskellä, nämä kompensoivat monin verroin. Jokin erikoinen magia tässä teoksessa on. Suuret venäläiset hahmot, kaikki jotenkin piilotettu, kuin Dostojevskilla olisi paljon sanottavaa, mutta hän ei julista.

Loppuun päässyt saa vielä viimeisen palkinnon, Aljoshan loppupuheen. Vaikeaan tilanteeseen Dostojevski itsensä petaa lopussa. En keksi nyt parempaa tapaa lopettaa kirjaa kuin tämä. Tuntuu että joka päivä lukemisen jälkeen se on ollut parempi loppu.

Pojat, minä haluaisin sanoa teille, tässä paikalla muutaman sanan. 

Aljosha aloittaa. Ja lukija miettii, jaa, näin lopuksi vielä ”muutama sana” kuin innoitettuna – tämän on paras olla hyvä, on tärkeää että se on hyvä. Aljosha puhuu kylän pojille viimeisen kerran, viimeiset eväät, eväät loppuelämäksi.  Mitä hän voi sanoa niin painavaa vielä vikoilla sivuilla…?

…Me siis eroamme, hyvät pojat. Mutta meidän pitää sopia tässä, Iljushan kiven luona, että emme milloinkaan unohda — ensiksikään Iljushetshkaa ja toiseksi toisiamme. —

Niin pojat, ensiksikin muistamme häntä koko elämämme ajan. Ja vaikka tehtävämme olisivat mitä tärkeimmät, me saavuttaisimme kunniaa tai joutuisimme suureen onnettomuuteen – älkäämme kuitenkaan unohtako milloinkaan, miten hyvä meidän on ollut täällä yhdessä, kun hyvä ja kaunis tunne on meitä yhdistänyt, tuo tunne on kenties tehnyt meidätkin paremmiksi kuin muuten olisimme olleet sinä aikana, jolloin olemme rakastaneet tuota onnetonta poikaa. Kyyhkyläiseni, — — rakkaat lapsukaiseni, ehkä te ette ymmärrä mitä minä teille sanon, sillä puhun usein hyvin epäselvästi, mutta kenties sanani jäävät teidän mieleenne ja joskus te olette vielä kanssani samaa mieltä. Tietäkää siis, ettei ole mitään korkeampaa ja voimakkaampaa, ei terveempää eikä hyödyllisempää vastaisen elämän varalle kuin jokin hyvä muisto, erityisesti lapsuudessa, vanhempien kodista saatu. Teille puhutaan paljon teidän kasvatuksestanne, ja kuitenkin jokin tuollainen kiehtova, pyhä muisto, joka on säilynyt lapsuuden ajoista asti, onkin kenties parasta kasvatusta. Jos voi koota paljon tuollaisia muistoja elämänsä matkalle, niin ihminen on pelastettu koko elämänsä ajaksi. Ja jos edes yksi ainoa hyvä muisto jää sydämeemme, sekin voi joskus olla pelastuksemme. Kenties meistä myöhemmin tulee ilkeitä, emme jaksa vastustaa huonoja tekoja, nauramme ihmisten kyynelille ja sellaisille ihmisille, jotka sanovat kuten äsken Kolja: – Tahdon kärsiä kaikkien ihmisten puolesta! – sellaisistakin ihmisistä me kenties teemme häijysti pilkkaa. Mutta miten ilkeiksi tulemmekin – mistä Jumala meitä varjelkoon – me muistaessamme miten saatoimme hautaan Iljushan, miten rakastimme häntä hänen viimeisinä päivinään ja miten me puhelimme tämän kiven luona yhdessä ystävinä, ei kovasydämisinkään meistä, ei ivallisinkaan – jos meistä sellaisia tulee – uskalla sisimmissään nauraa sille, kuinka hyvä ja kaunis hän on ollut tällä hetkellä! Kenties enemmänkin, ehkäpä tämä yksi muisto pidättää hänet tekemästä suurta pahaa ja hän muuttaa mieltään ja sanoo: Niin silloin minä olin hyvä, rohkea ja rehellinen… 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.