Päivä 56, maanantai
Aamulla sataa, joten tytöt lähtevät aamukävelylle innoissaan – etsimään kastematoja puutarhaan. Poika haluaa lähteä nyt siskojen mukaan. Puutarhanhoito on vienyt heidätkin tavallaan.
(Matoja löytyy vasta iltapäivällä, ja pulleita löytyykin. Lapset vievät ne kukkapenkkiin.)
Pieni talo preerialla on taas vaivaannuttavan hyvä. Sanon ’vaivaannuttava’ kilpailevana tarinankertojana, joka arvostaa mutta myös kadehtii taitavaa kollegaansa. Tarinankerronta on riisuttu paljaimmilleen, luuytimiin, essenssiinsä. Minimalismi toimii alkukantaisesti kuin tärkeimmät asiat. ”Double jack”! Kun Charles ja ruotsalaispari heiluttavat louhoksen kisoissa kilpaa kahden käden lekaa, koko perhe kiemurtelee pelosta. Nyt kun se lyö ohi, hyvästi kädet… ”Sanokaa kun se loppuu”, lapsi sanoo ja kääntää selkänsä. Ja tietysti suspense lunastetaan, ja tietysti se tehdään yllättävästi.
https://areena.yle.fi/1-732335
Paitsi hienoa tarinankerrontaa, ihailen myös sitä väkevää elämää, jota Preerialla elettiin. Todellista elämää. Sadolla voidaan ostaa uudet mekot lapsille! Mutta rakeet vievätkin sadon, joten työtä haetaan sadan mailin päästä. Luodaan toveruuksia vertaisten kesken. Kokoonnutaan yhteen miettimään, mitä osataan tehdä laonneelle viljalle. Jokaisella päivällä on merkitystä. Luonnetta tarvitaan, luonne kasvaa.
Ihan hävettää istua koneella, onneksi en sentään valita että onpa vaikeeta. Ihmisillä, nykyihmisilläkin on kyllä oikeus tehdä elämästään alati parempaa, sikäli myös ”valittaa” epätäydellisyyksistä. Mutta perspektiivi on muistettava; siitä on jatkuvasti muistutettava itseä, sillä muuten se unohtuu. Onko perspektiivi jopa sivistyksen synonyymi tai osoitus tai edellytys…
*
Viime ajat olen miettinyt, mikä on poikkeustilapäiväkirjojen jatko? Olot normalisoituvat meillä torstaista eteenpäin, kun lapset menevät taas kouluun ja päiväkotiin. Olisiko se katkaisukohta lopettaa tämä julkinen päiväkirja, näiden aikojen tallentaminen? Vaikka olen kirjoittanut näitä mielelläni, jonkin verran aikaa näihin menee ja kasettia. Olisi myös hyvä lopettaa ajoissa hyvän sään aikana…

Agricola: All Creatures Big and Small. Pieni eläinfarmi preerialla.
Päivä 57, tiistai
Snellmanin päivän kunniaksi oheinen sitaatti hänen kirjoituksestaan Sota vai rauha Suomelle, 1863. Luin sen lainauksena, Paasikivi kirjoitti sen päiväkirjaansa 20.10. 1945:
Venäjä ei milloinkaan voi suostua siihen, että Skandinavian raja kulkee muutaman virstan päässä Pietarista.
Pietari Suuren merilinnoituksesta Snellmanin aikaan ja Vaaran vuosiin. Kun kirjoittaa repliikkejä henkilöhahmoilleen, kirjailija uskoo joka sanan. Se on ainoa tapa saada repliikeistä uskottavia.
*
Espoon kirjastot toimivat nyt taas. Näen vanhan tutun pitkästä aikaa: ”varausilmoituksen”. Nyt olisi taas noudettavissa… Laitoin liudan tavaraa tilaukseen viime hetkellä ennen poikkeustilanjulistamista noin 60 päivää sitten, mutta olin päivän myöhässä, kirjastot suljettiin ensin. Siellä ne ovat muhineet. Minun koronaeväsrahtini. Kaikkia lautapelejä en kyllä enää tarvitse… Nyt on tuettu pelikauppojakin ostamalla, ei lainaamalla. Kyllä kirjastot lohkaisevat heidänkin tulojaan, ei vain kirja-alan. Ehkä lohdutuksena tulee lukijoita enemmän?
Iltaan mennessä varausilmoituksia (eli saapumisilmoituksia) on saapunut jo tusina. Parempi käydä autolla kirjastossa huomenna.
Lapsilla on toka vika Espoon tarjoama Atrian koulueineslounas tarjolla. Tosin tällä kertaa he jättävät sen syömättä, sillä se on kukkakaalikeittoa. Ei kuulemma ole nälkä… Teen musakaa kun tulen kotiin, siinä vaiheessa on jo nälkä. Muuten koulueinekset ovat olleet kyllä hyvä helpotus arjen hoitamiseen ja myös lasten makuun. Kaksi kertaa niitä kerettiin jakaa.
*
Pistoolikyykyt ovat kaikista kevään vankitreeniliikkeistä kehittyneet selvimmin. Aloitin siitä, että kyykistyin jakkaralle. Nyt tein 15:sta sarjat pohjaan asti tukien sormilla kahvipöydästä. Jokin tuki on oltava jo tasapainon vuoksi, mutta miten saisi sellaisen, jolla ei voi laittaa painoa sormienkaan verran
Illalla pidetään Espoon Kirjailijoiden zoom-kokous. (Olen järjestön varapuheenjohtaja tänä vuonna.) Vartin verran kokouksen alusta menee vielä tekniikan ihmettelyyn, toimiiko kuva, kenellä ei toimi linkki, kenellä pätkii mikki, jne. Akateeminen vartti –> teknologinen vartti; ATK:oollinen vartti. Kokouksessa on puhetta myös etäkokouksen netiketistä: että pitäisi olkapäät näkyä eikä taustan olla liian huomiota herättävä, jne, saati koiran haukkua taustalla. Kiinnostava aihe, mihin näyttää pätevän vanhan etiketin periaatteet. ”Avoimuuden periaate”, huomion kiinnittäminen, kultainen sääntö…
Lehdistöllä ei ole oikein tarjolla kiinnostavia koronauutisia. Tiettyä puutumusta tuntuisi olevan ilmassa. Uusista ylioppilaista kirjoitetaan. Mitenhän kirjoitukset menivät, ne taidettiin ehtiä pitää juuri ennen täyttä rähinää – eli täyttä hiljaisuutta.
Huomenna on viimeinen etäkoulupäivä. Vanhin tyttö on innoissaan paluusta kouluun, keskimäärin melko hailea, nuori päiväkotilainen ilmoittaa, että haluaa jäädä kotiin siskojen kanssa. Äiti on luvannut ostaa hänelle merirosvotikkarin lohdutukseksi (lahjukseksi). Se auttaa.
Koulu on ilmoittanut liudan käytösohjeita: ruokailuun vain luokka kerrallaan, ruokailut ovat hiljaisia, koulun pihalla ei leikitä ennen koulupäivää eikä jäädä koulupäivän jälkeen, kavereiden kanssa ei pelata kännykällä. Ulkoillaan säällä kuin säällä. Tiukka meno, joka joko tuo opettajille lisätyötä tai sitten opettaa opettajia ja lapsia takaisin koulukuriin. Että ei tehtäisikään aina sitä ainutlaatuista ja täydellistä asiaa joka on se mikä milloinkin mieleen sattuu tulemaan – kuten näinä rousseaulaisina vuosikymmeninä on ehditty oppia. Vaan että jotkut tavat käyttäytyä olisivatkin parempia kuin toiset…
In Finland we have this saying, ”Siberia teaches”…
Siperiasta puheen ollen, pupuja ei ole näkynyt pihalla puoleentoista vuorokauteen! Rakeita kyllä…
Poikkeusolot pistävät kyllä pään sekaisin. Tänään tuli mieleen, että käydään pyörillä ostamassa jäätelöt juurii niinkuin viime syksynä, kun ensimmäinen koulupäivä oli takana. Nyt ei vaan ole se ensimmäinen koulupäivä, vaikka näin parin kuukauden ”kesäloman” jälkeen vähän siltä tuntuukin. Ehkä juhlistamiselle on kuitenkin aihetta, kaiken tämän koetun jälkeen.
Antropologiassa sitä aina täsmennettiin, että kulttuurishokki takaisinpäin tultaessa voi olla se kovempi. Siltä tuntuu, kun arkeen palaaminen ei ole yhtään niin innostavaa kuin poikkeustilaan siirtyminen. (Jotenkin tuntuu väärältä verrata tätä lomalta palaamisen ankeuteen, vaikkei sekään tavallaa kaukana ole – vertauksena siis.)
Hyvä idea tuo, pitää kiinni perinteisestä tavasta juhlia – vähän sovellettuna!