Renessanssimiehen käsikirja on kreivi Baldassare Castiglionen (1478 – 1529) keskusteluromaani Hovimies. Siinä keskustellaan Urbinon hovissa siitä, millainen täydellisen hovimiehen tulisi olla. Ihanne on uomo universale, renessanssin yleispätevä monialataitaja, joka paitsi hallitsee sotimisen, painin ja ratsastuksen kaltaiset taidot, tuntee myös runouden, musiikin ja sulavan käytöksen salat.
Kirjassa on kuvaava kasku naisesta, joka pyytää taistelukentillä kunnostautunutta miestä tanssiin. Mies vastaa, että hän on soturi, soturit eivät tanssi. Nainen lohkaisee, että ehkä miehen sitten pitäisi mennä haarniska päällä asekaappiin odottamaan seuraavaa sotaa.
Eräs keskeinen kyky, jota Castiglione pitää tärkeänä, on tapa antaa tietynlainen vaikutelma itsestä.
…ja käyttääkseni tässä yhteydessä kenties oudolta tuntuvaa sanaa väitän, että on turvauduttava joka asiassa tietynlaiseen huolettomuuteen, joka salaa taidon ja osoittaa sen, mitä tehdään tai puhutaan, tulevan tehdyksi vaivattomasti ja melkein sitä ensinkään ajattelematta.
Siitä luulen tuon viehätyksen suuressa määrin johtuvan. Jokainen näet tietää kuinka vaikeita ovat harvinaiset ja hyvin suoritetut tehtävät, joten niiden helppo suoritus synnyttää mitä suurinta ihmettelyä, kun taas niihin liittyvä ilmeinen voimanponnistus ja tietynlainen väkinäisyys tekee aivan viehätyksetttämäksi ja vähän huomiota ansaitsevaksi jokaisen asian, olkoon se muuten kuinka merkittävä tahansa. Siitä syystä voidaan sanoa oikeata taitoa tai taidetta olevan sen, joka ei näytä sitä olevan; eikä siis ole huolehdittava muusta kuin sen salaamisesta.
Alkukielellä italiaksi tämä outo sana on sprezzatura. Se on kykyä saada asiat näyttämään vaivattomilta ja luonnollisilta. Suvereniteettia.
Miekkailija, jolla on sprezzaa ”sijoittuu valmiusasentoon helposti kuin hänen jäsenensä olisivat siinä asennossa täysin luontevasti ja vaivattomasti”. Tanssija tekee vaikeita ja raskaitakin liikesarjoja, mutta se ei näytä siltä. Balettitanssijassa on sprezzaa. Poliitikolle sprezzaa on kyky esiintyä aina tilanteen tasalla ja lausua luonteva mielipide aiheesta kuin aiheesta.
Sprezzan vastakohta on ”epämiellyttävä teennäisyys”, joka haluaa toitottaa taitoa ja tekee kaikkensa tehdäkseen vaikutuksen. Sprezzailija on vaatimaton ja vähäpuheinen eikä suupaltti, ”joka aina vain ylistää itseänsä ja näyttää kiroillen ja kerskuen uhkaavan koko maailmaa”.
Kirjoittamisessa sprezzatura on mitä tärkein hyve. Minun kantani on pitkään ollut, että suuri osa kirjoittajan taidosta menee taidon salaamiseen: siihen, että saa tekstin, tapahtumien, lauseiden, henkilöhahmojen näyttämään syntyneen itsestään, helposti ja nopeasti. Tällaista tekstiä on muodon puolesta helppo lukea, se soljuu eteenpäin. (Sisältö voi olla raskastakin.) Rytmi on luonteva vaikuttamatta itsetehosteiselta. Rakenteen ja taloudellisuuden vähemmän huomattavat hyveet sen sijaan korostuvat. Hyvä tarina, joka saa lukijan mukaan maailmaansa, tarvitsee sprezzaturaa.
Turboahdettu jännäri käänteineen ja käänteiden käänteineen taas yrittää liikaa. Sprezzaa ei osoita myöskään jatkuvasti töksähtelevä ja uudelleen alusta alkava tarinankuljetus, tai tarina, joka ei lähde liikkeelle koskaan: mitä kertomataidon hallintaa se on? Liian kohosteinen kieli, eli kieli, joka kiinnittää huomion tapaan sanoa sen sijasta mitä sanotaan, haiskahtaa myös helposti epämiellyttävän teennäiseltä. Kerskailevan pompöösit kielikuvat eivät vetele.
Sprezzaturaa tavoitteleva toiminta ei saa myöskään olla just so, liian sopivaa, sommiteltua ja kliinistä. Tällainen on ”epämiellyttävää teennäisyyttä”. Pitää olla sulavaa, mutta ei saa olla liian sulavaa, koska se antaa vaikutelman, että on nähty (liikaa) vaivaa. Tämän ajatuksenhan on esittänyt moni, ainakin Haavikko: että tekstissä pitää olla säröä, ettei tekstistä saa hioa kaikkia särmiä pois.
Musiikissa Castiglionen esimerkki tästä: kaksi täydellistä sointua perätysten kauhistuttaa kuuloaistia, koska se osoittaa liian täydellistä harmoniaa. Sitä vastoin pieni riitasointu väliin tuottaa korvillemme iloa.
Täydellinen on liian täydellistä.
Mieleen nousee jotain, mitä Vladimir Nabokov kirjoitti Tolstoista. Tolstoin kerronnassa on hänen mukaansa ominaisuus, joka tekee Tolstoista suurimman venäläisistä kirjailijoista. Tämä ominaisuus haiskahtaa hyvin kätketyltä taidolta:
He discovered a method of picturing life which most pleasingly and exactly corresponds to our idea of time. He is the only writer I know whose watch keeps time with the numberless watches of his readers. […] Tolstoy’s prose keeps pace with our pulses, his characters seem to move with the same swing as the people passing under our window while we sit reading the book.
*
Italian kielessä itse sana ’sprezzatura’ on arkaainen, eikä pieni otantani italialaisista tuntenut sitä ollenkaan. Sana elää kuitenkin internetin menswear-piireissä. Heille sprezzatura tarkoittaa usein sitä, että jätetään munkkikengän soljet sulkematta tai paidan kaulusnapit napittamatta, tai ”unohdetaan” puvun takin hihanapit auki.
Vaikka harkiten tehtynähän tämä on tietysti oikean sprezzan vastaista teennäisyyttä. Todellinen esimerkki sprezzasta pukeutumisessa olisi sitä, että kukaan ei arvaa pukeutumisen eteen nähdyn vaivaa. Henkilö näyttää hyvältä, mutta on vaikea sanoa, miksi hän näyttää hyvältä, koska hän ei ole tehnyt mitään huomiotaherättävän erikoista. Ja itse hän tokaisee, että kunhan nyt jotain heitin päälle.
Pertsan ja sprezzan raja on häilyvä, mutta olemassa.
Mikä paljastaa, että sprezzatura on itse asiassa hirveän läheistä sukua sekä brittiläisten käsitteelle understatement että amerikkalaiselle käsitteelle cool. Mutta näiden analysoiminen ei ole kovin understated eikä vähääkään cool, joten se siitä. Pidetään tämä meidän välisenä.
Joonas Konstig 