Tässä hieno harrastus: Istut pöydän ääressä, tuijotat pahvilautaa, jolla on värikkäitä puupaloja, ja kertaat mielessäsi sääntöjä, jotka joku saksalainen tyyppi on kehittänyt värikkäiden puupalojen liikuttamiseen. Sinun on omaksuttava nämä tekaistut palikanliikutussäännöt niin hyvin, että osaat seuloa palikallesi parhaat vaihtoehdot.  Aivokuoressasi tapahtuu seuraavaa hupia: sisäinen monologisi laskelmoi, kannattaako tätä puupalaa siirtää tuohon ruutuun nyt vai ehkäpä odottaa toisen pelaajan palikan liikkeitä ensin? Jos siirrät nyt, saat neljä keltaista pylpyrää. Jos odotat, saatat kerätä kuusi oranssia kuutiota – mutta jos toisen pelaajan palikka ehtii ensin, saat vain kaksi harmaata tikkua.

Huippupuuhaa! Ei ehkä ihan kaikkia varten, mutta jotkut etenkin meistä protestanttisen sääntöjennoudattamiskulttuurin kasvateista saatamme huomata rakastavamme puupalikoiden pähkäilyä.

Olen aina pelaillut, nuorena kovia olivat D&D ja RuneQuest, Blood Bowlia tuli tahkottua aikuisiälläkin. Se päätyi sitten Kaikki on sanottuunkin, jossa Henkku miettii hoitolavaiheen jälkeen, mitäs hän nyt oikeastaan haluaisi tehdä elämässään. Hän toteaa, että oikeastaan haluaisi nyt vain pelata Blood Bowlia.

En ole enää lähtenyt BB-addiktioon, mutta olen löytänyt lautapelit monenkirjavuudessaan. Tässä joitain pelailuja viime kuukausilta. Kuva liittyy osittain.

Aloitan Villagesta (Inka&Markus Brand), koska se oli ensimmäinen peli, jonka ostin omaksi viime vuonna, kun aloitin harrastuksen parissa. Siinä on kiehtova idea: pelaaja ohjaa sukua neljän sukupolven ajan, ja kun aika kuluu, peliukot kuolevat vanhimmista alkaen. Miespolvet eivät kuitenkaan vaivu unholaan, vaan töillään he voivat kerätä suvulleen mainetta ja vaurautta kaupankäynnillä, matkustamalla tai saavuttamalla asemaa kirkossa tai kaupunginvaltuustossa.  Lisäksi Villagessa on kaunis lauta, mikä on minulle olennaista.

OdottelenVillagen laajennusosia Inn ja Port näinä viikkoina.

*

Menolippu (Alan R. Moon) on hauska peli, jonka oppii nopeasti. Se on Carcassonnen tapainen porttipeli, eli toimii väliasteena siirtymisessä Monopolin kaltaisista peleistä näihin uuden aallon lautapeleihin, joissa on värikkäitä puupaloja. Menolippu on ilmeisesti myynyt kymmenen vuoden aikana noin kuusi miljardia kappaletta. Pelasin pari ensimmäistä peliäni  siinä luulossa, että pelissä rakennetaan rautatieverkostoja, mutta ilmeisesti pelaajat vain matkustelevatkin kilpaa junissa –  missä ei ole paljon järkeä, koska junareittejä voi rakenta matkustaa siellä täällä ensin etapin Palermosta Roomaan ja heti perään Kiovasta Smolenskiin, eli luultavasti hahmot lentävät välimatkat helikopterilla. Ja jos käytössä on nopeammat lentovälineet, miksi hahmot kilpailevat juuri junilla matkustamisessa? Odotan jatko-osaa Ticket to Ride: ’Nam, jossa voi lentää Saigonista Pnom Phenhiin viidellä oliivinvihreällä propellilla.

Menolipun lauta on kartta, mistä tulee minulta aina plussaa. Mikä on kivempaa kuin tutkia karttoja? Ei mikään, paitsi siirrellä värikkäitä puupaloja kartalla. (Nyt kun vielä vaihtaisivat nuo kilisevät muovijunat puupaloihin.)

*

Rokokoossa (Cramer-Malz-Malz) pelaaja pyörittää vaatturimestarin puljua ja valmistaa asuja, joissa kerma sitten näyttäytyy kuninkaan tanssiaisissa. Asujen lisäksi prestiisiä hankitaan myös osallistumalla juhlien sommistamiseen, muusikoiden palkkaamiseen ja ilotulitteisiin. Yllättäen pidin Rokokoosta enemmän kuin vaimoni. Näen sen nättinä aluehallintapelinä, jossa tapahtuu paljon ja teema elää vahvasti.

Vaimosta tuli mieleen, että pelit on rakennettu nykyään niin timmeiksi, että pelaajien välinen piste-ero tuntuu aina jäävän hyvin pieneksi. Voitto kahdella pisteellä ei ole ainutlaatuisen täpärä huh huh, vaan aika normaali tulos. Tämä on tietysti kivempi kuin murskatappiot, ja on pakko arvostaa pelintekijöiden ammattitaitoa siinä onnistumisessa. Vähän kuin aikoinaan kirjoittamista aloittaessa joutui tajuamaan, kuinka paljon näkymätöntä taitoa pienessäkin kertomuksessa on (mitä hahmoja tarinassa pitää olla, milloin heidät kannattaa tuoda esille?), pelintekijätkin osaavat nykyään välttää esim. karanneen johtajan ongelman tasapainoittamalla pelin niin, että tappiollakin oleva silti haluaa pelata pelin loppuun, koska tietää hänellä olevan mahdollisuuksia voittaa – tai piilottamalla pistetilanteen niin, ettei kukaan tiedä olevansa toivottomasti tappiolla. Eikä pelaajia elimininoida enää. Se vasta olikin hölmöä, että tiput pelistä pois ja saat seurata sivusta toisten peliä kaksi tuntia.

*

Stone Age (Bernd Brunnhoffer) on paleopeli, jossa on lihaisa puutuntuma. Pelaajat ohjaavat omaa kivikautista heimoaan kohti neoliittista aikaa keräämällä luonnosta resursseja (puuta, savea, kiveä ja kultaa), joilla sitten rakentavat kyläänsä taloja tai kehittävät sivilisaatioon liittyviä olennaisia taitoja, kuten maanviljelystä, keramiikkaa sekä rintavien naishahmojen muotoilemista kivestä.  Yhdellä oikealla sivilisaatiokortilla voi olla melko suuri vaikutus loppupisteisiin puhumattakaan siitä, että tässä pelissä melko poikkeuksellisesti heitellään noppia. Voittamiseen siis vaaditaan tasaväkisten kesken tuuriakin.

*

Lords of Waterdeep (Peter Lee – Rodney Thompson)

Vanhana (pöytä)roolipelaajana halusin kokeilla tätä työläistenasettelupeliä, joka sijoittuu D&D-maailmaan. Tällä kertaa ei seikkailla örkkejä dekapituloimassa, vaan lähetetään seikkailijoita dekapituloimaan örkkejä ja kerätään maine ja kunnia oletettavasti nojatuolissa takan äärellä istuen ja mustaa kissaa silitellen. Pelataan siis kaupunkia pyörittäviä merkkihenkilöitä, joiden identiteetti pysyy muilta pelaajilta salassa pelin ajan.  Aina kun lähetät seikkailija-puukuutiosi tehtävään, menetät puukuution lopullisesti. Et saa sitä/häntä enää takaisin, mikä kai tarkoittaa, että seikkailjat kuolevat kaikki tehtävillään, tai sitten he vain häipyvät tehtävän jälkeen ja ymmärtävät olla enää koskaan palaamatta luoksesi.

Tärkeintä mitä LoW:issa pitää tietää on: rakenna Yawning Portal. Rakenna se ja seuraa kuinka kallisarvoiset seikkailijat tippuvat tavernaasi. Jos saat vielä lisäpojoja Arcane ja Piety-tehtävistä, voit Yawning Portalin rakentamisen jälkeen alkaa jo miettiä voittojuhlia.

Tosin lautapeleissä voittaminen ei oikeastaan tunnu erikoiselta. Tunnin verran voittoa kohti taistellaan aivokuori yskien, ja jos voitto lopulta saavutetaan, huomataan, ettei se mitään muuttanutkaan – onnellisuus jota tavoittelit olikin illuusiota, kangastus, fata morgana –

IHAN KUIN ELÄMÄSSÄ

Peleissä voittaminen on tavoite, mutta tavoite on tärkeämpää kuin voittaminen. Oikeastaan tärkeintä on, ettei häviä. Ainakaan liian usein. Vaimolle.

Koska kaikki yo. pelit edustavat yhdenlaista, noin tunnin mittaista eurohenkistä puupalikkainsiirtelyä, nappasin vaihtelun vuoksi välillä lyhyemmän pelin, joka on samalla toimintaperiaatteeltaan toisenlainen: päättelypeliksi kai tämä Mr. Jack Pocket luokitellaan, vaikka enemmän siinä joutuu harjoittelemaan toisen asumaan astumista. Peli on asymmetrinen eli kummallakin pelaajalla on eri tavoite: toinen on Sherlock, joka koettaa selvittää Jack (the Ripperin) henkilöllisyyden, toinen on arvaatte jo. Paloja käännellään vaihtelevassa järjestyksessä, joten pitää harjoittaa sekä avaruudellista hahmottamista että ennakoida vastustajan liikkeet. Huomattavasti kokoaan ja varttitunnin kestoaan lihaisampi pähkinä tämä, ja mahtuu hyvin matkalle mukaan. (Mr. Jackin lautaversioita en ole kokeillut.)

*

Pelaamme myös lasten kanssa paljon. Tämä kuva on joululoman pelimaratoniltamme. Pelimaratonissa kukin saa valita kaksi peliä, ja kaikki pelataan sitten peräkkäin. Lasteni kasvoista ei oikeasti puutu mitään, ATK:ta on digitalistisesti käsitelty.

Kuvassa puuttuu myös joitain tämänhetkisiä lastenpelisuosikkejamme, kuten Taikatorni (Inka&Markus Brand) ja Mucca Pazza (Iris Rossbach).  Afrikan tähteäkin menee. Pelitekniikaltaan se on tylsä heitä-ja-liiku, mitä me afficionadot ja cognoscenti ja peli-intelligenzia olemme oppineet inhoamaan, mutta siinä on hieno kartta, jota pitkin voi seikkailla ja onhan se jännää aina kääntää uusi laatta. Olemme tehneet vähän lisätäytteitä tyhjiin laattoihin: ”ilmainen laivamatka” tai ”anna sata köyhimmälle” ovat jännempiä kuin ei mitään. Vielä kun Kari Mannerla tekisi Frozen- Afrikan tähden.

Itse ehdotan lapsille aina pelattavaksi Kilpikonnarallia (Reiner Knizia), koska se tarjoaa aikuisellekin jotain. Siinä värikkäät puupalat ovat kilppareita, jotka koettavat päästä ekana maaliin. Juju on, että kuka tahansa voi liikuttaa mitä tahansa kilpparia vaikka taaksepäinkin, ja pitää yrittää salata muilta, kuka kilppareista olet.

Parasta lautapelaamisessa perheen kanssa on, että parhaat ajat ovat vasta edessä. Jostain tuosta kahdeksasta ikävuodesta eteenpäin alkaa tarjolla olla paljon sellaisia pelejä, joita aikuinenkin pelaa mielellään. Odotan innolla tulevaisuutta perhepelien kanssa.

Loppuun nostan vielä yhden pelin. Tosin Rory’s Story Cubesit eivät oikeastaan ole peli, vaan tarinankerronta-apuväline. Nopissa on kuvia, jotka toimivat inspiraationa tarinalle, jota alat kertoa. Ostin sellaiset taannoiselta ulkomaanmatkalta tytärten viihdykkeeksi hotellihuoneessa. He ovat pitäneet hölmöistä tarinoistani ja osallistuvat niihin itsekin, pienempi kertomalla vinkkejä (”hei mä keksin, se vois olla kilpikonna”), isompi kertomalla itsekin tarinoita.

 

Sivumennen sanottuna tällainen suullinen improvisoitu tarinankerronta (joka kuulostaa Jutulta, jos sille kehittää oman akronyyminsä, kuten SIT) on aivan oma tarinankerronnan lajinsa, johon kirjailijuus tarjoaa vain rajallisesti valmiuksia. SIT on siis kulmasoutu kirjojen kirjoittamisen maastavedolle – kumpikin kehittää selkää vahvemmaksi, mutta toisen tulokset siirtyvät toiseen vain osittain. Ensimmäisillä kerroilla aloittaessa vähän pelotti jäätymisen vaara, mutta harjoituksella tässäkin kehittyy varmemmaksi ja paremmaksi. Kirjailijalle on myös tyydyttävää kertoa välillä tarinoita niin että näkee yleisön reaktiot.

*

Hätäisesti ajateltuna lautapelit voivat vaikuttaa jotenkin vanhentuneelta teknologialta nykyään kun ATK-pelit ovat niin kehittyneitä. Mutta tietokonepelit ovat yksinäistä puuhaa. Hikikomero vaanii ilotikun hakkaajaa. Vanhana Sid Meier’s Civilizationin pelaajana ymmärrän sen. Lautapelejä varten taas tarvitsee ihmisiä. Ihmisiä on hyvä olla.

Kotona oleilu on tulevaisuutta, kysykää vaikka Robert Putnamilta. Myös itsensä viihdyttäminen on tulevaisuutta. Ihmiset eivät myöskään ole katoamassa muodista. Tulevaisuuden junaan mahtuu siis monenlaisia pelejä, lautapelit vieläpä varsin hyvin. Käsittääkseni harrastuksen suosio onkin nousussa niin maailmalla kuin Suomessakin.

***

– Loin sittemmin oman lautapeliblogin Puutyöläinen