Liha on vahva

Tässä on linkki Image-lehdessä joulukuussa 2011 julkaistuun artikkeliini Lihan ilot. Nettiversio keräsi valtavat klikkausmäärät hyvin nopeassa ajassa. En tiedä, sainko tällä provosoivalla esseellä enemmän ystäviä vai vihamiehiä, mutta kuten Freud huomautti, jälkimmäisetkin lisäävät mainetta.

Lisään tähän bonuksena yhden tylsähkön luvun, joka jäi pois painetusta versiosta. Luku oli ensiversion puolivälin paikkeilla ja käsitteli matoja.

******************************************

Leopold Bloom ei tehotuotannon ongelmista ehtinyt kuulla. Bloom oli suuri sisäelinruokien ystävä ja hieno mies. Hän eli yhden päivän kesäkuussa 1905 James Joycen romaanissa Odysseus. Dublinilaisella odysseallaan, aamiaiseksi paistamansa munuainen sisuskaluja lämmittäen Bloom tunnistaa kadulla runoilija A. E. Russellin, mystikon ja vegetaristin, ja äityy seuraaviin tajunnanvirrallisiin pohdiskeluihin:

Tulossa vegetaarisesta. Vain vihanneksia ja hedelmiä. Ei syö paistia. Jos sen tekee niin sen lehmän silmät vainoavat iankaikkisesta iankaikkiseen. Sanovat että se on terveellisempää. Mutta se pierettää ja pissattaa. Minä koetin kerran. Saa juosta koko päivän. Turvotusta. Unia koko yön. […]

Tuollaisia kirjallisia eteerisiä ihmisiä ne kaikki ovat. Haihattelevia, sumeita, symbolistisia. Esteettejä ne ovat. Minä en yhtään ihmettelisi jos juuri sellainen ruoka tuottaisi sellaisia aivoaaltoja runollisia. Esimerkiksi joku noista poliisimiehistä joka hikoilee irlanninmuhennosta paitaansa; hänestä ei saisi puristettua yhtä säettä runoutta.

Runoilijan hermoherkkyyteen vegetarismi toki sopii siinä missä nuorena kuoleminenkin. Antakaamme runoilijoiden tavoitella ylimaallisia tiloja askeesilla… mutta vegaaninen prosaisti? Haluan romaanikirjailijoissani olevan tuntuvasti enemmän hikistä poliisia kuin haihattelevaa teosofia.

Minä esimerkiksi rakastan renessanssikirjallisuutta. Sen iloisempaa aikakautta ei olekaan. Teen työkseni ajatusleikkejä, ja tässä yksi: Minkälainen olisi ollut kirjallisuuden renessanssi jos Boccaccio, Cervantes, Rabelais ja Shakespeare olisivat olleet vegaaneja? Olisiko naurattanut? Olisiko renessanssia tapahtunut, jos kirjailijat olisivat ihailleet halujansa kieltäviä munkkeja eivätkä pilkanneet näitä? Millainen olisi henkilöhahmo, joka ei tunne lihan himoa? Eikö se sotisi kaikkea sitä vastaan, josta kirjallisuus muodostuu?

Shakespearella oli sentään Hamlet. Hän oli ensimmäinen moderni henkilöhahmo: valistunut, introspektiivinen, uuden ajan ihminen, joka ei tuntenut voimankäyttöä omakseen. Olisiko Hamletista ollut tiedostavaksi vegaaniksi?

Voisiko vegaani pitää tämän puheen:

Se mato, se on sentään, mitä ruokaan tulee, keisarien keisari. Me lihotamme kaikkia muita elukoita itse lihotaksemme, mutta itseämme lihotamme madoille. Lihava kuningas ja laiha kerjäläinen ovat vaan eri ruokia: kaksi ruokalajia, mutta yhdellä pöydällä; siinä sen virren loppu.

Hamlet opettaa, että me syömme kalan, joka syö madon, joka syö kuninkaan. Kuningas on kuollut, kauan eläköön kuningas.

Toisessa, vielä vanhemmassa kirjassa se ilmaistaan: kaikki liha on ruohoa.

Se on kaunista.

Se on kypsää ajattelua, sellaista ajatonta viisautta, inhimillisen ymmärryksen lakea, jonka takia minä luen klassikoita. Kirjailijana minua miellyttää myös sen täydellinen juoni: se sisältää itse oman ratkaisunsa, ympyrä sulkeutuu mutta ei silti ole entisensä.

Mutta vegetaristi ei tyydy siihen. Elämän kiertokulku vegetaristin mukaan: Mato syö meidät. Olkaa kilttejä madolle.

Se ei ole kiertokulku.

**************************

(Teksti kirjoitettiin ennen Leevi Lehdon Ulysses-suomennosta, joten lainaus on Saarikoskelta. Hamlet on Meren.)

Mainokset