Riittävän moni taho oli viime aikoina mainostanut minulle David Foster Wallacea, että minäkin sorruin. Käännyttäjille hän on hankala pala. Hän on julkaissut kolme romaania, joista ensimmäistä, Broom of the System, hän on itsekin pitänyt epäonnistuneena. Pääteos Infinite Jest taas on 1100-sivuinen, mikä ei kannusta ottamaan riskiä. Sitten on Pale King, jota hän ei itse kirjoittanut loppuun asti.

Hauskaa, mutta ei koskaan enää (Siltala) on ensimmäinen suomennos Wallacelta. Se sisältää kuusi kirjoitusta, jotka on julkaistu Harper’sin ja Rolling Stonesin tapaisissa lehdissä (yksi on puhe). Luin niistä ensimmäiset viisi.

Hummereita yllin kyllin on raportointia Mainen hummerifestivaaleilta. Se on häkellyttävän huono teksti kokoelman ja tuotannon avaukseksi. Se muistuttaa heikohkon ja/mutta aivan  liikaa yrittävän lukiolaisen esseetä hairahtuessaan kuvailemaan aihettaan monipuolisesti (hummerin rakennetta ja taksonomiaa), mutta on varmaan ja toivottavasti tästä postmodernin ironisesti tietoinen. Tietoisesti huono on yhä huono. Raportti loppuu pohdintaan, joka on minua ja monta muutakin askarruttanut, taas, lukioikäisenä: voiko eläimiä syödä? Wallace tulee miettineeksi tätä 42-vuotiaana.

Iso punainen poika on kuvaus pornoalan palkintogaalasta. Juttu on hauska, mutta iso osa kunniasta kuuluu kyllä aiheelle. Wallacen tärkein oma anti ja mahdollisesti vaikka ”se” Wallacen juttu, en tiedä, on alaviitteiden taaja käyttö: ajoittain pikkuprinttiä on enemmän kuin itse leipätekstiä. Se on hetken hauskaa, mutta muuttuu sitten maneeriseksi ja on vain hankala lukea. Tämä on toki joidenkin mielestä mageeta. (Muuten, Wallacen maneereista saa jo aika vahvan kuvan näin nopeasti: synekdokeet ja sicit ja jne. jne.)

Tennistä ja tornadoja, ehkä paras esseistä on muistelu (?) poikaiästä tuulisella seudulla tennistä pelaten ja trigonometriaa harrastaen. Nimi on yksi yhteen sisällön kanssa. Rakenteeltaan essee vaikuttaa vähän kiireessä tuotetulta, mutta siinä olisi aineksia hienoon kokonaisuuteen.

Rouva Thompsonin luona on kuvaus aiheesta missä olin kun 911 tapahtui.

Tämä on vettä on Wallacen pitämä puhe collegesta valmistujille. Se on kyseiseen tilanteeseen aivan sopimaton, masentava ja egoistinen. Sen filosofinen opetus liippaa jossain määrin läheltä stoalaisuutta (tosin hämärällä tavalla joka panee miettimään, tunsiko Wallace stoalaisuutta itse): sitä että voimme valita, miten reagoimme arkisiin vastoinkäymisiin. Wallace haluaa muistuttaa, että muut ihmiset kiilaavat meitä liikennevaloissa ehkä siksi, että heillä on kiire synnytyssairalaan, ei siksi, että he ovat kauheita ihmisiä. Naiivius saattaa taas olla postmodernisti ironista, tai sitten se on hänen yrityksensä tavoittaa nuoret, tai sitten se on hänen ominaisuutensa. Puhe kertoo ajattelemaan oppimisesta. Se yrittää opettaa elämään.

Totuus isolla T:llä koskee elämää ennen kuolemaa, sitä miten eletään kolmikymppisiksi, ehkä jopa viisikymppisiksi asti ilman että tekee mieli ampua kuula kalloonsa.

Auts… Onnea, uudet ylioppilaat! Jälkiviisaina tiedämme, että masentunut Wallace ei jaksanut viisikymppiseksi asti, vaan hirtti itsensä kolme vuotta puheen jälkeen.

Mikä ei muuten ole hienoa. Niille nuorille, jotka varmasti vielä muistivat valmistujaisissaan kolme vuotta aiemmin pidetyn oudon puheen, tekisi mieli lisätä: Älä muistele hyvän elämän ohjeita ihmiseltä, joka on tappanut itsensä. Tai jos otat, muista mihin näillä ohjeilla päästiin.*

Surullinen loppu. Nyt emme nimittäin saa tietää Wallacen todellista arvoa, vaan meille jää vain konstruktio traagisen lopun kohdanneesta, taiteensa eteen kärsineestä taiteilijasta. Wallace tosin kärsi fysiologisesta toimintahäiriöstä nimeltä depressio, ei taiteestaan, mutta näinhän nämä menevät. Depressio on romanttisempaa kuin vaikkapa psoriasis.

Noin nyrkkisääntönä, jos haluat löytää yliarvostetun taiteilijan, etsi seuraavia merkkejä:

– Taiteilija on kuulunut / kuuluu kärsivään vähemmistöön tai on muuten poliittisesti erityisen sympaattinen. Tämä tepsii erityisesti vahvan hoivavietin omaaviin.

– Taiteilija on elänyt traagisen elämän ja kohdannut traagisen kuoleman. Tämä vetoaa romanttiseen taiteilijakäsitykseen, joka on hallitseva.

– Cooli imago tai nimikirjainyhdistelmä auttavat.

Loppufiilikseni on, että taisin haksahtaa DFW-brändättyyn muoti-ilmiöön. Muoti on laumapsykologinen ilmiö, ja kirjallisuus on sille aivan yhtä altista kuin muukin inhimillinen toiminta. (En voi antaa esimerkkejä, koska minua pidettäisiin kateellisena.)

Menetänkö nyt jotain korvaamatonta, kun en tämän teoksen jälkeen enää pala halusta tarttua Wallacen muuhun tuotantoon? Ei mikään ole korvaamatonta.

 

(*  Sokrates poisluettuna.)