Poikkeustilapäiväkirja, päivät 15 ja 16: Syntymäpäiväjuhlat ja Peppi Pitkätossu

Päivä 15, tiistai


Kerron tytöille aamulla, että koulut ovat kiinni nyt toukokuun puoleenväliin. ”Voi ei”, tulee suuremmitta tunteitta. Siinä kaikki, aamu jatkuu kuin ei mitään. Illalla toinen toteaa, että on ikävä kavereita. Siinäpä kaikki tällä erää. Palataan asiaan, kun etäkoulu on jatkunut pitempään. Meillä on ainakin kuusi viikkoa aikaa palata asiaan.

Vaimo käy tänään töissä julkisilla. Lähibussi pelottaa nyt kuin viimeinen yömetro  Bronxiin. Mutta tarvitsen autoa viedäkseni lasten polkupyöriä huoltoon.

Pyörähuolto on Keilarannassa ja tehdään odottaessa. Koko aikana ei Keilaniemen konttoreissa vilahda liikettäkään. Raadenhampaan takana ovat rakennusmiehet töissä, näiden lisäksi kaduilla vilahtaa kaksi lenkkeilijää, siinä kaikki elämä. Konttorien Keilaniemi näyttää aavekaupungilta. Tuuli puhaltelee kopristuneita vaahteralehtiä autioita katuja pitkin. Tämä on Suomen bisneskeskuksia. Toivottavasti he paiskivat etätöitä…

Kun pyörän venttiili on korjattu, poika pääsee taas pyöräilemään. Kierrämme ympyrää Urheilupuiston parkkiksella. Asfaltilla on autokoululaisten kiertelytötsiä. Minäkin olen opetellut täällä ajamaan, aikoinaan kun vaimo opetti minua opetusluvalla. Se oli noin 2012, koska 2013 tuli Totuus naisista, johon sijoitin näitä kohtauksia.

Ympyrän ajaminen. Tämän päiväkirjan epätarinan keskeiset symbolit alkavat näköjään muodostua. Vankeus, paikallaan pysyminen.  Näin rakenne syntyy itsestään, tarinan rakennuspalikat.  Vrt. köytetty Riku-poika, vrt. Shostakovitsh, mitä näitä kaikkia on ollut…

”Kevään merkit”, työ etäpartioon, valokuvaus, 2020.


Shostakovitshin 7. sinfonia jatkuu cd-soittimistamme. Ensimmäisen osion marssihan kuvaa kaupunkia lähestyviä sotajoukkoja, siis saksalaisten armeijaa! Ilmankos on mahtipontista ja militaristista. Sen jälkeen toinen ja kolmas osa ovat enimmäkseen kauniin huolettomia, valssiakin vilahtaa, tunnelma on haikea, rauhallinen tai suorastaan iloinen. Neljäs, viimeinen osio kiristää, tietysti, tempoa ja tunnelmaa. Tulitauko on ohi. Mutta marssiteema ei palaakaan enää? Se jää esityksen leimaksi, loppu jää minun harjaantumattomalle korvalleni persoonattomammaksi.

Lähetän appiukolle Azulin Poromagian nettikaupan kautta.

Illalla ajamme Espoonlahteen. Kaikki sisarukseni perheineen kokoontuvat äidin kerrostalolle, tai ”isoäiti” hän on lapsillemme. Olemme askarrelleet kyltit, joissa lukee PALJON ja ONNEA ja ISOÄITI ja 70! Järjestäydymme kyltteinemme pihalle hänen parvekkeensa alle ja soitamme puhelinsoiton: ”Laitatko takin päälle ja tuut parvekkeelle.”

Lämpötila on laskenut nollaan, tuulee navakasti. Laulamme parvekkeen alla syntymäpäiväonnittelulaulun, huudamme, että se kuuluu seitsemän kerrosta ylöspäin kivisen kivenlahtelaispihan keskellä.

Ylhäällä parvekkeella isoäiti liikuttuu kyyneliin. Käyn viemässä ylös hänelle lahjamme ja muiden ystävien lahjoja, kukkakimppuja, paketteja, kortteja, lapsenlapsen leipomia pullia, kirjan… jätän ne oven eteen ja vetäydyn taas ne kolme taka-askelta, sellainen on nykyään kohteliaisuutta. Muutama sanan vaihdot ja takaisin kotiin. Koko juhla kestää ehkä varttitunnin. 

Tällaiset seitsemänkymppiset koronan aikaan. 

Päivä 16, keskiviikko

Kuusi ajatusta ihmisestä koronan aikaan

”Ei mennä sinne, siellä on ihmisiä.”

Lauseita, jotka vielä kuukausi sitten olisivat tehneet sinusta häiriintyneen. Nyt arkea. Riski sairastua tai sairastuttaa toinen ohikulkiessa on häviävän pieni, mutta senkin voi välttää kiertämällä ihmisiä, pysymällä loitolla. Ihmiset ovat muuttuneet yhtä aikaa ”saastaisiksi” ja samalla – jotenkin läheisemmiksi. Koska samassa veneessä tässä ollan. He saisivat luvan kiertää meidät suojellakseen meitä! Heitä kiertää, koska heitä haluaa suojella, tuokin on niin hauraan näköinen, tuollakin on pieni lapsi… Tämä omituinen kaksijakoisuus tekee ihmisten kohtaamisesta nyt hämmentävää.

*

Meditatiiviset yhdeksän minuuttia:

Ihmiset ovat poissa. Kun he ovat kaikkialla maailmassa nyt poissa, he ovat jotenkin yhdessä. Yhdessä poissa. Juuri ennen koronaa ihmisiä syyllistettiin maailman tuhoamisesta. Miellyttävätköhän nämä näyt ekoliikkeen romanttisinta siipeä? Sen pimeällä puolella välähtelee ihmisvihamielisyyttä, mutta en usko, että kovin moni fanaatikkokaan on iloinen näistä näkymistä.

Toista oli Rupert Birkin Rakastuneissa naisissa. Ihan nousi videosta mieleen tämä hänen unelmansa: 

”Te haluaisitte siis, että maailman kaikki ihmiset tuhottaisiin?” Ursula sanoi.
”Niin totisesti haluaisin.”
”Ja maailman, jossa ei olisi lainkaan ihmisiä?”
”Niin tosiaan. Entä te? Eikö se teistäkin ole kaunis ja puhdas ajatus – ihmisetön maailma, vain silminkantamattomiin ruohoa, ja jänis seisomassa kaiken keskellä?”

Rakastuneita naisia, D.H.Lawrence

*
Olen kirjoittanut joskus aiemmin siitä, kuinka maailman piti yhdistyä lennättimen myötä. Ja rautateiden, ja valokuvauksen ja radion. Ja television, ja internetin, ja sosiaalimedian. Aina sen piti tulla yhdeksi, se oli jokaisen teknologisen keksinnön seuraus joidenkin aikalaisten mielestä. Ihminen oli teknologialla yhdistämässä ihmiset. Viime vuosina ihminen taas oli teknologialla tuhoamassa maapalloa. (Teknologian toivottiin pelastavan meidät siltä.) Jatketaanko tästä aiheesta, kun pandemia on ohi? Vai menikö siitä nyt ilmat, oliko ihminen sittenkin kivempi kuin luonto?

Monet samaistuvat nykyään vahvemmin eläimiin kuin ihmisiin. Se kertoo paljon.

*

Toinen ikuisuusaihe on se, kuinka kehitys lisää vapaa-aikaa. Se on aina ollut monien ihanne: lisätä ihmisten vapaa-aikaa automatisoimalla töitä. Että voisi olla vain ja tehdä mitä haluaa, onnela. Nyt on vapaa-aikaa lisätty monille suurella kauhalla – vapaa-aikaa ainakin kotona siis. 

Tulivatko ihmiset onnellisimmaksi vuonna 2020? 

*

Kaksi viestiä satunnaisen rappukäytävän ilmoitustaululla. Toinen tarjoaa naapuriapua kaupassakäyntiin tai muuhun. Toinen ilmoittaa perustaneensa whatsap-ryhmän taloyhtiölle, saa liittyä, keskustellaan koronatilanteesta ja muusta. PS. Voisiko kaikki olla yskimättä rappukäytävässä kun ei vielä tiedetä leviääkö tauti ilmateitse, kiitos paljon.

Sama kaksijakoisuus. Ihmiset ovat sekä lähellä että pysykööt turvallisen kaukana…

*

Jotkut näistä etäkoulun tehtävistä ovat hauskoja koko perheelle. Viime viikon Perhospuisto-tehtävä oli sitä, eilen autoin tutkimaan Giuseppe Verdin tuotantoa ja tänään taas katsomme koko perheellä Kansallisoopperan Peppi Pitkätossu -balettia. Pepin hahmon traagisuutta kuvataan koskettavalla kohtauksella, jossa lattialle nukahtanut Peppi saa unessa vieraakseen äitinsä, enkelin. He tanssivat yhdessä ja sitten äiti saattaa Pepin oikeaan sänkyyn nukkumaan.

Lapset eivät ratkaise maailman ongelmia, heidän vuokseen aikuiset ratkovat maailman ongelmia. Peppi Pitkätossu saisi koronan. 

*

PS: Kuvittelenko vain, vai onko iltapäivälehdissä tosiaan aina näin paljon seksivinkkejä? Onko 2021 odotettavissa ruuhkaa neuvoloihin?

Yksi kommentti artikkeliin ”Poikkeustilapäiväkirja, päivät 15 ja 16: Syntymäpäiväjuhlat ja Peppi Pitkätossu

  1. Se on ikävää sentimentalismia, missä söpöt ja pörröiset muodostuvat tärkeämmiksi kuin Jumalan kuvat. Se on jonkinasteista pikkulapsen tasolle jäämistä, vaikka lapsella siihen touhuun on terve funktio.

    Olen itse asiassa varma siitä, että tiettyjen poliittisten ryhmittymien hinku hoitaa porukkaa, joka on mahdollisimman erilaista kuin he itse ovat, juontaa juurensa samaan viettiin: nämä nähdään jonkilaisina söpöinä ja avuttomina eläiminä, joilla ei ole sen enempää keinoja kuin vastuutakaan auttaa itseään.

    Iltiksissä on aina ollut joku cosmoartikkeli per julkaisu niin pitkään kuin muistan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.