Poikkeustilapäivät 33 ja 34: Bauhausia ja leipäjuurta

Päivä 33, lauantai

Bauhausissa on melkein ruuhkaa. Kyltit muistuttavat kaikkialla pitämään etäisyyttä. Kassajonolla nainen tuhahtaa takanaoleville vähän etäisyyttä kiitos. Kasvonaamiota näkyy nyt taajaan, ehkä yksi viidestätoista tai kahdestakymmenestä käyttää sellaista, siihen huivit vielä päälle. Me ramppaamme myymälässä edestakas. Kun asiakaspalvelija on korkealla tikaskoneen lavalla kolmen metrin korkeudessa, kysely tuntuu turvalliselta. 

Kotona kiinnitän edullista akustiikkalevyä pianon sisäpuolelle, pianon koppa kaikuu huoneessa kun puhuu. Ei kaiu enää.

Viime syksynä innostuin puuhamieheksi, käytännön mieheksi, löysin sen itsestäni kun muutimme erillistaloasukkaaksi vanhaa taloon. Piti oppia nikkaroimaan ja järkkäämään ja korjaamaan. Entuudestaan minulla oli puoliksi hajonnut muovinen akkuporakone, vasara, saha, setti ruuvimeisseleitä… Olin kliseinen helsinkiläishumanisti. Mutta nyt opin käytännön töitä, koska piti, ramppasin Bauhausissa ja Värisilmässä joka viikonloppu ostamassa työkaluja, tapetteja. Oli hienoa löytää itsestään uusi puoli, uusi taito ja uusi innostus työkaluihin, korvausilmaventtiileihin, koolaustunnistimiin…

Nyt olisi koronakeväänä aikaa remppailla kotona. Ikävä kyllä tekemistä ei juuri ole. Tapetoimme talvella tapetoitavat seinät loppuun. Nyt pitää keksimällä keksiä tekemistä: akustointia pianoa varten, koukkuja seinään aamutakkeja varten, orvokkiamppeleita  – ja nyt etenkin maalia. Maalaamme valkoista seinää roosammaksi. 

Suomalaiset jättävät kotinsa niin tyhjiksi ja valkoisiksi, kun ne pitäisi pukea. Viva-lehden haastattelija oli iskenyt silmänsä tähän ajatukseen, jonka Helen Salo ajattelee Vaaran vuosissa. Mistä se tuli, kysyi. Tästä viime syksyn remontointivimmasta, tapetointi-innosta se tuli.  

Gigantissa ei ole minulle tietokonetta.  Tutkiskelen niitä vielä illalla. Nyt on hyvä hetki tukea kansantaloutta uuden läppärin verran. Kuluttamisen voi perustella altruistisena… Tarpeen uusi kone kyllä tuleekin. Olen tainnut kirjoittaa kaikki kirjani samalla läppärillä, HP:n Compaq n-kuusituhatta jotakin,  se on arviolta vuodelta 2005. Olen henkisesti varautunut, että sormeni joutuvat opettelemaan uuden näppiksen.

Iltalehdessä on erinomainen artikkeli lautapeleistä. Monesti näissä esitellään ”pelejä” jotka ovat luokkaa Tekstaa ilman peukaloa, Puhu ruoka suussa tai Ota koppi silmämunalla, mutta nämä ovat kaikki ensiluokkaisia suosituksia. Hienoa, toimittaja Kemppi…

Päivä 34, sunnuntai

Saan Viva-lehteä lukevalta ystävältä kiitokset haastattelusta ja onnentoivotukset kirjalle. Se on lähtenyt liikkumaan hyvin, vahvisti kustantamo eilen. Huojentavaa. Vanha seurakaveri viestittää, ettei sitä löydy Goodreads.comista rekisteröitäväksi. (Illalla löytyy jo.)

Päivän ohjelmanamme:

  • retki
  • ribsit
  • seinän maalaus

Ohjelmaa on kehitettävä, se on nyt elinehto. Retki tehdään Karhusaareen. Ei Nuuksioon enää, eikä muualle suosittuihin eräkohteisiin Espoossa. Väitän vaimolle niiden olevan täynnä. Pyöräilemme Karhusaareen kauniin aurinkoisessa säässä.

Kun taivaalla näkyy lentokone, sitä hätkähtää. Mikä juttu tämä on… Aivan, lentokone. Noita meni ennen taivaalla paljon.

Rantaviivalla on Karhusaaressa ihmisiä tai porukoita kymmenen metrin välein. Ei tungokseen asti sentään. Joillain on liuta onkivapoja rannassa pystyssä. Perheitä eväällä, pariskuntia kahveilla. 

Nuuksion retken opetus oli se, että lukemattomat ihmiset ovat saaneet saman ajatuksen samaan aikaan kuin sinä. Aavemaisesti tämä toistuu taas, nyt ilman Nuuksiotakin.

Vaimo nimittäin kysyi aamulla minulta: ”Mistä leivän juurta saa?” 

Kun olemme Karhusaaressa eväsviltillä syömässä kaurasämpylöitä, jotka vaimo on ensimmäistä kertaa leiponut itse (kyllä), saan whatsap-viestin. Sukulainen kysyy siinä, haluaako joku leivänjuurta.

Oman evästaukomme jälkeen heittelemme pitkään kiviä rannalta veteen, poika innostuu viskomaan niitä kiloittain.

Ensi kertaa puoleen vuoteen auringossa tuntuu – lämpimältä! Yhdeksän astetta.

Iltaan mennessä jääkaapissamme on purkillinen vehnäleivänjuurta. 

Nyt taitaa olla niin, että leivonta on käynyt aika monen muunkin mielessä. Leivontabuumista puhutaan. 

*

Paluumatkalla yhdeksänvuotias jatkaa kaverinsa luokse leikkimään tämän kanssa pihalla. Ehkä kuvittelen, mutta tämä on kai muuttunut sosiaalisesti hyväksyttävämmäksi nyt, viimeistään kun HUSin ylilääkäri Asko Järvinenkin totesi pitävänsä ulkoleikkitreffejä hyväksyttävinä lapsille. Olennaista on se, että se tuntuu muista ihmisistä sosiaalisesti hyväksyttävältä. Silloin uskaltaa kysyä, että sopiiko teistä jos meidän lapset leikkivät pihalla yhdessä… Tarvitaan jonkinlainen käsitys siitä, mitä muut asiasta ajattelevat. Mielen teoria. Sama kuin mitä sanottiin kommunismista: Se ei kaatunut mihinkään, vaikka kuinka moni ihminen lakkasi uskomasta siihen. Se kaatui kun ihmiset uskoivat, että naapurikaan ei usko siihen. 

Kun säät lämpeävät, isommatkin ihmiset alkavat varmasti kerääntyä leikkitreffeille kaljapussien kanssa. Vappuna? Jos pitää turvavälin toisiin, onko sosiaalisesti hyväksyttyä juhlia vappua piknikviltillä puistossa? Mitähän muut ajattelevat…? 

*

Ohjelmamme toinen asia, ribsit, ovat vielä kohmeessa kun pääsemme kotiin, ehtivät valmistua vasta illaksi. Sitä ennen tarvitsemme lounaan, joten vaimo hakee sushia paikallisesta Sushi Artista. Ravintolan nainen on kirjoittanut noutopaperikassiin: 

 

Se on tavattoman liikuttavaa. Pieni yrittäjä on kiitollinen uskollisesta asiakkaasta. Ei ole helppoa heilläkään nyt.

*

Listan kolmas asia toteutuu illalla, kun maalaamme käytävän seinän roosaksi. Maalia jää paljon, aikaa olisi, noinkohan tätä jatkaisi ensi viikolla.

Hyvä päivä. Tavoitteet saavutettu. Onnellinen viikonloppu koronan aikaan.