Poikkeustilapäivät 35 ja 36: Jerry Seinfeld ja koronanjälkeiset erakkoravut

Päivä 35, maanantai

”Isi, onks toi rakkikoira?”

Iso osa lasten viihdyttävyydestä ja hellyyttävyydestä johtuu siitä, että he käyttävät sanoja vähän väärin. Nyt poika näyttää kuvakirjasta koiran kuvaa. Onko se ’rakkikoira’? Mikä on rakkikoira, tarkalleen ottaen ja täyttääkö kuvan koira määritelmän? Vaikea sanoa! Jostain Kaunotar ja Kulkurista kai tämä sana peräisin. ’Rankkuri’ on lapsille tuttu käsite, elämässä sellaisia ei taida olla.

Poika leikkii ja lukee yksikseen päivisin nyt paljon, ainakin kunnes siskojen koulut on tehty. Viihtyy, ainakaan ei valita, ei kaipaa päiväkotiin. Noinkohan hänen sanaansa voisi luottaa, tietääkö aikuinenkaan, mikä hänelle itselleen on hyväksi.

Tytöillä tuntuu olevan aika eri määrä kotikoulutehtäviä. Yksitoistavuotias saattaa tehdä tehtäviään pahimmillaan kuusi tuntia stressaantuneena. Yhdeksänvuotias tulee monesti aamiaisen jälkeen kertomaan, että teki jo päivän tehtävänsä.  Ja kyllä näyttäisikin tehneen kun niitä tarkistan, välillä vähän puolivillaisesti kyllä. Tunnollisuus ei jakaudu tasaisesti. Tässä on ”kympin tytön” ja ysin tytön ero. (Vertauskuvia: lapset eivät edes saa vieläkään numerotodistuksia.)

(Olen nyt pahis ja pyydän opettajaa lähettämään lisää tehtäviä jälkimmäiselle…)

*

Kalle Kuikkalan etsintäarvoitukset jatkuvat pitkästä aikaa, ehkä ensi kertaa melkein vuoteen. Se on leikki, jonka keksimme tyttöjen kanssa nelisen vuotta sitten. Mystinen Kalle Kuikkala on aina varastanut jotain tai rikkonut tai sotkenut ja kävelyllä etsimme jälkiä hänestä. Jos metsästä löytyy kaljatölkki tai Burger Kingin kääreet, olemme varmasti Kalle Kuikkalan jäljillä. Katsokaa, tästä hän on kulkenut… (Olen kirjoittanut Kallestamme kolumnin taannoin Apoteekki-lehteen, mutta sitä ei taida olla netissä.)

Vaeltelemme ympäri tienoota etsimässä Rouva Pönttisen arvoesineitä, jotka Kalle ja tämän rikostoveri Kille Kaikula ovat anastaneet. Onpa hauskoja rakennuksia Pohjois-Tapiolassa, uutta ja vanhaa vierekkäin, ”tyylikkään” modernia ja rapistunutta vierekkäin…  Löydämme IMS aikaisen vallitusketjun komentokeskuksen puitten keskellä, isoa betonibunkkeria, luonto vallannut ja pienet pojat rakentavat krossaripyörille todella komeaa ajorataa, kumpuja, ylämäkiä, alamäkiä, hyppyreitä… Toivottavasti pojat käyvät täällä ilman koronaakin, luultavasti, tämä kutsuu sisäistä poikaanikin. Kaikki ei ole ihan kehnosti, jos pienet pojat rakentavat metsään hyndiä polkupyörilleen.

*

Italialainen bloggaaja kirjoittaa, että Italia suunnittelee avaavansa rajansa turisteille huhtikuussa 2021

Kestää hetki ennen kuin päivämäärä uppoaa.

Yllätin tekemällä tänään vielä toisen pääsiäislampaan. Nyt kun ei käyty sukulaisissa, en ilmeisesti saanut lammasta tarpeeksi.

Iltaohjelmana taas Seinfeldia. Seinfeld on fantastinen opastus juonen kirjoittamiseen, kaikilla elementeillä on funktionsa. Jos Kramer herkuttelee laatikollisella persikoilla tai ostaa autokuorman verran ruokaa tukusta kerralla, ne eivät ole ainoastaan väriä, vaan niillä on juonellinen funktio, ja kun niihin myöhemmin palataan, selviää mikä. Tällaista olisi varmasti hirveän hauska kirjoittaa, kun komediassa ei tarvitse huolehtia ”uskottavuudesta” ja muista tosikoiden keppihevosista. 

Seinfeldissa on hämmästyttävää, miten sarja toimii vaikka kaikki sen päähenkilöt ovat ihan kauheita tyyppejä. Jerry, George, Elaine ovat kaikki samanlaisia ikäviä, ihmisvihaisia, itseriittoisia  tyyppejä, joita ei omaan elämäänsä kaipaisi. Sarjan pelastus on – siis loistavan komedian ja juonenkirjoittamisen lisäksi – näyttelijät: Georgen ja Elainen näyttelijät ovat fantastisia roolissaan. Kramer taas on kahjona ainoa vähän sympaattisempi hahmo, hänen fyysistä sekoilukomediaansa en nuorena arvostanut, mutta nyt sen näkee hyvin tärkeänä vastavoimana älyllis-neuroottis-ihmisvihaiselle kolmikolle.

Vertaa Seinfeldia Parks & Recreationiin, toiseen, ehkä vielä parempaan komediasarjaan, tajuaa olennaisen eron hahmoissa. Parksin kaikki hahmot ovat tykättäviä, kaikki.  Hyvin erilaiset hahmot, osa hyvin vaikeita, mutta kaikki tykättäviä. Se on todella kunnioitettava suoritus työryhmältä. Hyvin harvoin Parks  edes kävi sillä siirappisella rajalla, että no nyt on liian lämminhenkistä, puhumattakaan sen ylittämisestä. Lisäksi Parksilla on puolellaan se, ettei siinä ollut naururaitaa. Kun ei ole purkkinaurua, on pakko kirjoittaa hauskaa…

Ei tulisi tänä keväänä nyt mieleenkään katsoa scifikauhua tai mitä muita näitä nykyisiä suosittuja Netflix-sarjoja on. Ajatukset tarpeeksi kauas koronasta…

Päivä 34, tiistai

Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinja on jatkanut hakuaikaansa 7.5. asti. Se on maan paras koulu kirjoittamiseen. Hakisitko sinä

Jos ei tietäisi koronasta, kuinkahan nopeasti huomaisi, että jotain outoa on tekeillä? Yhden asian noteeraisi nopeasti: kasvonaamioita näkee siellä täällä hyvin aasialaisella tavalla, suomalaisilla näitä ei ole tottunut näkemään, japanilaisturisteilla kyllä. (He suojelevat niillä muita ihmisiä, opetti japaninopettajani aikoinaan.) Silkkiniityllä ihmiset kävelevät nurmikon poikki, ei tietä pitkin. Se on erikoista, mutta pysähtyisikö sitä ihmettelemään. Ruokakaupassa on poikkeuksellisen kireä välikohtaus. En saanut alennusta ostamistani katkaravuista, ja jään vielä pyytämään sitä jo maksettuani. Sillä välin naapurikassalla naistaksikuskiasiakas hermoilee, kun  palvelu on hidasta, ”onhan tää nyt uskomatonta”. Ja kaukana saman jonon päässä joku mies alkaa hermoilla, että eikö kassoja tule lisää, kamalan pitkä jono. Oma kassaneitini on jo sulkenut kassan perässäni ja koettaa näpytellä palautusta katkaravuistani, kaksi pussia plussakortilla 7€, mutta hän alkaa hätääntyä eikä osaa toimia oikein hermoissaan. Jätän sikseen, antaa olla hei, ei se mitään, ja toivotan hyvää iltapäivää iloisella sävyllä, joka toivottavasti auttaa jaksamaan. Kassojen työ on sitäkin stressaavampaa nyt kun asiakkaat ovat kireitä. Poikkeuksellisen kireitä. Epäilyttävän kireitä.

Huomaisiko näistä merkeistä, että jotain on erikoisesti, jos olisi Jared Leton tapaan vasta tullut meditaatioretriitiltä erämaasta? Missä vaiheessa huomaisi? 

*

Poikkeustilaa on kestänyt viisi viikkoa. Edessä on oletettavasti vähän vähemmän. Kouluseisautus ei varmaankaan tule jatkumaan enää sitä mainittua 13.5. pidemmälle. Vähän välitilinpäätöstä.

Alussa jännitti, sairastummeko me. Sitä näki mielessään, miten joku alkaa yskiä ja valittaa heikkoa oloa. So it begins… Mutta enää tauti ei oikeastaan pelota. Totta puhuen en murehdi siitä juuri enää. Nyt tätä karttelua jatkaa omalla painollaan, tämä elämä on uusi normaali.

Voisi jatkaa vielä melko pitkään. Jos talous kestäisi, mielikin kestäisi, uskon. Lapset ovat iloisia, etenkin kaksi nuorempaa, vanhin kaipaisi ikäistään seuraa. Mutta lapset voisivat jatkaa näin pitkään. Vaimo voisi jatkaa hänkin, hän käy töissä, töitä riittää, asiakkaat asioivat netitse ja puhelimitse. 

Meillä ei ole mitään hätää. Pari kertaa minuun on hiipinyt pentupurnutti, mutta se on hoitunut päivän tai parin ”levolla” , kun viikonloppuna vaimo on ottanut oman osansa lastenkaitsennasta. (Hattu päästä yksinhuoltajille, jotka jaksavat.)

Päivät menevät nopeasti. Tuntuu olevan jonkinlaisessa välitilassa. Ei ole kesäkään vielä. Ehkä pitäisi alkaa kirjoittaa taas kirjaa. 

Nyt on alkanut nostalgisoida poikkeustilan alkua. Edeltävä viikonloppua etenkin, päiviä miinus neljään asti, siis ennen päivää 0 näissä. -1: viimeinen opetuspäiväni Kriittisessä. Mietin käyttäisikö valkoisia puuvillahanskoja töissä. Mietin voiko oppilaille jakaa monisteita, oli koko ajan tietoinen mihin kätensä laittaa.

-2, lauantai, ja -3 perjantai, kun alkoi tulvia viestejä että harrastukset on peruttu. Perjantaina kävin vikaa kertaa kuntosalilla, siellä ei ollut ketään, siivooja kävi desinfioimassa penkkejä. 
-4 Espoon Kirjailijoiden kokous Iso Omenan kirjastossa. Hamstraus alkoi silloin, ja ihmettelin kuinka täysipäisen näköiset tavalliset espoolaisinsinöörit kulkivat ostoskeskuksessa vessapaperijättipakkausten kanssa kuin muina miehinä. Siinä oli jotain kammottavaa, että nuokin, ihan normaalin näköiset ihmiset… Kehen voi luottaa.

Nyt minua huolestuttaa ajatus, että koronaepidemiaa käytettäisiin syynä lisätä kansalaisten seurantaa. Nämä puhelinaplikaatiot, joilla seurataan ihmisten liikkeitä. Hyvä tarkoitus jne. No aina on ”hyvä tarkoitus”, se on epäilyttävä argumentti, Stalinilla ja Hitlerillä oli ”hyvät tarkoitukset”. Ahdistavaa, jos sellainen valta ihmisten yli annetaan jollekin taholle. Se voi päätyä kenelle tahansa tahansa, joka käyttää sitä mihin tahansa. 

Entä ne pysyvät muutokset, jotka korona aiheuttaa? 

Hygienia. En ole koskaan murehtinut sitä, pelännyt kättelyä, isoja konferensseja, suuria ihmispaljouksia tautien takia, yleisen kuntosalin penkkejä.  Olen liikkunut pikku flunssassa siellä täällä, vähän vältellyt kättelyä mutta siinä kaikki. (Palaavathan käsineet kai nyt laajemminkiin käyttöön? Ohuet nahkakäsineet – mikseivät kaikki käytä niitä, ei nyt ole liian kuuma käsineille? Hanskat kädessä ei kajoa naamaansa. )

Tutkitusti taudit tai koettu tautien uhka lisäävät ihmisten psykologista sulkeutuneisuutta ja ksenofobisuutta, neofobiaa, sitä kautta emotionaalista konservatiivisuutta (erotuksena filosofisesta konservatiivisuuden perinteestä). Sellainen trendi on siis tulossa koronan myötä poliittisesti, se on luonnonmukainen seuraus, ja sille tulee tietysti reaktio eli vastaseuraus, vähintäänkin kauhistelu.  

Eniten huolestuttaa, että tämä kiihdyttää digitalisaatiota – siis sanan epäinhimillisessä merkityksessä, siinä että ”ei tarvita” ihmistä. Että ihminen luulee pärjäävänsä ilman ihmistä. Ei pärjää, nyt eikä tulevaisuudessa, sosiaalinen eläin. Homo sapiens ei ole Paguroidea – erakkorapu. Toimittajat jo nyt ihastelevat kirjoituksissaan oivallusta, että kas tässäkään asiassa ei enää tarvitse toista ihmistä, miten hienoa! Koko ajan löydämme lisää asioita, joihin ”ei tarvitse” ihmistä. Ja erakoituminen kiihtyy ja yksinäisyys ja merkityksetön merkityksen etsintä internetistä. Se on surullista.   

No, tämä kuvaus erakkoravusta kyllä täsmää post-koronaihmiseen:

Jos erakkorapu tuntee itsensä uhatuksi, se vetäytyy kuoreensa niin, että kuoren suun sulkee ravun iso saksi.

 

 

Mutta tänään iltapäivästä tulee lämmin, jopa kesäinen, +15 astetta! Lapset viihtyvät pihalla auringossa ilman pipoa. Pistoolikyykkyni ovat voimistuneet tasaisesti, saan tehtyä tuettuna jo pitkiä sarjoja. Ja tyttären istuttama omenansiemen on alkanut versoa.  

Illallinen on tomaatti-kookos-katkarapukeitto thaityyliin. ”Tää maistuu vähän erikoiselta”, poika sanoo. Lapset ovat luontaisesti neofoobisia, avoimuus on isojen, terveiden ja turvattujen ylellisyyttä. Hän suostuu maistamaan katkarapua ”maailman vähiten”, syö bataatit keitosta ja sitten tahti lusikan kanssa hyytyy kokonaan. ”Hienosti maistoit vaikka se on vähän erikoista”, sanon ja lämmitän eilistä lammasta ja perunaa, tuttua ja turvaavaa…

Ja illalla poika haluaa taas kuulla Monte Criston kreiviä