Päivä 51, keskiviikko

Nyt olisi hyvä hetki keskeyttää historia kerrataksemme kaiken jo tapahtuneen.

*

Tulee jotain kivaa mitä odottaa: Varaamme kesäkuulle kotimaanloman, Ilorannan täysihoitolaan. Iloranta on ollut nyt tyhjillään ensi kertaa sataan vuoteen, omistajilla on varmasti olleet jännät paikat. Kesäkuusta alkava rajoitusten purku pelastaa paljon. Meiltäkin – lapset ovat innoissaan, he rakastavat tuttua maaseutukohdetta. Tämä kompensoi Italian-lomaa. Kotimaan koronakesä antaa taloudelle devalvaation veroisen buustin.

#karanteenitaidetta kertoo voivansa julkaista taideteoksemme tilillään lopulta tällä viikolla. En aavistanut heillä olevan näin paljon ruuhkaa, lähetin sen  kolme viikkoa sitten. Karanteenitaideteoksia on julkaistu tilillä kuulemma jo yli 3.000, suomalaiset ovat innostuneet. No, ehdin jo poistaa Instagraminkin tässä välissä. 

Kokeilemme palapelejä mekin:

Niitä ei lasten kanssa ole järkeä tehdä. Aikuinen näkee oikean palan kaukaa ja joutuu turhautumaan kun lapsi ei.  Lautapelaaminen lastenpeleillä on paljon mukavampaa puuhaa.

Tänään vietin neljä tuntia pihalla puutarhassa. Ensin penkanrajain tai kukkapenkkiaita tai mikä vain – sen asentaminen penkan reunaksi oli kuin eyeliner puutarhan silmiin.

Sitten pupu proofing metalliverkolla ja niittipyssyllä. Niittipyssyhän on hieno kapine ja oman tiluksen hoito ihanaa puuhaa. Lopuksi kastelin kukkapenkin ja nurmikon.

Neljä tuntia puutarhassa, siitä valtaosa polvillaan. Olin aivan piesty illalla. Väijyin ikkunasta, kuinka pedot hiipivät koloistaan, kanit, nuo verenhimoiset krookuksenmurhaajat, nököhampaiset miniahmat… kerääntyvät kähisemään keskenään illan juoniaan, mitäs nyt tuhottaisiin khähähää… Halusin nähdä kuinka ne löytävät metalliverkon edestään ja tyssäävät siihen.

Mutta sieltähän ne tulivat läpi, mihin en vielä ehtinyt verkkoa niitata. Aita on vain heikoimman lenkkinsä vahvuinen. Jänikset tuntuvat haistavan heikon lenkin, ne navigoituvat välittömästi sitä kohti.

Olen piesty neljän tunnin urakoinnin jälkeen. Mutta kylläpä on oman puutarhan hoito mukavaa puuhaa…

Päivä 52, keskiviikko

Satoja WordPress-artikkeleita julkaisseena pelkään aina prominenttia ”Julkaise”-painiketta, joka jostain syystä on isompi ja värikkäämpi kuin yli kymmenen kertaa käytetympi ”Tallenna luonnos” ja sijaitsee lisäksi oikeassa alakulmassa niin kuin kaikki ”hyväksy ja mene eteenpäin elämässä” – nappulat tapaavat olla. Nappi ei myöskään kysy, oletko varma että haluat julkaista, mitään varmistinta ei ole. ”Julkaise” on nappi jota olen pelännyt vuosia, siis että ajatuksissani painan sitä. Olen tyytyväinen, etten ole näiden vuosien ja satojen artikkelien jälkeen koskaan haksahtanut tähän WordPressin ilkeään ansaan, se on vaatinut hervotonta tarkkaavaisuutta.

Paitsi nyt se petti viime yönä, jolloin luin unettomana Karamazoveita ja sitten  yhä unettomana otin koneen syliin. Aamulla huomaan, että eilinen luonnokseni on julkaistu. Onneksi olen niin unenpöpperössä ettei edes hävetä.

Mutta Karamazovit, luen sitä todella yhä. Viimeinen sata sivua menossa, tuhat sivua takana. Olen lukenut todella hitaasti ja näykkien, keskimäärin parikymmentä sivua päivässä. Näin se on kestänyt koko koronakevään. Vähän turhankin hitaasti, mutta uudelleenlukiessa se sentään on mahdollista. Myöhemmin lisää.

*

Kiina vastaa Yhdysvaltain ulkoministeri Pompeon väitteisiin, että koronavirus karkasi laboratioriosta. 

– Mielestäni tämä asia tulisi jättää tutkijoille ja lääketieteen ammattilaisille, ei poliitikoille, jotka valehtelevat omien kansallisten poliittisten päämääriensä puolesta, sanoi Kiinan ulkoministeriön tiedottaja Hua Chunying keskiviikkona.

– Herra Pompeo puhuu asiasta toistuvasti, mutta hän ei voi esittää todisteita. Kuinka hän voisi? Sillä niitä ei ole ollenkaan, Hua totesi.

Useimmat tutkijat uskovat, että virus siirtyi eläimistä ihmisiin, todennäköisesti wuhanilaiselta kauppatorilta, jossa kaupattiin villieläinten lihaa.

Pompeo toisti väitteensä vielä keskiviikkona, vaikkakin pienellä varauksella.

– Meillä ei ole varmuutta. On olemassa merkittävää näyttöä siitä, että tämä tuli tuosta laboratoriosta – molemmat väitteet voivat olla totta, Pompeo sanoi.

Kiinan hallitus toivoo, että Yhdysvallat lakkaisi siirtämästä fokusta Kiinaan.

– Yhdysvaltojen pitäisi ensin hoitaa maan sisäiset asiat kunnolla. Tärkeintä on nyt hallita Yhdysvaltojen sisäistä pandemiaa ja kehittää tapoja pelastaa ihmishenkiä, Hua sanoi.

Ehkä vastaus kärsii kielimuurista mutta onpa palikka vastaus. ”Tuo on poliitikko, joten se valehtelee. Ei se voi todistaa mitään. Ei olekaan mitään todistettavaa muuten. Hoitakaa omat asianne. Ihmisiä kuolee, unohtakaa meidät ja katsokaa kuolevia ihmisiä. ”

Nyt on Suomessa koronastrategioista erimielisyyttä. Tutkijaryhmä on jättänyt hallitukselle toisen mielipiteen, jossa tauti pitäisi tukahduttaa valitun ”Hetemäen raportin” hybridimallin sijasta. ”Ihan rehellisesti hallitus on nähden, mitä neuvoja se saa, selvinnyt hirmu hyvin. Koko ajan toivon sitä, että he ottaisivat laajemmalta kentältä tietoa”, sanoo tutkimusryhmän koordinaattori Pirta Hotulainen. Aika hersyvä backhanded compliment… THL:n Mika Salminen taas kiertelee ja kaartelee vastauksessaan, että tavoitellaanko meillä nyt laumaimmuniteettia vai ei. Salminen vaikuttaa virkamieheltä eikä johtajalta. (Ruotsin Anders Tegnell johtajalta.) Ja lisäksi suomalaistutkimusryhmä kiistää Salmisen ja Hetemäen uskon, että rokote saataisiin vasta joskus ensi vuonna. Ryhmän professori Saksela arvelee, että heidän nykyiset rokotekokeensa johtavat rokotteeseen todennäköisesti jo tämän vuoden aikana. Ja niin edelleen.

Nämä asiat ratkeavat sitten aikanaan, että kuka oli oikeassa. Sentään on hyvä että ollaan eri mieliä. Ettei poliitikko vain uskoo virkamiestä joka uskoo poliitikkoa, kuten vaara on. Johtajuutta Suomeen kaipaa, ei virkamiehiä tai poliitikkoja, jotka karkaavat virkamiesten selän taakse. Yhden totuuden maana Suomi on lapsenkengissä. Voimakas julkisen sektorin koneisto ja nöyrä auktoriteettiusko pitävät niissä popoissa yhä.

Kiinnostavana synkronisiteettina asiasta jatkaa Art of Manlinessin podcastin jakso, The boring Decadence of modern society,  jossa kirjailija Ross Douthat esittää länsimaisen kulttuurin olevan stagnaatiotilassa, ”tylsän dekadentti”, voimaton, riskiaversiivinen. (Kuuntelen haastattelun silittäessäni – olen lopulta keksinyt käytön podcasteille.) Dekadenssitila pätee mitattuna niin taloudellisesti (kyky elättää itsensä ei ole noussut, vaikka meillä on enemmän varaa sälään), teknologisesti (penisilliinin jälkeen kaikki tämä jännittävä tech-sälä on vain sälää), kulttuurissa (yhä uusia Marvel -leffoja), lisääntymisessä (vähemmän lapsia), yritysmaailmassa (kaikesta startup-kehumisesta huolimatta suuret suurenevat), jopa pukeutumisessa (Friendien ajoista ihmisten vaatetus ei ole muuttunut) – sekä valtiollisissa instituutioissa (kalsifioituneita pöhöttyneitä, skleroottisia). Ihmiset eivät muuta enää työn perässä kuten ennen (sic) mutta eivät silti osaa rakentaa juuriaan nykyisellekään paikalle (USAn rust belt vastannee pitkälti Suomen maaseutukuntien valtaosaa).

Hyvin kiinnostava argumentti hyvin argumentoituna, piti keskeyttää podcast välillä silittäessäni jäädäkseni ajattelemaan. Dekadenssimme on ”pehmeä tyyny”. Kukaan ei estä meitä tekemästä, yrittämästä, tempaisemasta… mutta kun tyyny on niin mukava ja netistä voi katsoa kivoja ohjelmia…

Lopussa he keskustelevat koronaviruksen seurauksia tälle kaikelle. Miten palauttaa virta takaisin kulttuuriinsa? Yksilöistä se lähtee, ruohonjuuresta, sanoo Douthat: ”Keskellä pandemiaa, istuta puutarha takapihallesi.” 

Synkronisiteetti, sen ilon takia kannattaa lukea, oppia, tutkia, kirjoittaa. Mietin juuri silittämään mennessä, että sitä vain nuoruudestaan katuu, ettei elänyt tarpeeksi väkevästi, yrittänyt itsevarmasti, toiminut rohkeasti ja ympäröinyt itseänsä samanlaisilla ihmisillä.  Että nuorena vaatekaapissa olisi kaksi paitaa, joilla pärjäisi kun pitää mennä… Kuin Dimitri Karamazov hummailemassa Mokrojessa, puolitoistatuhatta ruplaa yhdessä yössä, tanssitytöt hereille keskellä yöllä, mustalaismuusikot paikalle, shampanjaa, konvehteja…

Lisää tuota jungilaista synkronisiteettia: Länsiväylän mielipidekirjoituksessa ehdotetaan tänään kansallispuistoa Porkkalaan. Se oli sitä jo 1938 yhtenä maamme ensimmäisistä, mutta vuokra-ajan jälkeen kansallispuistostatus ei ollut enää ajankohtainen.  Paikat olivat kamalassa kunnossa. Ajoittain kyseessä ei ollut edes piittaamattomuus vaan suoranainen ilkeys. Talon lattialle oli saatettu jättää haisevat terveiset. Kodit oli raiskattu. Näistä olen kuullut ja lukenut surullisia juttuja, varmasti raskaita monille asianosaisille puhua. Ensin koti piti luovuttaa parissa viikossa kesken sadonkorjuun syksyllä 1944. Pysyvästi. Tunnolliset suomalaiset jättivät avaimet naulaan poistuessaan ehkä kiltteyttään, ehkä toivoessaan että asiallisen käytökseen vastataan asiallisesti. 

*

Illalla käyn Bauhausissa hakemassa lisää pupuverkkoa ja Plantagenissa kasveja ja multaa. Istuta puutarha…

Ennen lasten nukkumaan menoa katsomme uuden jakson Pientä talo preerialla. Onpa taitavaa draamaa. En ihmettele, että tämä on ollut suosittua ja nyt klassikko. Konfliktit ovat primaalisia ja ulkoisia. Tämä on sitä väkevää kulttuuria. Selviäminen antaa elämälle merkityksen, kultaakin kalliimman. Ei mitään ”kipuilua” ja vaikeilua sun muuta nykydraamaa, jossa ei olla ihan tyytyväisiä itseen ja kumppaniin, kun ei olla löydetty itseä ja itse itse itse, aina sukat väärissä jaloissa.  Preerialla kyseessä on selviäminen, kunnia ja häpeä, ihmisyys… se kuvaa hyväluonteisia ihmisiä vaikeissa tilanteissa: eikä, miten se tuosta selviää?!. Parhaan draaman ainekset jo Aristoteleellä – hyvä ihminen joutuu kärsimään. Ei ”mälsä egoisti kipuilee”. 

Kun Michael Landonin näyttelemä isä tippuu alas puusta, koko kotisohvamme voihkaisee kauhusta. 

Balsamia, toistan itseäni, balsamia koronakevääseen.