Kesällä 1971 Gore Vidal kirjoitti New York Review of Booksiin eräästä romaanista kritiikin, jossa teki sivumennen hyökkäyksen kollegaansa Norman Maileria kohtaan. He olivat olleet lupaavilla tukkanuottasilla jo jonkin aikaa, mutta nyt Vidal meni rönsyssään yhdistämään Henry Millerin ja Norman Mailerin sarjamurhaaja-psykopaatti Charles Mansoniin. Vidalin mukaan Mailerin naiskuva oli vain asteen päässä Mansonista, suoraa jatkumoa. Hän tarjosi tästä kolmikosta nimitystä ”3M”.

Mailer raivostui.

Parivaljakko kohtasi toisensa suorassa televisiolähetyksessä. Ilahduin kun löysin äskettäin Youtubesta otteen tuosta illasta, neljä minuuttia suurenmoista, käsikirjoittamatonta show’ta, television taidetta:

Mailer on kirjoittanut Dick Cavett show’n illasta oman versionsa (se löytyy esim. kokoelmista Pieces and Pontifications ja Time of Our Time), ja se on hieno reportaasi ajalta, jolloin kirjallisuudessa oli vielä uhkaa. Yleisö ei sitä näe, mutta Mailer paljastaa kertomuksessaan, että ennen lavalle nousua miehet olivat ottaneet jo yhteen fyysisesti.

Vidal oli tullut tervehtimään Maileria takahuoneessa laittamalla kätensä lempeästi tämän niskalle. Muutaman piripintaisen cocktailin ottanut Mailer ei ollut tähän sovinnolliseen eleeseen tyytyväinen. Hän ei ollut täällä kaveeraamassa, vaan puolustamassa itseään. Joten Mailer tapautti Vidalia poskelle. Ei mikään varsinainen lyönti, yksi taputus vain.

Vidal yllätti Mailerin vastaamalla samalla lailla.

Missä vaiheessa Mailer iski Vidalia päällään.

Norman smiled. He leaned forward and looked pleasantly at Gore. He put his hand to the back of Gore’s neck. Then he butted him hard in the head.

Vidal asked him if he was crazy. ”Shut up”, said Mailer.

Vidal now declared that Mailer was absolutely mad and violent!

”I’ll see you on the show”, Mailer replied quietly.

Minua pitempään kirjallisuuspiireissä kahlanneet: tapahtuuko tällaista meillä? Tässä ei ole kyse humalaisesta menestyshumoristista, joka haastaa kavereita reippaaseen painiskeluun. Tämä on sulaa, hallitsematonta aggressiota.

Vuosikymmeniä myöhemmin Vidal kirjoitti Mailerille kauniin muistokirjoituksen. Hän totesi siinä kunnioittaneensa Maileria eniten kaikista aikalaisistaan: Mailer oli mies, jonka viat, vaikkakin moninaiset, pikemminkin lisäsivät kuin vähensivät hänen saavutuksiaan.

Cavettista taas löytyy tuore internethaastattelu, jossa hän väittää, että Mailerilta puuttui huumorintajua. Epäilen, että hän ei tässä kohtaa ihan ymmärrä Maileria. Ainakaan tuona iltana Mailerin heikko esiintyminen ei johdu huumorintajun puutteesta. Se johtuu siitä, että hän on raivoissaan. Hän taistelee vastaan sitä hyvin alkuperäistä ja mahdollisesti monille lempeille ihmisille vierasta impulssia, joka käskee häntä repimään vihollistensa kurkut auki. Hän hallitsee sen enimmäkseen melko hyvin (Janet Flannerin läsnäolo auttaa, cocktailit haittaavat), mutta hänen päänsä humisee adrenaliinista ja täyttyy nöyryytyksen pelosta. Silloin on vaikea löytää huumoria.

Vähän sen kohdan jälkeen, johon video päättyy, Mailer pääsee pitämään puheen, jolla selittää käytöstään.

…I’ve been so bold to pretend to be the presumptive literary champ, whether I deserve to be or not. The reason people always talk about me in relation to Hemingway is just that Hemingway at a certain point said to himself with his huge paranoia, ”They’re going to kill me for this but I’m going to be the champ, it’s all I care about.” And he shifted the course of American letters because up to that point people who wrote books were men of letters, they were gentlemen, they wrote books, and Hemingway said: ”No, people who write books take as much punishment as prizefighters and one of them has to be a champion.”

Now, in Hemingway’s time there were great writers… […] Our time has been much more complicated and there hasn’t been many really extraordinary writers around, and I have presumed with all my extraordinary arrogance and loutishness and crudeness to step forth and say ”I’m going to be the champ until one of you knocks me off”.

Well fine, but you know, they don’t knock you off because they’re too damned simply yellow, and they kick me in the nuts, and I don’t like it.

Ehkei hedareita, mutta tällaista intohimoa kirjallisuus kaipaa kuin happea.