Suomi junan ikkunasta: pellon keskelle on rakennettu laatikoita: kerrostaloja, ostoskeskuksia, marketteja, kaikki näyttävät uusilta ja silmät kiinni piirretyiltä ja ympäri maata samanlaisilta.

Bussipysäkeillä pyörii mainoskampanja, että muualla tässäkin kohtaa olisi kartano, mutta täällä sentään pääsee nettiin. Monissa muissa maissa onkin ikivanhoja katedraaleja täynnä kuolemattomia mestariteoksia historian merkkimiesten hautojen vieressä. Meillä on näitä ujoja laatikoita, jotka lymyilevät metsiköiden keskellä, ja jos jokin on ikivanhaa, se on sata vuotta. On hölmö ylpeilyn aihe, että pääsee tappamaan aikaa älypuhelimeensa, mutta on mainoksessa totta toinen puoli.

Suomalaiset ovat rakentaneet tänne pohjoisen perukoille rikkaan, toimivan ja turvallisen yhteiskunnan ja millä lahjoilla? Puilla? Meidän luonnonvaramme ovat Golf-virta, jonka ansiosta täällä on kylmää ainoastaan kymmenen kuukautta vuodesta, ja sitten metsät. Puu on hädin tuskin edes luonnonvara, se on vain luontoa.

Ei ole häävejä kortteja jaettu meille. Mutta hyvin on käsi pelattu, kiitos vain.

Ehkä se luonnonvara on tämä kansa. Suomalaiset ovat kiinnostava yhdistelmä nöyryyttä ja itsepäisyyttä, kuuliaisuutta ja herravihaa, kilttiä tunnontarkkuutta ja pikaista sisuuntumista. Se on paradoksaalinen parivaljakko, mutta se paradoksaalisuus tekee meistä kiinnostavia ja se meistä tekee meitä.

Saattaa hyvin olla, että kansallisuuteen perustuva valtio on korkein toimiva järjestymisen muoto ihmiselle. Se mahdollistaa yhteyden ja tietyn perusvarmuuden. Kulttuurintutkimuksessa meitä opetettiin määrittelemään vastakulttuurin ja kokonaan erillisen kulttuurin ero. Saman kulttuurin alle mahtuu kirjo eri mielipiteitä ja vastakulttuureitakin, mutta vastakulttuuritkin ovat eri mieltä samoista asioista. On suuremman työn takana kokea yhteyttä sellaisen kanssa, joka ei tiedä mistä puhutaan. Ehkä ei ole yhteistä kieltä mutta ei myöskään yhteistä kulttuurista kieltä. Sitä ei intensiivikursseilla opikaan.

Kansallisvaltio on sellainen, jossa ihmiset ovat eri mieltä samoista asioista: Kekkosesta, jatkosodasta, Lenita Airistosta, snapsilauluista, Cheekistä, kuinka iso juttu Globen 95 oli, jne. Mutta ihmiset tietävät mistä puhutaan, kun näistä puhutaan. Ihmisillä on niistä kokemusta ja mielipiteitä, ja erikin mielipiteillä on yhteistä pohjaa, arvoja tai historiaa, joka yhdistää heitä.

Näkisin mielelläni enemmän sellaista ajattelua, joka miettii Suomea kokonaisuutena. Ei vain miten tämä yksittäinen laki ja päätös sopii omalle eturyhmälle, vaan miten se vaikuttaa kansaan kokonaisuutena, siihen miten kansa toimii tai ei toimi yhtenäisenä.

Syksyllä Helsingin Kampissa minua vastaan käveli joukko eteläeurooppalaisen näköisiä nuoria, jotka näyttivät olleen matkamuisto-ostoksilla. Oli Suomi-hupparia, siniristilippulippistä ja Kimi Räikkös -paitoja. Tajusin että onpa nolo juttu, enkä edes tarkoittanut niitä Räikkös-paitoja, vaan sitä, että miksen minä kehtaa pukeutua oman maani lippuun, jos nuokin voivat. Jos me emme itse arvosta itseämme, kuka muu sen muka tekee.

Minulta on vaatinut pitkän matkan päästä väleihin oman isänmaallisuuteni kanssa. Olin teininä hirveän tyypillinen nuori anarkisti eli omasta mielestäni hirveän erikoinen. Suhtauduin kaikkeen suomalaiseen vihamielisesti ja tarvitsin sitä lähinnä, että voisin kapinoida sitä vastaan. Ei minulla varsinaisesti ollut perusteluja edes, enkä varmasti miettinyt mitä sitten – mitä siitä seuraisi, jos koko höskän raijaisi roskiin.

Vielä nykyäänkin sitä välillä katselee kirkkaanoranssia Apsi-asemaa ja maanmiehiä sen edessä päässään pipo jossa lukee ISÄNTÄ, ja toteaa itselleen, no, nyt kävi näin. Mutta niin, niin kävi, enkä olisi minä jos olisi käynyt muuten. Ja nuoret anarkistit, muistakaa tämä: joka maassa on omat Apsinsa. Siis jos asiat ovat todella hyvin.

Keski-ikäistyminen on sitä, että alkaa nuoruus taas kiinnostaa. Alkaa hyvitellä nuoruutensa syntejä. Ehkä tämä kävi ripittäytymisestä.

Hyvää itsenäisyyspäivää.