hyvä elämä

Miten pelastaa vasemmisto ja syödä Perussuomalaisten kannatus pois

/ JK / 30 kommenttia

Eduskuntavaalien jälkeen esseekirjamme arvokonservatismin noususta on entistäkin ajankohtaisempi. Kaikilla mahdollisilla akseleilla, joille eduskuntavaalituloksen voi asettaa, selkein voittaja näissä vaaleissa voisi olla kansallismielisyys ja selkein häviäjä sen vastakohta, kutsutaanko sitä sitten kansainvälisyydeksi.

Historioitsija Niall Ferguson huomautti osuvasti, että jos Marxille uskonto oli oopiumia, silloin kansallisuusaate oli keskiluokan kokaiini. Aate ja aate, käytännössä kyseessä lie pikemminkin jonkinlainen tunteellinen preferenssi. Mutta se näyttää voimakkaalta, ja sillä on myös hyvät puolensa.

Tässä on idea, miten maltillinen vasemmisto voisi pelastaa laskevan kannatuksensa ja miten Perussuomalaisten, tuon uuden hallitsevan työväenpuolueen, kannatusta voitaisiin syödä pois. Paljon luvattu, mutta helppo pilleri niellä tämä ei sentään tule olemaan.

SDP vs. PS

vaalit-2015-kaksintaistelu-rinne-soini-24

Eräs ratkaiseva ero SDP:n ja Perussuomalaisten välillä on se, että PS on, ainakin imagoltaan, suomalaisille solidaarinen. PS edustaa sisäryhmäajattelua: on sisäryhmä (me) ja ulkoryhmä (ei-me, eli muut). PS:n sisäryhmä on kansallinen, eli maailma PSn mukaan jakaantuu meihin (suomalaiset) ja muihin (ei-suomalaiset).

SDP ei nähdäkseni jäsennä maailmaa näin. Vanha vasemmiston sisäryhmä oli kansainvälinen työnväenluokka ja ulkoryhmä porvaristo, hallitseva luokka. Vanha vasemmisto oli siis solidaarinen työväenluokalle ympäri maailman, siis ainakin teoriassa. Nykyvasemmistolla ei oikein ole selviä sisä/ulkoryhmiä.

Tässä on ratkaiseva ero. Kansallinen solidaarisuus on helppoa, se tulee ihmisiltä helposti. Kansallinen solidaarisuus on etnisesti homogeenisessa kansassa eräänlaista laajennettua nepotismia eli ”omien suosimista”.

Nykyään edistynyt vasemmisto ei oikein ehkä edes osaa nähdä maailmaa sisä/ulkoryhminä. (Toki oma kupla voi muodostaa myös sisäryhmän). Kansallisessa sisäryhmäajattelussa vasemmisto näkee heti kansallissosialismin haamun. Sen mielestä maailman jakaminen meihin ja muihin on ensi askel natsismiin. ”Persut on natseja”, olen kuullut monen älykkäänkin vasemmistolaisen suusta. Ehkäpä Karl Popperkin olisi siis natsi:

”Emme voi rakastaa ’abstraktisti’, voimme rakastaa vain niitä jotka tunnemme. Niinpä jopa parhaimpiin tunteisiimme, rakkauteen ja myötätuntoon vetoaminen vain jakaa ihmiset erilaisiin kategorioihin. Ja tämä pätee vielä paremmin vähäisempiin tunteisiimme ja intohimoihimme vedottaessa. ’Luonnollinen’ reaktiomme on jakaa ihmiskunta ystäviin ja vihollisiin; niihin jotka kuuluvat heimoomme, emotionaaliseen yhteisöömme, ja niihin jotka ovat sen ulkopuolella; uskoviin ja uskottomiin; maanmiehiin ja muukalaisiin; luokkatovereihin ja luokkavihollisiin; johtajiin ja johdettaviin.” (Avoin yhteiskunta ja sen viholliset)

Vapaana historiamme traumoista voisimme nähdä, että on tarkkailuharha leimata kaikki sisäryhmäajattelu natsismiksi. Sisäryhmäajattelu on todella hirveän vahva piirre ihmisessä. Tuskin hirveästi kärjistän, jos sanon, että edeltävinä aikoina kaikki kansat ovat pitäneet omaa kulttuuriaan erilaisina ja vieläpä vähän parempana kuin muiden kulttuureja — ainakin parempana heille itselleen. Kulttuuriantropologiaa opiskellessa noteerasin, kuinka monen kulttuurin itsestään käyttämä nimitys on ”hyvät ihmiset” tai ”oikeat ihmiset” – ja naapurit olivat tietysti lähes aina barbaareita ja kannibaaleja.

Mutta edistynyt nykyvasemmisto ei lähetä sitä miellyttävää viestiä, jonka mukaan me olisimme hyviä ja meidän oma kulttuurimme olisi parempi kuin muiden. Sitä pikemminkin leimaa monikultturismi.

Monikultturismi lie nykyvasemmiston lähin korvike kansainväliselle työväenluokan solidaarisuudelle. Täydellistä vastiketta sisäryhmälle ei nykyvasemmistolla tunnu olevan, ulkoryhmä kyllä — leimallisempaa nykyvasemmistolle on vastustaminen, kansallismielisyyden vastustaminen.

Käytän sanaa ’monikultturismi’, koska kyseessä on enemmän kuin vain monen kulttuurin läsnäolo. Monikultturismi on myös enemmän kuin vain ihmisten vapaa liikkuvuus rajojen yli. Monikultturismi ei myöskään ole arvo, se ei ole synonyymi esim. suvaitsevaisuudelle, vaikka se voi siltä vaikuttaa. Se on ideologia, maailmankatsomus. Monikultturismi on melko tuore maailmankatsomus, jonka mukaan meidän kulttuurimme ei ole meidän maassamme millään yksinoikeudella, se ei ole parempi kuin muut kulttuurit, ja muiden kulttuurien edustajia tulee ottaa maahan ja tukea näiden kulttuurien olemassaoloa täällä tuputtamatta heille meidän arvojamme. He ovat kaikki yhtä meitä kuin me. Tai siis me, ei ole olemassa heitä, kaikki olemme yhtä me.

Ihmiset ovat tietysti aina liikkuneet jonkin verran, ja erilaiset kulttuurit ovat eläneet rinnakkain, mutta minkä monikultturismi muuttaa, on tämä arvorelativistinen suuntautuminen, jossa kaikki ovat nyt tasa-arvoisia ja eri kulttuurien lisääntyminen ei ole välttämätön paha, vaan poliittinen tavoite. (1)

Hyvinvointivaltion edellytykset

Sisäryhmän kesken on hirveän paljon helpompi jakaa. Oikeastaan hyvinvointivaltio ja tulonsiirrot perustuvat ajatukselle ”noin voi käydä minullekin”. Voimme sairastua ja joutua työttömäksi, joten on helppo kannattaa ajatusta, että maksamme rahoistamme veroja sairaiden ja työttömien hoitoon. Meillä on lapsia ja kasvamme vanhoiksi, joten suostumme antamaan rahaa lapsien ja vanhusten hoitoon. Kun näemme alkoholistin kadulla, mietimme oman sukumme alkoholistia tai ehkä omaa juomistamme ja toivomme, että alkoholisteilla olisi mahdollisuus hoitoon ja niin edelleen.

Mutta meille ei voi käydä niin, että yhtäkkiä muuttuisimme afrikkalaiseksi muslimiksi.

On paljon korkeampi kynnys antaa omista rahoistaan ihmisille, joihin emme koe yhteyttä. Ja vielä korkeammaksi kynnys muodostuu, kun afrikkalaisen muslimin auttaminen ei enää olekaan hyväntekeväisyyttä (josta saamme sentään hyvän mielen), vaan meille annetaan ymmärtää, että hänen kulttuurinsa on meille nyt yhtä tärkeä kuin oma suomalainen kulttuurimme, ja jos et kannata hänen kulttuurinsa tukemista tasa-arvoisena, olet arvoton ihmishylkiö.

Tätä edistynyt vasemmisto tekee monikultturismilla.

Hyvinvointivaltio tarvitsee yhtenäiskulttuuria, koheesiota ja luottamusta. Laulua väännelläkseni, ei synny hyvinvointivaltiota ilman yhtenäiskulttuuria. Ei synny yhtenäiskultturia ilman tunnetta, että toiset ovat samanlaisia kuin minäkin. Nykyään vasemmisto lähinnä pilkkaa yhtenäiskulttuuria taantumuksellisena jäänteenä ja ylistää erilaisuutta. Se on minusta käsittämätöntä, jonkinlainen uusvasemmistolainen irrationaalinen trauma kansallissosialismista. Vasemmisto todella näyttää tuhoavan omia edellytyksiään.

Kansallisaatteen vastakohta ei reaalimaailmassa näytä olevan koko ihmiskunnan veljeys, vaan omiin klikkeihien, sukuihin, lahkoihin ja heimoihin hajoaminen – ja antagonismi toisia vastaan. Juuri tätä heimoutumista ja tribalismia vastaan modernit kansallisvaltiot perustettiin, ja niiden takia monet kolmannen maailman valtiot eivät ole nousseet köyhyydestä. Jos omista rahoista ei makseta veroja valtiolle, ne pidetään itsellä tai maksetaan omalle klaanille tai lahkolle, ei ihmiskunnan yhteiselle pankkitilille. Nämä ovat ne reaaliset vaihtoehdot.

Edistynyt vasemmisto pitää nykyään rasismina perinteistä kansallista sisäryhmä/ulkoryhmä-jakoa. Vasemmiston tarkoitus on tietysti hyvä ja kaunis, mutta en ole ollenkaan varma, että se reaalimaailmassa kannattaa. Voimakkaalla rasisti-haukkumasanalla uhataan kansaa. Minkälainen puolue haukkuu äänestäjiä? Sellainen, joka tulee häviämään.

Vasemmisto pitäisi pelastaa monikultturismilta ja suomalaisen yhtenäiskulttuurin pakkomielteenomaiselta vastustamiselta, jos se aikoo pelastaa itsensä. Muuten vaarana voi nähdäkseni olla sen potentiaalisen äänestäjäkunnan jatkuva vuotaminen muille puolueille: paitsi Perussuomalaisille, joka sisäryhmäideologisena esittäytyy suomalaisille solidaarisena työväenpuolueena, myös liberaalille oikeistolle, koska vaikka Kokoomuskin haluaa maahan lisää muita (töihin), se antaa suomalaisten pitää omat rahansa, eikä siirrä niitä muiden tukemiseen. Hyvinvointivaltio ehkä menetetään, mutta veroprosentti tippuu. Yhteiskunta eriarvoistuu, mutta suomalaisia arvoja ei haukuta. (2)

Minusta se on laiha lohtu. Tulevaisuus näyttäytyy tällä hetkellä oikeistolaisemmalta. Ihmiset hajoavat omiin piireihinsä, pahimmassa tapauksessa jäävät yksin. En ole siitä innossani, koska en usko ihmisen olevan onnellinen yksinäisenä atomina. Se kansallinen yhtenäisyys, mikä Suomessa on ollut ainutlaatuista, on tuhouduttuaan ehkä mahdoton palauttaa. Pihojen ympärille tullaan rakentamaan aidat Suomessakin. Ne ovat luottamuksen hautakiviä.

(Jos fraasille kansallinen yhtenäisyys joku äsken nauroi, todennäköisesti nauraja edusti vasemmistoa – se on todellakin hullunkurista. Käsittelen tämän hullunkurisuuden taustoja MMSSO-esseessä.)

Osa maltillisen vasemmiston potentiaalisista äänestäjistä vuotanee myös päinvastaiseen suuntaan, radikalisoituu pois SDP:stä Vihreisiin ja Vasemmistoliittoon taistelemaan kuvitellun natsismin nousua vastaan. He haluavat sitä enemmän ja näkyvämpää monikultturismia, mitä enemmän muut kyllästyvät monikultturismiin ja rasistiksi haukkumiseen. Kompensoidakseen pahojen rivisuomalaisten ahdasmielisyyttä he itse suosivat ulkomaalaisia ja kehuvat näitä. Koska muita kulttuureita kritisoidaan, he kompensoivat kritisoimalla suomalaisuutta ja sulkemalla silmänsä muiden kulttuureiden ongelmilta. Lyhyellä aikavälillä tällainen yhtenäisyyttä tuhoava kulttuurisota voi rekrytoida heidän riveihinsä äänestäjiä, pitkällä aikavälillä se näyttää itsetuhoiselta. (3)

Ihminen näyttää olevan nurkkakuntainen ja patrioottinen — jopa suomalainen ihminen. Mutta isänmaallisuuskin voi olla hyvin valistunutta, ja isänmaallisuutta tarvitaan verojen maksamiseen.

Tietenkään tämä ei ole mikään kattava ratkaisu kaikkeen: tämä on vain yksi asia monien vaikuttajien joukossa. Mutta tämä on myös asia, jota ei tohdita kovin usein nostaa esiin, ja siksi oli tärkeää kirjoittaa siitä. Tämä on myös asia, joka olisi ehkä vähän vähemmän vaikea ratkaista kuin vaikka globalisaatiokehitys ja työn automatisoituminen.

—
Lisää mm. tästä aiheesta: esseekirjamme Mitä mieltä Suomessa saa olla kustantajan verkkokaupassa. 

Kirjan Facebook-sivut: https://www.facebook.com/pages/Mit%C3%A4-mielt%C3%A4-Suomessa-saa-olla/1538485883078242

PS: Suosittelen myös ekonomisti Paul Collierin kirjaa Exodus, josta olen keskeisen argumentin samaistumisesta anastanut (4). Myös Multiculturalism-sivun lopusta löytyy tukea väitteilleni yhtenäiskulttuurista ja veronmaksusta.

********************Alaviitteet:

(1) Arvorelativismi on oikeasti hyvin älykäs havainto. Se on etenkin antropologi Franz Boasin lanseeraama ajatus, joka on parhaimmillaan jonkinlaisena tietoteoreettisena mallina. Sen mukaan emme voi arvostella toisen kulttuurin tekoja, koska teemme sen väistämättä omista kultturisista käsityksistämme ja arvoista käsin. Mitään yhteismitallista kulttuurineutraalia arvoasteikkoa ei voi olla, joten kyseessä on aina omenoiden ja appelsiinien vertailu.

Kuten sanottua, tämä on parhaimmillaan hyvin aikuista ajattelua. Mutta käytännössä se tuntui aina silloin opiskeluvuosina ja tuntuu nykyäänkin ajautuvan  aina siihen, että toisia kulttuureita ei oikein tulisi arvostella. Ja, käytännössä, se hirveän usein johtaa jonkinlaiseen käänteiseen syrjintään, jossa omasta kulttuurista nähdään heikkoudet ja muista hyvät puolet. Samoin, käytännössä, monikultturismin seuraus tuntuu hyvin usein olevan positiivinen rasismi tai etnomasokismi, eli muiden kulttuurin näkeminen hyvänä ja omasta näkyy lähinnä virheitä. Teoria ja käytäntö tuntuvat tässä olevan harmillisen kaukana toisistaan. (Tiedän kokemuksesta, olin antropologian opiskelijana aika stereotyyppinen länsimaat pilaa kaiken -tyyppi.)

  (2)= Vasemmistolle ’eriarvoistuminen’ tarkoittaa epätasaista tulotasoa. Tässä sanaa käytetään konkreettisessa merkityksessä erilaisten arvomaailmoiden lisääntymisenä. Vasemmisto ajaa erilaisten arvomaailmojen lisääntymistä ja usein halveksuu yhtenäiskulttuuria. Käytös on juuri vasemmistolle itsetuhoista, koska yhtenäiskulttuuri on hyvinvointivaltion paras kaveri.

(3) = Monikultturismi-ideologian ytimessä tuntuu olevan omituinen ristiriita: toisaalta ollaan kulttuurirelativisteja eli mikään kulttuuri ei ole toista parempi; toisaalta uskotaan, että muut kulttuurit luopuvat itsestään omista arvoistaan tutustuessaan meihin ja huomatessaan meidän arvojemme olevan parempia. Usein tunnutaan oletettavan, että toisten kulttuurien käsitys esimerkiksi naisten roolista muuttuu, kun he näkevät kuinka mukava oma tasa-arvokäsityksemme on (ts.: parempi kuin heidän). Tässä on paljon toiveajattelua, ja vielä toiveajattelua, joka tosiaan on ristiriidassa monikultturismin itsensä kanssa: ikään kuin voisi olla monta erilaista kulttuuria, joilla kuitenkin olisi samat arvot kaikilla – samat vasemmistolaiset arvot. Ikään kuin kulttuuri olisi pelkästään vaatetusta ja ruoanlaittoa. Ikään kuin ihmiskunta vääjäämättä ajautuisi kohti vasemmistolaisia arvoja jonkin historiallisen hengen ohjaamana, vaikka vasemmisto on meilläkin heikennyt jo puoli vuosisataa.

(4) La Rochefoucauld esitti ajatuksen muutama vuosisata aiemmin: ”Sääli on usein omien kärsimystemme tuntemista toisten kärsimyksissä. Se on huolekasta niiden onnettomuuksien aavistelua, joihin voimme suistua. Me annamme apua muille sitoaksemme heidät antamaan sitä meille vastaavissa tilaisuuksissa. Ja nämä palvelukset, joita me heille teemme, ovat oikeastaan etuja, joita me ennakolta luomme itsellemme.” Mietelmä 264.

Edit 25.4.: Joku piraattisivusto on kopypastannut tämän kirjoituksen omille sivuilleen minulta lupaa kysymättä. Jos törmäätte kirjoitukseen muualla, tiedätte, että ei se olisi lupaa saanutkaan.

Miksi en ole bloggaillut

/ JK / 4 kommenttia

Jos olet sitä tyyppiä, joka on allerginen ensimaailman ongelmille eli meidän ongelmillemme, älä lue tätä vaan tutustu tähän.

En ole paljon bloggaillut viime kuukausina sen takia, että kotitietokoneeni hajosi ja jouduin ostamaan uuden kotitietokoneen. Kirjoitan blogia kotikoneella, en työkoneella, koska työhuoneella teen töitä. Uusi kotikone on  huonoin tietokoneeni koskaan. Se on hidas, siinä on Windowsin uusi käyttöliittymä, ohjelmat ovat erilaisia, Open Officea ei esim. voi avata kahta kertaa, eikä erikseen ”Exceliä” ja ”Wordia” jne. Tämän koneen käyttö on kuin ohuella jäällä kävelyä: milloin tahansa kone voi tehdä minulle mitä tahansa, eikä se tunnu tekevän mitä haluan, ainakaan nopeasti. Näppäimistö on elämäni huonoin: teen sillä kirjoitusvirheitä kuin lukihäiriöinen ja kirjoittaminen on korjaamisen vuoksi hidasta ja epämiellyttävää.

Kotikoneeni hajoaminen sai minut ymmärtämään tietokoneiden kuolevaisuutta niin, että olen alkanut jo etukäteen murehtia sitä päivää, kun työtietokoneeni joskus hajoaa. Olen sillä kirjoittanut kohta kolme romaania, ja olisin valmis maksamaan uuden tietokoneen hinnan siitä, että saisin käyttää sitä konetta loppuikäni.

Koko tämän ATK-liiketoimintamallin voisi kääntää rehellisesti ympäri niin, että maksaisimme nörteille suojelurahaa siitä, että emme joudu ottamaan vastaan heidän uusia keksintöjään ja new and improved ohjelmistojaan, joiden tarkoitus on työllistää heitä suojatyöpilvipaikkoihinsa keksimään näennäisiä parannuksia, joiden parannusten seuraus on vain meidän nöyryyttäminen. Tietotekniikka on nörttien kosto. He nauravat kaulahaiveniin, joita eivät ole partaa ajaessa huomanneet, kun me joudumme opettelemaan heidän uusia keksintöjään. Että joudumme maksamaan siitä, kun joudumme ottamaan näitä käyttöön, on jo hyväksikäyttöä.

ATK:n olemus on buddhalaisittain dukkha, kärsimys. Kärsimys johtuu tyytymättömyydestä ja jatkuvasta vaatimisesta joka sen aiheuttaa. Emme ole sen tyytyväisempiä uusilla koneilla ja ohjelmilla, koska vaatimustasomme vain nousee samaa tahtia. Asiat muuttuvat keskimäärin helpommiksi, mutta yhtä lailla vaadimme aina vain helpompaa ja raivoamme yhä pikkumaisemmin siitä, että jokin ohjelma ei lataudu omaan ikkunaansa tai jostain näytön sivusta pomppaa esiin jokin uusi palkki, jota kukaan ei halua. Hedonistinen juoksumatto pyörii vain kovempaa, maisemat eivät parane. ATK tekee meistä huonompia, vaativampia, ylpeämpiä ja mulkumpia. Kuvittelemme ureakefalisesti että meillä on oikeus saada kaikki heti, ja nörtit keksivät ”työkseen” yhä uusia ja uusia juttuja, joihin meillä on sitten muka oikeus. Ei ole.

WordPress on myös muuttanut tilastosivut siksi että he vaikuttaisivat dynaamisemmilta ja nuorekkaammilta ja seksikkäämmiltä ja näin houkuttelisivat dynaamisia ja seksikkäitä käyttäjiä ja sijoittajarahoja tai jotain. Kaikki ATK tehdään nykyään teineille ja teinien houkuttelemiseksi ja aikuisten muuttamiseksi teineiksi. Ja se toimii. Uuden tilastosivun seurauksena olen lakannut seuraamasta blogin tilastoja ollenkaan, koska en koe että minun pitää opetella käyttämään uutta sivua, jota en koskaan halunnut. Olisin voinut maksaa pari dollaria suojelurahaa WordPressin nörteille säästyäkseni näkemästä heidän uutta seksikästä sivuaan. Tosin olisin siitä jurputtanut, koska olen oppinut vaatimaan kaiken ilmaiseksi, koska nörtit antavat ja haluavat kaiken ilmaiseksi. Seuraavaksi WordPress aikoo vaihtaa minut ”paranneltuun postittamiskokemukseen” (improved posting experience), josta ne ovat yläpalkilla pelotelleet jo kuukausia, mutta vielä toistaiseksi vaihtaminen ei ole ollut pakollista. Ne tekevät minulle mitä haluavat. ATK nöyryyttää ja vähentää oman agenssin tunnetta, mikä aiheuttaa masennusta. Tätä masennusta voi väistää vain jos on a)omaa luonnostaan äärimmäisen neofiiliset aivot, joiden mielestä on kiva käyttää aikaa uuden opetteluun työnteon sijasta; tai, jos et voi vaihtaa aivojasi vielä, b)työn tekemisen sijasta opettelet itsekin nörtiksi, jolloin hallitset ATK:ta ja voit näin ollen nauraa olevasi parempi kuin kaltaiseni luuserit, jotka eivät hallitse ATK:ta. Nörttien kosto siis.

Tää uusi paranneltu postittamiskokemus on niin seksikäs, etten voi millään hillitä itseäni, nörtit…!

 

Ensimaailman ongelmat ovat oikeita ongelmia, ja se niissä onkin naurettavaa – ei, että ne muka eivät olisi oikeita ongelmia, vaan että tällaisia ongelmia me olemme aiheuttaneet itsellemme: viheliäisen surkeita matalia pikkuriikkisiä pikkumaisia ongelmia, jotka tekevät meistä samanlaisia.

Lyhyesti, ei huvita blogata ja hävettää kertoa tämä. Häpeän käännän hillitömäksi  purkaukseksi jotain oletettuja vihollisia ”nörttejä” kohtaan. Olen kuitenkin lisännyt tänne uuden Sivun (se tarkoittaa yläpalkin luetteloon uutta juttua), Mitä mieltä Suomessa saa olla. Se kertoo esseekokoelmasta, jota olen ollut mukana toimittamassa ja kirjoittamassa. Se ilmestynee Minervalta viikolla 12, eli maaliskuun jälkipuolella.

Ja ensi syksynä ilmestyy romaanini. Syksyn katalogeja ollaan tekemässä, joten tiedotan romaanista lisää pian.

Jari Ehrnrooth, vapaus ja tulevaisuus

/ JK / 1 kommentti

Halusin nopeasti jakaa tämän HS:ssa ilmestyneen Jari Ehrnroothin haastattelun. Jaakko Lyytinen kirjoittaa siinä Ehrnroothin kirjasta Toivon tarkoitus.
http://www.hs.fi/kulttuuri/a1420782889868?jako=2322274d3232db0624eea715c84cd7b0&ref=fb-share

”Näin kuuluu Ehrnroothin ydinväite: Läntinen ihminen on saavuttanut vapauden, rauhan ja aineellisen turvan. Samalla kulttuurin henkinen tila on taantunut pakanallisten kulttiuskontojen asteelle. Onnellisuuden tavoittelu asettuu oikeamielisyyden edelle ja voittamisen palvonta korvaa moraalisen itsetutkiskelun.”

Olen oppinut itse ymmärtämään tämän vasta viime vuosina enkä mitään muuta kautta kuin opiskeltuani sitä, mistä kristinuskossa on kysymys. Nähtävästi Ehrnrooth on oppinut tämän samaa tietä. Klassinen vapauskäsitys on vapautta pahasta ja vapautta tehdä hyvää. Nykyinen vapauskäsityksemme on, että kaikkien pitää saada tehdä mitä haluaa. Ajatus on tosiaan pakanallinen ja vieläpä esihelleeninenkin, merkityksessä: mitä taantumuksellisin. En jatka aiheesta enempää nyt, koska jatkan siitä tulevassa romaanissani, jota työstän nyt täysillä. Niin, keväällä ilmestyvissä esseissäni myös. Lainaan David Bentley Hartia:

”Klassisemman – niin pakanallisen kuin kristillisenkin – käsityksen mukaan todellinen vapaus oli erottamaton osa ihmisen luontoa: todella vapaa ihminen oli toisin sanoen vapaa toteuttamaan oikeaa ’olemustaan’ ja siten kukoistamaan sellaisena olentona kuin todella oli. Platonille ja Aristoteleelle tai kristityille ajattelijoille kuten Gregorios Nyssalaiselle, Augustinukselle, Maksimos Tunnustajalle, Johannes Damaskolaiselle ja Tuomas Akvinolaiselle ihmisen todellinen vapaus on vapautumista siitä, mikä estää häntä elämästä rationaalisten hyveiden mukaisesti tai kokemasta luontonsa täyttymystä. Ihmisiä rajoittavat muun muassa hänen omat hiomattomat intohimonsa, hänen tahallinen antautumisensa hetken mielijohteille, hänen omat typerät ja väärät valintansa. Tämän näkemyksen mukaan ihminen on vapaa silloin, kun hän saavuttaa sen päämäärän, jota kohti hänen sisin luontonsa on suuntautunut…  ja se, mikä erottaa häntä tuosta päämäärästä – vaikka se olisi peräisin hänen omasta tahdostaan – on orjuutta.” (Ateismin harhat 2009)

Kuva Heidi Piiroinen HS

Lyytisen juttu on täynnä kiinnostavia kohtia. Jaan Ehrnroothin kanssa paitsi monella tavalla henkilöhistoriallisen taustan ja nykytilanteemme, myös hänen näkemyksensä tulevaisuudelle.

Alkamassa on yhtä suuri kulttuurinen murros kuin 1960–70-lukujen vaihteessa, Ehrnrooth uskoo. Muutos tulee marginaalista, joten sitä on vielä vaikea havaita.

”2030-luvulla juuri kukaan ei enää puhu hyvinvoinnista syvällä rintaäänellä.”

Terveisiä marginaalista.

http://www.hs.fi/kulttuuri/a1420782889868?jako=2322274d3232db0624eea715c84cd7b0&ref=fb-share

Joulupukin selitys?

/ JK

Keskustelimme kaverini, itsekin isä, kanssa joulun alla siitä, miten tämä joulupukkihomma nyt itse asiassa pitää järjestää: kirjoitetaanko lahjoihin, että terveisin pukki vai lahjoittajan nimet. Kumpikaan meistä ei oikein tiennyt, mutta jäin miettimään tätä eli harjoittamaan vähän kulttuurin arkeologiaa. Onkohan joulupukkiasia nyt siis näin:
Lahjat tulevat pukilta. Joulupukki on olemassa siksi, että lahjoittajat eivät voisi ottaa kunniaa lahjoistaan. Se tarkoittaa, että lahja annetaan lahjoittamisen vuoksi, pyyteettömästi ja julistamatta ts. kristillisen etiikan mukaisesti. Joulupukki opettaa siis aikuisia: pukki opettaa näille kristillistä käytöstä eli toisintaa kulttuuriamme.
Sitä mukaa kun kulttuurimme on edistynyt kristillisestä etiikasta maalliseen etiikkaan eli itsekkyyteen, meillä on yhä useammin tapana ottaa antamistamme lahjoista kunnia itselle. Välimuoto tästä on esim. Mauri Kunnaksen Joulupukki-kirjassa, jossa kerrotaan osan lahjoista tulevan pukilta, osan vanhemmilta. Varmaan tulevaisuudessa yhä useammin lahjoittaja haluaa lahjoihin oman nimensä esille ja ostaa näin suosiota itselleen. Tämä on toki taantumusta esikristilliseen aikaan, pari tuhatta vuotta taaksepäin.
Toinen kiinnostava johtopäätös on, että koska joulupukki on vain jotain, jonka taakse lahjoittaja piiloitetaan, itse joulupukkia ei oikeasti tarvita, siis häneen ei tarvitse uskoa: isä vastaa vain ”Joulupukiltahan se tuli…” kun lapsi haluaa tietää kuka lahjan antoi. Näin joulupukki on ”oikeasti” vain näennäisselitys, kuten vastaus kysymykseen minkä takia: ”sinkä takia” – ei jotain, mitä lapselle tarvitsisi oikeasti uskotella olevan olemassa.

Vielä se tapa päättää, ”että tänä jouluna ei sitten osteta lahjoja”. Kypsää aikuismaista käytöstäkö? Mutta sen seuraus on, että ihmiset ostavat lahjoja itselleen, eikä toisille. Eikö näin muka ole? Minä ainakin olen ostanut itse itselleni ne asiat, joita olisin toivonut läheisiltäni muuten lahjaksi, ja itsensä lahjominen on oikeastaan niin osuva kokokuva nykyajastamme, että siihen voisi tämä kirjoituksen lopettaakin. Mutta huomautan vielä, että ”lahja itselle” on oksymoroni, looginen ristiriita: sellaista ei siis ole, koska lahjan idea on suhde antajan ja saajan välillä.

Ensi jouluna aion piruuttani ostaa lahjoja läheisilleni, koska siitä tulee tehokkaasti joulumieli. Sillä tavalla se on ”lahja” myös itselle. Siltä varalta, että valittavat, en aio kertoa keneltä ne on.

Mitä mieltä Suomessa saa olla – Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit

/ JK / 7 kommenttia

Tiedetoimittaja Marko Hamilo lähestyi minua kirjaidealla viime vuonna. Suomessa tarvittaisiin kipeästi kirjaa, joka osaisi selittää viimeaikaisen arvokonservatismin nousun maassamme. On nimittäin niin, että liberaalit eivät yleisesti ottaen ymmärrä, mistä konservatiivisessa ajattelussa ja etiikassa on kyse. Niinpä näistä on tarjolla lähinnä olkiukkoja, joita edistykselliset voivat sitten itsetyytyväisessä hurmoksessa kynsien lämmittelyyn poltella.

Vaan maailma ei olekaan jakautunut niin nätisti hyviksiin ja pahiksiin kuin edistyneistö luulee. Toivon mukaan kirjamme auttaa ymmärtämään tämän.

Se ilmestyy Minerva Kustannukselta maaliskuussa nimellä Mitä mieltä Suomessa saa olla. Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit. Sen ovat toimittaneet Hamilo, professori Timo Vihavainen ja minä. Muut kirjoittajat ovat esseisti Timo Hännikäinen, VTM Heidi Marttila, matemaatikko Jukka Aakula sekä sosiologi Erkki Lampén. Lainaan tähän kustantamon kirjaesittelyn kevään katalogista, joka on nyt ilmestynyt:

Mitä mieltä Suomessa saa olla
Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit

Hätkähdyttävän ajankohtainen puheenvuoro arvomaailmojen yhteentörmäyksestä nyky-
Suomessa.
Onko maamme poliittinen järjestelmä halvaantumassa moraalikysymyksiin keskittyneeseen
ja tunteita herättävään vastakkainasetteluun? Mistä arvokonservatismin nousussa todellisuudessa
on kyse? Kirjoittajien mielestä arvoliberaaliksi itseään kutsuva sivistyneistö, ”suvaitsevaisto”,
on luonut oman vastustajansa.
Perussuomalaisten maanvyörymän kaltainen vaalivoitto 2011 osoitti, että mitä enemmän
arvokonservatiiveja pyritään leimaamaan milloin rasisteiksi, milloin populisteiksi, sitä
vahvemmaksi he näyttävät kasvavan.
George Orwellin mukaan tehokkainta vallankäyttöä on uudistaa kieltä niin, että vallitsevan
yhteiskunnan arvostelu on käytännössä mahdotonta. Kirja pyrkii muistuttamaan, mistä
esim. sellaisissa asioissa kuin populismi, rasismi tai ennakkoluuloisuus alkujaan oli kyse.

MitämieltäSuomessasaaolla

Olen kirjasta aika mielissäni. Koska romaanini ei vielä ensi kevääksi valmistunut, olen ehtinyt kirjoittaa esseitä ja nauttinut siitä vaihteluksi. Kirjalle on nähdäkseni suuri tarve. Jos hyvin käy, siitä tulee jonkinkokoinen merkkipaalu kotimaisessa yhteiskunnallisessa esseistiikassa.

Kulttuuri ei saisi kenellekään olla etäinen asia

/ JK

Kulttuuri ei saisi kenellekään olla etäinen ja ylen juhlallinen asia, sillä tosiasiassa kaikki, minkä me siirrämme eteenpäin tuleville polville – neuvot, opetukset, taidot, hyvät tavat, koneet, rakennukset, muokattu pelto – se on kulttuuria. Ja ennen kaikkea kulttuuri siis on antamista. Ellemme halua antaa mitään jälkeentuleville, emme ole kulttuuri-ihmisiä, olemme uuden ajan barbaareja, oman sukupolvemme egoisteja.
Miten etäälle olemme loitonneet kulttuurin muodossa tapahtuvan antamisen ajatuksesta, käy ilmi, kun tarkastelemme, mten kulttuuriin juuri nyt suhtaudutaan omassa maassamme. Yritetään ylläpitää tiettyjä ulkonaisia muotoja: jaetaan taide- ja kirjallisuusapurahoja, jotta taattaisiin ”taiteellisesti arvokkaitten” teosten syntyminen, tuetaan teatteria, jne., mutta kaiken tuon pintapuolisuus paljastuu, kun samanaikaisesti julkisesti parjataan esimerkiksi sitä kulttuurityötä, joka on luonut maahamme ja tuottanut myös tälle sukupolvelle korkeatasoiset työmahdollisuudet – nimittäin taloudellis-teknistä kulttuurityötä. Onnistuneen yhteistön organisoiminen on kulttuuriteko, jos mikä, sillä tässä muodossa ihmisen aikaansaannokset siirtyvät merkitsevällä tavalla jälkipolville.

*
Yllä kirjoittaa sosiaalipsykologian professori, kirjailija, poliitikkokin Kullervo Rainio taistolaisvuonna 1971. Hän ilmaisee herrasmiehen tavoin ajatuksen, joka taitaa olla hyvin läheistä sukua äskettäisille poliitikkojen apurahakommenteille. Ne jotka näkevät taiteen tehtäväksi taistelun, luonnollisesti tyrmäävät ajatuksen; ne jotka kirjoittavat teoksiaan joitain poliittisia puolueita vastaan tai näiden puolesta, tyrmäävät ajatuksen esittäjän. Toisaalta heidän, joiden taidekäsitys on pikemminkin demokraattinen kuin julistava, pitää miettiä, josko ajatuksessa olisi jotain realistista. ’Realistista’, merkityksessä: tulisiko ottaa huomioon.

Se on vain niin pirun epäromanttinen. Pitääkö romantiikasta luopua?

Kullervo Rainio (1924 -)

Siltä varalta, että älähdämme äärimmäisyyteen ja koemme Rainion lausuman pakottavan taiteesta jonkinlaista valtaa mielistelevää sylikoiraa, lainaan häneltä vielä toisen pätkän, joka toivottavasti hälventää tällaisen ennakkoluulon. Rainio erottaa toisistaan vapaan demokratian ja pakkodemokratian: jälkimmäisessä vähemmistöllä ei ole varaa sanoutua julkisesti irti enemmistön mielipiteestä eikä paeta sitä perustamalla omia, vaihtoehtoista mieltä edustavia järjestöjä taikka äärimmillään edes vaihtaa maata. Pakkodemokratia tarkoittaa tietysti tässä yhteydessä sosialismia, vapaa demokratia on se, jota hän taistolaisilta puolusti.

”Pakkodemokratia-tila merkitsee ennen kaikkea elämänmuotojen kaventumista kansakunnan keskuudessa. Päätöksillä on nimittäin pitkälle yhdenmukaistava vaikutus silloin, kun erimieliseltä oppositiolta on riistetty toimintamahdollisuudet. On ajateltavissa, että tämä näkyy selvimmin sellaisilla aloilla, joilla luova toiminta ja kokeilu on oleellista – taiteissa, kirjallisuudessa, jne. Kokeilu ja uudet ilmiöt eivät syntyessään ole yleensä enemmistön hyväksymiä – siksi ne eivät pakkodemokratiassa saa ilmaa siipien alle; niitä varten ei ole löydettävissä resursseja. Valtio ei palkitse niitä kirjailijoita, jotka ovat johtavien poliitikkojen kanssa vaarallisesti eri mieltä. (Se palkitsee tietysti niitä, jotka ovat vaarattomasti eri mieltä – osoittaakseen ylläpitävänsä ajattelun vapautta…)”

Itse asiassa, teenköhän nyt Rainion käsitteelle väkivaltaa, jos yllä oleva tuo mieleen tämän ilmiön.

***
Lisäys.

Suomen Kuvalehdessä 47/14 Kulttuurirahaston yliasiamies Antti Arjavan mukaan kulttuurin rakenteiden uudistamista vaikeuttaa taiteen ja kulttuurin kentällä vallitseva erimielisyys siitä, millaista on hyvä taide.
”Niin kauan kuin päämäärästä ollaan eri mieltä, keinoista on mahdotonta löytää yksimielisyyttä.”
Hän toivoo, että myös kulttuuripolitiikassa tunnustettaisiin ihmisten erilaiset tarpeet.
”Yksi haluaa viihteellisyyttä, toinen ärsyttävyyttä. Rahoitusjärjestelmän pitäisi taata, että erilaiset yleisöt saavat tarvitsemasnsa.”
Taiteen tukemisen lähtökohta ei voi hänen mielestään olla se, että ”taiteilijasta on kiva tehdä jotain”.
”Kysynnän ja tarjonnan välillä täytyy olla joku järkevä suhde myös taiteen- ja kulttuurinalalla, mutta juuri tästä tuntuu olevan vaikea keskustella ilman ärtymyksen tunteita”.
Suppeimmat näkemykset hyvästä kulttuurista on Arjavan mukaan taiteen ystävillä.
”Vääränlaista taidetta arvostellaan niin kärjekkäästi halveksien, ettei monikaan halua osallistua sellaiseen keskusteluun.”

Hyvin totta nähdäkseni. Kulttuuriväki ei yleisesti ottaen halua taiteeseen demokraattisuutta. Se haluaa edistää omia näkemyksiään, taidekäsitystään ja mielipiteitään. Taide, joka miellyttäisi ”väärässä olijoita” ei heidän määritelmänsä mukaan ole taidetta. Suuri yleisö kärsii, koska taide näyttää enemmän taiteilijoilta kuin potentiaalisilta kuluttajiltaan. Ja taiteilijat eivät yleisesti ottaen ole ihan normaaleja – siksihän he ovat taiteilijoita.
Ei varmaan tee suurta vääryyttä totuudelle se tiivistys, että apurahajärjestelmä on käytännössä hyvä veli/sisko -verkosto, samanmielisten jengi, jossa kaverit palkitsevat toisiaan.
Erno Paasilinna kysyi: ”kuka on niin vapaa kuin kirjailija?” Paavo Haavikko vastasi: rikas kirjailija. Sellainen, jolla on varaa omiin mielipiteisiinsä. Ruokkivaa kättä voi purra kerran.

Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

/ JK

Vasemmisto on tarponut tyhmyyden suossa vuosikymmeniä, ja oikeisto ei koskaan ole ollut hedelmällinen maaperä älymystölle.

Tämä Erno Paasilinnan (1935 – 2000) lausahdus on ollut usein mielessäni, eikä ole vanhentunut. Erno oli viisas mies ja kaipaan häntä yhä. Hän oli myös vihainen mies, minkä elämäkerta Riita maailman kanssa tavoitti jo nimessään. Ei ehkä ole sattumaa, että moni parhaista kirjailijoistamme olivat/ovat vihaisia hekin: Paavo Haavikko ja Pentti Linkola kotimaisista esimerkeistä. Suosikkini Leonard Cohenin runokirjoista ja kaikistakin runokirjoista, Energy of Slaves, on mustan vihainen kokoelma runoja.

Viha on tehokas polttoaine kirjallisuudelle, huomio minkä monet ovat tehneet. Ongelma on vain sana ”viha” – sen täysin negatiivinen kaiku ei oikein tee oikeutta tälle merkitykselle vihasta luovuuden polttoaineena. Mikä olisi parempi? Aggressio? Tietynlainen vastamotivaatio, halu ”näyttää niille”? Ei sekään. Viha yhtä aikaa välittää jostakin ja samalla ei välitä mitä siitä ajatellaan. Jos ei välittäisi, se ei olisi enää vihaa, vaan pelkkää masennusta. Paavali kehottaa: ”Vihatkaa pahaa.” Sellainen viha ei ole pahaa vihaa. ”Tyhmyydelle minä olen vihainen kuin rakkikoira”, sanoo Nummisuutarien Esko. Ei paha sekään. Tarvitsisimme paremman sanan vihalle. Viha ei ole rakkauden vastakohta, välinpitämättömyys on, kirjoitin Totuus naisista -romaanissani.

”Rakkaus” taas on kaikille mitä hyvin sana, mutta sekin on vähän ongelmallinen. Me nimittäin käsitämme sen tarkoittamaan jonkinlaista ylivoimaista voimaa, joka laskeutuu meihin ja jolle emme voi mitään. Jos se ”loppuu”, ei voi mitään, pitää siirtyä eteenpäin odottelemaan, että uusi rakkaus tupsahtaa jostakin ja ottaa taas meidät valtaamme. Rakkauskäsityksemme on romanttinen. Rakkaus rakastettuun esimerkiksi, tai sitten jonkinlainen hahmoton universaali maailmaasyleilevä rakkaus, sellainen hippimäinen kiltteys. Että Make love not war. *

Se ei ole alkuperäinen länsimainen rakkauskäsityksemme. Sekä Kreikan antiikissa että kristillisessä perinteessä se suurin rakkaus oli agape. Tämä on se rakkaus, josta Paavalikin kirjoittaa 1. korinttilaiskirjeessä, tunnettehan sen häissä suositun kohdan: ”Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.” Ilmiselvästi tässä ei kuvata romanttista rakkautta.

Mutta Paavali tarkoittaakin agape-rakkautta. Agape on toisten puolesta uhrautuvaa rakkautta, henkistä ja hengellistä rakkautta, veljellistä rakkautta ja hyväntahtoisuutta sekä Jumalan ja ihmisen välistä rakkautta. Latinaksi se on caritas (sanakirja tarjoaa käännökseksi rakkaus, kiltteys sekä kalleus, kallis hinta), englanniksi charity – sana, joka suomennetaan nykyään hyväntekeväisyydeksi.

CRI_3

Aseiden keskellä agape – Punaisen Ristin vanha motto

Eros taas on kreikaksi se rakkaus, joka on ikään kuin itsekästä ja ainakin maallista: romanttinen ja eroottinen rakkaus etupäässä.** Tämähän on se hippien make love not war.

Make+love+not+war+this+is+actually+a+_6a517ed16e77a8920810246f0b94e73b

Aseiden keskellä eros

Kristillisen etiikan voi kiteyttää kuten Pär Lagerkvist Barabbas-romaanissa: Rakastakaa toisianne. Siis: tee hyvää lähimmäisille, niillekin, jotka eivät ole tehneet sinulle hyvää. Peliteoreettisesti se on sitä, että ei näe maailmaa nollasummapeleinä (ts. että yhden voitto olisi toiselta pois), vaan plussasummapelinä: win-win. Käytännössä se tarkoittaa iloitsemista toisten voittojen puolesta eikä miettimistä miksen minä voittanut. Pyritään siis tekemään pelkkiä plus-merkkisiä tarjouksia kaikille, niillekin, jotka tarjoavat miinusta. ”Älkää maksako kenellekään pahaa pahalla, vaan pyrkikää siihen, mikä on hyvää kaikkien silmissä” opastaa Paavali roomalaisia.

Käytännössä tämä on hirveän vaikeaa: vaatii nimittäin uskoa ajatella, että vaikka nyt annan omastani ja vieläpä anteliaisuudellani kerskumatta, hyvä kiertää minulle joskus takaisin. Tämä onkin vaatinut kirjaimellisesti uskoa, uskon, että korkeampi voima palkitsee jos eivät muut, ja korkeampi voima rankaisee, minä en.

Uskottomalle hyvän tekeminen on siis vielä vaikeampaa: jos ei näkyvissä ole vastapalvelusta ja jos ei ole olemassa korkeampaa palkitsijaa, on huomattavasti suurempi kiusaus jättää palvelus tarjoamatta. Tämän pitäisi olla aika itsestäänselvä johtopäätös, sanoivat ateistiset teoreetikot mitä tahansa.

Ja oli ateisti tai ei, on helppo ajatella, että todennäköisesti juuri tämä yhteistyön etiikka auttoi tekemään kristillisestä maanosasta niin menestyneen. Kristityt pystyivät ainutlaatuisen tehokkaasti rakentamaan yhteistyön verkostoja. Kirkon alkuaikoina he tekivät niin jopa kirjaimellisesti oman henkensä uhalla. Historioitsija Richard Landes on huomauttanut, täysin maallisesta näkökulmasta, että me käytännössä nautimme yhä heidän työnsä hedelmistä, olemme tulleet valmiiseen pöytään. Yhteiskuntamme ja kulttuurimme ovat jo rakennetut hyväntekeväisyydelle, charity, caritas, agape.

Mutta joka tapauksessa, emme ole huomanneet, että sanan rakkaus sisältö on vaihtunut. Huonompaan suuntaan minusta. Ainakin tämä muutos on jäänyt meiltä ihan huomaamatta. Sen seurauksena aikamme aikuinen ihminen ajattelee, että yksilön ensisijainen velvollisuus on pikemminkin ottaa kaikki irti omasta elämästään (eros) kuin lisätä toisten hyvinvointia (agape).

Tämä on taantumusta, ei edistystä. Jokainen elää itsensä ja halujensa puolesta. Jokainen rakastaa itseään ihan hirveästi, enemmän kuin koskaan, ja on itsestään varmaan ylpeämpi koskaan. Oikeuksia (eros), ei velvollisuuksia (agape). Se on taantumusta, harppaus ainakin kaksi tuhatta vuotta taaksepäin.

Tulevaisuus näyttää rautakaudelta.

Aika kauas Ernosta päädyin. Kääräistään tämä Cohenilla. Suosikkilevyni häneltä on Songs of Love and Hate. Loppuun siltä kappale, jossa love.

* Eräs 60-lukulaisten ideologeja, Theodor Adorno, päättää Authoritarian Personalitynsa väittämällä, että fasismin päälähde on pelko, mutta eros kuuluu demokratialle. Ehkä niinkin, mutta etupäässä eros kuuluu ääriliberalismille ja anarkismille ja hipeille; demokratiaan kuuluu agape.

**Tosin Sokrateelle Pidoissa tämäkin rakkaus voi ylevöityä laajentua käsittämään korkeampiakin rakkauden muotoja, kuten totuuden ja viisauden rakastamista (Diotiman tikkaat).

Duffeli, takeista kaksikasvoisin

/ JK

Duffelihan on takeista kaksikasvoisin.

1) Se on yhtä aikaa isukkitakki että nuoren miehen takki.

Elokuvassa Sankari vai vakooja (The Russia House) Sean Connery tekee pesäeroa James Bondin eleganssiin pukeutumalla pappamaisesti – kamelinväriseen duffeliin:

Toisaalta duffeleita näkee nykyään useimmiten nuorten päällä. Paheksuntaa aiheuttava nuoriso rälläsi duffeleissa jo aikoja sitten:

2) Duffeli on sekä Yhdysvaltain itärannikon huippuyliopistojen preppy/ivy-tyyliä, jossa suunnitella mitä isän rahoilla tehdä…


…että vasemman rannan pariisilaisopiskelijan univormu, jossa suunnitella vallankumousta:

Duffelin tausta on englantilaisessa laivastossa, jossa se oli upseeriston takki ensimmäisessä maailmansodassa, tarpeeksi paksu kestämään merituulet ja tyrskeet. Toisessa maailmansodassa sen kuuluisin kantaja oli marsalkka Bernard ”Monty”  Montgomery, jonka mukaan takkia joskus yhä kutsutaankin.


"Monty" Montgomery massiivisessa duffelissa

”Monty” Montgomery massiivisessa duffelissa

3) Duffeli on sekä militaristinen että ihan liian höntyisen näköinen ollakseen bad ass. Käyttäisikö Schwarzenegger duffelia? Ei. Karhuherra Paddington käyttää.

Kuten niin monen sotilastaustaisen vaatekappaleen, duffelinkin on pasifistinen väestönosa kaapannut. Onko tämä yritys omia ikoni militaristeilta ja pelastaa se näin fascistisista aikeista vai jonkinlaista dissonanttista yritystä vaikuttaa miehekkäältä siitä huolimatta, että on määrittämässä miehuutta uusiksi, en tiedä. Ehkä taustalla on perusluonteinen Gesunkenes Kulturgut -efekti. ”Alempi luokka” on nähnyt takkeja ”ylemmillä luokilla” ja halunnut lainata näiden karismaa. Duffelin tapauksessa ”alaluokkaa” edustivat nuoret ja ”yläluokkaa” isot, sodan käyneet miehekkäät aikuismiehet. Joka tapauksessa beatnikeillä ja kuuskytlukulaisilla näkyi duffeleita rauhanmarsseillakin.

4) Duffeli on hupullinen vaate, mutta itseään kunnioittava mies voi silti käyttää sitä.

Yleisesti ottaenhan huppuja käytetään tarkoituksessa näyttää rikolliselta tai muutoin BAD ASSiltä, tai vähintään lainata enemmän STREET CREDiä ja COOL-tyyppien auraa, vaikkei itse ihan niin GANGSTA ja TUHMA-TUHMA tohtisi ollakaan. Ellei hupulla peitä päätään, sen voi jättää kätevästi  roikkumaan selkään komeana kyttyränä, joka näyttää vanhan papan elefanttitautiselta kivespussilta. Duffeliin sen sijaan huppu on aina elimellisesti kuulunut, joten duffelin hupun hyväksymme osana duffelia.

Se toinen hyväksyttävä hupullinen vaate on tietysti verkkaripuku meleerattua puuvillaa.

(Picture source Internet, send me a note if there’s a problem)

Suuntaa-antava luettelo pakastimen sisällöstä

/ JK

Kiireinen työviikko. Listalla kahden kolumnin kirjoittaminen, nettikurssin vetäminen, uuden luennon valmistaminen ja vanhan kertaaminen, vastaanottotekstien lukeminen, haastattelun lukeminen ja kommentointi, valmisteluja erästä lehtijuttua varten… ja koko ajan tietysti kahden kirjan valmistelu –  romaaninkokoinen kääntyily pään sisällä ja muistiinpanojen pisinä vapaa-ajalla. Työnteko ruokkii työteliäisyyttä, ja on tärkeää olla tarvittu, joten tämä ei ole valitus.

Pakastin hajosi. Miksi juuri nyt kun se on aivan täynnä? Varmaan juuri siksi.

Tässä Perecin hengessä suuntaa-antava luettelo hajonneen pakastimeni sisällöstä, joka on nyt toimitettu tätini pakastimeen. (Tätini on New Yorkissa: jos luet tämän, täti, kiitos pakkasen lainasta, tarkoitus on hakea ne tavara pois ennen kuin saavut.)

kaksi nippua tilliä

yksi paksu pussi persiljaa

nippu basilikaa

inkivääri

yksi teeri
kaksi kyyhkyä
neljä allia
pussi luomukaritsan potkaa
vakuumipussi karitsan sydämiä (5 kpl)
vakuumipussi yhtä monen karitsan munuaisia
iso avattu pussi mustikoita

avattu pussi puolukoita

kaksi pussia mustaherukoita

tyrnimarjoja 6 pussia
tyrnimehua 6 pussia

vakuumipussi luomukaritsan ribsejä

pussi, jossa lukee ”jalat”, sisältö mahd. jänistä

avattu pussi vihreitä papuja
sitruunaruohotanko
puolikas pussukka thaimaalaisihmisen tulista thai-chilitahnaa
ruodottomia ahvenfileitä neljä pussia
pussi naudan luita
pussi kanan luita
2 minigripiä valkoviinia
3 minigripiä demi-glacea

2 minigripiä lihalientä
4 puolikasta minigripiä ankanrasvaa

pieni kääre häränhäntiä

Listasta puuttuu jäätelökoneen kulho, koska sillä ei ollut tilaa pakastimessa.
Erityiskiitos minut ruuissa pitämisestä Juhani ja Leena Syrjälle.

Syy miksi osa riveistä on peräkkäin ja toisten välillä on tauko, johtuu korkeammista ATK-asioista, joita ei minun lahjoillani ratkota.

Kuvan villisika liittyy tapaukseen hyvin etäisesti.

Kuvan villisika liittyy tapaukseen hirveän etäisesti

Jaan samalla päässäni viime päivät soineen laulun maagisessa uskossa, että se nyt jättää minut.

Tarinan valta ja media

/ JK

Kun ns. vedätysotsikot yleistyivät jokin aika sitten, järkevät ihmiset älähtivät. Tämähän on halpamaista! Ja niin se olikin, ja on yhä.

Olen Juhana Torkin kirjan Tarinan valta jälkeen koettanut lakata valittamasta siitä, että media on nykyään sitä mitä on. Kyse kun ei ole vain siitä, että ymmärtää klikkausten olevan keskeisen tärkeää lehtitalojen taloudelle ja sitä kautta täysin luonnollista. Ilmiö on syvempi. Kyse on siitä, miten käsitämme lehdistön tarkoituksen.

Lehdistön tehtävä ei nimittäin ole tiedon välittäminen. Lehdistön ensisijaisena tehtävä on kertoa sellaisia tarinoita, jotka liikuttavat lukijoita. Ärsytys on hyvin tehokas tapa liikuttaa lukijoita. Tunteisiin vetoaminen ja seksin käyttäminen ovat sitä myös. Oli ilmiö kuin ilmiö, yleensä siitä ei tarvitse valehdella esittääkseen sen tavalla, joka tekee siitä vetoavamman tarinan.

Jos tarinaistaminen ja tunteistaminen nyt esittää ilmiön vähän eri valossa kuin sellainen kaikkein objektiivisin ja tasapuolisin valotus, sen pahempi jälkimmäiselle; ei se valehtelua ole, se lisää lukijoita, se toteuttaa lehdistön tarkoitusta: tuottaa ihmisille sellaista mitä he haluavat lukea. Tätä ihmiset haluavat. Ihmiset luulevat haluavansa tietoa. Harva haluaa. Kaikki haluavat tunteita ja tarinoita. Media antaa sen heille. Turha mediaa on syyttää.

Niinpä lehdistö tulee jatkossakin saamaan enemmän lukijoita otsikolla ”Putin riisui taas paitansa” tai ”Putinin joukot pieksevät pampulla puolustuskyvyttömiä goottirokkareita” kuin ”Duuma ajoi läpi klausuulin, joka todennäköisesti kaventaa ilmaisunvapautta” tai ”Venäjän kolmas panssariprikaati liikkui 50 km lounaaseen”.

Se osa väestöstä, joka olisi valmis maksamaan objektiivisesta ja asiallisesta tiedosta, on liian pieni. Kaikkia kiinnostaa Putinin miestissit. Vain pientä ihmisjoukkoa kiinnostaa niiden lisäksi joukkojen siirtely. He jäävät jalkoihin. Onko tämä nyt liberalismia sitten.

Sen kauhistelu, että lehdet käyttävät ”ohhoh- katso kuvat” -otsikoita, tulee varmasti jatkumaan mutta hiipumaan. Lopulta ns. klikkihuorausta jaksavat kauhistella enää viimeiset änkyrät. Muut tottuvat siihen ja hyväksyvät sen hiljaisesti kuin kehnon ilmaston.

Tarinan-valta

Henkilökohtaisia seikkailuja mediassa

Nuorena ja kokemattomana menin antamaan haastattelun perheeni ruokailutavoista perhelehdelle. Niin sanottu karppaus oli kyseessä. Valokuvaaja kertoi, että hänellä on idea: ostetaan oikein isot pihvit (”sellaiset oikein akuankkamaiset”) ja kuvataan koko perhe niiden äärellä. Söin (syön yhä) hirveän harvoin pihvejä, koska ne ovat kalliita, joten ajattelin lähinnä, että kyllähän ilmainen iso pihvi maistuisi, ja suostuin ehdotukseen. Voih.

Eivät ne edes olleet pihvejä. Sitkeitä paisteja, jotka näyttivät hienoilta valokuvassa, mutta olisi pitänyt laittaa pataan muhimaan palasina. Pieni tyttäreni jytysti hetken palaa, sylki sen lautaselle ja söi sitten salaatista kurkut. Mutta tätähän ei kukaan tiedä. Lehden kuvassa näyttää siltä, että tällaista meillä jatkuvasti popsitaan. Ja pakotetaan puolustuskyvyttömän lapsen suusta alas. Kukaan ei valehdellut. Mutta kuvasta tuli heti paljon liikuttavampi.

Ja kannessa meitä tituleerattiin LIHANSYÖJÄPERHEeksi. Se nyt vain vetoaa ihmisiin paremmin kuin esimerkiksi ”perhe jossa ei syödä karkkeja ja kakkuja kuin harvoin syntymäpäiväjuhlilla”, tai ”isä laittaa ruoat puhtaista ainesosista ja koko perhe syö ruoan yhdessä”, mitkä olisivat antaneet paljon todemman kuvan ruokavaliostamme. Mutta mikä tarina? Missä puhti?

Vaikka olen kyllä oppinut pyytämään jokaisesta haastattelustani tekstin etukäteen tarkistettavaksi, haastatelluilla ei ole valtaa esimerkiksi kansiteksteihin ja kuvateksteihin tai kuvien valintaan. Hesarille annoin vielä haastattelun siitä minkälainen kauppalasku karppaajalla on (tämä oli viimeinen ruokahaastatteluni). Ajattelin, että voisin näyttää, kuinka tavallista ja monipuolista ruokaa ”ne karppaajat” oikeasti syövät: ei siis pelkkää pekonia ja majoneesia kermalla alas huuhdeltuna.

No lehtijutun sisällöstä kai tuli ihan hyvä, mitä nyt kauppalistastamme ei ilmennyt, että koko perheemme söi sillä yli viikon kaksi lämmintä ateriaa päivässä (siis lounaatkin, tavallisesta poiketen). Mutta eiköhän toimituksessa ollut hiipinyt kuvatekstiin jonkinlainen huomautus, kuinka perhe ottaa lapset mukaan kaupparetkelle ja opettaa niille pienestä pitäen valitsemaan omaan ruokavalioonsa sopivaa ruokaa, tai jotain sellaista.

Tämän keksi toimittaja päästään, en ole opettanut lapsilleni vieläkään ravitsemuksesta yhtään mitään, enkä ajatellut opettaakaan. Lapsen tehtävä ei ole miettiä vitamiineja ja kaloreita yms., lapsi saa vain nauttia ruoasta. Mutta voin kuvitella, kuinka palkitsevaa lukijakunnalle oli se närkästyksen energiasäväys, että nämä friikit aivopesevät lapsiaan ruokakulttiinsa. Olisin ollut itsekin sellaisesta närkästynyt.

Nyt kirjoitan ruoasta kolumneja Hesarille. Sisältö on minun, mutta otsikointi toimituksen tehtävä. Syyskuisessa kolumnissa pilkkasin itseäni ja sitä, kuinka olen menneisyydessä sortunut ruoalla hifistelyyn ja vaikeiluun, ja sittemmin ymmärtänyt ettei se varsinkaan seurassa kannata. Toimitus antoi kolumnille nimeksi ”Tein kasvissyönnistäni kaikkien ongelman”, mikä varmasti sai lukemattomat kasvissyöjät ärsyyntyneenä klikkaamaan ja jakamaan juttua, mutta mikä otsikko ei minusta kuvaa sisältöä ollenkaan osuvasti. Kolumnin aihe oli ruokavaikeilu ja oma hölmöyteni, ei vegetarismi. Sen tilalla olisi voinut olla jokin muu esimerkki, yhtenä kolmen omakohtaisen esimerkin joukosta.

Mutta vaikkapa otsikko ”Erään ruokavaikeilijan tunnustuksia” tai ”Älä ala ruokavaikeilijaksi” ei varmaankaan houkuttelisi yhtä paljon klikkaajia.

Eikä kolumnini olisi saanut niillä yhtä paljon lukijoita. On nimittäin tärkeää ymmärtää: ärsyyntyneet ihmiset ovat parhaita linkinklikkaajia ja -jakajia. Joten otsikoilla halutaan ärsyttää meitä. Kun joku kirjoittaa jotain mielestämme todella tyhmää ja jaamme jutun ja haukumme sen kirjoittajan lyttyyn, me teemme työtä A) kirjoittajan puolesta (koska hänhän saa lukijoita jutuilleen ja sitä kautta hänen arvonsa nousee), ja B) sen puolesta, että lehdistö haluaa ärsyttää meitä yhä enemmän jatkossakin.

Tulevaisuus näyttää ärsyttävältä.

Joten ”älä klikkaa tissilinkkiä” -kampanjoinnin sijasta olisi rakentavampaa omaksua ”älä jaa juttuja, jotka ärsyttävät sinua” -linja. Keskittyä positiiviseen, ignoroida tyhmyydet. Edistää sitä mitä rakastaa, sen sijasta, että hyökkää sitä vastaan mitä vihaa. (Paljon helpommin sanottu kuin tehty, kyllä.)

Promote love

Ja muista aina lehtiä lukiessasi, että taitava toimittaja ei kerro sinulle vain totuutta. Huono toimittaja juuttuu faktoihin, taitava toimittaja pystyy parempaan: hän kertoo tunteisiin vetoavan tarinan aiheen tiimoilta. Lehdessä haastateltu ei siis välttämättä tunnista itseään haastattelusta, kolumnisti ei keksi otsikkoaan, ja ennen kaikkea: me olemme itse ihan yhtä syyllisiä tähän kaikkeen kuin toimittajat.

Meitä ärsytetään, koska pidämme siitä.

*
Juhana Torkki: Tarinan valta. Kertomus luolamiehen paluusta. Otava 2014.
Ks. myös yhden lehtivalokuvan tarina