Siivoa huoneesi ja kasva aikuiseksi – siinä 2010-luvun vastakulttuuria Jordan Petersonin mukaan

Keskeinen asia aikamme ymmärtämiseen on tämä: Se mikä oli 60-luvulla vastakulttuuria on nyt jo vuosikymmeniä ollut valtakulttuuria. Nyt 60-lukulaiset ovat uudet 50-lukulaiset: Järjestelmä, Systeemi, koneisto, stagnaatio, taantumus ja inertia, mitä näitä on. Heille nousee vastakulttuuri, kuten he itse nousivat 50-lukulaisia vastaan. Se, että he vain yhä käyttävät vanhaa kapinallisen ja vastarintaan kohotettujen nyrkkien retoriikkaa, on pitkään estänyt ihmisiä näkemästä tätä.

60-luvulla Berkeleyn yliopiston opiskelijat olivat ensimmäisiä nuoria radikaaleja, jotka mellakoivat sananvapauden puolesta. Viime talvena Berkeleyn yliopiston nuoret radikaalit opiskelijat mellakoivat sananvapautta vastaan, koska nyt he edustavat valtakulttuuria ja siis pystyvät siihen.

Kaikki kiteytyy henkilöihin. 60-lukulaisilla oli Herbert Marcusen kaltaisia rokkitähtiprofessoreitaan, joita nuoret kuuntelivat silmät kirkkaina. Nyt miljoonia youtubenkatsojia on psykologian professorilla, joka puolustaa sananvapautta ja luennoi mytologiasta ja postmodernismin piilo-opetussuunnitelmasta, ja jonka nettimeemiksi noussut kehotus on käsky siivota huoneesi. Clean your room! Jordan B. Petersonin videoiden kommenttipalstojen lukeminen on niin kaunista kuin nyt Youtube-kommenttipalstojen lukeminen koskaan voi olla. Hän näyttäytyy lukemattomien nuorten miesten isähahmona, sinä viisaana ja ankarana isänä, joka ei ole 60-luvun jälkeen ollut enää muodissa, jos oli edes paikallakaan. Katso itse ja lue itse.

Hymyilytti tätä luentoa kuunnellessani se, että hän sanoo aivan saman mitä Anna Liedes sanoo Perkeleessä: jos olisimme fiksuja, emme vaatisi oikeuksia vaan velvollisuuksia. Ja Peterson on vielä vihaisempi kuin Anna siitä, että näin yksinkertaista asiaa ei ainoastaan olla ymmärtämättä, vaan koska sen vastakohtaa on pitkään opetettu pyhänä totuutena herkässä iässä oleville nuorille.

Mietiskelin vähän Perkelettä kirjoittaessani, että se on kuten Kilpi omasta päätyöstään sanoi, tarkoitettu tuleville sukupolville. Perkele on heille – jos heitä on – yritys kuvata, mitä länsimaisille ihmisille 2000-luvun taitteessa tapahtui.  Tavallaan ymmärsin samalla, että kirja epäonnistuu kahtalaisesti, koska nykylukijakunnasta vain pieni osa taitaa ymmärtää kirjaa, ja tulevista ja menneistä lukijapolvista vain pieni osa ymmärtää taas tätä meidän aikaamme.

Olen joka tapauksessa tyytyväinen tällaisista Petersonin kaltaisista trendeistä, koska tuleva kirjani Vuosi herrasmiehenä käsittelee juurikin aikuiseksi kasvamista ja sitä, miten tällainen perusluonteinen opetus on meiltä päässyt unohtumaan. (Ajatukset unohtuvat niin yksilöiltä kuin yhteiskunniltakin, koska ne ovat aineettomia. Siksi ne kiinnitetään instituutioihin ja tapoihin ja kaanoneihin ja pyhän käsitteisiin, mutta jos nämä revitään alas, no, silloinhan mitä perusluonteisimmat asiat pyyhkiytyvät muistista ja maailma on syntynyt tänä aamuna.) Uskon että Vuodella herrasmiehenä on siis tilausta, ja Petersonin ilmiö vihjaa siihen suuntaan. Toivottavasti yleisökin löytää sen.

*

Pidin talvella Tarina-akatemian luennon helsinkiläisessä viestintätoimistossa, ja visioin luennon lopuksi seuraavaa ”isoa juttua”. Oli kyse juuri tästä. Kuvitelkaa esimerkiksi jonkin Bob Dylanin kaltainen suvereenin cool ja lahjakas hahmo, joka suhtautuu 60-lukulaisten nyt valtakulttuuriksi muuttuneihin arvoihin kuten alkuperäinen Bob Dylan suhtautui 50-lukulaisten arvoihin: hän korvasi ne omalla visiollaan suvereenin ylimielisesti, mutta ylimielisyys oli kuitenkin kääritty aseistariisuvaan lahjakkuuteen ja karismaan. Se on yhdistelmänä enemmän kuin osiensa summa.

Sitten kuvitelkaa vastaavat ylivertaiset etapit markkinointiin ja muualle kulttuurin aloille. Siis vähän niin kuin Peterson yliopistomaailmassa.

Apple 1984 -mainos oli 60-lukulaisten maailmankuvan läpilyöntejä omassa nississään.

Ehkä tämä iso juttu on jo tuloillaan, tai sitten menee vielä joitain vuosia – ajoitus on näissä asioissa aivan kaikki kaikessa ja sattuma hoitaa loput. Joka tapauksessa koko ilmiötä ei osaa ennustaa, ellei osaa nähdä maailmaa 60-lukulaisen valtakulttuurin ulkopuoleltakin, mikä on nykyään harvinainen taito (kala ei edes tiedä mitä vesi on).  Lana del Reyssa olin jo kuvittelevani pientä askelta siihen suuntaan, mutta 60-lukulaisissa paheissa viihtymisessään (mikä ei oikeastaan ole niinkään niiden paheiden ylistystä kuin ironista peliä niillä) hän on ehkä pikemminkin silta kuin sillanpolttaja. Vähän samaan tapaan kuin Palahniukin Fight Club yhdisti meidän aikamme ongelmia vanhaan 60-luvun rousseaulaiseen vastakulttuuriin: jotain tuttua + jotain tuoretta. Kun näitä yhdistäjiä on ollut tarpeeksi, voi tulla se täysin uusi, iso juttu.

Herbert Marcuse opettaa nuoria opiskelijoita 1967.

Jordan Peterson jalkautuu nuorten mielenosoitukseen 2016.

Onkohan Peterson tämän uuden vastakulttuurin herbert marcuse sitten. Jos hänen kahden ja puolen tunnin luentojaan uskonnollisen maailmanselityksen pragmatismista katselee miljoona nuorta tubetusseuraajaa, jotka luennon jälkeen siivoavat huoneensa ja päättävät vastoin valtakulttuurin toiveita kasvaa aikuisiksi… Pakkohan teidänkin on  myöntää, että se kuulostaa aivan paheksuttavan kapinalliselta ja vallankumoukselliselta! Se järkyttää jopa minua. Mutta sitähän nuoriso tekee keski-ikäisille.

Tunnetko Petersonin ajattelua? Mielipiteitä hänestä? Kerro pois.

Vuosi herrasmiehenä – kevät on julmansuloista aikaa

Marraskuussa kirjoitin tulevasta kirjastani Vuosi herrasmiehenä, ja nyt on korkea aika jakaa lisää herrasmiesvuoden kuulumisia.

Tässä ensin lisää otteita lukulistalta. Herrasmiehen ihanteen jäljittäminen on vienyt minut mukanaan aika syvään jäniksenkoloon, ja olen lukenut kirjallisuutta antiikista keskiajalle ja renessanssin kautta nykyaikaan.

Entä mikä urheilulaji tulee mieleen, kun ajattelet englantilaisia herrasmiehiä?

Kriketti on nyt väärä vastaus. Oikea vastaus on rugby.

Löysin siis käyttöä vanhoille kesäpuistofutisplääkilleni. Hammassuojat löytyivät kaapista viidentoista vuoden takaa, siltä ajalta kun nuorena treenasin thainyrkkeilyä. Siitä on aika pitkään vanhettu muuten. Rugby on rankinta, mitä olen vuosikausiin tehnyt. Urheilija ei tervettä päivää näe (minulla on tätä kirjoittaessani jääpussi koivessa), mutta eikös Jari Sarasvuokin sanonut, että kehitys tapahtuu epämukavuusalueella.

Ei tämä vuosi silti ole ihan kärsimystä ollut. Kävimme vaimon kanssa ensimmäistä kertaa lastemme syntymän jälkeen kahdestaan ulkomaanlomalla. Kuvassa on Rialton silta. Siellä oli pimeän tullen hyvä juosta smokissa. Lisää aiheesta luvussa 14.

Miestenvaatetuksesta puheen ollen, siinä on neljä astetta. Ensimmäinen on se, kun alat käyttää aikuisten miesten pukimia, kuten irtotakkeja ja pukuja. Niitä hankit vaikka Zarasta tai H&M:stä. Toisella asteella löydät laadukkaat englantilaiset ja italialaiset miestenvaatevalmistajat, nettikaupat ja Keikari.comin. Kolmannella asteella on sitten tämä:

Herrainpukimo valmistaa tästä kankaasta minulle juuri mittatilaustakkia. (Neljäs aste olisi sitten räätälinpuvut.)

Minulla oli kunnia saada kamarineuvos Kaarina Suonperältä opastusta ruokailuetikettiin.  Koska olen huomannut, että paras tapa oppia jokin asia on opettaa sitä, päätin soveltaa oppejani järjestämällä popup-ravintola Prinsessaravintolan. Vieraaksi sain kaksi ihastuttavaa nuorta prinsessaa(ni).

Viinilasissa Chateau de mustaherukka 2016.

Tässä seuraavassa kuvassa on monta muistoa vuoden varrelta. Kokemuksiini ovat kuuluneet myös mm. tutustuminen Kadettikouluun majuri evp. Peter Lindblomin ystävällisellä johdatuksella.  (Minähän kävin itse kunnon kapinallisena tietenkin sivarin.) Lisäksi sain tutustua Helsingin Pörssiklubiin Michael Nymanin johdolla. Tuli myös muun muassa juotua viskiä ja käytyä pari kansalaistaitokurssia – eihä sitä miehellä tulisi mennä sormi suuhun, jos joutuu sammutus- tai ensiapuhommiin.

Kuvassa vasemmalla näkyy esite vielä edessä olevasta kokemuksesta: kyseessä on Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan juhlapromootio Suomen sadan vuoden iän kunniaksi. Maisterifranseesiharjoitukset alkoivat juuri.  Minähän skippasin punkkarina aikoinaan vanhaintanssitkin. Tämä on vuoden yksi suuria teemoja: mitä taakseen jättää, sen edestään löytää. Niin kuin kikapoon.

Tämänlaisesta kannesta kirjan sitten syksyllä tunnistaa:

 

 

Kesä 2016 Ruusintorpan residenssissä

Tämän kirjoituksen tein Kansan Sivistysrahastolle muistoksi kesästä 2016, jonka saimme viettää Ruusintorpan residenssissä Savonrannalla. Se löytyy KSR:n nettisivuilta, mutta liitän sen myös tähän. Kiitos Kansan Sivistysrahastolle yhdestä elämäni parhaista kesistä.

dscf3819

*

Tippe syntyi maanantaina juhannuksen jälkeen. Ainakin silloin me Tipen ensi kerran huomasimme. Se oli harmaa karvapallo, joka piipitti laiturin kupeessa sijaitsevalla pienenpienellä saarella. Tytärteni mielestä se oli hirveän söpö ja ihan kuin Otso, heidän yksivuotias pikkuveljensä. Toisaalta heidän mielestään kaikki pieni ja söpö muistutti pikkuveljeä.

Ensimmäiset viikkonsa Tippe asui sillä pienenpienellä saarella. Tipen emon tytöt nimesivät Kiljuksi, koska koko kapea Koskilampi kuuli, kun se tiedotti olemassaolostaan. Kilju päivysti puun oksalla poikasensa yläpuolella.

Myös Hilja nimettiin ominaisuuksiensa mukaan. Hilja oli sorsa, joka kerääntyi koko sukunsa kanssa iltaisin tapaamisiin pieneen lahdenpohjukkaan Ruusintorpan edustalle. Välillä Hiljan suku nousi laiturille ja jäi siihen kerälle yöksi. Aamulla tytöt harjasivat laituria puhtaaksi mustikansinisestä jätöksestä. He leikkivät maatilan tyttöjä ja pyysivät äitiä laittamaan heille huivin päälaen suojaksi, kastelivat harjan lampeen ja hinkkasivat laituria ja lauloivat. Otso rakasti istua laiturilla ja heilutella jalkojaan vedessä, hänkin halusi huljuttaa vedessä harjaa ja heitellä sinne uimarenkaita ja kylpyankkoja. Ruusintorpan kesän ajan Otson lempipaikka maailmassa oli laituri, ja niinpä minäkin vietin sinä kesänä enemmän aikaa laiturilla kuin aiemmassa elämässäni yhteensä.

Kun istuimme Ingantuvan pöydän äärellä ja söimme, luimme, pelasimme lauta- ja korttipelejä, tytöt värittivät värityskirjoja, ikkunoista aukeni aina eteemme Koskilampi ja pienenpieni saari, josta Tipen pää välillä pilkisti. Seurasimme kuinka Kilju kävi tuomassa sille kalaa (me emme souturetkillämme onnistuneet pyytämään yhtäkään), ja seurasimme kuinka Tippe otti ensimmäiset kävelylenkkinsä saartaan pitkin.

Iltaisin katselimme Koskilampea Ruusintorpan ikkunoista sängyssä, ja tuntui kuin talo olisi rakennettu veden päälle. Nurkan televisiossa oteltiin jalkapallon Euroopanmestaruuskisoja yötä myöten.

Teimme retkiä pitkin Savoa ja Pohjois-Karjalaa, mökeille, lomakohteisiin, kaupunkeihin ja linnoihin, joita ei muuten tule nähtyä. Vaarin mökillä Outokummussa yövyimmekin, ja kun palasimme takaisin Torpalle, tytöt juoksivat terassille ja alkoivat huutaa meitä katsomaan. Tippe on kivellä! Voi, se on tippunut veteen ja joutunut kivelle!

Tippe istui pienellä kivellä laiturin edessä. Ei se ollut tippunut veteen. Se oli lähtenyt uimaan.

Tähän aikaan kesästä tytöt lainailivat Savonrannan kirjastosta Missä Vallu on -kirjoja ja etsivät niiden sivuilta Vallua. Koskilammelta etsimme Tippeä. Milloin se saattoi olla saarella tai kivellä, milloin se ui lammen keskellä tai naapurin rantakaislikoissa. Tyttöjä jännitti, ettei sille käy tutkimusmatkoilla mitään. Tähän aikaan Kilju ja sen mies olivat varuillaan, kun kävimme uimassa. Heitimme niille leipää yrityksenä osoittaa lempeät aikeemme. Kiljun mies sai nimekseen Nappaaja, niin taitavasti se syöksyi leivänpalaset vedestä ja niin tehokkaasti se siivosi muikunperkeet rantakiveltä.

Aamuleikkien jälkeen muu perhe lähti Savonrannan leikkipuistoon. Minä jäin lukemaan kirjoja, Tauno Yliruusia ja taustatyötä seuraavaa kirjaani varten, tai avasin työkoneeni Yliruusin vanhalla työpöydällä ja aloin täyttää kirjani tiedostoa. Päivällä grillattiin, illalla saunottiin, iltasaduksi luettiin Koiramäen kesää, Asterixeja ja Topeliuksen satuja, jotka löydettiin naapuruston pihakirppikseltä. Vieraita kävi ja jäi yöksi ja toiseksikin yöksi.

Elokuun lopulla makasin auringossa Savonrannan uimarannalla, tytöt rakensivat hiekkalinnaa ja koristelivat sitä kukkasilla ja kivillä. Sanoin vaimolleni: ”En mä kyllä vaihtais elämääni kenenkään kanssa.” En ole sanonut niin koskaan.

Seuraavana päivänä kesäloma oli ohi. Sanoimme hyvästit Tipelle, jonka ruskea höyhenpeite paljasti koosta huolimatta yhä teiniksi.

Kesä oli ohi, mutta Torppa ei meidän osaltamme vielä. Kun palasimme syyskuussa vielä pitkäksi viikonlopuksi Savonrannalle, Tippeä ei näkynyt missään. Eikä Kiljua tai Nappaajaa, ei koko päivänä, eikä seuraavanakaan.

Viimeiset rennot aamut Ruusintorpalla, viimeiset uinnit saunan jälkeen nyt vedessä, jonka kylmyys on salvata hengityksen, viimeiset kahvakuulatreenit terassilla ja ateriat tuvan pöydän äärellä Koskilammen edessä. Sitten tajuamme, että se valkoinen lokki, joka viihtyy naapurin rantapuissa, ei olekaan ihan yhtä iso ja ihan yhtä valkoinen kuin Kilju ja Nappaaja olivat.

Kun pakkaamme autoa kotimatkaa varten, viisivuotias tyttäreni käy halaamassa Ruusintorpan ja Ingantuvan hyvästiksi, laittaa poskensa talon seinää vastaan ja levittää kätensä. Tämä on hänen ilmauksensa, ”Ruusintorppa ja Ingantupa”, hän sanoo aina kummankin talon nimet kummankin ihmisen mukaan, ja koska hän ei osaa vielä ärrää, ”Mulla on ikävä Luusintolppaa ja Ingantupaa” hän toteaa meille aina silloin tällöin tänne jouluun asti.

Vuosi herrasmiehenä

Vanhan viisauden mukaan suuret päätökset tulee tehdä julkisesti, jos haluaa niiden pitävän. Niinpä on korkea aika kertoa edes lyhyesti kirjasta, jota olen nyt tekemässä.

Seuraava kirjani on työnimeltään Vuosi herrasmiehenä. Kirja kertoo siitä, kuinka selvitän, mitä ’herrasmies’ mahtaa tarkoittaa, ja kuinka itse yritän opetella herrasmiehen tavoille ja taidoille.

Minulla on mitä epäherrasmiesmäisin tausta. Olen entinen vihreätukkainen punkkari, joka on tottuneempi näyttämään keskisormea hyville tavoille kuin noudattamaan niitä. Olen itsekeskeinen taiteilija, joka ei ole urallaan toisia kunnioittanut, ja jonka elämänfilosofian kiteytin edellisessä romaanissani Perkele (sic ) heavybändin levyn nimeen: The hard way (or no way at all).  Ja sikäli kuin herrasmiehuuteen yhä liittyy tietynlaisen sukutaustan klangi, siitä huolimatta että sukunimeni Konstig on ruotsalainen, sukumme tausta ei ole suomenruotsalainen vaan luovutetussa Pohjois-Karjalassa, jossa esi-isäni olivat mitä puhtainta maaseudun työväenluokkaa.

Mutta nyt täytän pian neljäkymmentä, ja minulla on rakas vaimo, kaksi tytärtä ja poika. Olen joutunut miettimään, minkälaisen miehen mallin heille tarjoan.  Opetanko heidät näyttämään keskisormea kaikelle, mikä ei itseä miellytä? Vai osaisinko antaa heille jonkinlaisen roolimallin kypsästä, hyvätapaisesta aikuisesta, herrasmiehestä? Nämä mietteet saivat minut lähtemään tälle matkalle. Epäherrasmiesmäisistä lähtökohdistani huolimatta minulla on yksi tärkeä apu. Kuten varhainen käytöstapakulttuurikirjoittaja  Erasmus Rotterdamilainen huomautti, puoli voittoa on jo halu kehittyä, halu tulla paremmaksi.

Kirja vaikuttaa aina tekijäänsä: vuosi tai kaksi, jotka elää kirjan hahmojen, maailman ja teemojen kanssa, se muodostaa elämänvaiheen. Mutta tämän kirjan tekeminen on jo tässä vaiheessa ollut omaa luokkaansa. Tämä on edellisiä kirjojani vaikeampi, koska olen nyt itse päähenkilönä. Joudun tekemään paljon töitä itseni kanssa, ja se tyyppi ei ole ollut helppo työkaveri.  Toisaalta olen jo tässä vaiheessa saanut kiinnostavia kokemuksia ja uusia taitoja sekä – ennen kaikkea – päässyt tapaamaan hyvin ystävällisiä ja viisaita ihmisiä, jotka ovat auttaneet minua matkallani.

Menemättä nyt tarkemmin asiaan laitan tähän vain muutaman pikaisen kuvan.

miekkailu

Suuni on auki, koska koetan saada henkeä miekkailutreenien jälkeen

kuva-3

Satunnaisotanta lukulistalta

kuva-4

Suoraan sanottuna  vielä pari kuukautta sitten pelkäsin hevosia. Pikkuhiljaa…

dscf39901

Solmukkeen solmiminen muuten. En edes aloita aiheesta nyt.

”Vuosi herrasmiehenä” ilmestyy WSOY:ltä syksyllä 2017.