Vuosi herrasmiehenä – kevät on julmansuloista aikaa

Marraskuussa kirjoitin tulevasta kirjastani Vuosi herrasmiehenä, ja nyt on korkea aika jakaa lisää herrasmiesvuoden kuulumisia.

Tässä ensin lisää otteita lukulistalta. Herrasmiehen ihanteen jäljittäminen on vienyt minut mukanaan aika syvään jäniksenkoloon, ja olen lukenut kirjallisuutta antiikista keskiajalle ja renessanssin kautta nykyaikaan.

Entä mikä urheilulaji tulee mieleen, kun ajattelet englantilaisia herrasmiehiä?

Kriketti on nyt väärä vastaus. Oikea vastaus on rugby.

Löysin siis käyttöä vanhoille kesäpuistofutisplääkilleni. Hammassuojat löytyivät kaapista viidentoista vuoden takaa, siltä ajalta kun nuorena treenasin thainyrkkeilyä. Siitä on aika pitkään vanhettu muuten. Rugby on rankinta, mitä olen vuosikausiin tehnyt. Urheilija ei tervettä päivää näe (minulla on tätä kirjoittaessani jääpussi koivessa), mutta eikös Jari Sarasvuokin sanonut, että kehitys tapahtuu epämukavuusalueella.

Ei tämä vuosi silti ole ihan kärsimystä ollut. Kävimme vaimon kanssa ensimmäistä kertaa lastemme syntymän jälkeen kahdestaan ulkomaanlomalla. Kuvassa on Rialton silta. Siellä oli pimeän tullen hyvä juosta smokissa. Lisää aiheesta luvussa 14.

Miestenvaatetuksesta puheen ollen, siinä on neljä astetta. Ensimmäinen on se, kun alat käyttää aikuisten miesten pukimia, kuten irtotakkeja ja pukuja. Niitä hankit vaikka Zarasta tai H&M:stä. Toisella asteella löydät laadukkaat englantilaiset ja italialaiset miestenvaatevalmistajat, nettikaupat ja Keikari.comin. Kolmannella asteella on sitten tämä:

Herrainpukimo valmistaa tästä kankaasta minulle juuri mittatilaustakkia. (Neljäs aste olisi sitten räätälinpuvut.)

Minulla oli kunnia saada kamarineuvos Kaarina Suonperältä opastusta ruokailuetikettiin.  Koska olen huomannut, että paras tapa oppia jokin asia on opettaa sitä, päätin soveltaa oppejani järjestämällä popup-ravintola Prinsessaravintolan. Vieraaksi sain kaksi ihastuttavaa nuorta prinsessaa(ni).

Viinilasissa Chateau de mustaherukka 2016.

Tässä seuraavassa kuvassa on monta muistoa vuoden varrelta. Kokemuksiini ovat kuuluneet myös mm. tutustuminen Kadettikouluun majuri evp. Peter Lindblomin ystävällisellä johdatuksella.  (Minähän kävin itse kunnon kapinallisena tietenkin sivarin.) Lisäksi sain tutustua Helsingin Pörssiklubiin Michael Nymanin johdolla. Tuli myös muun muassa juotua viskiä ja käytyä pari kansalaistaitokurssia – eihä sitä miehellä tulisi mennä sormi suuhun, jos joutuu sammutus- tai ensiapuhommiin.

Kuvassa vasemmalla näkyy esite vielä edessä olevasta kokemuksesta: kyseessä on Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan juhlapromootio Suomen sadan vuoden iän kunniaksi. Maisterifranseesiharjoitukset alkoivat juuri.  Minähän skippasin punkkarina aikoinaan vanhaintanssitkin. Tämä on vuoden yksi suuria teemoja: mitä taakseen jättää, sen edestään löytää. Niin kuin kikapoon.

Tämänlaisesta kannesta kirjan sitten syksyllä tunnistaa:

 

 

Kesä 2016 Ruusintorpan residenssissä

Tämän kirjoituksen tein Kansan Sivistysrahastolle muistoksi kesästä 2016, jonka saimme viettää Ruusintorpan residenssissä Savonrannalla. Se löytyy KSR:n nettisivuilta, mutta liitän sen myös tähän. Kiitos Kansan Sivistysrahastolle yhdestä elämäni parhaista kesistä.

dscf3819

*

Tippe syntyi maanantaina juhannuksen jälkeen. Ainakin silloin me Tipen ensi kerran huomasimme. Se oli harmaa karvapallo, joka piipitti laiturin kupeessa sijaitsevalla pienenpienellä saarella. Tytärteni mielestä se oli hirveän söpö ja ihan kuin Otso, heidän yksivuotias pikkuveljensä. Toisaalta heidän mielestään kaikki pieni ja söpö muistutti pikkuveljeä.

Ensimmäiset viikkonsa Tippe asui sillä pienenpienellä saarella. Tipen emon tytöt nimesivät Kiljuksi, koska koko kapea Koskilampi kuuli, kun se tiedotti olemassaolostaan. Kilju päivysti puun oksalla poikasensa yläpuolella.

Myös Hilja nimettiin ominaisuuksiensa mukaan. Hilja oli sorsa, joka kerääntyi koko sukunsa kanssa iltaisin tapaamisiin pieneen lahdenpohjukkaan Ruusintorpan edustalle. Välillä Hiljan suku nousi laiturille ja jäi siihen kerälle yöksi. Aamulla tytöt harjasivat laituria puhtaaksi mustikansinisestä jätöksestä. He leikkivät maatilan tyttöjä ja pyysivät äitiä laittamaan heille huivin päälaen suojaksi, kastelivat harjan lampeen ja hinkkasivat laituria ja lauloivat. Otso rakasti istua laiturilla ja heilutella jalkojaan vedessä, hänkin halusi huljuttaa vedessä harjaa ja heitellä sinne uimarenkaita ja kylpyankkoja. Ruusintorpan kesän ajan Otson lempipaikka maailmassa oli laituri, ja niinpä minäkin vietin sinä kesänä enemmän aikaa laiturilla kuin aiemmassa elämässäni yhteensä.

Kun istuimme Ingantuvan pöydän äärellä ja söimme, luimme, pelasimme lauta- ja korttipelejä, tytöt värittivät värityskirjoja, ikkunoista aukeni aina eteemme Koskilampi ja pienenpieni saari, josta Tipen pää välillä pilkisti. Seurasimme kuinka Kilju kävi tuomassa sille kalaa (me emme souturetkillämme onnistuneet pyytämään yhtäkään), ja seurasimme kuinka Tippe otti ensimmäiset kävelylenkkinsä saartaan pitkin.

Iltaisin katselimme Koskilampea Ruusintorpan ikkunoista sängyssä, ja tuntui kuin talo olisi rakennettu veden päälle. Nurkan televisiossa oteltiin jalkapallon Euroopanmestaruuskisoja yötä myöten.

Teimme retkiä pitkin Savoa ja Pohjois-Karjalaa, mökeille, lomakohteisiin, kaupunkeihin ja linnoihin, joita ei muuten tule nähtyä. Vaarin mökillä Outokummussa yövyimmekin, ja kun palasimme takaisin Torpalle, tytöt juoksivat terassille ja alkoivat huutaa meitä katsomaan. Tippe on kivellä! Voi, se on tippunut veteen ja joutunut kivelle!

Tippe istui pienellä kivellä laiturin edessä. Ei se ollut tippunut veteen. Se oli lähtenyt uimaan.

Tähän aikaan kesästä tytöt lainailivat Savonrannan kirjastosta Missä Vallu on -kirjoja ja etsivät niiden sivuilta Vallua. Koskilammelta etsimme Tippeä. Milloin se saattoi olla saarella tai kivellä, milloin se ui lammen keskellä tai naapurin rantakaislikoissa. Tyttöjä jännitti, ettei sille käy tutkimusmatkoilla mitään. Tähän aikaan Kilju ja sen mies olivat varuillaan, kun kävimme uimassa. Heitimme niille leipää yrityksenä osoittaa lempeät aikeemme. Kiljun mies sai nimekseen Nappaaja, niin taitavasti se syöksyi leivänpalaset vedestä ja niin tehokkaasti se siivosi muikunperkeet rantakiveltä.

Aamuleikkien jälkeen muu perhe lähti Savonrannan leikkipuistoon. Minä jäin lukemaan kirjoja, Tauno Yliruusia ja taustatyötä seuraavaa kirjaani varten, tai avasin työkoneeni Yliruusin vanhalla työpöydällä ja aloin täyttää kirjani tiedostoa. Päivällä grillattiin, illalla saunottiin, iltasaduksi luettiin Koiramäen kesää, Asterixeja ja Topeliuksen satuja, jotka löydettiin naapuruston pihakirppikseltä. Vieraita kävi ja jäi yöksi ja toiseksikin yöksi.

Elokuun lopulla makasin auringossa Savonrannan uimarannalla, tytöt rakensivat hiekkalinnaa ja koristelivat sitä kukkasilla ja kivillä. Sanoin vaimolleni: ”En mä kyllä vaihtais elämääni kenenkään kanssa.” En ole sanonut niin koskaan.

Seuraavana päivänä kesäloma oli ohi. Sanoimme hyvästit Tipelle, jonka ruskea höyhenpeite paljasti koosta huolimatta yhä teiniksi.

Kesä oli ohi, mutta Torppa ei meidän osaltamme vielä. Kun palasimme syyskuussa vielä pitkäksi viikonlopuksi Savonrannalle, Tippeä ei näkynyt missään. Eikä Kiljua tai Nappaajaa, ei koko päivänä, eikä seuraavanakaan.

Viimeiset rennot aamut Ruusintorpalla, viimeiset uinnit saunan jälkeen nyt vedessä, jonka kylmyys on salvata hengityksen, viimeiset kahvakuulatreenit terassilla ja ateriat tuvan pöydän äärellä Koskilammen edessä. Sitten tajuamme, että se valkoinen lokki, joka viihtyy naapurin rantapuissa, ei olekaan ihan yhtä iso ja ihan yhtä valkoinen kuin Kilju ja Nappaaja olivat.

Kun pakkaamme autoa kotimatkaa varten, viisivuotias tyttäreni käy halaamassa Ruusintorpan ja Ingantuvan hyvästiksi, laittaa poskensa talon seinää vastaan ja levittää kätensä. Tämä on hänen ilmauksensa, ”Ruusintorppa ja Ingantupa”, hän sanoo aina kummankin talon nimet kummankin ihmisen mukaan, ja koska hän ei osaa vielä ärrää, ”Mulla on ikävä Luusintolppaa ja Ingantupaa” hän toteaa meille aina silloin tällöin tänne jouluun asti.

Vuosi herrasmiehenä

Vanhan viisauden mukaan suuret päätökset tulee tehdä julkisesti, jos haluaa niiden pitävän. Niinpä on korkea aika kertoa edes lyhyesti kirjasta, jota olen nyt tekemässä.

Seuraava kirjani on työnimeltään Vuosi herrasmiehenä. Kirja kertoo siitä, kuinka selvitän, mitä ’herrasmies’ mahtaa tarkoittaa, ja kuinka itse yritän opetella herrasmiehen tavoille ja taidoille.

Minulla on mitä epäherrasmiesmäisin tausta. Olen entinen vihreätukkainen punkkari, joka on tottuneempi näyttämään keskisormea hyville tavoille kuin noudattamaan niitä. Olen itsekeskeinen taiteilija, joka ei ole urallaan toisia kunnioittanut, ja jonka elämänfilosofian kiteytin edellisessä romaanissani Perkele (sic ) heavybändin levyn nimeen: The hard way (or no way at all).  Ja sikäli kuin herrasmiehuuteen yhä liittyy tietynlaisen sukutaustan klangi, siitä huolimatta että sukunimeni Konstig on ruotsalainen, sukumme tausta ei ole suomenruotsalainen vaan luovutetussa Pohjois-Karjalassa, jossa esi-isäni olivat mitä puhtainta maaseudun työväenluokkaa.

Mutta nyt täytän pian neljäkymmentä, ja minulla on rakas vaimo, kaksi tytärtä ja poika. Olen joutunut miettimään, minkälaisen miehen mallin heille tarjoan.  Opetanko heidät näyttämään keskisormea kaikelle, mikä ei itseä miellytä? Vai osaisinko antaa heille jonkinlaisen roolimallin kypsästä, hyvätapaisesta aikuisesta, herrasmiehestä? Nämä mietteet saivat minut lähtemään tälle matkalle. Epäherrasmiesmäisistä lähtökohdistani huolimatta minulla on yksi tärkeä apu. Kuten varhainen käytöstapakulttuurikirjoittaja  Erasmus Rotterdamilainen huomautti, puoli voittoa on jo halu kehittyä, halu tulla paremmaksi.

Kirja vaikuttaa aina tekijäänsä: vuosi tai kaksi, jotka elää kirjan hahmojen, maailman ja teemojen kanssa, se muodostaa elämänvaiheen. Mutta tämän kirjan tekeminen on jo tässä vaiheessa ollut omaa luokkaansa. Tämä on edellisiä kirjojani vaikeampi, koska olen nyt itse päähenkilönä. Joudun tekemään paljon töitä itseni kanssa, ja se tyyppi ei ole ollut helppo työkaveri.  Toisaalta olen jo tässä vaiheessa saanut kiinnostavia kokemuksia ja uusia taitoja sekä – ennen kaikkea – päässyt tapaamaan hyvin ystävällisiä ja viisaita ihmisiä, jotka ovat auttaneet minua matkallani.

Menemättä nyt tarkemmin asiaan laitan tähän vain muutaman pikaisen kuvan.

miekkailu

Suuni on auki, koska koetan saada henkeä miekkailutreenien jälkeen

kuva-3

Satunnaisotanta lukulistalta

kuva-4

Suoraan sanottuna  vielä pari kuukautta sitten pelkäsin hevosia. Pikkuhiljaa…

dscf39901

Solmukkeen solmiminen muuten. En edes aloita aiheesta nyt.

”Vuosi herrasmiehenä” ilmestyy WSOY:ltä syksyllä 2017.