Uncategorized

Kaikki haluavat auttaa siirtolaiskriisissä

/ JK / 23 kommenttia

Erityisen hankalaksi turvapaikanhakijakriisistä kirjoittamisen tekee yksi yleinen väärinkäsitys, jota tässä koetan oikaista. Moni luulee, että haluttomuus ottaa turvapaikanhakijoita vastaan tarkoittaa haluttomuutta auttaa hädänalaisia. Ei tarkoita. Kaikki nimittäin haluavat auttaa. Kukaan ei halua, että ihmisiä kuolee. Kukaan ei ole kyseenalaistamassa kenenkään ihmisarvoa, kuten Laura Huhtasaari (ps) sanoo tässä MTV3:n keskustelussa heti aluksi, keskellä sekä lopussa.

Kaikki vakavasti otettavat maahanmuuttokriitikotkin haluavat auttaa hädässä olevia. Ero on vain siinä missä ja miten. Professori Timo Vihavainen kirjoittaa:

…Suomeen siirtyvän pakolaisen aiheuttamat kustannukset ovat niin suuret, että samalla rahalla voitaisiin lähtömaissa tai niiden lähellä auttaa monikymmenkertaista määrää ihmisiä. Toisin sanoen, jokaista maahamme otettavaa pakolaista kohti jää suuri määrä ihmisiä ilman ainakin meidän apuamme….

Humanitaarista apua on syytä antaa niille, jotka sitä tarvitsevat. Mikäli se järjestetään rationaalisesti, voidaan tragediat minimoida. Mikäli sitä yritetään ratkaista tavalla, joka jo ennakkoon tiedetään mielettömäksi, voidaan olla varmoja siitä, että tragediat monikertaistuvat.

Vaihtoehdot ovat: autammeko yhtä prosenttia ruhtinaallisesti ja hylkäämme 99 prosenttia, vai kaikkia utilitaristisesti tuottamalla maksimimäärä apua jaettavaksi näiden kesken. Voimme auttaa antamalla turvapaikkoja niille muutamille, jotka sattuvat pääsemään Suomeen, tai voimme auttaa hädänalaisia heidän lähtömaissaan tai niiden seutuvilla. Kriitikoiden perustelu siellä auttamiseen perustuu logiikkaan, että se on paljon kustannustehokkaampaa. Samalla rahalla, jolla autamme yhtä maahan päässyttä kustantamalla tälle suomalaisen elintason, voisimme ostaa lukemattomille ihmisille riisiä, vettä, telttoja ja sairaanhoitopalveluita siellä. Kyse on vaihtoehtoiskustannuksista: jos annan perunan esikoiselle, en voi antaa samaa perunaa kuopukselle, vaikka se tärkeää ja oikein olisikin.

Tunteellisimmat kommentaattorit eivät ehkä ota tätä huomioon. Hätä ei tunne hintalappua, he sanovat, vaikka juuri hätä vasta hintalaput tunteekin. Jos minulla on perunoita yllin kyllin, voin jakaa niitä surutta kaikille lapsilleni. Mutta jos perunasta on pulaa – niin kuin reaalimaailmassa on, ja näinä talousaikoina erityisesti – niiden jakamisessa pitää olla tarkempi ja rationaalisempi.

Välimeren tuolla puolen avun voi myös jakaa tasavertaisemmin ja oikeudenmukaisemmin auttamalla niitä, jotka eniten hätää kärsivät. Nyt jaamme apua jättipotteina satunnaisten ja epäoikeudenmukaisten periaatteiden (matkustuskyvykkyys, riittävä varakkuus ja fyysinen rohkeus) nojalla. Tänne asti pääsevät vahvimmat, eli kyseessä on jonkinlainen darwinistinen vahvimpien eloonjääminen. Se ei ole humaania, tasavertaista, tasa-arvoista eikä oikeudenmukaista.

Säästämme myös henkiä, kun hädänalaiset eivät joudu maksamaan järjestäytyneelle rikollisuudelle rahaa joutuakseen hengenvaaraan laittomilla aluksilla, koska tästä käytöksestä ei palkita turvapaikalla. Palkittu käytös lisääntyy. Jos palkintona on mahdollisuus lottovoittoon, länsimaiseen elintasoon, yritykset vain lisääntyvät, ja ihmisiä tulee kuolemaan lisää turhaan. Tämä ei ole kenenkään toive. Ei edes Wille Rydmanin, joka hänkään ei halua ihmisten kuolevan:

Aidosti humaaneinta turvapaikkapolitiikkaa olisi se, että turvapaikkaa olisi mahdollista hakea vain EU:n ulkopuolelta / YK:n pakolaisleireiltä käsin. Tällöin aiheettomat hakijat – joita hylkäyspäätöstilastojen perusteella turvapaikanhakijoista on kaikkialla selvä enemmistö – todennäköisesti jättäisivät kokonaan hakematta, eikä aidosti hädänalaisten tarvitsisi lähteä kyynisten ihmissalakuljettajien kyytiin.

Hyvää tarkoittava politiikka voi saada aikaan pahaa. Välimeren meripelastusoperaatiot – se kuuluisa meritaksipalvelu – on ollut keskeinen syy sille, miksi ihmiset uskaltavat nykyisin nousta huonompienkin paattien kyytiin. Jos turvapaikkahakemusten käsittely siirrettäisiin lähtösatamiin, katoaisi ihmissalakuljettajilta bisnes ja apu kohdentuisi niille, jotka aidosti ovat sen tarpeessa. (FB 3.9.15 – kursivointi omani)

Ymmärtävätköhän innokkaimmat turvapaikanhakijoiden tervetulotoivottajat, että vaihtoehtoina eivät ole auttaminen tai itsekkyys, vaan auttaminen tavalla tai toisella?

Ymmärretäänkö niitä lisäkustannuksia, jotka auttaminen turvapaikkojen myöntämisellä (ja vain turvapaikkojen myöntämisellä) tuo mukanaan? Turvapaikansaajat eivät vielä ole monilukuisia: vaikkapa kymmenentuhatta maahanmuuttajaa ei kuulosta paljolta. Mutta he tulevat tänne saadakseen tänne perheensä, mikä moninkertaistaisi heidän määränsä. Jos/kun lähtömaa on jatkossakin huonompi maa kuin Suomi, he eivät palaa sinne. Kustannukset ovat valtavat, eikä niitä ole annosteltu oikeudenmukaisesti heikoimmille. En tiedä detaljeja siitä, kuinka apu olisi parasta järjestää Välimeren tuolla puolen ja koko kriisit tulisi hoitaa. Se on ammattilaisten ja asiantuntijoiden tehtävä, ja poliitikkojen tehtävä on ottaa se selville ja toimia sen mukaan.

Turvapaikanhakijoiden tervetulotoivottajia ajaa hyvä tahto. Se on oikein. Sydän vain on heikompi ilman järjen apua.

Ongelma lie siinä, että näiden kriitikoiden ajattelua ei tunneta heidän kuoronsa ulkopuolella. Se on medialle häpeä ja yhteiskuntarauhalle vakava epäsuhta. Liian usein törmää kuvitelmaan, että maahanmuuttopolitiikka ei olisikaan vain politiikkaa, jota saa liberaalissa demokratiassa aina kritisoida. Ja että kritiikin taustalla ei olisikaan perusteltu ajattelu, vaan varmaan oikeasti salaa jokin paha rasismi tai muu valuvika sielussa – ja näin ollen he ovat epäihmisiä, joiden puheelta tulee sulkea korvansa, ettei pahuus leviä. (1) Tämä on sulkeutunutta ja häijyä, väärän todistuksen lausumista, eikä se auta meitä eikä se auta hädänalaisia. Rajakontrolli ei ole rasismia.

Kaikille tolkullisille ihmisille on ilmiselvää, että tämä uusin ratkaisumalli, vaikeuksissa olevien maiden väestöjen siirtäminen toiselle puolelle maailmaa, ei voi ikinä auttaa edes kovin suurta osaa ihmisistä. Jos otamme vaikkapa afrikkalaisista miljoona tai kymmenenkin miljoonaa Eurooppaan, olemme silti auttaneet vasta 0.1% tai 1% maanosan miljardista ihmisestä.

Meille kristillisten arvojen lävistämässä kulttuurissa kasvaneille on itsestäänselvää, että jokainen ihmishenki on arvokas. Edellä esitetty matematiikka tuntuu loukkaavan tätä käsitystä: voimmehan pelastaa edes osan, onhan sekin arvokasta. Niin on. Mutta matematiikka ja sydän eivät tässä ole vastakkaisia, vaan liittolaisia. Voimme auttaa huomattavasti useampia ihmisiä oikeudenmukaisemmin ja tasavertaisemmin kohdistamalla avun järkevästi. (2)

Olen tämän akuutin kriisin suhteen itse asiassa aika toiveikas, ainakin toiveikkaampi kuin moni näyttää olevan internetissä, jossa ihmisten turhautuminen näyttää lähestyvän mielenterveyttä ja yhteiskuntarauhaa uhkaavia määriä. Olemme Euroopassa rakentaneet liberaalia demokratiaa vuosisatoja välttyäksemme tällaiselta: suojellaksemme kansaa sekä arbitraariselta hallitsijan vallankäytöltä (tehdä kansalaisten tonteille mitä tahansa) että turvataksemme oman kulttuurisen identiteettimme ja elämäntapamme jatkuvuuden, siis meidän jatkuvuutemme (mihin tarvitaan myös rajakontrollia). Tämä turvapaikanhakijakriisi loukkaa niin syvästi niin monen ihmisen oikeudenmukaisuuden ja tolkun tajua, että ei se voi pitkään jatkua. Toivotaan vain, että hallitus toimii ajoissa ja päättäväisesti ennen kuin kansakunta sekoaa.

*************************

Loppuviitteet:

(1) Hädässä olevia tulee auttaa, vaikka he eivät olisikaan ”meitä”. Tämä on meille kristillisessä kulttuurissa kasvaneille se yleisin lähtökohta. Sen jakavat yleensä nekin, jotka eivät tunnusta sen alkuperää, kristillisyyttä ja sen universalismia. Periaate ei ole yhtä yleinen kristillisten kulttuurien ulkopuolella, jossa jako sisä- ja ulkoryhmiin eli meihin ja muihin on usein tiukempi, kuten arabimaissa. Mutta me otamme sen itsestäänselvänä, ja hyvä niin.

Vakavasti otettavien maahanmuuttokriitikoiden lisäksi samanlaisia kantoja kuin he esittää myös vähemmän vakavasti otettava porukka (älyllisesti vähemmän vakavasti – yhteiskuntarauhan kannalta heidätkin tulisi ottaa kyllä huomioon), joka lie aidosti epäinhimillisiä eikä halua auttaa. Heidän kanssaan keskustelu ei luonnistu, niin vähän yhteistä on. Mutta näitä asioita ja porukoita ei tulisi halpamaisesti sekoittaa. Jos vaikka Wille Rydman sanoo suljetaan rajat ja joku tyhmä rasisti sanoo suljetaan rajat, se ei todista, että Wille Rydman on tyhmä rasisti enempää kuin se, että koiralla on neljä jalkaa ja kissalla on neljä jalkaa todistaa, että koira on kissa. Rasistiksi huuteleminen ilman todisteita ja perusteita on epäinhimillistävää ja sivistymätöntä.

Sen sijaan tulisi keskittää huomio siihen relevanttiin pelkoon, että turhautuminen tilanteeseen tekee jatkuessaan ihmisistä epäinhimillisempiä. Turhautuminen saa ihmisistä pahimman esiin ja on vakava uhka. Siksikin sitä toivoisi selvää signaalia hallitukselta, että he pystyvät ottamaan asian haltuunsa ennen kuin turhautuminen saa ihmiset tekemään epätoivoisia ja epätoivottuja tekoja.

(2) Moni sanoo, että konservatiivit (tai maahanmuuttokriitikot tai oikeisto) eivät oikeasti halua auttaa edes ”siellä”, koska ”Persuthan halusivat lopettaa kehitysavunkin”. Tämä on ymmärrettävä epäilys, mutta ei välttämättä osu ihan kohdalleen. Ensinnäkin nykyisen konservatiivihallituksen oikeistolainen kehitysministeri Toivakka haluaa lisää rahaa humanitaariseen apuun Syyriaan. (Suomi on jo antanut Syyrialle viitenä viime vuonna 60 miljoonaa euroa apua. ) Toiseksi, vasemmistossa ei aina ymmärretä oikeistolaista näkemystä kehitysavusta. Liberaalin taloustieteen mukaan kehitysapu ei auta kuin lyhyellä aikavälillä ja pitkällä aikavälillä se haittaa. Se haittaa antamalla keinotekoista tilapäistä apua, joka vähentää insentiiviä eli kannustinta kehittää maan taloutta toimimaan pysyvästi paremmin. Tästä näkökulmasta kehitysapu on nopeasti pilaantuvien kalojen kantamista köyhälle sen sijasta, että hänelle antaa vavan ja opettaa hänet kalastamaan. Nykyinen hallitus on kehitysavun sijasta lähestynytkin tätä asiaa oikeistolaisen avun näkökulmasta jakamalla vapoja eli sijoittamalla kehitysrahoitusyhtiöön. Eli kyseessä olisi kuin olisikin auttaminen, tosin eri tavalla kuin vasemmiston tapa. Mutta en tunne tätä kehitysapuasiaa tarpeeksi arvottaakseni sitä.

Sen sijaan voisin suositella tutustumaan siihen konservatiiviseen ajatteluun, joka ohjaa valtaosaa ihmiskunnasta ja Suomessa oikeistoa ja perussuomalaisia ja kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat nyt perusturvallisuudeltaan järkyttyneitä. Konservatiiviseen ajatteluun kuuluu sisäryhmäajattelu, jonka yksi keskeinen arvo on lojaalisuus omia kohtaan. Se ei ole moraalisesti kelvotonta, eikä se sulje pois muita arvoja, kuten muiden, ”niiden” auttamista. Se on luonut modernit valtiot, ja ilman sitä ne kaatuisivat. Tämän ymmärtämiseksi voisin suositella Jonathan Haidtia tai kirjaa Mitä mieltä Suomessa saa olla.

Huovinen ja muukalaisteleportit

/ JK / 4 kommenttia

Hahmottelin sellaista absurdia kertomusta, jossa kylän laitaan ilmestyisi yhtäkkiä teleportti, josta kävelisi sisään alieneita ja laittaisi tupakaksi. Kylän valtuusto asiaa ihmeteltyään tekisi sitten kuten säädylliset ihmiset ja tarjoaisi oudoille vieraille yösijaksi vanhan ladon ja suljetun kestikievarin. Kyläläiset veisivät vieraille karjalanpiirakoita. He jäisivät kurkkimaan metsänreunasta, kun alienit käyskentelisivät pellon laitaa edestakaisin kommunikoiden keskenään oudolla kielellään.

Sitten naapurikylään tulisi uusi teleportti ja sieltä uusi joukko alieneita. Ja kolmas muuanne ja neljäs ja viides…

Tarinan clou olisi siinä, että lopulta koko maan väestö alkaisi elää jatkuvassa levottomuudessa, koska teleportteja saattaa ilmestyä milloin ja mihin tahansa. Äkkiä naapurintontin hylätyn pankin lattialla nukkuukin rivissa liuta alieneita, jotka pitävät yhteyttä kotiinsa jonkinnäköisillä elektronisilla ruuduilla, joiden siniset valot kajastavat Korhosenkin makuuhuoneen ikkunaan. Joku päivä töistä palatessa Rahikainen näkee jo eteisessä vaimonsa pelokkaasta ilmeestä, että… nytkö…? Rahikainen kääntyy kotiovella ja vilkaisee talon nurkan taakse, ja kyllä, siellä seisoo tuore joukko alieneita. Ja Rahikainen pyörähtää tielle päin, ja sieltä rientää joukko iloisia naisia kyltteineen, jossa lukee Tervetuloa alienit!

Ja sitten alienit alkavat lisääntyä.

Siinä missä ne aluksi ovat selvästi urospuolisia, nyt paikalla onkin naarasalieneita ja pieniä suloisia lapsialieneita. Äkkiä outojen vieraiden määrä onkin viisinkertainen, eikä kukaan ymmärrä niiden kieltä, kukaan ei ihan ymmärrä miksi ne ovat täällä (kotona oli kuulemma hätä ), teleporttien toimintaa ei ymmärretä, poliisi on voimaton, presidentti ei voi auttaa, tiedemiehet pyörittelevät päätä, papit ovat vetäneet naamansa hymyyn. Joku käy Helsingissä kysymässä yliopistolta ja dosentti kertoo, että viimeisimmän tutkimuksemme mukaan tämä johtuu tällaisesta kuin post-kolonialismi ja on ihan oikein teille. Professori pyörähtää paikalle ja kertoo, ettei alieneita ole olemassakaan, me olemme kaikki alieneita jos oikein silmiin katsotaan.

Sitten seuraavassa jaksossa, jos tämä olisi jatkokertomus, sävyt tummenisivat ja joukko turhautuneita nuoria miehiä alkaisi öisin sabotoida teleportteja. Ja joukko hyväsydämisiä naisia luovuttaisi tästä käytöksestä suuttuneina kotinsa ja vaatteensa alieneille. Ja niin edelleen. Tarina voisi kehittyä jännäksi ja siinä olisi tilaa särkyville ihmissuhteille ja suurille tunteille. Inspiraatioksi lukisin Veikko Huovista, minkä taidan muuten tehdä muutenkin. Mutta en usko että kukaan tarinaa nyky-Suomessa julkaisisi. Se pitäisi muutenkin kirjoittaa englannin kielellä, että koko vitsi toimisi: englannissa kun ’alien’ tarkoittaa ensimmäiseltä merkitykseltään vierasmaalaista, ulkomaalaista, muukalaista.

 

Soundtrack, Perkele I

/ JK

eli

Valittuja paloja romaanin soittolistalta – ensimmäiset kolme lukua

*

Mason oli tehnyt näitä hommia 80-luvulta lähtien, hän oli ollut ajamassa Venomia täältä ulos kun niiden viidenkymmenen jalan korkuiset tulisuihkut meinasivat sytyttää koko paikan.

…koska tiputus lavan valoista ja sähköstä hämärään suljettuun lentokoneeseen, jossa taustamuzakkina soi instrumentaaliversio I Was Made For Loving Yousta, tiputus rokkijumalasta väsyneeksi keikkatyöläiseksi oli tiputus liian korkealta.

Biisi, joka sai Koben tarttumaan kitaraan vuonna 1992:


Iggy and the Stooges, MC5, New York Dolls, Johnny Thunders ja The Ramones – protopunkin järjestäytynyt rikollisuus toimi monen famiglian voimin.

(Minkäs näistä nyt valitsisi?)

Kaikista ensimmäisen sukupolven punkkareista ehkä itsetuhoisin ja itsetuhossaan pelottavin, James Osterberg, jäi eloon…

Kohtalokas c-kasetin loppu:

Valopatsas pimeää valoa

Ja minkä levottomuuden häneen laittoi jokin Brucen Thunder Road: Kristus! Että hänkin voisi ajaa autolla talon eteen, ja sieltä kävelisi tyttö, joka oli ajanut kaikki muut pojat pois, ja tyttö istuisi viereiselle penkille ja he voisivat ajaa kahdestaan minne vain…

Miikka oli yksin lavalla kukkakuvioinen Ibanez kädessä (kukkakuvioinen!) koko kolmen biisin settinsä kuin mitään yleisöä ei olisi paikalla, kuin se soittaisi vain huvikseen – tai ei, ei huvikseen, vaan aikaa tappaakseen, jopa vähän huonotuulisesti, kuin Miikka todella murhaisi tylsää aikaa pois säröarpeggioilla. Ja totisesti, jos ajan otti hengiltä jollakin, Mike teki hyvää työtä aloittamalla Van Halenin Eruptionilla.

Out of thousands, who are known, or want to be known, as poets…

Sometimes it’s hard to be a woman…

Well you can go on, for a long time…

”Miksen mä muista sua? Anteeks.”

”Ei se mitään. Mulla oli tumma tukka ja meikki. Mä inhosin tätä strawberry blondea, mä halusin olla Stephanie Seymour viimeistään Don’t Cryn videon jälkeen.”

 

MH: Mikä on maailman rankin levy?
Kris: Kevätuhri. Ei, en selitä, kuunnelkaa se.

Miksi jätin Facebookin

/ JK / 2 kommenttia

Kun sain ajatuksen päähäni, se ei jättänyt minua enää:

Kuinka helposti me uskoimme, että elämämme on tästä eteenpäin some-elämää. Että ihmisen elämä nyt vaan on tästä eteenpäin sellaista, että se eletään someen kytkettynä.

Nielimme tämän meille tarjotun uuden elämän aika lailla pureksimatta, liu’uimme siihen huomaamatta. Se vanha sammakko kattilassa -juttu.

Moni osaa hokea, että asiat muuttuvat ja meidän pitää muuttua niiden mukana. Truismia ei kukaan kiistä. Olennaista on, mitä muutosta tukea ja mitä ei.  Elämän somettumisen seurauksia voi tässä vaiheessa vasta aavistella. Osa näistä on tahattomia seurauksia. En nyt tarkoita internetin vaikutusta aivoihimme. Kirjoitan siitä kuinka some laumauttaa ihmisiä. Laumauttaminen tarkoittaa sekä sitä, että some jakaa ihmisiä leireihin, että sitä kuinka some kajoaa ihmisten yksilöllisyyteen ja yksilönrauhaan.

Yleisellä tasolla yksi elämän somettumisen seuraus vaikuttaa olevan huutamisen ja vaatimisen lisääntyminen. Tästä on kasvanut torikokouksia ja joukkoilmiöitä. Someilmiöt puskevat ruudusta ulos oikeaan elämään tavalla, joka vaikuttaa levottomalta, hallitsemattomalta ja satunnaiselta, pahimmillaan epädemokraattiselta äänekkäimpien vallankäytöltä maltillisempien kustannukselta. Huutovallalta. Häpeämättömimpien vallalta.

Suomessa Facebook muuttui poliittiseksi presidentinvaalien aikana talvella 2012. Kun tuttavat alkoivat tuoda poliittisia kantojaan näytille, muistan aluksi ihmetelleeni ja närkästyneeni. Sitä ennen politiikka oli aiheita, joita ei small talkissa käsitelty. Se jätettiin ystävien välisiin luottamuksellisiin keskusteluihin. Mutta ajat ovat muuttuneet ja some ei ole enää small talkia. Nykyinen some toimii kansankiihottimena. Se saa laumat huutamaan.

Minulle huutavat laumat ovat varoitusmerkki. Toisaalta ne ovat merkki siitä, että jokin on ongelmallisesti, toisaalta ne ovat jotain mitkä itsessään luovat lisää ongelmia. Vähemmän huutavia laumoja, marsseja ja kokoontumisia, vakaampi yhteiskuntarauha.

*
Laumautuminen vaikuttaa myös yksityiselämän tasolla.

Moderni liberaalit ihmiset ovat sokeita sille, kuinka pitkälle heidän ajattelunsa pohjaa ns. kohtaamisteoriaan: erilaisten ihmisten ja mielipiteiden kohtaaminen johtaa keskusteluun, keskustelu johtaa ymmärrykseen ja ymmärrys johtaa kaveruuteen. Ennakkoluulot hälvenevät, ja paljastuu, kuinka mukavia ja samanlaisia kaikki todellisuudessa ovat.

Tämähän on 70-lukulaista Star Wars -filosofiaa. Tämä on Twitter-filosofiaa:

Näyttökuva (7) - Copy

Klassikko tietää paremmin:

Kaikkia ihmisiä on tosin rakastettava, mutta tuttavallisuus ei ole hyväksi. Joskus saattaa joku tuntematon häikäistä kaukaa hyvällä maineellaan, mutta läheltä hänen valonsa hämärtyy katselijoiden silmissä. Toisinaan luulemme seuramme miellyttävän muita, mutta pian alammekin olla heistä epämiellyttäviä, kun he huomaavat huonot tapamme.

(Tuomas Kempiläinen, 1400-l.)

Käytännössä mitä enemmän joutuu kysymättä kuulemaan toisen ihmisen mielipiteitä ja mitä äänekkäämmin hän niitä huutaa, sitä vaikeampi häneen on suhtautua rennon perusmukavasti. Jokainen ihminen on potentiaalinen kaveri – siihen asti kunnes hän kertoo vastustavansa sinun arvojasi. Kun jokainen heiluttaa lippua,  kavereita on maailmassa paljon vähemmän ja tilalla on kaksi leiriä, ”me” vastaan ”ne”. Prosessi on itseäänruokkiva noidankehä.

Lisätään tähän se nettikirjoittelun efekti, että kun emme näe toista ihmistä, luolamiesaivomme eivät ymmärrä heidän olevan paikalla, ja näin kirjoitamme asioita, joita emme koskaan sanoisi. ”Keskusteluista” tulee väittelyitä, jotka vain pönkittävät kummankin lähtöasetuksia ja lisäävät vastakkainasettelua.

*

Some sekä jakaa ihmisiä tällä turhalla, uudella tavalla, että samalla vetää oman lauman ihmisiä syvemmälle lauman keskelle. Kuten Twitteristä kirjoitin, some on joukkopaineistamisen väline. Alexis de Tocqueville kuvasi somea näin:

Erimielisyys enemmistön kanssa merkitsee eräänlaista kuolemaa. Enemmistön ei tarvitse käyttää lakeja toisinajattelijoiden taivutteluun. Sen tarvitsee vain paheksua näitä. Silloin he tuntevat itsensä yksinäisiksi ja voimattomiksi, mikä oitis nujertaa heidät ja vie heidän toivonsa.

Yksi heräte tästä minulle oli FB-seinäni keskustelu, jossa ennustin edistyneistön vaativan seuraavaksi moniavioisuuden sallimista. Päivitykseen kommentoi useampi ihminen kannattavansa moniavioisuutta jo nyt. He olivat punavihreitä kirjailijoita ja toimittajia, joiden töitä sinäkin olet saattanut lukea. Siinä sitten keskustelin heidän kanssaan kuinka en kannata moniavioisuutta ja niin edelleen, tällä lailla kuin somessa on kohtaamisteorian mukaan muka tarkoitus: erilaiset näköalat kohtaavat ja kohtaamisen kautta alkavat ymmärtää toisiaan ja ystävystyvät ja saavat uutta aikaan jne.

Vuorokauden päästä tajusin mitä oli tapahtunut: Olin joutunut putkinäköön. Olin alkanut keskustella järkevästi ihmisten kanssa, jotka kannattavat moniavioisuutta. Olin imeytynyt heidän maailmaansa. Tällaiseen putkinäköön voi joutua somekuplassa. He alkoivat vetää minua pikkuhiljaa luoksensa. Päivitys päivitykseltä olisin alkanut hyväksyä heidän oudon maailmansa yhä normaalimpana. Lopulta olisin omaksunut heidän ”uuden normaalinsa”.

Todellisuudessa erilaisten ihmisten kohtaaminen saa vähintään yhtä usein meidät ymmärtämään, miksi emme halua olla tekemisissä erilaisten vaan itsemme laisten  ihmisten kanssa. Ja kun kaikki mielipiteet on tuotava esiin (vähintään siksi, että eniten huutava voittaa) ja asetettava paremmusjärjestykseen (että juuri omanlaiset voittavat), kohtaamisen seuraus on sanasota ja vihanpito. Se olisi estettävissä pitämällä yksityisasiat yksityisinä – mitä ihmiskunta pitikin kohteliaana ja tolkullisena periaatteena vielä muutama vuosi sitten.

1970-luku oli hirveän poliittinen. Muistetaanko 2010-luku tulevaisuudessa samanlaisena?

George Orwell kuvasi mielipiteiden sharettamisen totalitaarista tendenssiä:

…koska sosiaalisilla eläimillä on tavaton paine konformiteettiin, yleinen mielipide on vähemmän suvaitsevainen kuin mikään lakien järjestelmä. Kun ihmisiä hallitsevat käskyt kuten raamatullinen ”Älä…”, yksilöllä on silti varaa harjoittaa eksentrisyyttään: kun heitä väitetysti hallitsee ’rakkaus’ tai ’järki’, ihminen on huomattavan paineen alaisena toimia ja ajatella juuri niin kuin kaikki muutkin.

meitä  ohjaa  Rakkaus

Keskellä laumaa on turvallisinta, mutta keskivertoisuuden imu on yksilöllisyydelle pahasta, ja taiteilijalle se on tuhoisaa. Voimme vasta lähitulevaisuudessa hahmottaa, millaiseksi some-elämä taiteilijoita ja taidetta muuttaa. Veikkaan että keskimäärin latteampaan ja arempaan suuntaan.

Olen vanha punkkari enkä näköjään muuksi muuttumassa. Omassa tapauksessani aloin taistella vastaan tätä regressiota kohti keskivertoa. Mutta vastaan taisteleminen vie aikaa ja energiaa, eikä se ole omiaan saamaan ihmisistä parhaita puolia esiin.  Ei minusta ainakaan. Fiksumpaa kuin taistella painetta vastaan on muuttaa olosuhteet, siis jättää paine kokonaan.

*

Kaikesta tästä jakamisesta huolimatta ihminen on tuskin koskaan ollut yksinäisempi kuin me nyt olemme. (Kertokaa, missä ja milloin ihminen olisi voinut elää yksinäisemmin kuin nyt?) Ajattelemme, että lisää somea on ratkaisu, vaikka se vähentää tarvetta normaalille tapaamiselle. Kenen tarvitsee kysyä kuulumisia, kun ne on jo jaettu?  Ajattelemme, että saamme yhteyden ihmisiin somen kautta, vaikka somen pääkäytöt ovat reagointi ja signalointi.

Reagointi: ”Jotain on tapahtunut maailmassa, ja minunkin pitää jostain syystä nopeasti kertoa kantani siihen, mielellään tunteitaherättävästi tai vähintäänkin tunteellisesti.”

Signalointi: ”Mitä muut ajattelevat minusta, jos jaan tämän?”

Kehnosta jamastaan huolimatta nykyihminen on hirveän tyytyväinen itseensä, varma ja ylpeä itsestään. Keskiverto somettava nykyihminen pitää asianaan ei ainoastaan lausua mielipidettään kaikesta, hän myös pitää omaa mielipidettään vähintään yhtä tärkeänä kuin kaikkien muiden. Hän pitää myös uutta mielipidettä älykkäämpänä kuin vanhoja mielipiteitä, koska hän luulee olevansa edistyneempi ja jostain syystä laskee edistyksen omaksi ansiokseen.

Kuolleet häpeävät meitä.

*

Elokuun lopussa kävin pitkän tauon jälkeen lukemassa Facebookia. Vieläkin siellä jaeltiin linkkejä. Varmaan oli jaeltu linkkejä kaiken aikaa. Kukaan ei illalla muista mitä linkkejä aamulla jaettiin, mutta hyvin tärkeitä linkkejä, joille voi yksin kikatella tai joilla haluttiin ohjata maailma parempaan suuntaan. Saatteeksi riittää nykyään jo pelkkä ”Jätän tämän vain tähän” tai ”Tämä”. Kuva on kaikkein paras.

Suhteellisuudentajuttomuutta oli entisestään pahentanut tämä tuorein keksintö, uusrajattomuus, jota myös turvapaikanhakijakriisinä tunnetaan.  Somesukupolvi oli unohtanut sellaisen muutama tuhat vuotta vanhan keksinnön kuin valtiot (vanhana keksintönä se varmasti onkin huonompi kuin mitä tällä viikolla keksitään). Hullutuksen populismi ja ulkokultaisuus oli rajatonta sekin. Tällainen suhteellisuudentajuttomuus lisääntyy some-elämän lisääntyessä.

Ajatus, että jättäisin Facebookin kokonaan, etten olisi vain tauolla tai vähentäisi, vaan että minun ei tarvitsisi enää koskaan elää koboltinsinistä elämää, miettiä elämääni päivityksinä ja väistellä rynnistäviä laumoja, oli ihmeen huojentava, vapauttava.

Art by Tomas Prochazka

*

Erno Paasilinnalla oli se pakina miehestä, joka menee virastoon sanoutumaan irti maailmanmenosta. Tämä oli minun paljon huonompi pakinani samasta aiheesta.

Facebookiin jää paljon ihmisiä, joiden päivityksiä olen lukenut mielelläni, joista olen oppinut, ja joita tulen nyt kaipaamaan. Toivon tapaavani ja kuulevani ihmisistä jatkossa enemmän oikeassa elämässä. Yhteystietoni eivät ole muuttuneet. Kirjoitan jatkossa enemmän blogiini. Blogin voi kirjanmerkitäkin.

Perkeleen julkkarit

/ JK

DSCF2883

Eilen 11.9.  vietettiin Loosessa Perkeleen julkkarit. Hyvin meni. Ilta oli lenseä ja ovi Annankadulle auki ystävien tulla. Kirjanjulkkareiden järjestämiseen ei tarjota koulutusta, joten olen oppinut niistä aina kirja kerrallaan jotain. Tällä kertaa oli jo  tarjoilujakin, kaljaa, viiniä ja meksikolaisen – tietysti – keittiön erikoisuuksia (=nachoja). (Kiitos tarjoiluja tukeneille.)

Kuva Joni@Loose

Koska en osaa soittaa, laulaa tai mitään muutakaan viihdyttävää, ohjelmana oli puheeni. Puhe kesti pidempään kuin aiemmin, koska aiemmin yleisö on valittanut puheen lyhyydestä. Vastasin siinä usein kysyttyihin kysymyksiin kuten mistä idea(t) tuli(vat) ja miltä nyt tuntuu. Kiitin lukuisia kirjan teossa auttaneita ja kerroin kolme vaihetta, jotka tämä kirjailija on käynyt läpi suhteessa kirjansa vastaanottoon. Olen nyt kolmannessa, siitä hyvässä vaiheessa, että olen osannut jättää kokonaan miettimättä saati etsimättä arvioita. Tunne on pakahduttavan vapauttava ja lopulta ainoa järkevä, onhan reseptio nyt joka tapauksessa poissa minun käsistäni. Jos tämä ei ole ohimenevää, ehkäpä olen sittenkin osannut edes vähäsen kypsyä tähän ikään mennessä. (1)

DSCF2887

Luin kirjasta myös otteen, ote oli se kitarateknikon monologi luvun 2 lopusta. Voit pyytää jotakuta lukemaan pätkän kotonasi ja kokemus on kuin olisit paikalla. Valokuvassa näytän kaljuuntuvalta pikku possulta.

Prkle julkkarit

Kirjan kannen poika en ole minä kymmenvuotiaana

Huono puoli julkkareissa on, ettei kaikkien vieraiden kanssa millään ehdi jutella. Nopeasti vilahtavat nämä tilaisuudet. Silti, suurkiitos kaikille paikalle olleille tai edes ohimennen piipahtaneille. Te näistä juhlat teitte.

Loose julkkarit Perkele 2 - Copy 0.7

James Osterberg sanoo: Kerro kaverillesi Perkeleestä

James Osterberg sanoo: Kerro kaverillesi Perkeleestä!

***

(1) Itse kirjan vastaanotosta: odotan että se on monelle yllättävä, haastavakin. Perkele ei ole sillä tavalla helppo, että se solahtaisi heti odotushorisonttiin: se ei liputa sitä vanhaa linnalaisen realismin tyylilajia, eikä sitä uudempaa vanhaa, meriläistä modernismiakaan, vaikka molempien vaikutus toki siinä näkyy. Mahtuu se silti realismin suuren viitan alle, mutta ehkä tästä lisää toiste. Ensisijaisesti pidän Perkelettä totaalisena romaanina.

Perkele on nyt kaupoissa

/ JK / 2 kommenttia

Siellä lepää! Nide on tänään bongattu jo kirjakaupan hyllystä, ja sain omat tekijänkappaleeni juuri. Kansi on aika komea – mattamusta kultaisella tekstillä. Graafikko Jussi Karjalainenhan tuntee kirjan sisällön…
Perkele unwrapping
Sisäliepeen kirjailijakuva on Sanna Einolan. Takasisäliepeessä on pätkä Krisin haastattelua Metal Hammerille.

 

WP_20150908_13_19_41_Pro
Alla tänään lähtenyt lehdistötiedote.  Ensimmäiset haastatteluni on jo sovittu, mikäs sen piristävämpää. Haastattelupyyntöjä voi lähettää Gummerukselle (Eeva.Herrainsilta@gummerus.fi, p. 040 514 6360) tai miksei suoraan minullekin.

Mediatiedote

8.9.2015

Joonas Konstigin Perkele on romaani rakkaudesta, ystävyydestä ja heavy metallista

Joonas Konstigin neljäs teos Perkele (Gummerus) on yhtä aikaa kansainvälinen ja pistämättömän suomalainen nykyromaani. Se raottaa esirippua maailmaan, jossa Suomi tunnetaan hevimiehistään ja perkele tarkoittaa, että tekee sitä, mihin itse uskoo. Romaani kertoo metallibändi Total Warin kovasta keikkaelämästä kurinalaisine esiintymisaikatauluineen ja älyttömine sekoiluineen. Samalla se pohtii kuoleman tarkoitusta ja rakkauden välttämättömyyttä alati hedonistisemmaksi muuttuvassa maailmassa.

”Täällä tärkeintä on kohtuuton. Kohtuuton känni, kohtuuton äänenvoimakkuus, kohtuuton tappelu.”

Reko, Afganistanin veteraani, saa kutsun aseisiin. Tällä kertaa se ei kuitenkaan tarkoita paluuta taistelukentille vaan keikkaa Total Warin solistin Kris Liedeksen turvamiehenä bändin maailmankiertueella. Ennen kuin Total Warista tuli lähes viisi miljoonaa levyä myynyt suomalainen hevisensaatio, oli Kris Liedes Miikka Espoosta, Rekon vanha koulukaveri Leppävaaran yläasteelta.

”Se oli pienempi kuin Reko odotti, pitkät ruskeat hiukset valuivat molemmin puolin päätä. Sillä oli reisitaskuhousut ja musta Black Flag -teepaita ja paidan hihoista tuli hoikat, läpeensä tatuoidut käsivarret, joiden ranteissa oli nahkaa, ja sormien päässä viikko sitten mustatut kynnet. […]

Kris sanoi Rekolle: ’Jätkä näyttää tutulta.’

’Tulin kattoo ettei jätkä tapa itteensä’, Reko sanoi.”

Romaanin kirjoittaminen oli Konstigille löytämisen riemua ja kovaa taustatyötä: lukemista, haastatteluja, keikoilla käyntiä ja loputonta musiikin kuuntelua. ”Haluan käsitellä suuria aiheita: rakkautta, kuolemaa, aikaa. Hevi käsittää nämä kaikki. Hevimusiikki määrittää myös Suomen kuvaa maailmalla isommin kuin usein tiedostetaan. Hevissä kiteytyy paljon erityisen suomalaista”, hän toteaa.

”Ihmiset luulee olevansa nyt huipulla. Mutta mitä historioitsijat tulevaisuudessa nykyajasta sanoo? Sanotaanko että: He elivät tyhjää elämäänsä vailla merkitystä, vailla mitään pysyvää minkä puolesta elää tai kuolla. He täyttivät aikansa tuijottamalla elektronisia ruutuja. Hellyys tarkoitti kissavideoita. He eivät niinkään rakastaneet roinaa kuin eivät vain osanneet elää ilman sitä. He palvoivat yksilöllisyyttä, mutta kukaan ei ollut sen yksilöllisempi kuin koskaan ennenkään, vain yksinäisempi.”

Joonas Konstig
Joonas Konstig on entinen vihreätukkainen punkkari. Sittemmin hän on saanut useampia lapsia ja kotiutunut Espooseen. Novellikokoelma Ahneet ja viattomat (2008) oli Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokas. Myös romaanit Kaikki on sanottu (2011) ja Totuus naisista (2013) ovat saaneet kiittävän vastaanoton.

Joonas Konstig, Perkele

587 sivua

Ovh. 34 €

Lisätietoja sekä haastattelu-, arvostelukappale- ja kuvapyynnöt

Eeva Herrainsilta, tiedottaja, p. 040 514 6360, eeva.herrainsilta@gummerus.fi

Gummerus
Lehtori Kaarle Jaakko Gummerus aloitti kustannustoiminnan yhdessä vaimonsa Gustavan kanssa vuonna 1872. Kaarle Jaakko ja Gustava halusivat kantaa kortensa kekoon kansan valistamiseksi ja julkaista painotuotteita huviksi ja hyödyksi kaikille Suomen kyläläisille.

Gummerus toimii edelleen suomalaisena perheyhtiönä, jonka omistajat ja henkilökunta kunnioittavat Kaarle Jaakon alkuperäistä liikeideaa ”huviksi ja hyödyksi”. Julkaisemme kotimaista ja suomennettua kaunokirjallisuutta sekä tieto- ja harrastekirjoja. Kustannusohjelmaamme kuuluvat myös sanakirjat ja kielten kirjat sekä digitaaliset- ja mobiilituotteet. www.gummerus.fi

 

Scott suosittelee

Scott suosittelee

 

Kolumni 3H+K-lehdessä

/ JK

En ole muistanut aina kirjoittaa blogiin vieraskynäilystäni, mutta nyt: Sain tänään kotiin viime vuonna perustetun 3H+K-lehden tuoreen numeron (3/2015), joka sisältää kolumnini Vanhan talon juoni. Kirjoitan siinä, miltä tuntui muuttaa vanhaan taloyhtiöön ja alkaa selvittää sen historiaa.

Kirjoitan mielelläni kolumneja, myös näin tilauksesta. Tällä hetkellä olen vakiokolumnistina vain Esse-lehdessä. Nämä kolumnit ovat netissä luettavissa Valomerkissä.

Donald Trump ja pöyristynyt eliitti

/ JK

Tämä kirjoitus on alun perin julkaistu blogissani 1.9.2015 nimellä Donald Trump on Amerikan Perussuomalaiset. Sen jälkeen on tapahtunut Brexit ja nyt Trumpin vaalivoitto, joita kumpaakaan liberaali/vasemmistolainen puhetta tuottava eliitti ei ”siis pysty mi-ten-kään ymmärtämään” – ja on tästä ylpeä. Se on niin sulkeutunut maailmankatsomukseensa, ettei edes tunnista toisia maailmankatsomuksia sen ulkopuolella.

*

Luin muutamia juttuja Donald Trumpin vaalikampanjasta. Seuraava on toivon mukaan kirjoitettu lehdissä jo monesti, mutta kaiken varalta:

Donald Trumphan on Yhdysvaltain Perussuomalaiset, ja Ruotsidemokraatit, ja Front National, ja Jobbik ja Folkeparti ja niin edelleen, mitä näitä on. Lähinnä hän kai on UKIP. Englannissakin on kaksipuoluejärjestelmä, joka esti kansan mielipidettä pääsemästä häiritsemään eliittiä. Eurovaaleissa näin ei ole, joten UKIP saattoi päästä vaalivoittoon. Yhdysvalloissa ei ole eurovaaleja, mutta nyt siellä on Trump.

Hän on siis reaktio. Reaktio on teon, aktion, osa. Trump on krapula, kun vedetään kännit liberalismista. Trumpkin on seuraus siitä, että poliittinen eliitti on menettänyt kontaktinsa tavallisiin ihmisiin. Eliitti unohti heidät junasta. Juna on huristellut niin kovaa vauhtia, että aika kauas on kansasta päästykin. Siellä kaukana eliitti niitä uusia elämänmuotoja ja -ohjeita aina keksii ja lähettelee sitten kansalle ohjeita, miten nyt tulisi olla ja elää tulevassa maailmassa.

Niin moni on jymähtänyt puolen vuosisadan takaiseen kertomukseen siitä, kuinka rohkea edistyneistö taisteli kalkkeutunutta taantumusta vastaan, että on jäänyt huomaamatta, että edistyneistö on 2000-luvun kalkkeutunut taantumus. Edistyneistö on nyt eliittiä ja sillä on poliittinen ja media- ja kultturivalta. Se suoritti isänmurhan aikoinaan 60- ja 70-luvuilla ja on nyt itse isäukki, tällä kertaa arvoliberaali sellainen.

Jatkossa kun  kansa äänestää yhä kiihtyvästi sitä enemmän väärin, mitä pitemmälle tämän vanhan eliitin ohjelmat etenevät, vanha eliitti pääsee pöyristyneenä pyörittelemään päätään ja toimituksen näppiksiä, kun tavallinen kansa ei siis vieläkään ole oppinut heidän uusia, parempia arvojaan.

”Miten ne juntit kehtaa vieläkin haluta jäädä kansakuntana eloon!”

George Orwellille tavallinen kansa oli ”yhtä aikaa liian tyhmä ja liian viisas” lähtemään mukaan kaikkeen, mitä eliitti osaa keksiä. At once too dumb and too smart – ilmaisu on kultaa jopa Orwellin mittapuulla. Myös Trump on poliittista eliittiä yhtä aikaa  tyhmempi ja viisaampi. Tyhmempi, koska ei ole oppinut eliitin comme il faut’a (sen oppiminen on edellytys eliittiin kuulumiselle); viisaampi, koska ei tarvitse sitä.

Tässä se 2000-luvun politiikan kaava, jonka ymmärtämisessä tulee ikävä kyllä menemään turhan pitkään: Jos haluat nationalismia, lisää vain monikultturismia. Tai mainonnan ja markkinoinnin kielellä:

Instant nationalism – Just add multiculturalism!

Fiksuimmat liberaalit ymmärtävät tämän kyllä.

Muuten, jos Pat Buchanan on oikeassa Kiinan suhteen, Kiinasta voi vielä tulla maailman Donald Trump: http://www.theamericanconservative.com/buchanan/is-trumpism-the-rebirth-of-nationalism/

*

Lisäys: Kaikille pöyristyneille, jotka haluavat yrittää ymmärtää, mitä maailmassa 2000-luvulla tapahtuu, suosittelen aina vain ajankohtaisempaa kirjaamme Mitä mieltä Suomessa saa olla – Suvaitsevaisto vastaan arvokonservatiivit

Klassinen pahuuskäsitys ja vasemmisto heresiana

/ JK

Kuten lukijani ovat joutuneet huomaamaan, aatehistoria on kiinnostanut minua jo pitkään. Ei se pelkäksi harrastukseksi ole jäänyt – se on ollut kirvoittamassa jo kahta kirjaa, esseitä MMSSO:ssa sekä osaltaan myös Perkele-romaania. Tässä ajatuksia mm. Inventing the Individual -teoksen pohjalta.

*
Minulla on tämä visio, että vasemmisto on kristinuskon heresia, harhaoppi. (1) Vasemmiston keskeiset painotukset kuten ihmisarvo (tai ihmisoikeudet), naisten tasa-arvo ja taloudellinen tasa-arvo, pienemmän puolustaminen isompaa vastaan, globaalius jne. voi niin nätisti nähdä tulevan sieltä.

Vanhat ateistitkin, ne jotka vielä tunsivat kristinuskon, tunnustivat tämän:

Another Christian concept, no less crazy, has passed even more deeply into the tissue of modernity: the concept of the ”equality of souls before God”. This concept furnishes the prototype of all theories of equal rights: mankind was first taught to stammer the proposition of equality in a religious context, and only later was it made into morality… (Friedrich Nietzsche, Will to Power)

Tämä selittää myös miksi vasemmisto niin kiihkeästi vastustaa kristinuskoa: ekologiassa Gausen lain mukaan kilpailu on kovinta läheisimpien välillä.

Eräs ratkaiseva ero näiden kahden välillä kuitenkin on: hallintakäsitys, locus of control.  Eli missä sijaitsee syy, kun kaikki ei ole hyvin? Vasemmisto sijoittaa syyn ihmisen ulkopuolelle (yhteiskunnallisiin rakenteisiin). Klassinen (kristillinenkin) perinne taas sijoittaa syyn ihmisen sisälle.

Vankileirien saaristossa Alexander Solzenitsyn tulee muuten kuvanneeksi tätä eroa. Hän kirjoittaa miten gulagilla olo auttoi häntä ymmärtämään elämää ja pahuutta paremmin ja paradoksaalisesti jopa tulemaan paremmaksi ihmiseksi. Oivallus oli tämä:

Siitä asti olen ymmärtänyt sen miten kaikki uskonnot toimivat: Ne vastustavat sitä pahaa, joka on ihmisen sisällä (jokaisen ihmisen sisällä). On mahdotonta karkoittaa pahuus maailmasta kokonaan, mutta sitä on mahdollista hillitä jokaisessa ihmisessä.

Ja siitä asti olen ymmärtänyt kaikkien maailman vallankumousten harhaisuuden: Ne tuhoavat vain ne, jotka kantavat pahuutta heidän omana aikanaan (ja erehtyvät aina erottamaan hyvän kantajat näiden joukosta).

Tämä tuli mieleeni, kun luin Art of Manlinessistä 1950-luvulla kirjoitetun oppaan parempaan autoiluun. Tämä psykologisesti nykyaikaisia kypsemmältä vaikuttanut opas keskittyi kuljettajien luonteiden kehittämiseen ja kasvattamiseen pois lapsen käytöksestä: huono kuski on jäänyt pikkuvauvaksi, ei osaa ottaa muita huomioon eikä hallita tunteitaan.

https://content.artofmanliness.com/uploads//2015/08/13.jpg

Myönnän häpeämättä kaivanneeni oppaan luettuani tuohon aikaan, jolloin kulttuurimme vielä suuntautui ihmisen kasvattamiseen kypsäksi aikuiseksi. Tämähän on se klassinen tapa parantaa maailmaa: kehittää sellaista kulttuuria, joka keskittyy opettamaan ihmisille luonteensa kehittämistä. Jokainen joka lukee klassista filosofiaa (alunperin moraalifilosofia oli suomeksi ”siveysoppia”) ja varhaista psykologiseksi luettavissa olevaa kirjallisuutta (alunperin ”sielutiedettä”) tai suoranaisesti klassisia ohjeita kasvatukseen (ei Rousseauta), voi kiinnittää huomionsa siihen kuinka paljon ne kaikki keskittyvät tähän: kuinka tulla jalommaksi ja esikuvallisemmaksi luonteeksi. Siis kuten Aristoteleen ’suurisieluisuus’, ’magnanimiteetti’:


Magnanimity (derived from the Latin roots magna great, and animus, mind, literally means greatly generous) is the virtue of being great of mind and heart. It encompasses, usually, a refusal to be petty, a willingness to face danger, and actions for noble purposes. Its antithesis is pusillanimity. Magnanimity is a latinization of the Greek word megalopsuchia which means greatness of soul and was identified by Aristotle as ”the crowning virtue”.

1960-luvun murros katkoi tätäkin klassista perinnettä, tämänkin klassisen tavan nähdä maailmaa. Harva tuntee sitä enää.

Jeesushipit ja itämainen mystiikka sikseen, ei uusvasemmisto ollut sen vähemmän uskonnonvastainen kuin vanhakaan.  Toisaalta 60-luvulla nouseella uusvasemmistollahan oli kyllä ”free your mind and the rest will follow” -herätysliikkeellisyytensä, että tajunnan on muututtava – huumeilla tai ei – että yhteiskunta voi muuttua. Ehkäpä se oli jonkinlainen heresia sekin klassisesta kasvatuskäsityksestä; ainakin se on keskeinen erottava tekijä vanhan ja uuden vasemmiston välillä. Tom Wolfen mukaanhan uusvasemmiston voikin ehkä parhaiten nähdä herätysliikkeenä:

On täysin mahdollista, että tulevaisuudessa historioitsijat näkevät ”the New Left experiencen” ei niinkään poliittisena vaan uskonnollisena episodina, joka on kääräisty semi-militaristisiin vaatteisiin ja sissipuheeseen.
– The Me Decade and The Third Great Awakening

Nykyvasemmistolla on ajatusten sisältö nyt monesti keskiössä. Tällä kertaa ajatuksia (ei luonnetta) tulisi muokata ei klassisen suurisieluisuuden ihanteen mukaiseksi, vaan heidän kulloisinkien twiittiensä mukaiseksi – tehdä aina uusi vallankumous, jolla tuhota pahan kantajat heidän aikanaan.

Jälleen, Gausen laki. Mutta nyt, kysymys:

Jos minä olen luonteeltani kypsymätön, kärsimätön iso vauva… missä syy sijaitsee? Vasemmistolaisessa taustassani, joka ei ohjannut kasvattamaan minua kypsäksi? Vai johtuuko vasemmistotaustastani, että syytän kypsymättömyydestäni yhteiskunnallista taustaani enkä itseäni, ja minun pitäisi nyt vaan kasvaa aikuiseksi?

Loppuun mietelmä:

Ihmiset, jotka ovat innokkaimpia muuttamaan toisten päiden sisältöä, ovat myös innokkaimpia leikkaamaan päät pois.

 

***

Viite: (1) Tämä pätee maltilliseen vasemmistoon. Äärivasemmistoon liittyy samaa ”pakanallista” voimanpalvontaa ja jesuittamoraalia kuin äärioikeistoonkin. He vihaavatkin toisiaan jo Gausen lain mukaan.

Ja toki tasa-arvoisuus on ihmiskunnalle laajemminkin yleistä.

Luento ja kirjoituskurssi Tapiolan kirjastossa

/ JK

Opetan tällä hetkellä kirjoittamista vakituisesti vain Kriittisessä korkeakoulussa, mutta teen keikkoja myös tilauksesta muualla. Nyt syksyllä pidän Tapiolan kirjastossa ensin luennon 30.9. ja sitä seuraavina keskiviikkoina lyhyen luovan kirjoittamisen työpajan. Tässä linkit kirjaston tiedotteisiin asiasta:

http://www.helmet.fi/fi-FI/Kirjastot_ja_palvelut/Tapiolan_kirjasto/Tapahtumat/Luovan_kirjoittamisen_luento%2868398%29

http://www.helmet.fi/fi-FI/Kirjastot_ja_palvelut/Tapiolan_kirjasto/Tapahtumat/Luovan_kirjoittamisen_tyopajat%2868392%29