Uncategorized

Mitä mieltä Suomessa saa olla – otteita kirjasta

/ JK

Esseekokoelma Mitä mieltä Suomessa saa olla – Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit (Minerva) on kaupoissa maaliskuun 30., tätä aikaisemmin jo julkistajaisissa torstaina 26.3. Makkaratalon Rosebudissa. Tässä ennakkoon otteita kirjasta.

Kirjan sisällysluettelo näyttää tältä:

Uskalla käyttää järkeäsi! Vapaan älymystön manifesti  (Timo Vihavainen)
Johdanto (Marko Hamilo)

Juuret

Mitä konservatismi on (Joonas Konstig)
Kuinka arvoliberalismista tuli autoritaarista relativismia (Marko Hamilo)
Paheiden varaan rakennettu maailma (Timo Vihavainen)
Salaliitto nimeltä kulttuurimarxismi (Joonas Konstig)
Poliittinen korrektius ja sen lieveilmiöt – esimerkkinä suomettuminen (Timo Vihavainen)
Värisokeuden unohtuminen ja sodan logiikka (Timo Vihavainen)
Traditionalismi ja vastavalistuksen perinne (Timo Hännikäinen)
Kohti ankkapuheen aikakautta (Timo Vihavainen)

Tiede

Kulttuurisodan anatomia eli miten suvaitsevaisuus
aiheuttaa suvaitsemattomuutta (Joonas Konstig)
Luottamus, hyvän yhteiskunnan perusta (Jukka Aakula)
Olemuksen häviäminen ja kulttuurin rappio (Timo Vihavainen)
Jonathan Haidt ja moraalin perustat (Joonas Konstig)
Identiteetti, signalointi ja yhteiskunnan polarisaatio (Jukka Aakula)

Koti

Perhe on paras, yhä (Timo Vihavainen)
Miksi en ole feministi (Heidi Marttila)
Hyve ennen ja nyt  (Timo Vihavainen)
Miksi homosaatio ärsyttää – vanha homorummuttaja muistelee (Marko Hamilo)
Rappeutunut nainen (Timo Vihavainen)
Seksuaalisen vallankumouksen jälkeen (Timo Hännikäinen)

Uskonto

Seksivinkkejä neitsyiltä, eli vapaa-ajattelun harhat (Joonas Konstig)
Pyhä ja arvokas (Timo Vihavainen)
Ateismia ei tulisi sotkea politiikkaan (Marko Hamilo)
Uskonnon käyttökelpoisuudesta (Timo Vihavainen)

Isänmaa

Lojaliteetti, ryssäviha ja kalifaatti (Timo Vihavainen)
Kuinka minusta tuli maahanmuuttokriittinen (Marko Hamilo)
Kunniaa väkivallalla. Kenelle vastuu kuuluu? (Timo Vihavainen)
Kansallisvaltioiden paluu ja Venäjän ihailu (Jukka Aakula)
Ruotsi demokratian opissa (Timo Vihavainen)
Euroopan unioni, valtio vailla kansaa (Marko Hamilo)
Väestöräjähdys ja tulevaisuuden riskit (Timo Vihavainen)
Loppusanat (Marko Hamilo ja Joonas Konstig)

Konservatiivinen sanakirja (Erkki Lampén, Marko Hamilo ja työryhmä)

Kirja sisältää siis esseiden lisäksi 25-sivuisen sanakirjan käsitteistä, joiden sisältö on joko osalle Suomea täysin tuntematon tai joiden merkitys on muuttunut tavalla, joka aiheuttaa väärinkäsityksiä ja kohtaamattomuutta.

Yksi kirjan avainteksteistä on esseeni Kulttuurisodan anatomia eli miten suvaitsevaisuus ruokkii suvaitsemattomutta. Olen pohjustanut aiheeseen blogissani aiemmin, mutta tässä alku kirjan esseestä. Pahoittelen lay-outia, kirjassa se on hyvä.

**********************************************************

Kävin Kolilla toissa kesänä. Maisemien lisäksi huomioni kiinnitti
pari miestä, jotka päättelin paikallisiksi heidän karjalaismurteestaan
ja tavastaan saapua paikalle pelkissä rantasandaaleissa.
Miehillä oli Waffen-SS-teepaidat päällä. Ihmettelin mistä
menneisyydestä nyt tuulee. Mieleeni muistui ajat 1990-luvulla
kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin juoksin skinheadeja pakoon
Soukassa ja Vaasassa.
Myöhemmin talvella opin, että Lieksassa on jo useamman
vuoden ollut vastaanottokeskus. Köyhä kunta on valtionavustusten
toivossa ottanut vastaan huomattavan määrän somaleja.
Afrikkalaisten ja pohjoiskarjalaisten yllätysnaapuruus on
aiheuttanut äläkkää, ja rasististen rikosten määrä on räjähtäen
noussut.

Mutta ongelmathan menevät pian ohi. Ainakin virallisen
teorian mukaan.
Vallitseva käsitys suvaitsemattomuudesta on jotakuinkin
tällainen: suvaitsemattomat ihmiset elävät pimeiden harhaluulojen
keskellä, ja heidät voidaan opettaa niistä pois antamalla
näiden kohdata erilaisuutta. Erilaisuuden kohtaaminen todistaa
ennakkoluulot vääriksi. Monimuotoisuudessa eläminen ja
valistus kehittävät suvaitsemattomien mieltä, ja näin heistä kasvaa
kunnollisia, suvaitsevaisia ihmisiä.

Tämä on virallinen teoria, niin sanottu kohtaamisteoria. Se on kaunis tarina, mutta valitettavasti ei ehkä sen enempää.

Kohtaamisteoria on kehäpäätelmä, joka rakentuu ruusuiselle
ihmiskäsitykselle. Se lähtee siitä, että ennakkoluulot ovat
aina pahoja ja ihmiset hyviä. Näin ollen tutustuminen poksauttaa
pahat ennakkoluulot kuin saippuakuplat. Suvaitsemattomuuden
tutkija Karen Stenner on kuitenkin toista mieltä.
Tutkimuksessaan The Authoritarian Dynamic (Cambridge University
Press 2005) hän päätyy aivan päinvastaiseen:

”Kaikki saatavilla oleva aineisto osoittaa, että altistuminen
erilaisuudelle, siitä puhuminen ja sen ylistäminen…
ovat varmin keino ärsyttää niitä, jotka
ovat luontaisesti suvaitsemattomia, ja taata se, että
he tuovat taipumuksensa julki selkeän suvaitsemattomilla
asenteilla ja käytöksellä.”

Saamme siis sekä hyviä että huonoja uutisia. Huonot uutiset
kuuluvat, että suvaitsemattomuutta ei saa kokonaan pois
väestöstä koskaan. Hyvät uutiset puolestaan ovat, että suvaitsemattomuutta
voi vähentää, joskin se onnistuu täysin eri tavalla
kuin yleensä yritetään tehdä. Erilaisuuden kasvattaminen
ja korostaminen lisäävät suvaitsemattomuutta, päinvastainen
vähentää sitä.
Taustalla on autoritaarinen ihmispsykologia. Autoritaarinen
tarkoittaa sisäsyntyisiä taipumuksia, jotka ajavat ihmisiä korostamaan
yhteisyyttä ja samanlaisuutta (oneness and sameness).
Autoritaariset ihmiset ovat ryhmäihmisiä, groupish. Autoritaarisuus
saa ihmisen kannattamaan sellaisia yhteiskuntaa ja yhteisöjä
rakentavia asenteita, jotka korostavat samanlaisuutta
ja minimoivat ihmisten, uskomusten ja käytösten diversiteettiä.
Autoritaarisuus ylistää, rohkaisee ja palkitsee yhdenmukaisuutta
ja halveksii, suitsii ja rankaisee erilaisuutta.

Asenteiden kirjo asettuu janalle. Lukija saattaa ajatella nyt
autoritaareja jonkinlaisina fasistisina poikkeusyksilöinä, mutta
vain äärimmäisimmät autoritaarit äityvät fasisteiksi tai stalinisteiksi,
kun taas suurimmalle osalle ihmisistä autoritaarinen
taipumus tarkoittaa vain ajatusta siitä, että mukautuminen
ryhmään, tottelevaisuus auktoriteetteja kohtaan sekä ryhmän
normeja ja lakeja vastaan rikkovien rankaiseminen ovat ryhmälle
tärkeitä ja jossain määrin välttämättömiä. Autoritaarisuus
ei siis sinänsä ole paha asia, koska ryhmä, joka haluaa pysyä jotenkin
yhdessä ja jotenkin tasa-arvoisena, tarvitsee yhteisyydestä
ja samanlaisuudesta huolehtivia ihmisiä.

Janan toisessa päässä ovat ne ihmiset, joista Stenner käyttää omalla tavallaan
nimitystä libertaari. Libertaari ei siis tässä tarkoita pitkälle vietyä
vapautta ajavaa yhteiskuntateoreetikkoa, vaan ihmistä, jolle
on tärkeää, että ihmiset ovat erilaisia, ja joka puolustaa ja rakastaa
erilaisuutta ja vastustaa ryhmäpainetta mukautua homogeeniseksi
ryhmäksi.
Autoritaarit eivät ole ongelma silloin, kun yhteisö on homogeeninen.
Autoritaarisuus voi silloin nukkua, ja autoritaarit
ovat suvaitsevaisia, koska he eivät koe yhteisyyttä uhatuksi.
Kun taas yhteisöä uhkaa normatiivinen uhka (siis uhka ryhmän
yhteisyydelle ja samanlaisuudelle ja sääntöjen noudattamiselle),
sen kokeminen herättää ihmisten latentit taipumukset
autoritaarisuuteen. Uhka voi olla todellinen tai ei, mutta
jos uhka koetaan, se on faktisesti totta, koska sillä on todellisia
seurauksia. Tällaisen uhkan kokevaa väkeä ei edes tunnista
samaksi kuin se oli vielä hetki sitten. Niinpä nykyäänkin moni
suvaitsevainen ihmettelee, miksi suomalaiset ovat yhtäkkiä
muuttuneet rasisteiksi. Onko juomaveteen lisätty jotakin?
Erilaisuuden lisääntyminen on juuri tällainen uhka. Erilaisuuden
ylistäminen ja esittäminen tavoiteltavana saavat autoritaarit
taistelemaan erilaisuutta vastaan: ”Nyt menee jo turhan
pitkälle…”, mutistaan ja avaudutaan lasillisen jälkeen kavereille ”homotuksesta” ja ”mokutuksesta”. Näin homoparaatit aiheuttavat
heteroparaateja, ja etnisen monimuotoisuuden lisääntyminen
aiheuttaa maahanmuuttokriittisyyttä. Näin taisi käydä
koko Euroopan mittakaavassa kevään 2014 eurovaaleissa.

Kun autoritaariset mielipiteet heräävät, havahtuvat myös libertaarit
puolustamaan omia arvojaan. He toimivat päinvastoin:
he haluavat osoittaa ja lisätä erilaisuuden hyväksymishalua,
suvaitsevaisuutta ja erilaisuutta. Kun nämä suvaitsevaiset
ihmiset sitten heiluttavat suvaitsevaisuuden ja erilaisuuden
ja monimuotoisuuden lippujaan, suvaitsemattomat ihmiset
muuttuvat entistä suvaitsemattomammiksi, koska nythän normatiivinen
uhka on kasvanut: ”niillä on liittolaisia, nämä petturit
ovat hypänneet niiden leiriin!”
Tämä on autoritaarinen dynamiikka. Se on itseään ruokkiva
sykli, jossa toinen osapuoli synnyttää toisen. Suvaitsevaisuuslipun
heilutus aktivoi suvaitsemattomuutta, koska se muodostaa
uhkan sille kansanosalle, joka haluaa pitää kansakuntaa kasassa
ja yhtenäisenä ja samanlaisena. Suvaitsemattomat ihmiset
muuttuvat sitä suvaitsemattomammiksi, mitä enemmän moninaisuutta
hehkutetaan. Heidän aktivoitumisensa kiihottaa
suvaitsevaiset entistä räikeämpään oman lipun heilutukseen,
mikä edelleen kiihottaa toista osapuolta ja niin edelleen.

Syntyy kulttuurisota. Prosessi ruokkii itseään, leirit polarisoituvat
ja kärjistyvät, ja viha lisääntyy puolin ja toisin…
(ote päättyy)

Marko Hamilo on myös julkaissut blogissaan otteen kirjasta.

Osta kirja ennakkoon täältä.

Mitä mieltä Suomessa saa olla – julkkarit

/ JK

Konservatiivisen ja edistyksellisen maailmankuvan eroja ruotiva esseekokoelma ”Mitä mieltä Suomessa saa olla – Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit” (Minerva) viettää julkkareita, joihin kaikki ovat tervetulleita.

Kirjan julkistajaisia vietetään torstaina 26.3. 2015 kahdellakin tavalla:

– 16.00 – 17.00 kirjakauppa Rosebudissa, Makkaratalossa (Rautatieasemaa vastapäätä) järjestettävässä tilaisuudessa esittäytyvät kirjan toimittajat professori Timo Vihavainen, tiedetoimittaja Marko Hamilo ja kirjailija Joonas Konstig. Heitä haastattelee myymäläpäällikkö Petteri Granström.

Tämän jälkeen lavalle astuvat eduskuntavaaliehdokkaat Tuomas Rantanen (vihr.) ja Wille Rydman (kok.), jotka ovat lukeneet esseekokoelman etukäteen ja pitävät kirjan aiheiden tiimoilta väittelyn.

– Noin klo 17. eteenpäin siirrymme hotelli Tornin O’Malley’s-pubin Loungeen (Yrjönkatu 26), jossa ilta jatkuu vapaamuotoisen seurustelun merkeissä. Kirjan koko kirjoittajakaarti on jotakuinkin paikalla.

Molempiin tilaisuuksiin on vapaa pääsy ja kaikki sydämellisesti tervetulleita!

Kirja on myös nopeimmille jo myynnissä – muihin kirjakauppoihin se ehtinee vasta seuraavalla viikolla.

Tapahtuma Facebookissa: https://www.facebook.com/events/1640218852868426/

Kirjalla on Facebookissa omat sivut täällä: https://www.facebook.com/pages/Mit%C3%A4-mielt%C3%A4-Suomessa-saa-olla/1538485883078242

Miksi en ole bloggaillut

/ JK / 4 kommenttia

Jos olet sitä tyyppiä, joka on allerginen ensimaailman ongelmille eli meidän ongelmillemme, älä lue tätä vaan tutustu tähän.

En ole paljon bloggaillut viime kuukausina sen takia, että kotitietokoneeni hajosi ja jouduin ostamaan uuden kotitietokoneen. Kirjoitan blogia kotikoneella, en työkoneella, koska työhuoneella teen töitä. Uusi kotikone on  huonoin tietokoneeni koskaan. Se on hidas, siinä on Windowsin uusi käyttöliittymä, ohjelmat ovat erilaisia, Open Officea ei esim. voi avata kahta kertaa, eikä erikseen ”Exceliä” ja ”Wordia” jne. Tämän koneen käyttö on kuin ohuella jäällä kävelyä: milloin tahansa kone voi tehdä minulle mitä tahansa, eikä se tunnu tekevän mitä haluan, ainakaan nopeasti. Näppäimistö on elämäni huonoin: teen sillä kirjoitusvirheitä kuin lukihäiriöinen ja kirjoittaminen on korjaamisen vuoksi hidasta ja epämiellyttävää.

Kotikoneeni hajoaminen sai minut ymmärtämään tietokoneiden kuolevaisuutta niin, että olen alkanut jo etukäteen murehtia sitä päivää, kun työtietokoneeni joskus hajoaa. Olen sillä kirjoittanut kohta kolme romaania, ja olisin valmis maksamaan uuden tietokoneen hinnan siitä, että saisin käyttää sitä konetta loppuikäni.

Koko tämän ATK-liiketoimintamallin voisi kääntää rehellisesti ympäri niin, että maksaisimme nörteille suojelurahaa siitä, että emme joudu ottamaan vastaan heidän uusia keksintöjään ja new and improved ohjelmistojaan, joiden tarkoitus on työllistää heitä suojatyöpilvipaikkoihinsa keksimään näennäisiä parannuksia, joiden parannusten seuraus on vain meidän nöyryyttäminen. Tietotekniikka on nörttien kosto. He nauravat kaulahaiveniin, joita eivät ole partaa ajaessa huomanneet, kun me joudumme opettelemaan heidän uusia keksintöjään. Että joudumme maksamaan siitä, kun joudumme ottamaan näitä käyttöön, on jo hyväksikäyttöä.

ATK:n olemus on buddhalaisittain dukkha, kärsimys. Kärsimys johtuu tyytymättömyydestä ja jatkuvasta vaatimisesta joka sen aiheuttaa. Emme ole sen tyytyväisempiä uusilla koneilla ja ohjelmilla, koska vaatimustasomme vain nousee samaa tahtia. Asiat muuttuvat keskimäärin helpommiksi, mutta yhtä lailla vaadimme aina vain helpompaa ja raivoamme yhä pikkumaisemmin siitä, että jokin ohjelma ei lataudu omaan ikkunaansa tai jostain näytön sivusta pomppaa esiin jokin uusi palkki, jota kukaan ei halua. Hedonistinen juoksumatto pyörii vain kovempaa, maisemat eivät parane. ATK tekee meistä huonompia, vaativampia, ylpeämpiä ja mulkumpia. Kuvittelemme ureakefalisesti että meillä on oikeus saada kaikki heti, ja nörtit keksivät ”työkseen” yhä uusia ja uusia juttuja, joihin meillä on sitten muka oikeus. Ei ole.

WordPress on myös muuttanut tilastosivut siksi että he vaikuttaisivat dynaamisemmilta ja nuorekkaammilta ja seksikkäämmiltä ja näin houkuttelisivat dynaamisia ja seksikkäitä käyttäjiä ja sijoittajarahoja tai jotain. Kaikki ATK tehdään nykyään teineille ja teinien houkuttelemiseksi ja aikuisten muuttamiseksi teineiksi. Ja se toimii. Uuden tilastosivun seurauksena olen lakannut seuraamasta blogin tilastoja ollenkaan, koska en koe että minun pitää opetella käyttämään uutta sivua, jota en koskaan halunnut. Olisin voinut maksaa pari dollaria suojelurahaa WordPressin nörteille säästyäkseni näkemästä heidän uutta seksikästä sivuaan. Tosin olisin siitä jurputtanut, koska olen oppinut vaatimaan kaiken ilmaiseksi, koska nörtit antavat ja haluavat kaiken ilmaiseksi. Seuraavaksi WordPress aikoo vaihtaa minut ”paranneltuun postittamiskokemukseen” (improved posting experience), josta ne ovat yläpalkilla pelotelleet jo kuukausia, mutta vielä toistaiseksi vaihtaminen ei ole ollut pakollista. Ne tekevät minulle mitä haluavat. ATK nöyryyttää ja vähentää oman agenssin tunnetta, mikä aiheuttaa masennusta. Tätä masennusta voi väistää vain jos on a)omaa luonnostaan äärimmäisen neofiiliset aivot, joiden mielestä on kiva käyttää aikaa uuden opetteluun työnteon sijasta; tai, jos et voi vaihtaa aivojasi vielä, b)työn tekemisen sijasta opettelet itsekin nörtiksi, jolloin hallitset ATK:ta ja voit näin ollen nauraa olevasi parempi kuin kaltaiseni luuserit, jotka eivät hallitse ATK:ta. Nörttien kosto siis.

Tää uusi paranneltu postittamiskokemus on niin seksikäs, etten voi millään hillitä itseäni, nörtit…!

 

Ensimaailman ongelmat ovat oikeita ongelmia, ja se niissä onkin naurettavaa – ei, että ne muka eivät olisi oikeita ongelmia, vaan että tällaisia ongelmia me olemme aiheuttaneet itsellemme: viheliäisen surkeita matalia pikkuriikkisiä pikkumaisia ongelmia, jotka tekevät meistä samanlaisia.

Lyhyesti, ei huvita blogata ja hävettää kertoa tämä. Häpeän käännän hillitömäksi  purkaukseksi jotain oletettuja vihollisia ”nörttejä” kohtaan. Olen kuitenkin lisännyt tänne uuden Sivun (se tarkoittaa yläpalkin luetteloon uutta juttua), Mitä mieltä Suomessa saa olla. Se kertoo esseekokoelmasta, jota olen ollut mukana toimittamassa ja kirjoittamassa. Se ilmestynee Minervalta viikolla 12, eli maaliskuun jälkipuolella.

Ja ensi syksynä ilmestyy romaanini. Syksyn katalogeja ollaan tekemässä, joten tiedotan romaanista lisää pian.

Valittuja paloja varhaisnuoruudesta

/ JK / 3 kommenttia

Sunnuntai, 18 lokakuuta.

Pyöräilin nolla-asteisessa Laurinlahdessa. Kävin E:n talolla. Tapasin Kimmon, se näytti ihan krapulaiselta. Katsoin Miehen joka tiesi liikaa. Käy luonnolle -juontajalta näkyi pikkuhousut.

*

Tein varmaan ihan positiivisen vaikutelman (ei kun mieleenpainuvan) E:hen kun kuviksentunnilla teimme kipsikäsiä niin kuljin välkällä kahdesti hänen ohitseen vasen käsi Spock-kipsissä. Lisäksi juttelin Jaanan kanssa hänen luokkansa kulkiessa ohi.

52 kiloa. Luku tosin heittelehtii.

*

Päivä toisensa jälkeen menee ohi, enkä ole vieläkään edes tuttu hänelle. Pitäisiköhän mennä partioon jos hän on kerran siellä. Ainakin siitä päätellen, että hän joskus kulki bussipysäkin ohi kädessään jotain, jota luulin makuupussiksi. (ZZ Top). Olen nyt pitänyt tätä päiväkirjaa viikon oikeastaan vain hänen takiaan.

*

Olen nyt siirtänyt kauniiden naisten listani näille sivuille. Mukaan pääsevät kaikki tarpeeksi kauniit naiset televisiosta ja elokuvista:

Elisabeth Shue (Adventures in Babysitting)

Nancy Valen (Hull High)

Madeleine Stowe (Kyttäyskeikka)

Meg Ryan (When Harry Met Sally)

Claudine Auger (Pallosalama)

Robin Wright (Toys)

Stefanie Powers (Seitsemän rohkeaa 2)

omena-Oil of Ulay -mainoksen lyhythiuksinen tyttö

Thunderball

Thunderball

*

Yksilöllisyys on avainsanani. En voi sietää massaa, stereotyyppejä, keskiälyisiä. Keskiarvolla ei ole mitään tekemistä älyllisyyden kanssa. Henkilön älyllisyyden näen kun tapaan henkilön. Ensivaikutelmakin kertoo suunnattoman paljon, ja jos viettää aikaa kauemmin henkilön kanssa uskon pystyväni tekemään täyden analyysin. Todet ja Epäaidot ihmiset erottuvat. Epäaitoutta en voi sietää. Se on typerille ihmisille.
Pidänköhän näitäkin kirjoituksia naurettavina – olenko keski-ikäisenä Massaa?

*

… Mutta then again, mikä on Yliluonnollista? Se mihin ei ole selitystä? Silloinhan kaikki olisi Luonnotonta. Pelottavaa ajatella omassa sängyssä näin syvällistä.

En vietä aikaani Ajatellen. Ajatuksia vain silloin tällöin syntyy, enkä halunnut niitä unohtaa.

Sokrates on ultimate wise dude.
*
Näin E:n tänään aika läheltä. Kävelimme vastakkain hyvin läheltä likeltä. Hän oli myös käytävävaksisijaisena vikan tunnin: pidimme melko kovaa ääntä joten hän varmaan kyllä tietää missä kokoontumispaikkani on. Olenkohan vain yksi tylsä kasvo väkijoukossa vai tietääkö hän minut?

Muistaako hän tanssimme?

Hänen hiuksensa olivat tänään poninhännällä.

Pitäisiköhän minun kirjoittaa joku runo tai jotain tähän loppuun. Se olisi kumminkin tuosta tytöstä. Miksi olen niin hulluna häneen?

Pohditaan huomenna en nyt jaksa enää.
*

All-stars band

Bass: Cliff Burton
Lead Guitar: Jimi Hendrix
Second Guitar:  Joe Mascis jr.
Drums:

Vocal: Weiland / Axl Rose / Greg Graffin

*

Axis: Bold as Love on maailman paras levy. Olen muuten fiksumpi koko ajan enemmän. Milloinkohan loppuu?

*
Hah! Sain aineesta 9 ja opettaja luki sen (tai minä oikeastaan luin, koska käsialani on mikä on) ja sanoi että kyllä se oli taputusten arvoinen. Voi kun E. olisi ollut kuulemassa.

Hän näyttää luonteeltaan juuri sopivalta minulle.

*
MOVIEBOOK: *****

Vankileiri 17, Billy Wilder, USA 1953
Mansikoita ja verta, USA 1970
Tarinoita Hollywoodista, USA 199?

Kun Harry tapasi Sallyn, Nora Ephron, USA 1993

Carrie, Brian di Palma, USA 1976

Olemisen sietämätön keveys, USA 1988,

Das Boot, Wolfgang Petersen, 1981 Saksa

*
Olen tuntenut laajenevaa mielenkiintoa tuota vaaleaa, poninhäntäistä tyttöä kohtaan. Hän on E:n kaveri ja olen nähnyt hänet useasti yksin. Se olisi helpompaa lähestymisen kannalta. Ei tuo poninhäntä niin hullu ole.

***

Olen tehnyt romaania työstäessä tiliä oman nuoruutenikin kanssa, ja ajattelin jakaa joitain otteita utile dulci.  Aloin pitää päiväkirjaa yläasteella. Suosittelen. Käyn näitä läpi aina silloin tällöin, ja ne ovat aina tuoreita. Päiväkirja on huvittava väline, koska se osoittaa yksilöllisyyden illuusioksi. Kliseet ovat kliseitä syystäkin. Asteikolla yhdestä kymmeneen en kehdannut näissä otteissa nousta seiskaa nolommaksi.
Älkää luottako minuun tässä, sillä minulla on taipumusta tarinallistaa, mutta on ilmeistä, että tämä tyttö ”E.” sai minut päiväkirjoittamaan ja päiväkirjoittaminen taas sai minut kirjoittamaan. Ei ole sanottua olisinko jatkanut kirjoittamista, jos olisin alkanut viettää iltojani E:n kanssa. Kirjailijan taustalla lie aina jonkinlainen faustilainen kauppa.

Jari Ehrnrooth, vapaus ja tulevaisuus

/ JK / 1 kommentti

Halusin nopeasti jakaa tämän HS:ssa ilmestyneen Jari Ehrnroothin haastattelun. Jaakko Lyytinen kirjoittaa siinä Ehrnroothin kirjasta Toivon tarkoitus.
http://www.hs.fi/kulttuuri/a1420782889868?jako=2322274d3232db0624eea715c84cd7b0&ref=fb-share

”Näin kuuluu Ehrnroothin ydinväite: Läntinen ihminen on saavuttanut vapauden, rauhan ja aineellisen turvan. Samalla kulttuurin henkinen tila on taantunut pakanallisten kulttiuskontojen asteelle. Onnellisuuden tavoittelu asettuu oikeamielisyyden edelle ja voittamisen palvonta korvaa moraalisen itsetutkiskelun.”

Olen oppinut itse ymmärtämään tämän vasta viime vuosina enkä mitään muuta kautta kuin opiskeltuani sitä, mistä kristinuskossa on kysymys. Nähtävästi Ehrnrooth on oppinut tämän samaa tietä. Klassinen vapauskäsitys on vapautta pahasta ja vapautta tehdä hyvää. Nykyinen vapauskäsityksemme on, että kaikkien pitää saada tehdä mitä haluaa. Ajatus on tosiaan pakanallinen ja vieläpä esihelleeninenkin, merkityksessä: mitä taantumuksellisin. En jatka aiheesta enempää nyt, koska jatkan siitä tulevassa romaanissani, jota työstän nyt täysillä. Niin, keväällä ilmestyvissä esseissäni myös. Lainaan David Bentley Hartia:

”Klassisemman – niin pakanallisen kuin kristillisenkin – käsityksen mukaan todellinen vapaus oli erottamaton osa ihmisen luontoa: todella vapaa ihminen oli toisin sanoen vapaa toteuttamaan oikeaa ’olemustaan’ ja siten kukoistamaan sellaisena olentona kuin todella oli. Platonille ja Aristoteleelle tai kristityille ajattelijoille kuten Gregorios Nyssalaiselle, Augustinukselle, Maksimos Tunnustajalle, Johannes Damaskolaiselle ja Tuomas Akvinolaiselle ihmisen todellinen vapaus on vapautumista siitä, mikä estää häntä elämästä rationaalisten hyveiden mukaisesti tai kokemasta luontonsa täyttymystä. Ihmisiä rajoittavat muun muassa hänen omat hiomattomat intohimonsa, hänen tahallinen antautumisensa hetken mielijohteille, hänen omat typerät ja väärät valintansa. Tämän näkemyksen mukaan ihminen on vapaa silloin, kun hän saavuttaa sen päämäärän, jota kohti hänen sisin luontonsa on suuntautunut…  ja se, mikä erottaa häntä tuosta päämäärästä – vaikka se olisi peräisin hänen omasta tahdostaan – on orjuutta.” (Ateismin harhat 2009)

Kuva Heidi Piiroinen HS

Lyytisen juttu on täynnä kiinnostavia kohtia. Jaan Ehrnroothin kanssa paitsi monella tavalla henkilöhistoriallisen taustan ja nykytilanteemme, myös hänen näkemyksensä tulevaisuudelle.

Alkamassa on yhtä suuri kulttuurinen murros kuin 1960–70-lukujen vaihteessa, Ehrnrooth uskoo. Muutos tulee marginaalista, joten sitä on vielä vaikea havaita.

”2030-luvulla juuri kukaan ei enää puhu hyvinvoinnista syvällä rintaäänellä.”

Terveisiä marginaalista.

http://www.hs.fi/kulttuuri/a1420782889868?jako=2322274d3232db0624eea715c84cd7b0&ref=fb-share

Joulupukin selitys?

/ JK

Keskustelimme kaverini, itsekin isä, kanssa joulun alla siitä, miten tämä joulupukkihomma nyt itse asiassa pitää järjestää: kirjoitetaanko lahjoihin, että terveisin pukki vai lahjoittajan nimet. Kumpikaan meistä ei oikein tiennyt, mutta jäin miettimään tätä eli harjoittamaan vähän kulttuurin arkeologiaa. Onkohan joulupukkiasia nyt siis näin:
Lahjat tulevat pukilta. Joulupukki on olemassa siksi, että lahjoittajat eivät voisi ottaa kunniaa lahjoistaan. Se tarkoittaa, että lahja annetaan lahjoittamisen vuoksi, pyyteettömästi ja julistamatta ts. kristillisen etiikan mukaisesti. Joulupukki opettaa siis aikuisia: pukki opettaa näille kristillistä käytöstä eli toisintaa kulttuuriamme.
Sitä mukaa kun kulttuurimme on edistynyt kristillisestä etiikasta maalliseen etiikkaan eli itsekkyyteen, meillä on yhä useammin tapana ottaa antamistamme lahjoista kunnia itselle. Välimuoto tästä on esim. Mauri Kunnaksen Joulupukki-kirjassa, jossa kerrotaan osan lahjoista tulevan pukilta, osan vanhemmilta. Varmaan tulevaisuudessa yhä useammin lahjoittaja haluaa lahjoihin oman nimensä esille ja ostaa näin suosiota itselleen. Tämä on toki taantumusta esikristilliseen aikaan, pari tuhatta vuotta taaksepäin.
Toinen kiinnostava johtopäätös on, että koska joulupukki on vain jotain, jonka taakse lahjoittaja piiloitetaan, itse joulupukkia ei oikeasti tarvita, siis häneen ei tarvitse uskoa: isä vastaa vain ”Joulupukiltahan se tuli…” kun lapsi haluaa tietää kuka lahjan antoi. Näin joulupukki on ”oikeasti” vain näennäisselitys, kuten vastaus kysymykseen minkä takia: ”sinkä takia” – ei jotain, mitä lapselle tarvitsisi oikeasti uskotella olevan olemassa.

Vielä se tapa päättää, ”että tänä jouluna ei sitten osteta lahjoja”. Kypsää aikuismaista käytöstäkö? Mutta sen seuraus on, että ihmiset ostavat lahjoja itselleen, eikä toisille. Eikö näin muka ole? Minä ainakin olen ostanut itse itselleni ne asiat, joita olisin toivonut läheisiltäni muuten lahjaksi, ja itsensä lahjominen on oikeastaan niin osuva kokokuva nykyajastamme, että siihen voisi tämä kirjoituksen lopettaakin. Mutta huomautan vielä, että ”lahja itselle” on oksymoroni, looginen ristiriita: sellaista ei siis ole, koska lahjan idea on suhde antajan ja saajan välillä.

Ensi jouluna aion piruuttani ostaa lahjoja läheisilleni, koska siitä tulee tehokkaasti joulumieli. Sillä tavalla se on ”lahja” myös itselle. Siltä varalta, että valittavat, en aio kertoa keneltä ne on.

Mitä mieltä Suomessa saa olla – Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit

/ JK / 7 kommenttia

Tiedetoimittaja Marko Hamilo lähestyi minua kirjaidealla viime vuonna. Suomessa tarvittaisiin kipeästi kirjaa, joka osaisi selittää viimeaikaisen arvokonservatismin nousun maassamme. On nimittäin niin, että liberaalit eivät yleisesti ottaen ymmärrä, mistä konservatiivisessa ajattelussa ja etiikassa on kyse. Niinpä näistä on tarjolla lähinnä olkiukkoja, joita edistykselliset voivat sitten itsetyytyväisessä hurmoksessa kynsien lämmittelyyn poltella.

Vaan maailma ei olekaan jakautunut niin nätisti hyviksiin ja pahiksiin kuin edistyneistö luulee. Toivon mukaan kirjamme auttaa ymmärtämään tämän.

Se ilmestyy Minerva Kustannukselta maaliskuussa nimellä Mitä mieltä Suomessa saa olla. Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit. Sen ovat toimittaneet Hamilo, professori Timo Vihavainen ja minä. Muut kirjoittajat ovat esseisti Timo Hännikäinen, VTM Heidi Marttila, matemaatikko Jukka Aakula sekä sosiologi Erkki Lampén. Lainaan tähän kustantamon kirjaesittelyn kevään katalogista, joka on nyt ilmestynyt:

Mitä mieltä Suomessa saa olla
Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit

Hätkähdyttävän ajankohtainen puheenvuoro arvomaailmojen yhteentörmäyksestä nyky-
Suomessa.
Onko maamme poliittinen järjestelmä halvaantumassa moraalikysymyksiin keskittyneeseen
ja tunteita herättävään vastakkainasetteluun? Mistä arvokonservatismin nousussa todellisuudessa
on kyse? Kirjoittajien mielestä arvoliberaaliksi itseään kutsuva sivistyneistö, ”suvaitsevaisto”,
on luonut oman vastustajansa.
Perussuomalaisten maanvyörymän kaltainen vaalivoitto 2011 osoitti, että mitä enemmän
arvokonservatiiveja pyritään leimaamaan milloin rasisteiksi, milloin populisteiksi, sitä
vahvemmaksi he näyttävät kasvavan.
George Orwellin mukaan tehokkainta vallankäyttöä on uudistaa kieltä niin, että vallitsevan
yhteiskunnan arvostelu on käytännössä mahdotonta. Kirja pyrkii muistuttamaan, mistä
esim. sellaisissa asioissa kuin populismi, rasismi tai ennakkoluuloisuus alkujaan oli kyse.

MitämieltäSuomessasaaolla

Olen kirjasta aika mielissäni. Koska romaanini ei vielä ensi kevääksi valmistunut, olen ehtinyt kirjoittaa esseitä ja nauttinut siitä vaihteluksi. Kirjalle on nähdäkseni suuri tarve. Jos hyvin käy, siitä tulee jonkinkokoinen merkkipaalu kotimaisessa yhteiskunnallisessa esseistiikassa.

Kirjailijoita on neljää eri tyyppiä

/ JK

Nykyisin katson yhteistoimintahenkilöiden olevan taas niskan päällä. Se johtuu siitä että niin monista entisistä haastajista on tullut yhteistoimintahenkilöitä. Oppositiosta on kehittynyt valtarakennelma ja he ovat saaneet asemansa sen sisällä. He ovat legitimoineet asemansa, joka on saavutettu edistyksen nimissä. Ne haastajat jotka eivät ole tähän pysähtyneet ovat joutuneet eristyksiin ja heidän rivinsä ovat harventuneet. Monista on tullut vaikenijoita ja tämä ryhmä on kasvamassa. Veijaritkin ovat lisääntyneet viime aikoina. He lisääntyvät aina samalla tavalla kuin mustan pörssin kauppiaat.

Tämä kaikki on vaikuttanut kulttuuripoliittiseen yleistilanteeseen, sillä se on yhteiskunnallisen yleistilanteen ilmaus. Nykyään on huono yleistilanne. Haastajia on liian vähän, vesi seisoo. Liikettä ei paljon ole. Toisaalta ei ole liikkeen aiheuttamia vaarojakaan. Yhteiskunta voi levätä rauhassa, ja rauhassa se lepääkin.

Viime presidentinvaalien edellä tapahtui kuitenkin eräs huomattava joukkoesiintyminen. Kirjailijat kirjoittivat halukkaasti nimiään eri ehdokkaiden vaalivetoomuksiin. Suosituin ehdokas sai eniten tukea. En aivan heti käsittänyt miksi tämä edustustehtävä saattoi kerätä näin suuret joukot ja nousta näin tärkeäksi asiaksi. Kun nimilistoja tutkii huomaa joukossa paljon yhteistoimintamiehiä ja veijareita, mutta selviä aukkoja paistaa haastajien ja vaikenijoiden puolella.

(Erno Paasilinna, 1982. Olen päivittänyt Ernon alkuperäisen ilmauksen ’yhteistoimintamies’)



Kulttuuri ei saisi kenellekään olla etäinen asia

/ JK

Kulttuuri ei saisi kenellekään olla etäinen ja ylen juhlallinen asia, sillä tosiasiassa kaikki, minkä me siirrämme eteenpäin tuleville polville – neuvot, opetukset, taidot, hyvät tavat, koneet, rakennukset, muokattu pelto – se on kulttuuria. Ja ennen kaikkea kulttuuri siis on antamista. Ellemme halua antaa mitään jälkeentuleville, emme ole kulttuuri-ihmisiä, olemme uuden ajan barbaareja, oman sukupolvemme egoisteja.
Miten etäälle olemme loitonneet kulttuurin muodossa tapahtuvan antamisen ajatuksesta, käy ilmi, kun tarkastelemme, mten kulttuuriin juuri nyt suhtaudutaan omassa maassamme. Yritetään ylläpitää tiettyjä ulkonaisia muotoja: jaetaan taide- ja kirjallisuusapurahoja, jotta taattaisiin ”taiteellisesti arvokkaitten” teosten syntyminen, tuetaan teatteria, jne., mutta kaiken tuon pintapuolisuus paljastuu, kun samanaikaisesti julkisesti parjataan esimerkiksi sitä kulttuurityötä, joka on luonut maahamme ja tuottanut myös tälle sukupolvelle korkeatasoiset työmahdollisuudet – nimittäin taloudellis-teknistä kulttuurityötä. Onnistuneen yhteistön organisoiminen on kulttuuriteko, jos mikä, sillä tässä muodossa ihmisen aikaansaannokset siirtyvät merkitsevällä tavalla jälkipolville.

*
Yllä kirjoittaa sosiaalipsykologian professori, kirjailija, poliitikkokin Kullervo Rainio taistolaisvuonna 1971. Hän ilmaisee herrasmiehen tavoin ajatuksen, joka taitaa olla hyvin läheistä sukua äskettäisille poliitikkojen apurahakommenteille. Ne jotka näkevät taiteen tehtäväksi taistelun, luonnollisesti tyrmäävät ajatuksen; ne jotka kirjoittavat teoksiaan joitain poliittisia puolueita vastaan tai näiden puolesta, tyrmäävät ajatuksen esittäjän. Toisaalta heidän, joiden taidekäsitys on pikemminkin demokraattinen kuin julistava, pitää miettiä, josko ajatuksessa olisi jotain realistista. ’Realistista’, merkityksessä: tulisiko ottaa huomioon.

Se on vain niin pirun epäromanttinen. Pitääkö romantiikasta luopua?

Kullervo Rainio (1924 -)

Siltä varalta, että älähdämme äärimmäisyyteen ja koemme Rainion lausuman pakottavan taiteesta jonkinlaista valtaa mielistelevää sylikoiraa, lainaan häneltä vielä toisen pätkän, joka toivottavasti hälventää tällaisen ennakkoluulon. Rainio erottaa toisistaan vapaan demokratian ja pakkodemokratian: jälkimmäisessä vähemmistöllä ei ole varaa sanoutua julkisesti irti enemmistön mielipiteestä eikä paeta sitä perustamalla omia, vaihtoehtoista mieltä edustavia järjestöjä taikka äärimmillään edes vaihtaa maata. Pakkodemokratia tarkoittaa tietysti tässä yhteydessä sosialismia, vapaa demokratia on se, jota hän taistolaisilta puolusti.

”Pakkodemokratia-tila merkitsee ennen kaikkea elämänmuotojen kaventumista kansakunnan keskuudessa. Päätöksillä on nimittäin pitkälle yhdenmukaistava vaikutus silloin, kun erimieliseltä oppositiolta on riistetty toimintamahdollisuudet. On ajateltavissa, että tämä näkyy selvimmin sellaisilla aloilla, joilla luova toiminta ja kokeilu on oleellista – taiteissa, kirjallisuudessa, jne. Kokeilu ja uudet ilmiöt eivät syntyessään ole yleensä enemmistön hyväksymiä – siksi ne eivät pakkodemokratiassa saa ilmaa siipien alle; niitä varten ei ole löydettävissä resursseja. Valtio ei palkitse niitä kirjailijoita, jotka ovat johtavien poliitikkojen kanssa vaarallisesti eri mieltä. (Se palkitsee tietysti niitä, jotka ovat vaarattomasti eri mieltä – osoittaakseen ylläpitävänsä ajattelun vapautta…)”

Itse asiassa, teenköhän nyt Rainion käsitteelle väkivaltaa, jos yllä oleva tuo mieleen tämän ilmiön.

***
Lisäys.

Suomen Kuvalehdessä 47/14 Kulttuurirahaston yliasiamies Antti Arjavan mukaan kulttuurin rakenteiden uudistamista vaikeuttaa taiteen ja kulttuurin kentällä vallitseva erimielisyys siitä, millaista on hyvä taide.
”Niin kauan kuin päämäärästä ollaan eri mieltä, keinoista on mahdotonta löytää yksimielisyyttä.”
Hän toivoo, että myös kulttuuripolitiikassa tunnustettaisiin ihmisten erilaiset tarpeet.
”Yksi haluaa viihteellisyyttä, toinen ärsyttävyyttä. Rahoitusjärjestelmän pitäisi taata, että erilaiset yleisöt saavat tarvitsemasnsa.”
Taiteen tukemisen lähtökohta ei voi hänen mielestään olla se, että ”taiteilijasta on kiva tehdä jotain”.
”Kysynnän ja tarjonnan välillä täytyy olla joku järkevä suhde myös taiteen- ja kulttuurinalalla, mutta juuri tästä tuntuu olevan vaikea keskustella ilman ärtymyksen tunteita”.
Suppeimmat näkemykset hyvästä kulttuurista on Arjavan mukaan taiteen ystävillä.
”Vääränlaista taidetta arvostellaan niin kärjekkäästi halveksien, ettei monikaan halua osallistua sellaiseen keskusteluun.”

Hyvin totta nähdäkseni. Kulttuuriväki ei yleisesti ottaen halua taiteeseen demokraattisuutta. Se haluaa edistää omia näkemyksiään, taidekäsitystään ja mielipiteitään. Taide, joka miellyttäisi ”väärässä olijoita” ei heidän määritelmänsä mukaan ole taidetta. Suuri yleisö kärsii, koska taide näyttää enemmän taiteilijoilta kuin potentiaalisilta kuluttajiltaan. Ja taiteilijat eivät yleisesti ottaen ole ihan normaaleja – siksihän he ovat taiteilijoita.
Ei varmaan tee suurta vääryyttä totuudelle se tiivistys, että apurahajärjestelmä on käytännössä hyvä veli/sisko -verkosto, samanmielisten jengi, jossa kaverit palkitsevat toisiaan.
Erno Paasilinna kysyi: ”kuka on niin vapaa kuin kirjailija?” Paavo Haavikko vastasi: rikas kirjailija. Sellainen, jolla on varaa omiin mielipiteisiinsä. Ruokkivaa kättä voi purra kerran.

Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

/ JK

Vasemmisto on tarponut tyhmyyden suossa vuosikymmeniä, ja oikeisto ei koskaan ole ollut hedelmällinen maaperä älymystölle.

Tämä Erno Paasilinnan (1935 – 2000) lausahdus on ollut usein mielessäni, eikä ole vanhentunut. Erno oli viisas mies ja kaipaan häntä yhä. Hän oli myös vihainen mies, minkä elämäkerta Riita maailman kanssa tavoitti jo nimessään. Ei ehkä ole sattumaa, että moni parhaista kirjailijoistamme olivat/ovat vihaisia hekin: Paavo Haavikko ja Pentti Linkola kotimaisista esimerkeistä. Suosikkini Leonard Cohenin runokirjoista ja kaikistakin runokirjoista, Energy of Slaves, on mustan vihainen kokoelma runoja.

Viha on tehokas polttoaine kirjallisuudelle, huomio minkä monet ovat tehneet. Ongelma on vain sana ”viha” – sen täysin negatiivinen kaiku ei oikein tee oikeutta tälle merkitykselle vihasta luovuuden polttoaineena. Mikä olisi parempi? Aggressio? Tietynlainen vastamotivaatio, halu ”näyttää niille”? Ei sekään. Viha yhtä aikaa välittää jostakin ja samalla ei välitä mitä siitä ajatellaan. Jos ei välittäisi, se ei olisi enää vihaa, vaan pelkkää masennusta. Paavali kehottaa: ”Vihatkaa pahaa.” Sellainen viha ei ole pahaa vihaa. ”Tyhmyydelle minä olen vihainen kuin rakkikoira”, sanoo Nummisuutarien Esko. Ei paha sekään. Tarvitsisimme paremman sanan vihalle. Viha ei ole rakkauden vastakohta, välinpitämättömyys on, kirjoitin Totuus naisista -romaanissani.

”Rakkaus” taas on kaikille mitä hyvin sana, mutta sekin on vähän ongelmallinen. Me nimittäin käsitämme sen tarkoittamaan jonkinlaista ylivoimaista voimaa, joka laskeutuu meihin ja jolle emme voi mitään. Jos se ”loppuu”, ei voi mitään, pitää siirtyä eteenpäin odottelemaan, että uusi rakkaus tupsahtaa jostakin ja ottaa taas meidät valtaamme. Rakkauskäsityksemme on romanttinen. Rakkaus rakastettuun esimerkiksi, tai sitten jonkinlainen hahmoton universaali maailmaasyleilevä rakkaus, sellainen hippimäinen kiltteys. Että Make love not war. *

Se ei ole alkuperäinen länsimainen rakkauskäsityksemme. Sekä Kreikan antiikissa että kristillisessä perinteessä se suurin rakkaus oli agape. Tämä on se rakkaus, josta Paavalikin kirjoittaa 1. korinttilaiskirjeessä, tunnettehan sen häissä suositun kohdan: ”Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.” Ilmiselvästi tässä ei kuvata romanttista rakkautta.

Mutta Paavali tarkoittaakin agape-rakkautta. Agape on toisten puolesta uhrautuvaa rakkautta, henkistä ja hengellistä rakkautta, veljellistä rakkautta ja hyväntahtoisuutta sekä Jumalan ja ihmisen välistä rakkautta. Latinaksi se on caritas (sanakirja tarjoaa käännökseksi rakkaus, kiltteys sekä kalleus, kallis hinta), englanniksi charity – sana, joka suomennetaan nykyään hyväntekeväisyydeksi.

CRI_3

Aseiden keskellä agape – Punaisen Ristin vanha motto

Eros taas on kreikaksi se rakkaus, joka on ikään kuin itsekästä ja ainakin maallista: romanttinen ja eroottinen rakkaus etupäässä.** Tämähän on se hippien make love not war.

Make+love+not+war+this+is+actually+a+_6a517ed16e77a8920810246f0b94e73b

Aseiden keskellä eros

Kristillisen etiikan voi kiteyttää kuten Pär Lagerkvist Barabbas-romaanissa: Rakastakaa toisianne. Siis: tee hyvää lähimmäisille, niillekin, jotka eivät ole tehneet sinulle hyvää. Peliteoreettisesti se on sitä, että ei näe maailmaa nollasummapeleinä (ts. että yhden voitto olisi toiselta pois), vaan plussasummapelinä: win-win. Käytännössä se tarkoittaa iloitsemista toisten voittojen puolesta eikä miettimistä miksen minä voittanut. Pyritään siis tekemään pelkkiä plus-merkkisiä tarjouksia kaikille, niillekin, jotka tarjoavat miinusta. ”Älkää maksako kenellekään pahaa pahalla, vaan pyrkikää siihen, mikä on hyvää kaikkien silmissä” opastaa Paavali roomalaisia.

Käytännössä tämä on hirveän vaikeaa: vaatii nimittäin uskoa ajatella, että vaikka nyt annan omastani ja vieläpä anteliaisuudellani kerskumatta, hyvä kiertää minulle joskus takaisin. Tämä onkin vaatinut kirjaimellisesti uskoa, uskon, että korkeampi voima palkitsee jos eivät muut, ja korkeampi voima rankaisee, minä en.

Uskottomalle hyvän tekeminen on siis vielä vaikeampaa: jos ei näkyvissä ole vastapalvelusta ja jos ei ole olemassa korkeampaa palkitsijaa, on huomattavasti suurempi kiusaus jättää palvelus tarjoamatta. Tämän pitäisi olla aika itsestäänselvä johtopäätös, sanoivat ateistiset teoreetikot mitä tahansa.

Ja oli ateisti tai ei, on helppo ajatella, että todennäköisesti juuri tämä yhteistyön etiikka auttoi tekemään kristillisestä maanosasta niin menestyneen. Kristityt pystyivät ainutlaatuisen tehokkaasti rakentamaan yhteistyön verkostoja. Kirkon alkuaikoina he tekivät niin jopa kirjaimellisesti oman henkensä uhalla. Historioitsija Richard Landes on huomauttanut, täysin maallisesta näkökulmasta, että me käytännössä nautimme yhä heidän työnsä hedelmistä, olemme tulleet valmiiseen pöytään. Yhteiskuntamme ja kulttuurimme ovat jo rakennetut hyväntekeväisyydelle, charity, caritas, agape.

Mutta joka tapauksessa, emme ole huomanneet, että sanan rakkaus sisältö on vaihtunut. Huonompaan suuntaan minusta. Ainakin tämä muutos on jäänyt meiltä ihan huomaamatta. Sen seurauksena aikamme aikuinen ihminen ajattelee, että yksilön ensisijainen velvollisuus on pikemminkin ottaa kaikki irti omasta elämästään (eros) kuin lisätä toisten hyvinvointia (agape).

Tämä on taantumusta, ei edistystä. Jokainen elää itsensä ja halujensa puolesta. Jokainen rakastaa itseään ihan hirveästi, enemmän kuin koskaan, ja on itsestään varmaan ylpeämpi koskaan. Oikeuksia (eros), ei velvollisuuksia (agape). Se on taantumusta, harppaus ainakin kaksi tuhatta vuotta taaksepäin.

Tulevaisuus näyttää rautakaudelta.

Aika kauas Ernosta päädyin. Kääräistään tämä Cohenilla. Suosikkilevyni häneltä on Songs of Love and Hate. Loppuun siltä kappale, jossa love.

* Eräs 60-lukulaisten ideologeja, Theodor Adorno, päättää Authoritarian Personalitynsa väittämällä, että fasismin päälähde on pelko, mutta eros kuuluu demokratialle. Ehkä niinkin, mutta etupäässä eros kuuluu ääriliberalismille ja anarkismille ja hipeille; demokratiaan kuuluu agape.

**Tosin Sokrateelle Pidoissa tämäkin rakkaus voi ylevöityä laajentua käsittämään korkeampiakin rakkauden muotoja, kuten totuuden ja viisauden rakastamista (Diotiman tikkaat).