Ville Raivio: Klassikko

Blogasin aiemmin suomalaisesta miestenvaatekirjasta Vapaa tyyli. Tekstissä tiivistin jokamiehen tyylikirjaston muodostuvan nähdäkseni kahdesta kirjasta: Bernhard Roetzelin Täydellinen herrasmies ja Alan Flusserin Dressing the Man (ei suomennettu).  Jätin silloin auki paikan kolmannelle kirjalle, josko jokin kotimainen kirja vielä olennaiseen joukkoon mahtuisi. Olin nimittäin kuullut, että Keikari.comin Ville Raivio valmistelee omaa magnum opustaan.

Nyt Raivion kirja on tullut, se on nimeltään ytimekkäästi Klassikko. Onko se niin hyvä kuin odotin?

On se hyvä.

Klassikko on 238 sivua kahden palstan tekstiä. Sen tarkoitus on perustua ajattomaan tyyliin ja karttaa muodin oikkuja.  Raivion kirjan pointtina on siis toisaalta pitäytyminen koetellusti toimivassa ja siinä, mikä siis todennäköisesti näyttää yhtä hyvältä sadan vuoden päästäkin. Klassikot ovat kohonneet muodin heilahtelujen yläpuolelle. (Muoti on niin kauhea rumuuden muoto, että se pitää vaihtaa kahdesti vuodessa, väitetään Oscar Wilden sanoneen.)

Toinen lähtökohta on olla opas jokamiehelle – siispä alaotsikko Jokaisen miehen tyylikirja. Eli räätälille ei käsketä saatika ostamaan kalleimpia valmistajia. Tämä on huojentavaa meille vähävaraisille.

DSCF2646

Klassikon ulkoasu on onnistunut, parhaimmillaan hyvinkin elegantti. Kirja sisältää sekä valokuvia että piirroskuvitusta. Kuvia olisi ehkä voinut olla enemmän, aina kai voisi. Etenkin istuvuuskuvat olisivat hyvin hyödyllisiä (niitä on esim. Flusserissa, piirustuksina). Olisi myös ollut kiinnostava esim. nähdä miltä vaikkapa se guernsey-neule näyttää, mutta toisaalta googlen kuvahaku.

DSCF2638Piirroskuvitusta esimerkkinä amerikkalaisen ja italialaisen tyylin tyypeistä.

Klassikko on erityisen tarkka ja ansiokas, mitä tulee eri vaatetusmateriaaleihin ja valmistustekniikoihin. Selviksi tehdään esim. erilaiset paitakankaat, takin ja kenkien rakenteet sekä ja hyvän ja huonon nahkan erot.

DSCF2639

Sisällysluetteloa. Sprezzaturakin mainittu

Pukeutumisen historialliset taustat tuodaan esille ja sitä kautta nykyaika liittyy menneisyyteen. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, innostuin miestenvaatetuksen alasta tehdessäni taustatyötä Totuus naisista -romaaniin ja sen klassikkoon Tapani Koskikariin, ja olen kirjan kirjoittamisen jälkeenkin lueskellut alasta mielelläni lisää. Kirjassa oli minulle silti paljon uutta tietoa, esimerkiksi vaikkapa lounaspuvun, cocktail-kalvosimen, kontrastikaulusten historian ja monen klassisen päällystakin esittelyt. Ja tiesin kyllä Windsorin herttuan olleen aikansa rokkitähti, mutta hänen vaikutusvaltansa täysi laajuus selvisi vasta Klassikon myötä.

Duke of Windsor

Windsorin herttuan merkitystä miestenpukeutumiselle ei näköjään voi korostaa liikaa. Kuva: internet

Ongelmahan ei ole se, että vaatteisiin kiintyy: se on ratkaisu. Tarkoitus on kiintyä vaatteisiinsa. Niille syntyy tarina ja historia: tämä on hankittu sieltä ja sieltä, sinä ja sinä ajankohtana; olen käyttänyt sitä silloin ja siinä tilaisuudessa. Laadukkaiden vaatteiden ikä ja patina nimenomaan tuovat niille lisäarvoa, eivät ole poisheittoperuste.

Klassikkoa voi hyvin suositella jokamiehen vaatetuskirjastoon.

DSCF2647[1]

Kiitos niteestä Ville Raiviolle.

Mainokset

Duffeli, takeista kaksikasvoisin

Duffelihan on takeista kaksikasvoisin.

1) Se on yhtä aikaa isukkitakki että nuoren miehen takki.

Elokuvassa Sankari vai vakooja (The Russia House) Sean Connery tekee pesäeroa James Bondin eleganssiin pukeutumalla pappamaisesti – kamelinväriseen duffeliin:

Toisaalta duffeleita näkee nykyään useimmiten nuorten päällä. Paheksuntaa aiheuttava nuoriso rälläsi duffeleissa jo aikoja sitten:

2) Duffeli on sekä Yhdysvaltain itärannikon huippuyliopistojen preppy/ivy-tyyliä, jossa suunnitella mitä isän rahoilla tehdä…


…että vasemman rannan pariisilaisopiskelijan univormu, jossa suunnitella vallankumousta:

Duffelin tausta on englantilaisessa laivastossa, jossa se oli upseeriston takki ensimmäisessä maailmansodassa, tarpeeksi paksu kestämään merituulet ja tyrskeet. Toisessa maailmansodassa sen kuuluisin kantaja oli marsalkka Bernard ”Monty”  Montgomery, jonka mukaan takkia joskus yhä kutsutaankin.


"Monty" Montgomery massiivisessa duffelissa

”Monty” Montgomery massiivisessa duffelissa

3) Duffeli on sekä militaristinen että ihan liian höntyisen näköinen ollakseen bad ass. Käyttäisikö Schwarzenegger duffelia? Ei. Karhuherra Paddington käyttää.

Kuten niin monen sotilastaustaisen vaatekappaleen, duffelinkin on pasifistinen väestönosa kaapannut. Onko tämä yritys omia ikoni militaristeilta ja pelastaa se näin fascistisista aikeista vai jonkinlaista dissonanttista yritystä vaikuttaa miehekkäältä siitä huolimatta, että on määrittämässä miehuutta uusiksi, en tiedä. Ehkä taustalla on perusluonteinen Gesunkenes Kulturgut -efekti. ”Alempi luokka” on nähnyt takkeja ”ylemmillä luokilla” ja halunnut lainata näiden karismaa. Duffelin tapauksessa ”alaluokkaa” edustivat nuoret ja ”yläluokkaa” isot, sodan käyneet miehekkäät aikuismiehet. Joka tapauksessa beatnikeillä ja kuuskytlukulaisilla näkyi duffeleita rauhanmarsseillakin.

4) Duffeli on hupullinen vaate, mutta itseään kunnioittava mies voi silti käyttää sitä.

Yleisesti ottaenhan huppuja käytetään tarkoituksessa näyttää rikolliselta tai muutoin BAD ASSiltä, tai vähintään lainata enemmän STREET CREDiä ja COOL-tyyppien auraa, vaikkei itse ihan niin GANGSTA ja TUHMA-TUHMA tohtisi ollakaan. Ellei hupulla peitä päätään, sen voi jättää kätevästi  roikkumaan selkään komeana kyttyränä, joka näyttää vanhan papan elefanttitautiselta kivespussilta. Duffeliin sen sijaan huppu on aina elimellisesti kuulunut, joten duffelin hupun hyväksymme osana duffelia.

Se toinen hyväksyttävä hupullinen vaate on tietysti verkkaripuku meleerattua puuvillaa.

(Picture source Internet, send me a note if there’s a problem)

Kesä vuonna 2014

En bloggaa nyt kesällä niin ahkerasti. En tiedä kuinka paljon olen internetissä muutenkaan, toivottavasti en hirveästi. Kirjoitan kolmatta romaaniani, se edistyy hyvin. Sen lisäksi koetan viettää vähän kesää jossain vaiheessa sekä katsoa jalkapalloa.

Olen varannut kesäksi paljon luettavaa, kuvassa ote lukulistasta. Haluan tässä jakaa erityisesti rakkautta tuolle päällimmäiselle:

012

Pari asiaa:

* Kesän Mondo-lehdessä 6-7/14 on repparini Saimaan polkupyöräretkeltä. Tämä liila kansi:

MO0614_kansi_lowSuviretki Saimaalla

Saimaan hienot järvimaisemat ovat omiaan muutaman päivän pyöräretkelle ihanaan Kesä-Suomeen.

Juttu sisältää mm. maaseuturomantiikkaa, hitaan matkanteon ja kylähulluuden ylistykset sekä Joel Lehtosta.

* Unohdin mainita, että Image-lehdessä Tuomas Sorjamaan tyylisivuilla oli maaliskuussa mikrohaastatteluni. Koetin kopioida sen tähän, mikä teko mahdollisesti rikkoo jotain IP-lakia, mutta en onnistunut, koska ei tästä saa selvää, joten en varmaan rikkonut mitään. Tältä maaliskuun Imagen Hip-sivu näyttää ilman rillejä:

IMG* Tässä kerron Pk-seudun kirjastojen sivuilla otteita kesän lukulistastani. Sisältää myös, ensi kertaa, pari sanaa tulevasta romaanistani.

* Tässä on kaikenlaista tulossa, mutta niistä sitten kun aika on. Hesari-kolumneja kirjoitan läpi kesän (palstalleni on linkki tuossa palkissa alaoikealla). Pienemmistä ilmoitusluonteisista asioista koetan laittaa aina Twitteriin tiedotteita. Twitter-tilini löytää sieltä, ja tuossa alaoikealla on linkki sinnekin.

* Syksyllä jatkan kirjoittamisen opettamista Palmenian kirjoittajakoulutuksessa (ilmoittautuminen on jo alkanut) sekä Kriittisessä Korkeakoulussa.

Hyvää kesää!

Vapaa tyyli – Miehen pukeutumissäännöt ja kuinka niitä rikotaan

Kaikki ajat lie ristiriitaisia, mutta tässä yksi omalle ajallemme leimallinen ristiriita: toisaalta on tunkua saattaa yhä enemmän asioita julkisen sääntelyn ja valvonnan alaiseksi; toisaalta elämän pitää olla mahdollisimman rentoa ja cool, ei saa spennata liikaa taikka nipottaa ja tuomita. Edellinen mahdollisesti johtuu valtio- ja liittovaltiokoneiston itsensäruokkimisprosessista, jälkimmäinen on jatkumoa kuusikymmentälukulaiselle yksilönvapauden ja pidäkkeettömän itseilmaisun pyhittämiselle. Miestenvaatekauppiaatkin muistavat aina mainita, kuinka rento tämä takki on ja kuinka kaikki ”sopii farkkujen kanssa”, tuon rentouden konkretisoituman.

Itseilmaisu on arvo, joka on nykyään monille maallisesti pyhä. Sana ’pyhä” tässä yhteydessä tarkoittaa, että se voittaa rationaalisen ajattelun: Jos näin on sinulle, koet suorastaan loukkaavana sen, että joku esittäisi sääntöjä sille, miten sinun tulisi pukeutua.

Miestenvaatetus tarjoaa hyvän esimerkin suhtautumisestamme sääntöihin. Klassinen pukeutumisetiketti vapautti miehen vapaudesta: hänen ei tarvinnut miettiä, miten joka päivä tulisi pukeutua. No pukuun, kuten joka päivä. Kaupungissa ja klo 18 jälkeen käytettiin mustia nahkakenkiä, maaseudulla ruskeita. Paita on valkoinen tai muuten vaalea, solmio tummempi ja niin edelleen.

Kuusikymmentälukulaista tällainen yksilönvapauden kanavoiminen tietysti ahdisti, joten pukeutumisetiketti rikottiin, solmiot saksittiin ja niin edelleen. Nyt jokainen oli vapaa pukeutumaan vaikka niin rumasti kuin halusi. Sanon ”rumasti” siksi, että se se klassinen tapa pukeutua oli olemassa ihan syystä: sillä miehestä sai yleensä parhaimman mahdollisen näköisen itsensä, joten neljässä tapauksesta viidestä sen hylkääminen teki hänen ulkoasustaan vähemmän edustavan. Sääntöjen ja tapojen oli tarkoitus auttaa. Ne olivat kavereita. Tyylitajua voi olla, mutta se ei ollut välttämätöntä onnistumiselle – kuten vapaassa pukeutumisessa. Mutta 60-luvun nuoret eivät ehtineet oppia tätä ennen kuin jo keksivät, että säännöt sortavat, ne olivat vihollisia.

Ei lähdetty siihen tylsään.

***

Miesten puku on katsos täydellisin vaatetus pukeutumisen historiassa. Se on valmiiksi hiottu kokonaisuus, jota muuttamalla voi vain pilata sen. Sen runkona on samasta kankaasta tehdyt housut ja takki. Kangas on villaa, koska villa laskeutuu kauniisti, pitää muotonsa, on talvella lämmin ja hengittää kesällä. Istuva puku tekee kantajastaan sopusuhtaisen, muokkaa tämän kehon suhteita kohti ideaalimittoja kuin renessanssitaiteilija sommitteli patsasta. Housut ja takki muodostavat katkeamattoman jatkumon, joka saa kantajansa näyttämään pitkältä ja sulavalta. Takin kaulus ja kainalosta olkapään kärkeen leikatut olkasaumat muodostavat kärjellään seisovan kolmion, joka mitätöi mahan ja korostaa hartioita. Solmio vetää katseen ylös kasvoihin. Kaulus toimii kasvojen kehyksenä kuten taideteoksella on kehys.
Vaihda paita tummaksi (kuten nykyään monet tekivät), ja vaalean ja tumman kontrastin synnyttämä kolmio katoaa ja sitä kautta koko puvun ajatus. Jätä pois solmio, ja kaulassa on aukko, repeämä, kaulus ei enää kehystä päätä – kaula näyttää makkarapötköltä, vanhemmiten täynnä uurteita, jänteitä ja kuoppia. Sörki kokonaisuutta pienelläkään tavalla ja kokonaisuus kärsii. Sama kuin tökkäisi kynällä mekaanisen kellon koneistoon ja olettaisi että se siitä paranisi.

Noin kuvasin entisen villakangasteollisuusjohtaja Tapani Koskikarin ajatuksia miestenvaatetuksesta ja yhteiskunnasta romaaniin Totuus naisista. Vaikka Koskikari on ajallisesti kuusikymmentälukulainen, henkisesti hän edustaa tässä kohdin sille vastakohtaa.

Kun tutkin romaania varten klassista vaatetusta, en ollut kiinnostuksessani yksin. Menswear, kuten sitä nykyään kutsutaan, on pienoinen buumi Internetissä. Tähän saumaan sattuu tuore kotimainen miestenvaatetusopas, Jani Niipolan Vapaa tyyli. Miehen pukeutumissäännöt ja kuinka niitä rikotaan. (Johnny Kniga 2014; kursivointi alkuperäinen)

Vapaa tyyli puhuttelee juuri kuusikymmenlukulaisen jatkumon yleisöä. Takakansi rauhoittelee vallankumouksellista itsensäilmaisijaa: ”Eikä tyylissä ole kyse pingottamisesta vaan harkitusta huolimattomuudesta ja ilottelusta… Vapaa tyyli kertoo maukkaasti pukeutumisen säännöistä ja siitä, miten niitä rikotaan. … Tästä alkaa tyylivallankumous!” (kursivointi omani)

Kaikki on siis rentoa ja itseilmaisevaa ja cool (tai sprezzatura, mikä käsite onkin kuin luotu tähän tarkoitukseen), vaikka joitain pukeutumissääntöjä pitääkin ensin opettaa. Käytännössä tämä suhtautuminen on ristiriidassa itsensä kanssa: on niin kiire painottaa rikkomista, ettei aloitteleva lukija varmaan ehdi oppia sitä, miksi ne säännöt ovat olemassa. Näin lukija todennäköisesti lähtee vapaasti sooloilemaan ja sooloilun seurauksena hän on yleensä ikävämpi silmälle kuin sooloilematta. Tyyliarvot kärsivät itseilmaisuarvojen alla, mikä on tietysti ok, mutta tyylioppaalle vähän ristiriitaista. Rentous edellä mennään. Seurauksena on mm. pukuja tennareiden kanssa, look, joka oli minusta hauska kahdeksantoistavuotiaana. Mutta nämä ovat tietysti makuasioita.

Tämän pitkällisen johdatuksen jälkeen totean, että on kirjalla ansionsakin. Formaalien tilaisuuksien pukukoodia ei kirjassa suositella rikkomaan (hautajaisissa ja toisen häissä ei kerätä huomiota, koska juhlat eivät ole sinun), hyviä kenkiä rakastetaan ja solmioita (niitä on pakko rakastaa, muuten niitä vihaisi). 7Camicie-paitoja onneksi kammotaan. Tehdään selvä ja välttämätön ero muodin (paha) ja tyylin (hyvä) välillä. Niipola painottaa, että vaatteiden tulee kestää pitkään ja ikä saa sympaattisesti näkyä. Yksi päällikkö* kuva Urho Kekkosestakin kirjassa on. Muuten kuvitusta on vähänlaisesti, GQ on ylin auktoriteetti ja ikävä kyllä kieli on välillä kuin samasta lehdestä huonosti suomennettua.

Kirjoitin aiemmin jokamiehen kirjastoon kuuluvan kaksi pukeutumisopasta: toinen on amerikkalaisen Alan Flusserin Dressing the Man (ei suomennettu) ja se toinen on saksalaisen Bernhard Roetzelin Herrasmies. Odotellessa sitä kotimaista miestenvaatetusopasta, joka kaksikon seuraan kiilaisi, ja jos kömpelö suomi ei haittaa, Vapaa tyyli käy johdatuksesta, joka saattaa herättää kiinnostuksen aiheeseen.


* ’päällikkö’, adjektiivi.
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Edit: Se kotimainen miestenvaatetusopas, joka kolmanneksi joukkoon kiilasi, tuli keväällä 2015: Ville Raivion Klassikko.

Nappikauluksen platoninen idea

miles davisNappikaulus (engl. button-down collar) on amerikkalainen keksintö. Brooks Brothers lanseerasi sen jo 1800-luvulla, ja väitetysti alkuperä tulee – hevospoolosta, jossa ei läpättäviä kauluksia suvaittu. Nappikauluksen on siis tarkoitus olla tavallisen pukupaidan ja tällaisen urheilullisen / vapaa-ajallisen polo shirtin välimuoto.

Polo shirt tunnetaan Suomessa yleensä lyhythihaisena ja nimellä pikeepaita (pikee l. piqué on kankaan väljä kudontatyyli). Hämärän peittoon jää, miksi ’poolopaita’ tarkoittaa suomessa korkeakauluksista neulepaitaa, engl. turtle neck. Tässä kuitenkin lyhyt- ja pitkähihainen polo shirt.

paul_weller_fred_perry

Nappikauluspaidan olisi tarkoitus olla ylläolevan paidan ja tavallisen pukupaidan välimalli. Kovaan pukupaitaan ei ole mitään syytä laittaa nappeja, koska kaulukset pysyvät jäykkinä muutenkin. Jos kauluksen kiinnittää napeilla, sen on siis oltava pehmeä. Kaulus elää ja rullaa. Vain pehmeä nappikaulus toteuttaa nappikauluksen platonista ideaa. Tähän malliin:

Nappikaulus on paradoksi: ei ”oikea kaulus” mutta kaulus silti; napit antavat siihen särmää, kuria ja hallintaa, mutta samalla kaulus on pehmeä ja rento. Nappikaulus on rentoa kurinalaisuutta, pehmeää särmää.

newman

brooks pappa

Amerikkalaisilla näkee usein nappikauluspaitoja puvun ja solmion kanssa. Yhdistelmä sopii lähinnä heille, siinä on ehkä kansallista ylpeyttä ja ainakin kansallista perinnettä. Meille muille nappikaulus sopii täydellisesti vapaa-ajan paitaan, ja minusta hyvin myös irtotakin ja neulesolmion kanssa. (Tällä hetkellä tuolla bannerissa olevan kuvani kaulus on nappimallinen, joskaan ei rullaa kovin pehmeästi, koska paita oli muistaakseni aivan tuore vielä. Nyt kun näet sen, et voi olla enää näkemättä sitä.)

bd neuleRullaukseen tarvitaan paitsi pehmeä, ei-tuettu kangas, myös riittävästi pituutta kauluksen kärkiin. Jotkut amerikkalaisen ivy-tyylin entusiastit jäljittävät nappikauluspaidasta etupäässä täydellistä collar rollia, ja perfektionistit harmittelevat, ettei edes alkuperäinen valmistaja Brooks Brothers enää osaa tehdä täydellisesti rullaavaa nappikaulusta. Paitsi ainakin äskettäisen Great Gatsby -elokuvan inspiroimaan vintagemallistoon. Jay Gatsby tuotti kirjassa paitansa Englannista (”I’ve got a man in England who buys me clothes. He sends over a selection of things at the beginning of each season, spring and fall.” ), mutta joku kirjan muista henkilöistä saattoi hyvinkin käyttää nappikauluspaitoja. Tämä kuva havainnollistaa nappikauluksen platonista ideaa:

bd gatsbySe on ohut ja pehmeä ja kurttuinen – kuin ”oikean kauluksen” ja urheilupaidan välimalli. Kokonaisuus on muutenkin hyvä esimerkki dressing downista, eli siitä miten melko muodollinen/juhlava asu tai vaate, tässä tapauksessa sininen takki & solmio & valkoinen paita -yhdistelmä, voidaan tiputtaa asteen rennommaksi ja epämuodollisemmaksi. Esimerkkitakki näyttäisi olevan pehmeähartiainen, kangas on ehkä pellavaa ja/tai puuvillaa, ja rento ruutusolmio saattaa olla samaa materiaalia. Kokonaisuutta hän on arkeistanut vielä pehmeällä nappikauluksella. Dressing down with a button-down, mitä se olisikaan suomeksi.

Nappikaulus, kun oikea kaulus on liikaa.

*

I don’t own any of these images either. Send me a note if there’s a problem.

Mitä nistit opettavat edistyksestä

Tässä asia, joka jatkuvasti mietityttää minua: Miten edistykseen uskovat ihmiset selittävät katukuvamme, sen miltä tavalliset ihmiset näyttävät nykyään? Voivatko he vertailla nykyihmisten pukeutumista menneeseen, vaikkapa 1950-lukulaiseen ja uskoa silti, että kaikki on nyt paremmin kuin ennen?

Tältä näytettiin sotakorvauksia maksaneessa Helsingissä. Ihmiset junalaiturilla puolentoista minuutin jälkeen näyttävät melko kunnioitettavilta.

Tähän on tultu:

http://www.hel-looks.com/20130511_02/

Onko nykyään paremmin? Vaatii vuosia kestävän yliopistollisen korkeakoulutuksen, että pystyy uskomaan johonkin niin omituiseen. Jos Roswellissa aikoinaan vierailleet alienit palaisivat nyt uudestaan maan pinnalle, he varmasti hämmästelisivät muutosta. Mitä kamalaa on tapahtunut näille ihmisille ja heidän yhteiskunnalleen?

Tapahtui tietysti vapautus asiallisen pukeutumisen ahdistavista kahleista. Olen kirjoittanut tästä aiemmin mm. täällä.

Kirjallisuus ei pysty täysin havainnollistamaan tätä muutosta. Hahmojen vaatetusta ei tietenkään aina kuvata, koska se on aikaa vievää ja koska aikalaislukijat osaavat muutenkin vaatettaa heidät päässään. Hankalaksi tämä muuttuu silloin kun luemme vanhempaa kirjallisuutta emmekä ymmärrä sitä katastr edistystä, joka vaatetuksessa tässä välissä on tapahtunut.

Seuraa kohtaus William S. Burroughsin romaanista Nisti vuodelta 1953. Beatnik-isä Burroughsin kirja kuvaa narkkareita. Sen päähenkilöt ovat syrjässä yhteiskunnasta omistautuneet huumeiselle elämäntavalleen, jonka he rahoittavat rikoksilla ja juoppojen ryöstämisellä. Kohtauksessa minäkertoja ja hänen kaverinsa Gains aikovat vetäytyä New Yorkissa maisemista, koska epäilevät huumepoliisin olevan heidän jäljillään. He tekevät vielä viimeisen myyntikeikan tienoolla. Doolie ja Izzy ovat heidän nistikavereitaan.

Heti tullessamme tapaamispaikalle Doolie erkaantui muista ja juoksi meidän luoksemme täyttä vauhtia kiskoen päältään kaksiväristä urheilupusakkaa. Jalassaan hänellä oli jonkinlaiset sandaalit tai tohvelit.

”Antakaa mulle neljä kapselia tästä takista”, hän sanoi. ”Mä olen ollut vuorokauden ilman.”

Vieroitusoireinen Doolie oli vastenmielinen näky. Persoonallisuuden kuori oli poissa, kamaa janoavat solut olivat syövyttäneet sen. Joidenkin kuvottavien hyönteismäisten elintoimintojen liikuttamat sisälmykset ja solut näyttivät purskahtavan ihon läpi minä hetkenä hyvänsä. Hänen kasvonsa olivat sameat, tunnistamattomat, samaan aikaan sekä kuivuneet että turvonneet.

Gains antoi Doolielle pari kapselia ja otti takin. – –

Vieressä hiljaa seissyt Izzy oli katsellut Doolieta inhoten. ”Jeesus sentään!” hän sanoi. ”Sandaalit!”

Toiset kuhisivat ympärillä työntäen käsiään meitä kohti kuin aasialaiset kerjäläiset. Kellään ei ollut yhtään rahaa. Sanoin: ”Ei luottoa”, ja aloimme kävellä pois. He seurasivat meitä vikisten ja nykien meitä hihoista. ”Yks laaki vaan hei.”

Kieltäydyin ja jatkoin matkaa. He putosivat kannoiltamme yksi toisensa jälkeen. Kävelimme maanalaiseen ja kerroimme Izzylle, että aiomme vetäytyä.

”Hitto”, hän sanoi. ”En voi moittia. Sandaalit, ei jumalauta!”

Onko nyt siis niin, että sandaali, tuo suosituin kesäjalkineemme, oli 50-luvulla narkkareidenkin mieliä järkyttävä osoitus mitä syvimmästä rappiosta?

Kenkiä 1950-luvulla ja nyt

Lukijan täytyy nyt muodostaa kantansa näihin jalkineisiin.

Onko kyseessä vain harmiton muutos, jossa yksi tapa pukea jalka on korvattu toisella, ihan yhtä hyvällä? Tämä kanta olisi relativismia: pukeutuminen ei kerro mitään kantajastaan, ja yksi tapa pukeutua on ihan yhtä hyvä kuin toinenkin. Kaunis ja ruma eivät vaikuta ihmisiin, ja oikeastaan niitä ei voi edes määritellä, ja vaikka voisikin, olisi väärin pitää toista parempana.

Vai onko kyseessä rappio, joka osoittaa, että standardit ovat romahtaneet, eikä tästä(kään) asiasta enää välitetä? Tämä kanta olisi kehityspessimistinen.

Vai onko tämä sittenkin edistystä: käsintehdyt nahkakengät olivat ehkä jotenkin niin ahdistavan rajoittavia, kun taas sandaaleissa varpaat ovat vapaat ilmaisemaan itseään yksilöllisellä tavalla?

Mutta. Tähän Jaakko Yli-Juonikkaan suomennokseen vuodelta 2003 on osunut erityisen kuvaava käännösvirhe. Kohtaus jatkuu nimittäin välittömästi näin:

Bill Gains tutki urheilupusakkaa asiantuntijan silmin. ”Siitä pitäisi irrota helposti kymmenen taalaa”, hän sanoi. ”Tiedän räätälin joka ompelee tän repeämän.” Yksi tasku oli hieman rikki. ”Mistä Doolie sai tämän?”

”Brooks Brothersilta omien sanojensa mukaan. Mutta se on tyyppi joka sanoo, että se varastaa pelkästään joko Brooks Brothersilta tai Abercrombie&Fitchiltä”.

Suomennoksen ”kaksivärinen urheilupusakka” on alkuperäisessä ”two-tone sports jacket”. Suomeksi ”sports jacket” on irtotakki tai pikkutakki. Se on siis leikattu kuten puvun takki, mutta on kankaaltaan, kuosiltaan ja väreiltään asteen rennompi, vapaa-ajan vaate. Sen kanssa käytetään housuja, jotka tuolloin olivat useimmiten villasta, esim. flanellista tai tweedista, nykyään yleensä puuvillasta. Irtohousut ovat selvästi erilaiset kuin takki, koska asun ei ole tarkoitus näyttää puvulta.

Brook Brothers on vuodesta 1818 lähtien tehnyt laadukkaita klassisia vaatteita Amerikan keski- ja yläluokan miehille. (Abercrombie & Fitch oli vielä tuolloin laadukas BB:n tapainen ns. ivy league -tyylin luottovalmistaja.) Kuvassa Brooks Brothersin irtotakki 1950-luvulta, sellainen jonka arvotietoinen nisti Doolie olisi saattanut keikata:

Valokuva Brooks Brotherin mainoksesta kirjan kirjoittamisvuodelta:

Vasemmalla kaksirivinen ruskea irtotakki harmaiden (flanelli)housujen kera; oikealla kaksi tyylitietoista veijaria irrottelemassa 50-luvun tyyliin. ”Two tone” voisi kuvata oikeanpuoleisimman herran ruututakkia.

Double Breasted Sports Jacket

Dooleyn näpistämä takki onkin siis villakankainen, tuolloin vielä Amerikassa käsintehty laadukas vaate, joka kestää isältä pojalle. (Helposti revennyt tasku saakin Gainsin epäilemään takin aitoutta.)

Yli-Juonikkaan 2000-luvun versio ”urheilupusakka” taas synnyttää nykylukijassa kuvan jostain tällaisesta aasialaisen koneen ja lapsen yhteistuotoksesta:

Nykyään näitä urheilupusakoita käyttävät tasa-arvoisesti niin nistit kuin tavallisetkin ihmiset. Mutta ehkä se on edistystä.

Kuinka voittaa kuolema neulesolmiolla

Kirjoitin Totuus naisista -romaanin Tapanin osuudet hyvin eläytyvällä kertojalla. Kertoja kuvaa tapahtumat päähenkilön sisäisen maailman kautta, joten ajatukset, mielipiteet ja tunteet ovat päähenkilön omia. Osa lukijoista on aina kiinnostuneita myös kirjailijan mielipiteistä ja siitä missä määrin nämä ovat samoja kuin päähenkilöllä. Joten seuraa paljastus.

Kun Tapani on toisessa luvussa yksin työpaikallaan ja häntä kuvataan näin

Hänellä oli solmio kaulassa nytkin. Se sai hänet tehokkaaksi. Asioilla oli merkitystä kun kaulassa oli solmio. Aika oli ladatumpaa, nykyhetki tärkeämpää.

nämä ovat Tapanin omia mielipiteitä, mutta voin yhtyä niihin itsekin. Pidän solmioista. Vaatteena solmio on turha, mutta mikäpä ei olisi? Solmion turhuus tekee siitä tärkeän. Solmion kantaja taistelee kaiken turhuutta vastaan lataamalla turhuuden keskelle merkitystä. Solmio roikkuu alaspäin, mutta kohottaa ylöspäin: ajan, tilaisuuden, läsnäolijat. Vaikka solmio roikkuu alaspäin, se vetää katseen ylöspäin. Kohti kasvoja, kohti jotain korkeampaa. Solmio on voittoa alhaisesta.

Sadan vuoden ajan solmio oli kaikkien miesten asuste kaikkiin tilaisuuksiin, mutta nykyään sitä pidetään sopivana vain tiettyjen alojen miehille. Erityisesti älymystö vastustaa näitä tietynlaisia miehiä. Nykymieskirjailijamme näyttävät siltä, kuin he kokisivat olevansa sitä syvällisempiä kirjailijoita, mitä huonommin he pukeutuvat. (Tai sitten he eivät ole ajatelleet koko asiaa, mutta se johtaisi niin synkkiin johtopäätöksiin, etten halua uskoa tätä.)

Joten mitä tekee mies, joka haluaa taistella kuolemaa vastaan kohottamalla päivänsä solmiolla, mutta ei halua ylipukeutua?

Hän käyttää neulesolmiota.

Neulesolmio on kaksinkertainen väliinputoaja, eri syistä. Aiemmin neulesolmio oli erityinen siksi, että se oli epämuodollinen: pehmeä, rouhea ja tasapäätyinen, erotuksena tavallisesta silkkisolmiosta, joka on formaalin kiiltävä, korskeasti kaulasta ponnistava ja miekan muotoinen. Neulesolmio, etenkin villaisena, onkin solmio rennoimmillaan.

Nykyään taas solmioita käytetään niin harvoin, että olemme kadottaneet nyanssien tajumme. Neulesolmio näyttää koulimattomaan silmään vain solmiolta. Toisin sanoen: erityisen tyylikkäältä asusteelta, joka saa miehen näyttämään niin hyvältä kuin hänen on mahdollista näyttää. Siksi jotkut voivat pitää sitä turhan hienona. Silti neulesolmio sopii melkein tilaisuuteen kuin tilaisuuteen, koska se on neulesolmio eikä voi siis koskaan olla liian tärkeilevä.

Tekstuuri tekee neulesolmion immuuniksi tylsyydelle. Vaikka se on silkkiä, se ei kiiltele turhan prameasti. Neulos voi olla tiheä taikka tällainen perinteinen väljä, jonka valmistaminen on kuulemma vaativampaa:

Kuvioituna neulesolmion tunnistaa vaakaraidasta, siinä missä tavallisissa solmioissa raidat ovat yleensä diagonaalissa. Pallot ovat toinen klassinen neulesolmiokuvio:

Ja tässäpä ratkaiseva nyanssi: siinä missä tavallisesti solmioissa musta väri on tarkoitettu yksinomaan hautajaisiin, neulesolmioissa musta on korrekti aina ja yllättäen ehkä väreistä klassisin. Kuuluisin mustan neulesolmion käyttäjä lienee James Bond. Flemingin romaani From Russia with Love kuvailee Bondin näin:

It was a dark, clean-cut face, with a three-inch scar showing whitely down the sunburned skin of the right cheek. The eyes were wide and level under straight, rather long black brows. The hair was black, parted on the left, and carelessly brushed so that a thick black comma fell down over the right eyebrow. The longish straight nose ran down to a short upper lip below which was a wide and finely drawn but cruel mouth. The line of jaw was straight and firm. A section of dark suit, white shirt and black knitted tie completed the picture.

On se nähty elokuvaversioissakin ajoittain Bondin päällä. Tämä tosin näyttää minun näytölläni vihertävältä:

500

Kasvot kuvaruudussa -elokuvassa vihainen Howard Beale julisti tuomiota mustassa neulesolmiossa, joka roikkui hänen päällään sopivan huolettomasti. Benjamin Braddock käytti mustaa neulesolmiota ravintolassa.

1310_the_graduate_08a.jpeg

Neulesolmioissa on sekin etu, että ne eivät rypisty. Ne ovat siis matkustajan luotettavin kaveri. Perillä hän purkaa matkalaukusta neulesolmiorullan, solmii sen kaulaansa, ja hänen illallisensa maistuu paremmalta.

Klassisen Herrasmies-tyylikäsikirjan kirjoittaja Bernhard Roetzel asemoi neule- ja villasolmion näin:

Villasolmioilla ja neulesolmioilla ei ole sijaa lontoolaisen gentlemannin pukeutumisessa. Hän suostuu panemaan villasolmion kaulaansa korkeintaan maaseudulla, ja neulesolmion hän jättää kernaasti taiteilijoiden, akateemikkojen, kirjailijoiden ja journalistien haltuun.

Sopii mainiosti. Enemmän neulesolmioita taiteilijoiden, akateemikkojen, kirjailijoiden ja journalistien kaulassa viestittäisi, että maailmassa on enemmän ihmisiä, jotka välittävät. Luottamus ihmisyyteen ja usko tulevaisuuteen kohoaisi heti.