kirjoja

Että minua suutelisi mies, joka ei aja partaansa!

/ JK / 2 kommenttia

Jonkinlainen johdanto täällä.

Tagini ja aloituspostaukseni nimi ”tämä kirjoittamishomma” on peräisin Orwellin mainiosta romaanista Eläköön tuonenkielo! (1936, suom. Raija Mattila). Sen päähenkilö on rutiköyhä aloitteleva runoilija Gordon Comstock. Hän avustaa Antikristus-nimistä sosialistista lehteä, jonka päätoimittaja on vauras Ravelston.

Ravelston ilmestyi hetken päästä kadulle hatutta, autoilijanhansikkaita käsiinsä kiskoen. Hänestä näkyi yhdellä silmäyksellä että hän oli rikas nuori mies. Hänellä oli yllään rahakkaan älymystön univormu: vanha tweedtakki, mutta sellainen joka on teetetty hyvällä räätälillä ja käy sitä aristokraattisemmaksi mitä enemmän sille karttuu ikää, hyvin väljät harmaat flanellihousut, harmaa villapaita ja paljon pidetyt ruskeat kengät. Hän oli ottanut kunnia-asiakseen mennä näissä tamineissa joka paikkaan, myös hienoihin koteihin ja kalliisiin ravintoloihin, vain osoittaakseen halveksuntaansa yläluokan sovinnaistapoja kohtaan. Häneltä jäi huomaamatta että sen voi tehdä ainoastaan yläluokka.

Nykylukijalle pitää selventää, minkä takia Ravelston osoitti halveksuntaa asullaan: tweed ja ruskeat kengät oli varattu maaseutukäyttöön, ja nyt ollaan Lontoossa. Ravelston tekisi sovinnaisemmin, jos käyttäisi hattua, pukeutuisi kampavillapukuun ja mustiin kenkiin ja vaihtaisi villapaidan (”pullover” alkuperäisessä, arvatenkin v-aukkoinen neule käytettäväksi solmion kanssa) liiveihin.

Mielikuvituksen avuksi joitain ravelstonhenkisiä antikristus-lookeja internetistä:

Minkähänlaisen vaikutuksen Ravelston tekisi asullaan nykyisissä älymystöpiireissä, joissa jo irtotakin käyttäminen farkkujen ja t-paidan kanssa lähentelee ylipukeutumista? Olisiko Ravelstonin asu taas jonkun mielestä halveksuva, tällä kertaa siksi, että hän on liian hyvin puettu?

Muualla kirjassa täysin pennitön Gordon valmistautuu kirjallisille teekutsuille. Niin pohjalla hän ei ole, että esiintyisi kutsuilla kengät lankkaamattomana, joten hän raapii kenkälankkipurkista jämiä tulitikulla. Hän on lainannut neulan voidakseen parsia sukkansa. Se on parempi keino kuin se toinen, värjätä sääri mustaksi reikien kohdalta, mitä Orwell tekee köyhyysmuistelmissaan Puilla paljailla.

Gordonilla ei ole varaa ajaa partaansa päivittäin (terät ja saippua loppu), mutta silti hän yrittää pussata naisystäväänsä Rosemarya. Tämä kirvoittaa Rosemaryn epäuskoiseen huudahdukseen:

Että minua suutelisi mies, joka ei ole edes ajanut partaansa!

*

Orwellin Englannissa näihin asioihin liittyi luokkakysymykset, mutta sen lisäksi nämä esimerkit kertovat ihmiskäsityksestä, joka on erilainen kuin meidän omamme. Meillä  ulkomuotokysymyksiä hallitsee edistyksen tarina:

Ennen ihmiset olivat kamalan pinnallisia ja jäykkiä ja näkivät turhaa vaivaa esiintyäkseen edukseen… mutta onneksi tuli 1970-luku, ja nyt ihmiset ovat ihanan syvällisiä eivätkä haaskaa aikaa itsestä huolehtimiseen, koska se on tarpeetonta näin syvällisessä maailmassa ja muutenkin tylsää.

Vaurauteen suhteutettuna on mahdollista, että aikamme on epäesteettisin sitten luolan.  Estetiikassa on kyse paljon muustakin kuin estetiikasta. Tämän Rosemary tiesi.

Narratiivi, Zola ja kreivi Vronskyn tuulihatut

/ JK / 3 kommenttia

Narratiivi on eri asia kuin sarja peräkkäisiä tapahtumia. Kirjallisuudenopiskelijoille tuttu mutta silti hyvä esimerkki, joka havainnollistaa eron:

 Kuningatar kuoli. Kuningas kuoli.

…tämä on sarja peräkkäisiä tapahtumia: A, B.

Kuningatar kuoli. Kuningas kuoli ikävään.

Tämä on narratiivi. Jälkimmäinen tapahtuma johtuu edellisestä. Pohjimmiltaan se sisältää peräkkäisten tapahtumien lisäksi kausaation, syy-seuraussuhteen: jotain tapahtuu jonkin seurauksena. A -> B

Aina välillä kuulee fiksujen ihmisten esittävän, että narratiivi on huijausta tai tyhmää. Että elämä ei järjesty narratiiveiksi, vaan se on vain sarja peräkkäisiä  (tai vaikkapa syklisiä) tapahtumia. Niinpä kirjallisuus, joka rakentuu juonen varaan, on epäaitoa. Halpamaista. Nämä ihmiset pitävät narratiivia inhimillisenä heikkoutena: ihminen on taipuvainen selittämään ympäröivää maailmaa ja itseään narratiiveiksi ja tämä vääristelee totuutta. Ensimmäinen kohta on nähdäkseni täysin totta. Tähän perustuu psykiatrisia koulukuntia, joiden terapiamuotona on eheyttää potilaan narratiivit kokonaisiksi ja parantaviksi.

Ihminen on narratiivinen olento. Oikeastaan magia, uskonto ja tieteet ovat kaikki narratiiveja, sillä narratiivi on selitys sille, miksi asiat tapahtuvat. Miksi tämä puun oksa putosi päähäni? Koska naapurin vanha akka on laittanut päälleni pahan silmän. Koska oksa oli laho ja tuulee itäkaakosta 15 m/s. Miksi Arnold Schwarzeneggeristä tuli Mr. Olympia? Kalifornian kuvernööri? Miksi lentokoneet osuivat World Trade Centerin torneihin? Miksi rakastan puolisoani? Miksi olen ylipainoinen? Vastaukset näihin ovat narratiiveja. Osa niistä on todempia kuin toiset.

Sanomalehdet ovat yhä täydempänä narratiiveja, koska lukija saa väitetysti faktansa (tapahtumasarjat) netistä, mutta haluaa kuulla selityksiä (narratiiveja) toimittajilta. Taitava toimittaja osaa järjestää vaikkapa kouluampujan taustat sellaiseen muotoon, että lukija voi täydentää narratiivisen kuvan itse. Huonompi toimittaja selittää kaiken valmiiksi piinallisen suorasti: ”Timo Soini lakkasi käyttämästä käsidesiä kampanjakiertueella – sai flunssan!”

Joten, juonellinen romaani on feikki, koska se yrittää pakottaa maailmaa narratiiviksi, vaikka oikeasti maailma on vain sarja satunnaisia, sekavia tapahtumia, emmekä me voi todella tietää mistä monimutkaiset asiat todella johtuvat. Ja mitä jumalaa kirjailija leikkii näitä tapahtumia järjestäessään? Kuinka 1800-lukulaista.

Minua hämmästyttää tämän näkemyksen tosikkomaisuus. Siinä on jotain teini-ikäistä. Teininä sitä alkoi katsella aikuisten maailmaa kriittisin silmin ja huomata siinä virheitä ja epäloogisuuksia. Näitä virheitä sitten toitoteltiin suureen ääneen käännynnäisen innolla ja alkuryskäävän hormonitoiminnan voimalla: Uskonto on huijausta! Eläimiä voi olla syömättäkin! Korkokengät ovat naisten alistamista! Scarface on kovempi leffa kuin joku fakin Sitisen Kein!

Joten narratiivin kriitikko juoksee pyyhe päällä kaduilla heureka-hetkensä jälkeen ja huutaa: ”Ettekö ole huomannut! Romaani on keksittyä!”

No mutta totta kai se on keksittyä.

Siinähän sen suuruus onkin.

Sen takia romaani on vaikeampi ja syystäkin arvostetumpi henkinen ponnistus kuin kolmesataa sivua havainnointipäiväkirjaa siitä, mitä olohuoneen ikkunasta näkyy. Ja sen takia romaanin lukeminen on tyydyttävämpi kokemus kuin tämän päiväkirjan: se tarjoaa meille maailmanselityksen ja ihmiskuvauksen. Se yrittää antaa meille jotakin. Voimme vapaasti olla uskomatta sitä. Jos emme usko, on turhaa etsiä syyllistä narratiivista sinänsä asti . Riittää kun toteaa, että en usko tämän nimenomaisen kirjan tai kirjailijan tarjoamaa maailmanselitystä. Väärässä voi olla silloin lukija tai kirja tai molemmat, miten vain: mutta kyllähän maailmassa kirjoja riittää.

Itse asiassa ihmisen narratiivin tarve on niin suuri, että tällaista havainnointipäiväkirjaa läpikahlatessaan lukija alkaisi itsestään muodostaa narratiiveja. Onko tämä se sama varis kuin sivulla 132? Nythän se käyttäytyy eri tavalla… mitähän sille on tapahtunut? Hetkinen, roskakuskilla on tänään tukka kammattu… Mitähän sillä on mielessä? Sataa, taas… onkohan tämä sitä ilmastonmuutosta?

Narratiivin vastaisuus ei ole mitenkään uutta, vaikkakin olen varma, että humanistiset muotisuuntaukset kuten postmodernismi, dekonstruktio jne. ovat lisänneet tätä. Itse naturalistisen romaanin isä Emile Zola joutui puolustamaan romaania tällaisilta totuustosikoilta. Esseessään Le Roman expérimental (1880) kelpo Zola puolustaa narratiivia sisältävää ”eksperimentaalista romaania” niitä vastaan, jotka kiistävät sen olevan totuudellinen kuvaus ihmisen osasta (”they”). Lainaus on englanninnoksesta:

We [naturalistiset kirjailijat] have in vain declared that we admit the necessity of an artist’s possessing an individual temperament and a personal expression; they continue to reply to us with these imbecile arguments, about the impossibility of being strictly true, about the necessity of arranging facts to produce a work of art of any kind.

”Ne” siis väittävät, että narratiivia rakentava kirjailija järjestelee ja muokkaa totuuksia sopimaan tarinaansa, joten romaani ei voi olla totta.

We start, indeed, from the true facts, which are our indestructible basis; but to show the mechanism of these facts it is necessary for us to produce and direct the phenomena; this is our share of invention, here is the genius in the book.

Tapahtumien kuvaus on vasta vaatimaton lähtökohta: vasta niiden valikoiminen, jäsentäminen ja ohjailu järkeväksi kokonaisuudeksi on jotakin.

Zolan kotijumala on modernin kokeellisen lääketieteen (ja apropoo, hiilihydraattiaineenvaihdunnan tuntemuksen) isä Claude Bernard (1813 – 1878). Bernard ei tyytynyt aikansa lääketieteen tarjoamiin satunnaisiin löytöihin, kuten että kiniini parantaa kuumeen. Hän halusi selvittää mistä tieteellisesti tutkittavista tekijöistä johtuu se, että kiniini parantaa kuumeen. Ennen Bernardia lääketiede vielä uskoi vitalismin kaltaisiin teorioihin, eli siihen, että elämä on jokin mystinen ja tutkimaton ”elämänvoima”. Miten vauva syntyy kohdussa? Vitalisti sanoisi, että jumala tekee sen ja jumala yksin tietää miten. Materialisti lähti tutkimaan solunjakautumista. Bernardin jälkeen olemme tutkineet sitä, mitkä fysiologiset ja kemialliset reaktiot saattavat elävät organismit toimimaan, eikä tällaisille mustille aukoille ole enää ollut tarvetta.

Tämä on muuten aika iso juttu: ei vain länsimainen tiede, vaan meidän nykyaikainen länsimainen maailmankuvamme perustuu tähän, on ”bernardiaaninen”.

Bernard puolustaa kokeellista lääketiedettä ”vitalisteilta”, jotka uskoivat, että ”elämä on mysteerinen ja yliluonnollinen voima, joka toimii sattumanvaraisesti, vapaana kaikesta determinismistä, ja jotka tuomitsevat materialisteiksi kaikki jotka yrittävät perustella vitaalisia’ ilmiöitä orgaanisilla ja fyysis-kemiallisilla tekijöillä.”

Minusta narratiivin vieroksujat vertautuvat tässä kiinnostavalla tavalla vitalisteihin: molemmat vastustavat yritystä tarjota selitys elämälle, ja se halutaan ennemmin jättää mystiseksi ja sattumanvaraiseksi.

Mutta narratiivin tarjoamaa selitystäkin on kahta tasoa. Voidaan näyttää miten Jackille käy, tai sitten voidaan selventää ja perustella, että mistä kaikki johtuu. Se vanha näytä, älä kerro –juttu liittyy tähän. Ero on kvantitatiivinen, aste-ero. Zolan rajaus on seuraava:

We do not have to draw a conclusion from our works: this means that our works carry their conclusion with them. An experimentalist has no need to conclude, because, in truth, experiment concludes for him.

Kirjan tarjoamat maailmanselitykset ovat uskottavia, jos ne ovat uskottavia. Perustelut sikseen. Tätä voisi kutsua kirjan tarjoamaksi implisiittiseksi selitykseksi. Nämä ovat niitä yleisiä. Jussi jättää Jeminan Jaanan vuoksi. Kirjailijan ei tarvitse perustella, että miksi Jussi näin tekee. Lukija uskoo sen, jos se on uskottavasti kerrottu. Jos Jaana on ihana, se on helppo tehtävä. Eikä tätä oikein voi todistaa tieteellisesti epätodeksi. Ei ole mitään biologian lakia, joka todistaisi, että Jussin pitää rakastaa Jeminaa tai tarina on epätosi.

Toiset vaihtoehdot ovat toisaalta uskottavampia kuin toiset: lukijalta vaaditaan suuri uskonhyppy, jos Jaana on kulahtanut pirttihirmu, jolla on kolme silmää ja Eddie Murphyn nauru.

Eksplisiittinen selitys taas on kirjailijalle valtava riski. Hän jättää itsensä kohtalon panttivangiksi, kuten englanniksi sanotaan. Luon itselleni läheisen esimerkin, joka samalla kunnioittaa Bernardin roolia aineenvaihdunnan tutkimuksen uraauurtajana: ”Sinä kesänä Jussi joi pelkkää kulutusmaitoa, ja syksyyn mennessä hän oli lihava ja ateroskleroottinen.”

Tällainen eksplisiittinen selityslause riskeeraa sen, että sen voi todistaa vääräksi: jos rasvainen maito ei aiheutakaan lihomista, kirjailija ja koko kirja menettää uskottavuuttaan. Jälkipolvet katsovat sitten kirjan tarjoamaa tiedettä kuten me luemme runoutta, jossa aurinko kiertää maata.

Tolstoi on syyllistynyt tällaiseen riskin ottoon:
Vronsky meni tavallista aikaisemmin syömään pihviään rykmentin yhteiseen ruokasaliin. Hänen ei erityisemmin tarvinnut hillitä ruokahaluaan, koska hänen painonsa ei noussut yli säädetyn neljän ja puolen puudan [n. 74kg]. Mutta hän ei saanut myöskään lihoa ja siksi hän vältti jauhoruokia ja sokeria. (Anna Karenina, toinen osa, XIX)

Viime vuosikymmenten lihomisteorioiden mukaanhan Vronskyn olisi pitänyt ratsastuskilpailuhin valmistautuessaan jättää smetana ja voi. Mutta hyvä on, tarkalleen ottaen tuon voi tulkita eläytymisesitykseksi ja karppauksen olevan siis Vronskyn oma teoria, eikä Tolstoin. Ja kirjan hahmothan voivat olla vapaasti väärässä. Mielellään ovatkin. Tarkka lukija tekee hyvin, kun ei oleta henkilöhahmojen maailmanselitysten olevan kirjailijan. Mutta pointtini tullee selväksi.

Zola uskoi että kirjallisuus kehittyy kuten tiedekin: tarjoaamaan yhä parempia selityksiä ihmiselle. Hän uskoi Darwinin teorioihin, oli darvinisti. Hän uskoi, että ihmisen käytöstä määräävät [geneettinen] perimä ja ympäristö yhdessä. (Vapaalle tahdolle ja muulle yksilölliselle voimalle jäi siis merkityksetön pelivara.) Melko kaukonäköistä, sillä koko käyttäytymistiede on pitkään ollut nature vs nurture -kinastelua.

Zolalle naturalistinen romaani oli 1800-luvulla syntyneen tieteellisen maailmankuvan lapsi kuten klassinen ja romanttinen kirjallisuus olivat skolastisen ja teologisen ajan lapsia.Vaikka olenkin monessa asiassa samaa mieltä Zolan kanssa, olen ehkä nähnyt tarpeeksi huonoa ja monitulkintaista tiedettä ollakseni vähän hitaampi tiedeuskossani. Zolalle kirjailijan tulisi aina tarttua tiedemiesten uusiin löytöihin ja korvata ”omat hypoteesinsa näillä totuuksilla”.

Oma romaanie(ste)tiikkani on kaikkiruokainen ja totalistinen, joten se saa vallan mainiosti käyttää jos ei maailmanselityksenään, ainakin inspiraationaan vaikkapa jungilaista psykologiaa tai uskonnollista maailmankuvaa kussa parhaaksi näkee. Tieteistä pidän aikamme kirjailijalle merkittävimpinä darvinismiin perustuvaa psykologiaa sekä aivotutkimusta. Ei se sokeriaineenvaihdunnan ymmärryskään haittaa.

Pahoitteluni lukijalle, joka mahdollisesti odotti leivonnaisreseptiä.

***

Edit: Täsmennänpä vielä, etten suinkaan vastusta saati vihaa epänarratiivista kirjallisuutta taikka runoutta. Luenkin sellaisia. Olen vanhemmiten tullut niin tylsäksi, että sallin toisten vapaasti olla eri mieltä kuin minä.

Totaalinen romaani III: Yllätä mut

/ JK / 4 kommenttia

Osa I: Veblenin romaani täällä. Osa II: Manifesti täällä.

Totaalisen romaanin manifestin lukija huomaa, että se sisältää ainakin kolme pääväitettä. Lähtökohta on se, että romaanin asema tarinankerronnan kuningaslajina on uhattuna. Toinen teesi on rimpsu ohjeita siihen, minkälaisia romaaneja tulisi kirjoittaa – tai ehkä pikemminkin kannattaisi kirjoittaa, sillä manifestihan on tylsän salliva. Nykyrunoutta mennään myös tölvimään, mutta lähinnä dramaturgisista syistä.

Ensimmäiseen väitteeseen kommentoin lyhyesti, että jos sinulla on erilainen käsitys romaanin tilasta, hyvä. Toivotaan, että olet oikeassa ja minä olen turhan pessimistinen. Muutama ranskalainen viiva silti.

– Meidän on helppo kuvitella, että se mitä ympärillämme tapahtuu, on aina tapahtunut ja tulee aina tapahtumaan. Mutta kun perspektiiviä laajentaa, asiat näyttävät kulkevan aalloissa. Romaanin kultakausi on puolentoista sataa vuotta vanha ilmiö, joka alkoi 1800-luvun keskipaikkeilla realistisen romaanin myötä. (Vielä 1800-luvun alussa kuningaslaji oli runous: Lordi Byron esimerkiksi valitsi lajinsa käytännöllisistä syistä.) Saattaa olla, että jälkipolvet näkevät elokuvan korvanneen romaanin jo vaikkapa Kummisedän aikoihin. Lähelle on vaikea nähdä.

– Monien kirjallisten ihmisten lähipiiri koostuu ihmisistä, jotka lukevat, ja näin syntyy helposti käsitys, että lukeminen on todellista yleisempää puuhaa.

– Sofi Oksasen kirja on enemmän spektaakkeli kuin ”vain” kirja.

Mutta: aiheesta minkälaisia romaaneja tulisi kirjoittaa.

Helsingin Sanomissa julkaistiin 2.9.2012 sopivasti lauantaiessee Roska koukuttaa kuin heroiini, jossa toimittaja Liisa Mayow moitti ”roskakirjallisuutta” tutkivan toimittajan Charles Duhiggin ajatusten pohjalta. En ole lukenut Duhiggin kirjaa, joten kommentoin Mayowin kirjoitusta ja tämän synnyttämiä ajatuksia. Ne nimittäin keskittyvät samaan teemaan, mistä tämä kirjoitussarja alkoi: kerronnallisiin yllätyksiin.

Mayow aloittaa esseen kuvailemalla kokemusta, jossa hän ei voi jättää kirjaa kesken, koska se on niin koukuttava. Samalla hän tuntee ”itseinhoa” siitä, että kirjat joita hän lukee (Da Vinci -koodi ja Twilight-sarja), ovat ”roskaa”. Hän vertaa lukemista tupakoimiseen: röökaaja tietää, ettei sauhuttelu tee hyvää, mutta jatkaa silti. ”Viihderomaanit eivät kultivoi sielunelämääni hienommaksi, vaan vievät vapaa-ajan. Jatkan silti.”

On toki erikoinen ajatus, että kaiken mitä teemme, tulisi kultivoida sieluamme. Mutta Mayow  häpeää siksi, että maailmassa olisi ”niin paljon laadukkaampiakin keinoja paeta hetkeksi todellisuutta. On kirjallisuutta, joka tempaa mukaansa mutta antaa samalla muutakin. Olen jopa lukenut sellaista.”

Tämähän on totaalisen romaanin ihanne.

Mayow ei määrittele roskakirjallisuutta. Itse käyttäisin mieluummin sanaa ”hömppä”. ”Roska” kuulostaa ulkoaopitulta elitismiltä, kaveriporukan kovimpien intsupoikien slangilta. Se kuulostaa vähän samanlaiselta itsetyytyväiseltä mukarohkeudelta kuin neekeri-sanan käyttö monesti on. Ja sitä paitsi: jos kirja saa sata miljoonaa ihmistä valtaansa, kyllä siinä jotain on tehty oikein.

Mayowin esseestä saa käsityksen, että roskan määrittävä ominaisuus on se, että siinä on yllätyksiä.

Charles Duhigg väittää Mayowin mukaan, että menestyskirjallisuuden salaisuus on sen tarjoamissa lukuisissa palkinnoissa. Tämä on perusbehaviorismia: jos toimintaa seuraa aina palkinto, eliö yhdistää toiminnan palkintoon ja alkaa rakastaa toimintaa. Pelkkä hieno lopetus ei nykylukijalle riitä, palkintoja on annosteltava pitkin kirjaa. Paras välipalkinto on yllättävä juonenkäänne.

Jää sanomatta, mikä tarkalleen ottaen on vaarallista siinä, että kirja tarjoaa lukijalle palkintoja yllätysten muodossa. Vai onko se pois loppunäkymän vaikuttavuudesta, että matkallakin on kauniit maisemansa? Tämä haiskahtaa epäilyttävästi protestanttiselta etiikalta: kärsi kärsi, kirkkaamman kruunun saat. Mayowin kauhukuva:

Pian ei muuta ilmestykään kuin bestsellereitä, joissa jokainen sivu päättyy jyrkänteen reunalla roikkumiseen. Tähän suuntaan on jo menty myös niin sanotussa laatukirjallisuudessa. Moni nykykirjailija hyödyntää romaaneissaan yhä useammin keinoja, jotka kuuluivat lähinnä jännityskirjallisuuteen. Kirjallisuus trillerisoituu, koska olemme oppineet odottamaan jatkuvia koukkuja ja yllätyksiä. Kärsivällisyytemme ei enää riitä muuhun.

Joten, hyvä on, yllätykset.

* Viihdekirjallisuus (roska-, hömppä-) ei aina ole täynnä väliyllätyksiä: esim. klassisen whodunit-murhamysteerin perusluonteinen idea on satsata paukut loppuratkaisuun, jossa murhaaja selviää.

* Yllätyksissä on eroja. Monessa genrekirjallisuudessa jännien juonenkäänteiden rajana on lähinnä kirjoittajan mielikuvitus tai pokka. (Miksi ei Jackillä voisi olla vanhassa ohjussiilossa piilossa VTOL-lentokone, jonka on määrä räjähtää kahden minuutin päästä lähdöstä vain, jotta hän voi paeta laskuvarjolla ja lavastaa kuolemansa? Jos se on jännittävää, se perustelee itsensä) Mutta vakavuutta tavoittelevassa kirjallisuudessa yllätyksiä on vaikeampi luoda. Niiden kun pitää olla uskottavia. Sellaisen juonenkäänteen luominen, joka on sekä yllättävä että uskottava, on muuten yllättävän haasteellista: jos käänne on liian uskottava, sen arvaa jo ennalta. Jos se on liian yllättävä, sitä voi pitää joko epärealistisena (koska ei noin tapahdu ii är äl), epäuskottavana (koska sitä ei ole alitajuisesti ”myyty” lukijalle etukäteen hahmokuvauksen, ennakointien, symbolismin, intertekstuaalisuuden yms kautta) tai sitten keinotekoisena deus ex machinana. Yllätyksen pitää olla perusteltu tarinan maailman kannalta, riittävän realistinen (usein yksinkertaisempi kuin todellisuudessa) eikä se saa olla liian käytetty, koska muuten sitä pidetään kliseenä.

* Tavallinen, ”oikea” kaunokirjallisuus on keksinyt cliffhangerit ja muun yllätyksellisyyden. Esimerkiksi Alexandre Dumas, Victor Hugo, Walter Scott ja Charles Dickens elivät aikana, jolloin romaaneja julkaistiin jatkokertomuksina sanomalehdissä tai osittaisina niteinä kuin jatkosarjaa. He kehittivät välikliimaksin ja muita koukkuja saadakseen lukijan kaipaamaan tarinalle jatkoa. Huomautan, että tämä oli aikana, jolloin romaani nousi kuningaslajiksi.

Myönnetään, että kaikkia näistä ei omana aikanaan pidetty korkeimpana mahdollisena kirjallisuutena. (Dickens esim. rehabilitoitiin korkean kaunon kaanoniin vasta George Orwellin ansiosta.) Mutta yhtä lailla esimerkiksi antiikin runouden epigrammit, Byronin tuhmat nokkeluudet, Shakespearen koomiset narrit tai hänen käyttämänsä kieli ovat täynnä yllättäviä koukkuja, joiden tarkoitus on palkita lukija. Mistä päästään siihen, että…

* Palkitsevia yllätyksiä on eri lajeja: jännittävän juonenkäänteen lisäksi yllätys voi olla rakenteen, kerronnan, kielen, kielikuvien tai vaikka lay outin muodossa. Mieti vaikka dadaismia, surrealismia tai nykyrunoutta. Nykyrunous on periaatteessa yllätystä rivi toisen perään. Lukija ei voi aavistaa, mitä seuraavalla rivillä tapahtuu. Tarkoituksena on, että hän yllättyy ilahtuneesti siitä, millaisia lauseita ja kielikuvia, muotoja ja sisältöjä hän kohtaa.

* Ja palkinto? Eräs keskeisimmistä palkinnoista, joita kirjallisuus tarjoaa sivutasolla (erotuksena kokonaisuuden tasosta), ovat sellaiset pienet havainnot, huomiot, kuvat, kielikuvat, joilla on voima pysäyttää lukijansa, elähdyttää tätä. Koukkuja, kohosteisia kohtia. Lisäarvoa tarinankerronnan päälle. Minusta tuntuu, että nämä koukut ovat hyvin läheistä sukua sille, mitä Barthes kutsuu valokuvauksessa käsitteellä punctum: jotain, millä on voima tökkäistä yleisöä henkilökohtaisella tasolla. Tulla ikään kuin sivun läpi ja iskeä lukijaa, joko tunteellisella tai älyllisellä tasolla tai näiden sekoituksella.

Laadukas korkeakirjallisuus on täynnä tällaisia koukkuja, joihin itseänsä repiä. Avaan melko satunnaisesta kohdasta Don DeLillon Alamaailman, joka on poikkeuksellinen monellta tapaa, ja myös ideatiheydeltään:

Marvin oli noussut kellaristaan, irvisteli valossa. Hän ohjasi autoaan jääräpäisesti, valitsi kaistan ja pysyi sillä. Hänellä oli päällään ruskea ruutuvuorinen tuulitakki, sillä hän käytti sitä aina kun lehdet alkoivat vaihtaa väriä. Se oli uskollinen ulkomuodon muutos, kosmokseen sopeutuminen, joka sai hänen elämänsä vaikuttamaan säännölliseltä. Hän käytti samaa takkia vuosikymmeniä, antoi vanhan Pelastusarmeijalle ja osti uuden täsmälleen samanvärisen, jokamiehen ruskeaa jonka hän erotti liikkeen vaatetangolta viidenkymmenen metrin päästä asioidessaan juuri ennen sulkemisaikaa suurilla hiljaisilla alueilla, missä puvut on järjestetty riviin kuin johtajat helvetissä.

Marvinilla oli myös kumihanskat, se oli varotoimi johon hän ryhtyi aina kaupunkiin lähtiessään.

Lower East Sideen päästyään hän ajoi useita kertoja samoja katuja ennen kuin löysi paikan joka näytti sopivalta, paikan mistä autoa ei hinattaisi pois eikä siihen murtauduttaisi, ja hän lukitsi auton ja otti pari askelta taaksepäin ja arvioi pysäköintisuoritustaan ja katua yleisemminkin, käytettyjen huonekalujen halpamyyntiä ja kuorma-autojen pysäköintialuetta, missä jokaisen auton jokainen tuuma oli peitetty graffiteilla. Ohikulkevat ihmiset näyttivät yliherkiltä ja hyljeksityiltä. Hän näki kaksi pyörätuolissa istuvaa miestä, jotka painelivat liikennevaloihin pysähtyneiden autojen luo kerjäämään kolikoita.

Viihdekirjallisuudessa sama voitaisiin kertoa jotenkin tähän tyyliin:

Marvin ajoi Lower East Sidelle yllään ruskea ruutuvuorinen suosikkituulitakkinsa. Kädessä hänellä oli kumihanskat. Hän etsi pitkään sopivaa parkkipaikkaa, sellaista, jossa hänen autoonsa ei murtauduttaisi tai hinattaisi pois. Hän lukitsi auton perässään ja tutkiskeli ohikulkijoita. Kerjäläisiä, hämäräveikkoja kaikki tyynni.

DeLillon versio on moninkertaisesti palkitsevampi, enemmän täynnä pieniä ilahduttavia koukkuja, makupaloja lukijalle. Takki muodonmuutoksena, kosmologisena elämän tahdittajana? Palkintoja lukijalle. Vaatekaupan suuret hiljaiset alueet juuri ennen sulkemisaikaa – elävä, samaistuttava kuva. Puvut rivissä kuin johtajat helvetissä: tällainen voimakas kielikuva on pieni palkkio, joka saa lukijan haluamaan lisää samanlaisia.

Kumihansikkaat, miksi? Kiinnostaa. Luen eteenpäin saadakseni selityksen.

Arvioi pysäköintisuoritustaan, mitä tämä kertoo Marvinista? Teenko minäkin näin? Millaisia ihmisiä me olemme? Ihmiset näyttivät ”herkiltä ja hyljeksityiltä” saattaa sekin lukijan luomaan kuvaa kadusta ja miettimään, miltä sellaiset ihmiset näyttävät ja miksi he ovat sellaisia. Älyllisyyteen taipuvaiselle lukijalle tällaiset ajattelutehtävät ovat palkintoja. Ne saavat lukijan sitoutumaan kirjaan ja lukemaan eteenpäin.

Jos lukijan palkitsemista pidetään pahana, DeLillo kirjoittaa vihoviimeistä roskaa.

Ehkä tämä riittää yllätyksistä ja palkinnoista. Tästä ja muista proosakirjallisuuden käsityöpakin välineistä voin kirjoittaa aina lisää.

Nykylukijan keskittymisjänne lyhenee. Niin käy yhtä lailla kirjailijalle. Ikänsä televisiota ja aikuisuutensa Internetiä tuijottaneena ainakin tämän kirjailijan aivot toimivat eri tavalla kuin edeltävän sukupolven. Kirjallisuus heijastaa yhteiskuntaa tässä kuten aina ennenkin. Edellä mainittua realismia voi pitää seurauksena kaupungistumisesta ja luonnontieteiden noususta. Teknistä kehitystä taas voi pitää modernismin syynä: kamera oli niin paljon parempi realisti, että taiteilijoiden piti löytää uudet nichet. Niin se käy. Kirjallisuus, lukijat ja kirjailijat seuraavat aikaansa, muuttuvat sen myötä.

Yhtä lailla kuin lukijansa joka sivulla palkitsevaa romaania, myös realistista ja modernistista romaania kauhisteltiin aikanaan degeneraatioksi.

*

Kutsun tällaista romaania totaaliseksi romaaniksi, koska se toisaalta nielee ihmiset ja maailman karvoineen päivineen, ja toisaalta käyttää ylpeänä koko tarinankerronnan historian aikana kehittynyttä ammattitaidon arsenaalia.

Olen lähinnä keskittynyt yhteen osaan tuosta jälkimmäisestä totaalista. Sarjan viimeisessä osassa kirjoitan lisää siitä, millaisista ihmisistä ja maailmoista ja miten romaaneja tämän ihanteen mukaan tulisi kirjoittaa.

Tyttöjä, näkyjä, kaikkea

/ JK

Kävin katsomassa Matkalla-elokuvan. Filmatisointi ei ollut kovin erikoinen, mutta sai se minut sentään lehteilemään pitkästä aikaa Kerouacin romaania. Onneksi ei tarvinnut nolostua nuoruuden sankarin puolesta: kirja oli yhä karismaattinen. Veikkaan, että se on yksi klassikkokirjastomme parhaita huonoja romaaneja. ”Huono” se on siksi, ettei ketään voisi kannustaa kirjoittamaan kirjaansa näin: maanisena, tajunnanvirtaisena, lähes-editoimattomana purkauksena. Kolmestakymmenestä satunnaisesta kirjasta 29 olisi täysin epäonnistunut kirjoitettuna Matkallan tapaan beatiläisittäin.

Truman Capoten suomennuskelvoton luonnehdinta on osuva: ”It is not writing, it is merely typing.”

Silti: Matkallassa (on aina hienoa päästä taivuttamaan taivutusmuotoja) muoto tukee sisältöä. Benzedriinihuuruinen, isolla liekillä palava sisältö sopii kirjan ikään kuin muutamana peräkkäisenä yönä spontaanisti nakutettuun jazz-improvisaation muotoon.

Tämän lisäksi kirjalla oli onnea, kuten klassikoilla yleensä on: se onnistui kuvaamaan elämäntapaa (beat-liikettä, hipstereitä, ts. esihippejä), josta tuli sittemmin ikoninen. Näin kirjasta tuli ikoni.

Kolmanneksi Matkalla sisältää ajatonta ihmiskuvausta: Nuoruuden elämännälkä ei ole katoamassa minnekään. Ihmisen hapuilu kohti tarkoitusta on ikuista. Kirjan alfauros ja tämän dynamiikka suhteessa ystäviinsä on kuvattu tavalla, joka ei vanhene. Deaneja on aina, ja aina he ovat hyvää ainetta tarinoille. Ja yleisemminkin: yksi kirjan keskeisistä teemoista on ajan kuluminen, ihmisten muuttuminen ja ystävyyden haihtuminen ajan myötä. Ja aikahan on yksi kolmesta suuresta tarinan aiheesta, kirjallisuuden ydinsisältöä.

Matkalla on myös aika hyvä ylioppilaslahja.