tämä kirjoittamishomma

Kritiikistä I: Mitä kirjailija tekee kritiikillä?

/ JK / 1 kommentti

Opetan luovaa kirjoittamista, ja eräällä kurssilla tuli ryhmän vertaiskritiikin ohella puhetta siitä, miten kirjailijat suhtautuvat kirjoistaan saamaansa kritiikkiin. Vastasin lyhyesti, mutta tässä subjektiivisia huomioita laajemmin.

Mitä kirjailija tekee kritiikillä?

Jos epäilit vastaukseksi lausetta, joka alkaa ”pyyhkii sillä”, mönkään meni. Myöskään vastaus ”kirjoittaa saamiensa kritiikin kritiikkejä nettisivuilleen” ei nyt osunut oikeaan.

Kirjailijalle kritiikissä ei ole kyse siitä, onko hänen kirjansa hyvä vai huono. Hän tietää sen arvon, vahvuudet ja heikkoudet; jos hän ei luota kirjaansa, vaihtakoon alaa. Kirjailijalle kritiikki on valtapeliä, ja jokainen kritiikki joko vahvistaa kirjailijan asemaa tai heikentää sitä. Yleisesti ottaen kritiikki on huomiota, joten haaleakin arvostelu vahvistaa kirjailijan asemaa, ja vain ylenpalttinen latistus on huonompi kuin ei kritiikkiä ollenkaan. Sikäli klassinen vastaus: ”En lue kritiikkejäni, mittaan ne.”

”Asema” on hankala määritellä, ja vain viihdekirjailijoille (jos heillekään) se tarkoittaa yksinomaan asemaa myyntitilastoissa. Arvostus on lähempänä. Totinen kirjailija kirjoittaa jäädäkseen elämään kuolemansa jälkeen, ja tähän aikalaisten arvostus ja kunnia on myyntiä parempi indikaattori. Melko heikko sekin.

Kritiikit voisi jakaa nelikentälle, joissa otetaan huomioon toisaalta kritiikin tarjoama arvio siitä, kuinka onnistunut kirja on (myönteinen arvotus – negatiivinen arvotus). Lisäksi kirjailijaa henkilökohtaisesti kiinnostaa usein se, kuinka tarkkaan tai laiskasti kriitikko on kirjan lukenut, kuinka hän on paneutunut siihen (hyvä kritiikki – huono kritiikki). Onko hän todella miettinyt kirjaa, vai onko lukenut sen kiroten sivumäärää ja vilkuillen pöydän kulmalla odottavia seuraavia teoksia: kai tästä nyt jotain pitää keksiä.

Valtaosa kritiikeistä on arvotusasteikolla haalean ambivalentteja, ts. ne eivät lausu vahvoja tuomioita suuntaan tai toiseen, vaan tiputtavat peruspenseän leipätekstin sekaan jonkin lievän kehaisun ja moittivat jotain toista piirrettä ohimennen. Välillä kriitikko huomaa kirjoittaneensa turhan myönteisen arvion. Näin hän on vaarassa menettää vakavan kriitikon auransa, joka vaatii negatiivisuutta. Silloin hän toppuuttelee varauksilla tekstinsä lopussa. Klassinen ”olisi voinut tiivistää” toimii lähes kirjaan kuin kirjaan. (Joskus hän jopa ehdottaa mistä tarkalleen ottaen voisi karsia, mutta sitä ei vaadita, koska se olisi vaikeaa.)

Perusnegatiivinen kritiikki kannattaisi nähdä vain testinä: järjestelmä koettelee kirjailijaa nähdäkseen kestääkö hän. Jos hän kestää testejä ja painaa eteenpäin kymmenen vuotta, hän on sisällä. Eikä hänen tarvitse välttämättä tehdä mitään eri tavalla: kaksikymmentä vuotta kun keikkailee, Popedastakin tulee kansallinen ikoni.

Ylenpalttisen myönteiset ylistyskritiikit ovat harvinaisia ja varattu lähinnä läheisiksi kuin kaveri muuttuneille ulkomaisille kirjailijoille, joiden maailmankuvan sopivuudesta omaansa kriitikko voi olla jo varma, sekä rock-kriitikoille, joille ei tuota ongelmia kehua artistin keikkaa taivaisiin. Anniskelualueella saattaa olla osuutta asiaan. Joskus kriitikko on syönyt hyvän lounaan ja mielistynyt uuteen kirjailijaan niin, että lähtee ylistämään tätä. Jos tämä kritiikki tulee Hesariin, kirjailija on lyönyt läpi kerrasta. Muissa lehdissä sillä ei ole vaikutusta.

Täysnegatiivisen lyttäyksen saanut kirjailija ei sure sitä, että hänen kirjansa olisi muuttunut epäonnistuneeksi, vaan sitä, että nyt muut pitävät sitä epäonnistuneena. He saattavat pitää häntä säälittävänä; joka tapauksessa hänen asemansa romahtaa. Hän voi lohduttaa itseään sillä, että on todennäköisesti häntä kuitenkin luetaan kuoleman jälkeen enemmän kuin hänestä kirjoittanutta kriitikkoa. Sen lisäksi hän voi tatuoida ihoonsa Theodore Rooseveltin sanat puheesta Man in the Arena.

*

Kirjailija haluaa etupäässä lukea myönteisiä arvioita, mutta on aina mukavaa, jos kriitikko on kirjoittanut hyvän kritiikin.

Hyvä kritiikki voi tarkoittaa sitä, että kirjailija tunnistaa tekstistä oman kirjansa: kyllä, tuollaisen teoksen olen kirjoittanut! Mutta toivon mukaan kirjailija ei kirjoita yksiselitteisiä sanomia kirjoihinsa vaan/ja ymmärtää, että kukin lukija lukee eri kirjan. Hyvän kritiikin kirjoittanut kriitikko saattaa löytää kirjasta jotain siellä ollutta, mitä kirjailija ei itse ole tullut miettineeksi: ottaen huomioon että kirjailija on käyttänyt ehkä pari vuotta kirjan miettimiseen, tämä on kriitikolta hieno saavutus. Kyllä sitä joskus tapahtuu.

Hyvästä kritiikistä näkee, että kriitikko on paitsi lukenut kirjan tarkkaan, myös miettinyt mitä se (hänelle) tarkoittaa. Se lämmittää kirjailijan mieltä. Tulee olo, että työ ei ole mennyt hukkaan.

Hyvä kritiikki saattaa löytää myös kirjan pinnan alle kätkettyjä piilomerkityksiä: teemoja, motiiveja, vertauskuvia, intertekstuaalisuutta. Mutta kriitikolla harvoin on mahdollisuus paneutua työhönsä niin tarkkaan, että huomaisi nämä. Tarkkaan kirjoitettu kirja, jonka tekijällä on kyky viihdyttää itseään, saattaa paljastaa pikaiselle lukijalle vain jäävuoren huippunsa. Upea esimerkki tästä on Nabokovin Lolita, joka kannattaa lukea viittauksin varustettuna (”annotated”) versiona. En älynnyt minäkään suomennoksesta, että kuka siellä naapurihuoneessa vessan veti tai minkälaisia vierailevia luennoitsijoita ne neidit Lester ja Fabian olivat. Notaatoidun version lukeminen taas avasi minulle valtavasti mahdollisuuksia hauskan pitämiseen kirjoittamisen kanssa.

Mutta rönsyilen. Seuraavassa osassa jatkan aiheesta mitä kriitikko tekee kritiikillä.

*

Edit. Törmäsin Giacomo Leopardin mietteeseen, joka on niin sopiva tähän, että liitän sen jatkoksi.

The great remedy for slander, just as for troubles in the mind, is time. If the world condemns some projects or courses of ours, whether they be good or bad, we need do nothing but persevere. After a little while, when the subject has become stale, the slanderers will abandon it in order to look for fresh subjects. And the firmer and more imperturbable we show ourselves as we carry on, and scorn what people say, the sooner what was in the beginning condemned or perceived as strange, will be regarded reasonable and normal. This is because the world, which never believes anyone wrong if he does not give in, eventually condemns itself, and absolves us.

Richard Russo kirjoittamisesta

/ JK

Kävin eilen väsyneenä Nuoren Voiman Liiton järjestämällä Prosak-klubilla, jonka vieraina olivat Tuula-Liina Varis, Joni Pyysalo sekä amerikkalainen kirjailija-käsikirjoittaja ja sulava herrasmies Richard Russo. Russolta kysyttiin sama kysymys, jonka minä olisin esittänyt: mikä ero on proosan ja elokuvakäsikirjoitusten kirjoittamisessa?

Russon mielestä romaanikirjoittajien työn jäljessä erottaa sen, kun he ovat saaneet kokemusta käsikirjoittamisesta. Parafraasaan: romaanit alkavat muodostua yhä vahvemmin toiminnasta ja puheesta. Käsikirjoitukset ovat vahvasti juonivetoisia ja niissä keskeistä on toiminta ja sen seuraukset sekä dialogi. Usein käsikirjoittavien romaanikirjailijoiden proosa alkaa näyttääkin käsikirjoitukselta nimenomaan dialogin määrästä johtuen.

Russolle taas oli käynyt päinvastaisesti. Kun on kirjoittanut käsikirjoituksia ja palaa sen jälkeen romaaniin, sitä huomaa ihastuneena, että nythän käytössä on kokonainen valtavan laaja työkalupakki. Siinä missä käsikirjoittaessa käytössä oli ”kolme, neljä työkalua, nyt katselee ihastuneena että tässähän on jo ruuvinvääntimiäkin toistakymmentä” (vapaa suomennokseni). Russon romaanit ovat tästä kokemuksesta rikastuneena sitten muodostuneet romaanimaisemmiksi: tulleet täyteen rikasta kuvailua ja interiöörejä.

Näitä hän ei edes pitänyt omana vahvuutenaan: Russo on myöntänyt itselleen omat vahvuutensa ja heikkoutensa, ja vahvuus on hänelle nimenomaan ”korva eikä silmä”. Kohtausta kirjoittaessa hänen hahmonsa luovat kohtauksen hänelle puheella, ja tilanteeseen pitää jälkeenpäin lisätä runkoa ja muutakin sisältöä kuin puheen tuoma. Kalustaa se, ikään kuin.

Mielenkiintoista, myös siksi, että minäkin ajattelen kirjoittamista tuolla samalla työkalupakin metaforalla.

Kirjailijaelämä

/ JK

Huoltomiehet laskeutuivat portaat taloyhtiön sisäpihalta alas, avasivat yleisavaimilla kellarin oven ja menivät sisään lämmönjakokeskukseen. He tarkistivat lämpöputkien linjat ja päättivät saman tien vilkaista viereiseenkin tilaan, vanhaan tyhjillään olevaan pannuhuoneeseen, josta putket menevät läpi viereisen liiketilan kellariin. Oven avatessaan he säikähtivät. Huoneessa seisoikin mies.

”Anteeksi”, vanhempi huoltomies sanoi, ”ei me tiedetty et täällä on ketään.”

Mies oli normaalin näköinen, noin kolmekymppinen suomalainen, pukeutunut khakihousuihin ja siniseen nappikauluspaitaan. Se näytti vaarattomalta. Se seisoi pöydän takana tuolin vieressä. Pöydällä oli papereita ja kannettava tietokone. Huoneen vasen seinä oli täynnä neonvärisiä post it -lappuja.

”Joo ei se mitään”, mies sanoi.

Huoltomies tunsi tarvetta selitellä omaa täällä oloaan:

”Joo me katotaan vaa äkkiä nää putket mitkä tästä menee…”

Poistuessaan huoltomiehet pyysivät vielä anteeksi ja sanoivat hei hei.

Hei hei, huikkasi khakihousuinen kirjailija heidän jälkeensä.

Hän istui alas ja jatkoi sitä mitä oli tehnyt jo aamusta asti, itsekseen puhumista. Iltapäivällä hän lähti kotiin vietettyään viisi tuntia ikkunattomassa kellariloukossa kokematta muuta inhimillistä kontaktia kuin hätkähtäneet huoltomiehet. Nekin olivat häiriöksi.

Meteorologiaan pätee se, että ei pidä taivastella, jos sääennustukset menevät niin usein pieleen – pitää olla kiitollinen, että ne niin usein osuvat oikeaan.

Ei myöskään pidä ihmetellä, että kirjailijat ovat välillä omituisia. Pitää ihmetellä, että ne niin usein onnistuvat käyttäytymään normaalisti.

Totaalinen romaani III: Yllätä mut

/ JK / 4 kommenttia

Osa I: Veblenin romaani täällä. Osa II: Manifesti täällä.

Totaalisen romaanin manifestin lukija huomaa, että se sisältää ainakin kolme pääväitettä. Lähtökohta on se, että romaanin asema tarinankerronnan kuningaslajina on uhattuna. Toinen teesi on rimpsu ohjeita siihen, minkälaisia romaaneja tulisi kirjoittaa – tai ehkä pikemminkin kannattaisi kirjoittaa, sillä manifestihan on tylsän salliva. Nykyrunoutta mennään myös tölvimään, mutta lähinnä dramaturgisista syistä.

Ensimmäiseen väitteeseen kommentoin lyhyesti, että jos sinulla on erilainen käsitys romaanin tilasta, hyvä. Toivotaan, että olet oikeassa ja minä olen turhan pessimistinen. Muutama ranskalainen viiva silti.

– Meidän on helppo kuvitella, että se mitä ympärillämme tapahtuu, on aina tapahtunut ja tulee aina tapahtumaan. Mutta kun perspektiiviä laajentaa, asiat näyttävät kulkevan aalloissa. Romaanin kultakausi on puolentoista sataa vuotta vanha ilmiö, joka alkoi 1800-luvun keskipaikkeilla realistisen romaanin myötä. (Vielä 1800-luvun alussa kuningaslaji oli runous: Lordi Byron esimerkiksi valitsi lajinsa käytännöllisistä syistä.) Saattaa olla, että jälkipolvet näkevät elokuvan korvanneen romaanin jo vaikkapa Kummisedän aikoihin. Lähelle on vaikea nähdä.

– Monien kirjallisten ihmisten lähipiiri koostuu ihmisistä, jotka lukevat, ja näin syntyy helposti käsitys, että lukeminen on todellista yleisempää puuhaa.

– Sofi Oksasen kirja on enemmän spektaakkeli kuin ”vain” kirja.

Mutta: aiheesta minkälaisia romaaneja tulisi kirjoittaa.

Helsingin Sanomissa julkaistiin 2.9.2012 sopivasti lauantaiessee Roska koukuttaa kuin heroiini, jossa toimittaja Liisa Mayow moitti ”roskakirjallisuutta” tutkivan toimittajan Charles Duhiggin ajatusten pohjalta. En ole lukenut Duhiggin kirjaa, joten kommentoin Mayowin kirjoitusta ja tämän synnyttämiä ajatuksia. Ne nimittäin keskittyvät samaan teemaan, mistä tämä kirjoitussarja alkoi: kerronnallisiin yllätyksiin.

Mayow aloittaa esseen kuvailemalla kokemusta, jossa hän ei voi jättää kirjaa kesken, koska se on niin koukuttava. Samalla hän tuntee ”itseinhoa” siitä, että kirjat joita hän lukee (Da Vinci -koodi ja Twilight-sarja), ovat ”roskaa”. Hän vertaa lukemista tupakoimiseen: röökaaja tietää, ettei sauhuttelu tee hyvää, mutta jatkaa silti. ”Viihderomaanit eivät kultivoi sielunelämääni hienommaksi, vaan vievät vapaa-ajan. Jatkan silti.”

On toki erikoinen ajatus, että kaiken mitä teemme, tulisi kultivoida sieluamme. Mutta Mayow  häpeää siksi, että maailmassa olisi ”niin paljon laadukkaampiakin keinoja paeta hetkeksi todellisuutta. On kirjallisuutta, joka tempaa mukaansa mutta antaa samalla muutakin. Olen jopa lukenut sellaista.”

Tämähän on totaalisen romaanin ihanne.

Mayow ei määrittele roskakirjallisuutta. Itse käyttäisin mieluummin sanaa ”hömppä”. ”Roska” kuulostaa ulkoaopitulta elitismiltä, kaveriporukan kovimpien intsupoikien slangilta. Se kuulostaa vähän samanlaiselta itsetyytyväiseltä mukarohkeudelta kuin neekeri-sanan käyttö monesti on. Ja sitä paitsi: jos kirja saa sata miljoonaa ihmistä valtaansa, kyllä siinä jotain on tehty oikein.

Mayowin esseestä saa käsityksen, että roskan määrittävä ominaisuus on se, että siinä on yllätyksiä.

Charles Duhigg väittää Mayowin mukaan, että menestyskirjallisuuden salaisuus on sen tarjoamissa lukuisissa palkinnoissa. Tämä on perusbehaviorismia: jos toimintaa seuraa aina palkinto, eliö yhdistää toiminnan palkintoon ja alkaa rakastaa toimintaa. Pelkkä hieno lopetus ei nykylukijalle riitä, palkintoja on annosteltava pitkin kirjaa. Paras välipalkinto on yllättävä juonenkäänne.

Jää sanomatta, mikä tarkalleen ottaen on vaarallista siinä, että kirja tarjoaa lukijalle palkintoja yllätysten muodossa. Vai onko se pois loppunäkymän vaikuttavuudesta, että matkallakin on kauniit maisemansa? Tämä haiskahtaa epäilyttävästi protestanttiselta etiikalta: kärsi kärsi, kirkkaamman kruunun saat. Mayowin kauhukuva:

Pian ei muuta ilmestykään kuin bestsellereitä, joissa jokainen sivu päättyy jyrkänteen reunalla roikkumiseen. Tähän suuntaan on jo menty myös niin sanotussa laatukirjallisuudessa. Moni nykykirjailija hyödyntää romaaneissaan yhä useammin keinoja, jotka kuuluivat lähinnä jännityskirjallisuuteen. Kirjallisuus trillerisoituu, koska olemme oppineet odottamaan jatkuvia koukkuja ja yllätyksiä. Kärsivällisyytemme ei enää riitä muuhun.

Joten, hyvä on, yllätykset.

* Viihdekirjallisuus (roska-, hömppä-) ei aina ole täynnä väliyllätyksiä: esim. klassisen whodunit-murhamysteerin perusluonteinen idea on satsata paukut loppuratkaisuun, jossa murhaaja selviää.

* Yllätyksissä on eroja. Monessa genrekirjallisuudessa jännien juonenkäänteiden rajana on lähinnä kirjoittajan mielikuvitus tai pokka. (Miksi ei Jackillä voisi olla vanhassa ohjussiilossa piilossa VTOL-lentokone, jonka on määrä räjähtää kahden minuutin päästä lähdöstä vain, jotta hän voi paeta laskuvarjolla ja lavastaa kuolemansa? Jos se on jännittävää, se perustelee itsensä) Mutta vakavuutta tavoittelevassa kirjallisuudessa yllätyksiä on vaikeampi luoda. Niiden kun pitää olla uskottavia. Sellaisen juonenkäänteen luominen, joka on sekä yllättävä että uskottava, on muuten yllättävän haasteellista: jos käänne on liian uskottava, sen arvaa jo ennalta. Jos se on liian yllättävä, sitä voi pitää joko epärealistisena (koska ei noin tapahdu ii är äl), epäuskottavana (koska sitä ei ole alitajuisesti ”myyty” lukijalle etukäteen hahmokuvauksen, ennakointien, symbolismin, intertekstuaalisuuden yms kautta) tai sitten keinotekoisena deus ex machinana. Yllätyksen pitää olla perusteltu tarinan maailman kannalta, riittävän realistinen (usein yksinkertaisempi kuin todellisuudessa) eikä se saa olla liian käytetty, koska muuten sitä pidetään kliseenä.

* Tavallinen, ”oikea” kaunokirjallisuus on keksinyt cliffhangerit ja muun yllätyksellisyyden. Esimerkiksi Alexandre Dumas, Victor Hugo, Walter Scott ja Charles Dickens elivät aikana, jolloin romaaneja julkaistiin jatkokertomuksina sanomalehdissä tai osittaisina niteinä kuin jatkosarjaa. He kehittivät välikliimaksin ja muita koukkuja saadakseen lukijan kaipaamaan tarinalle jatkoa. Huomautan, että tämä oli aikana, jolloin romaani nousi kuningaslajiksi.

Myönnetään, että kaikkia näistä ei omana aikanaan pidetty korkeimpana mahdollisena kirjallisuutena. (Dickens esim. rehabilitoitiin korkean kaunon kaanoniin vasta George Orwellin ansiosta.) Mutta yhtä lailla esimerkiksi antiikin runouden epigrammit, Byronin tuhmat nokkeluudet, Shakespearen koomiset narrit tai hänen käyttämänsä kieli ovat täynnä yllättäviä koukkuja, joiden tarkoitus on palkita lukija. Mistä päästään siihen, että…

* Palkitsevia yllätyksiä on eri lajeja: jännittävän juonenkäänteen lisäksi yllätys voi olla rakenteen, kerronnan, kielen, kielikuvien tai vaikka lay outin muodossa. Mieti vaikka dadaismia, surrealismia tai nykyrunoutta. Nykyrunous on periaatteessa yllätystä rivi toisen perään. Lukija ei voi aavistaa, mitä seuraavalla rivillä tapahtuu. Tarkoituksena on, että hän yllättyy ilahtuneesti siitä, millaisia lauseita ja kielikuvia, muotoja ja sisältöjä hän kohtaa.

* Ja palkinto? Eräs keskeisimmistä palkinnoista, joita kirjallisuus tarjoaa sivutasolla (erotuksena kokonaisuuden tasosta), ovat sellaiset pienet havainnot, huomiot, kuvat, kielikuvat, joilla on voima pysäyttää lukijansa, elähdyttää tätä. Koukkuja, kohosteisia kohtia. Lisäarvoa tarinankerronnan päälle. Minusta tuntuu, että nämä koukut ovat hyvin läheistä sukua sille, mitä Barthes kutsuu valokuvauksessa käsitteellä punctum: jotain, millä on voima tökkäistä yleisöä henkilökohtaisella tasolla. Tulla ikään kuin sivun läpi ja iskeä lukijaa, joko tunteellisella tai älyllisellä tasolla tai näiden sekoituksella.

Laadukas korkeakirjallisuus on täynnä tällaisia koukkuja, joihin itseänsä repiä. Avaan melko satunnaisesta kohdasta Don DeLillon Alamaailman, joka on poikkeuksellinen monellta tapaa, ja myös ideatiheydeltään:

Marvin oli noussut kellaristaan, irvisteli valossa. Hän ohjasi autoaan jääräpäisesti, valitsi kaistan ja pysyi sillä. Hänellä oli päällään ruskea ruutuvuorinen tuulitakki, sillä hän käytti sitä aina kun lehdet alkoivat vaihtaa väriä. Se oli uskollinen ulkomuodon muutos, kosmokseen sopeutuminen, joka sai hänen elämänsä vaikuttamaan säännölliseltä. Hän käytti samaa takkia vuosikymmeniä, antoi vanhan Pelastusarmeijalle ja osti uuden täsmälleen samanvärisen, jokamiehen ruskeaa jonka hän erotti liikkeen vaatetangolta viidenkymmenen metrin päästä asioidessaan juuri ennen sulkemisaikaa suurilla hiljaisilla alueilla, missä puvut on järjestetty riviin kuin johtajat helvetissä.

Marvinilla oli myös kumihanskat, se oli varotoimi johon hän ryhtyi aina kaupunkiin lähtiessään.

Lower East Sideen päästyään hän ajoi useita kertoja samoja katuja ennen kuin löysi paikan joka näytti sopivalta, paikan mistä autoa ei hinattaisi pois eikä siihen murtauduttaisi, ja hän lukitsi auton ja otti pari askelta taaksepäin ja arvioi pysäköintisuoritustaan ja katua yleisemminkin, käytettyjen huonekalujen halpamyyntiä ja kuorma-autojen pysäköintialuetta, missä jokaisen auton jokainen tuuma oli peitetty graffiteilla. Ohikulkevat ihmiset näyttivät yliherkiltä ja hyljeksityiltä. Hän näki kaksi pyörätuolissa istuvaa miestä, jotka painelivat liikennevaloihin pysähtyneiden autojen luo kerjäämään kolikoita.

Viihdekirjallisuudessa sama voitaisiin kertoa jotenkin tähän tyyliin:

Marvin ajoi Lower East Sidelle yllään ruskea ruutuvuorinen suosikkituulitakkinsa. Kädessä hänellä oli kumihanskat. Hän etsi pitkään sopivaa parkkipaikkaa, sellaista, jossa hänen autoonsa ei murtauduttaisi tai hinattaisi pois. Hän lukitsi auton perässään ja tutkiskeli ohikulkijoita. Kerjäläisiä, hämäräveikkoja kaikki tyynni.

DeLillon versio on moninkertaisesti palkitsevampi, enemmän täynnä pieniä ilahduttavia koukkuja, makupaloja lukijalle. Takki muodonmuutoksena, kosmologisena elämän tahdittajana? Palkintoja lukijalle. Vaatekaupan suuret hiljaiset alueet juuri ennen sulkemisaikaa – elävä, samaistuttava kuva. Puvut rivissä kuin johtajat helvetissä: tällainen voimakas kielikuva on pieni palkkio, joka saa lukijan haluamaan lisää samanlaisia.

Kumihansikkaat, miksi? Kiinnostaa. Luen eteenpäin saadakseni selityksen.

Arvioi pysäköintisuoritustaan, mitä tämä kertoo Marvinista? Teenko minäkin näin? Millaisia ihmisiä me olemme? Ihmiset näyttivät ”herkiltä ja hyljeksityiltä” saattaa sekin lukijan luomaan kuvaa kadusta ja miettimään, miltä sellaiset ihmiset näyttävät ja miksi he ovat sellaisia. Älyllisyyteen taipuvaiselle lukijalle tällaiset ajattelutehtävät ovat palkintoja. Ne saavat lukijan sitoutumaan kirjaan ja lukemaan eteenpäin.

Jos lukijan palkitsemista pidetään pahana, DeLillo kirjoittaa vihoviimeistä roskaa.

Ehkä tämä riittää yllätyksistä ja palkinnoista. Tästä ja muista proosakirjallisuuden käsityöpakin välineistä voin kirjoittaa aina lisää.

Nykylukijan keskittymisjänne lyhenee. Niin käy yhtä lailla kirjailijalle. Ikänsä televisiota ja aikuisuutensa Internetiä tuijottaneena ainakin tämän kirjailijan aivot toimivat eri tavalla kuin edeltävän sukupolven. Kirjallisuus heijastaa yhteiskuntaa tässä kuten aina ennenkin. Edellä mainittua realismia voi pitää seurauksena kaupungistumisesta ja luonnontieteiden noususta. Teknistä kehitystä taas voi pitää modernismin syynä: kamera oli niin paljon parempi realisti, että taiteilijoiden piti löytää uudet nichet. Niin se käy. Kirjallisuus, lukijat ja kirjailijat seuraavat aikaansa, muuttuvat sen myötä.

Yhtä lailla kuin lukijansa joka sivulla palkitsevaa romaania, myös realistista ja modernistista romaania kauhisteltiin aikanaan degeneraatioksi.

*

Kutsun tällaista romaania totaaliseksi romaaniksi, koska se toisaalta nielee ihmiset ja maailman karvoineen päivineen, ja toisaalta käyttää ylpeänä koko tarinankerronnan historian aikana kehittynyttä ammattitaidon arsenaalia.

Olen lähinnä keskittynyt yhteen osaan tuosta jälkimmäisestä totaalista. Sarjan viimeisessä osassa kirjoitan lisää siitä, millaisista ihmisistä ja maailmoista ja miten romaaneja tämän ihanteen mukaan tulisi kirjoittaa.

Totaalinen romaani II: Manifesti

/ JK / 8 kommenttia

Osa I täällä. Kolmas osa täällä.

Totaalisen romaanin manifesti julkaistiin Parnassossa 1/2012.

*****

Nykyrunous ei kiinnosta ihmisiä. Runoilijapiirien ulkopuolella sitä ei käytännössä lue kukaan, osta kukaan, kukaan ei jäljennä sitä päiväkirjaansa, opettele sitä ulkoa, lausu ystäville. Nykyrunous ei kosketa 2000-luvun yleisöä, joten se ei lue uusia runoja, vaan tyydyttää lyriikan tarpeensa laulujen sanoituksina: poppina, rockina, räppinä. Inhimillisen elämyksen välittäjinä, tunteiden liikuttajana ja nimeäjänä Morrissey, Martti Syrjä ja Method Man ovat ihmisille äärettömästi tärkeämpiä kuin meidän aikamme runoilijat.

Tämä on seurausta tietyistä esteettisistä valinnoista, joihin runopiirit ajautuivat modernismin pitkittyessä ja muuttuessa umpikujaksi. Minulta on mennyt tämän myöntämiseen vuosikymmen, koska minä rakastan runouden modernisteja. Mutta myönnettävä se on, sillä romaanille on käymässä samoin.

Kuten laulusanoitukset ovat korvanneet runouden, on romaani joutunut elokuvan syrjäyttämäksi. Kilpailulaji on tarinankerronta, ja siinä lajissa liikkuva kuva on kuningas. Elokuvat ja tv-sarjat puhuttelevat ihmisiä paljon laajemmin kuin romaani. Tästä voi joko syytellä ihmistä tai jälkimodernia yhteiskuntaa – tai sitten kirjailijat voivat kantaa oman osansa vastuusta.

Kirjailijat ovat jakautuneet kahteen leiriin. Toisessa on viihdekirjallisuus, dekkaristit, bestselleristit; toisessa akateemiset älyköt heiluttavat puhtaan taiteen lippua.

Jotta romaanitaide pysyisi elossa, sen olisi löydettävä kolmas tie.

On totta, mitä Tommi Melender sanoo taiteesta: sen on opetettava lukijaansa kuolemaan tai vähintäänkin elämään. Mutta se ei riitä. Kirjallisuuden on myös palkittava lukijansa, kiinnostettava ja viihdytettävä ja kosketettava. Ideaalini on kirja, joka on helppo lukea mutta mahdoton unohtaa.

Minkälaista 2000-luvun romaanitaiteen on oltava, jotta se eläisi ja jopa kasvaisi sen sijaan että joko käpertyisi pienten änkyräpiirien itseriittoiseksi mytyksi tai odottaisi vain soittoa Markus Seliniltä? Tarjoan vastaukseksi seuraavan, kolmannen tien manifestin.

1. Romaanikirjailijan tulee suhtautua itseensä käsityöalan huippuammattilaisena. Ammattitaitoon kuuluu alan historian ja sen välineistön opiskelu sekä taidon jatkuva kehittäminen, vaaliminen ja hiljainen kunnioitus. Lukija arvostaa ammattitaitoa ja vaivannäköä, ei omakehulta haisevaa kikkailua.

2. Lukija on nähtävä kirjailijan ystävänä. Ystävä, ei oppilas, vihamies tai ärsyttävä pikkusisko, ei naapuri tai esimies, jonka kanssa pidetään yllä kohteliaita, diplomaattisia fasadeja. Kirjailija saattaa koetella lukijaa (ja lukija saattaa koetella kirjailijaa), mutta kunnioittaa tätä vaikeinakin aikoina, koska tietää, ettei häntä olisi olemassa ilman lukijaa. Kunnioitus tarkoittaa myös, että kirjailija jättää lukijalle tilaa tulkita ja oivaltaa.

3. Synnyttämällä lukijassa tunnetiloja kuten pelkoa ja sääliä romaanin tulee aiheuttaa näiden tunteiden puhdistuminen (Aristoteles). Tähän tarvitaan juoni, oikea, rehellinen tarina-ja-miten-se-kerrotaan, joka on ollut tämän alan A ja Ω aina ensimmäisistä leirinuotioilloista asti. Juoni tekee kertojasta haavoittuvan kuulijan edessä: tässä, tätä tarjoan, ota tai jätä. Haavoittumisen pelossa monet kirjailijat eivät edes yritä kertoa tarinoita. He valitsevat lajikseen pienen ja tapahtumattoman, mahdollisesti ”absurdin” taideproosan, jossa vain kuvaillaan kertojan vaihtelevia oivalluksia kohosteisin korulausein. Tällainen taideproosa on suhteessa tarinankerrontaan kuin pukkihyppy on suhteessa uimahyppyyn: arvostelu on sen edessä voimaton, koska se ei yritä mitään, ei väitä ymmärtävänsä maailmasta mitään kuten aito tarina väittää.

4. Romaanin on hyödynnettävä proosan ainutlaatuista kilpailuetua elokuvaan nähden: sisäistä näkökulmaa. Viemällä lukijan päähenkilön pään sisään kirjailija pystyy luomaan ainutlaatuisen samastumisen kokemuksen, johon elokuva on kykenemätön. Tämä on romaanin ydinosaamisalue, se voima, joka saa henkilöt muuttumaan todellisiksi lukijan mielessä.

5. Romaanissa tulee olla paljon kerrontaa, joka etenee reaaliaikaisina kohtauksina ja sisältää ihmisten realistista dialogia (tunnustan velkani Tom Wolfelle). Tämä kiinnostaa ihmisiä, koska tässä muodossa elämä tapahtuu. Tämä on liikkuvan kuvan leipälaji vain siksi, ettei se pysty proosan tavoin käyttämään kertojaa, mutta proosa ei ole tässä yhtään huonompi.

6. Romaanin on kerrottava todentuntuisista ihmisistä, kaikenlaisista oikeista ihmisistä. Ei vain kultturelleista ihmisistä, kirjailijoista ja korkeakoulutetuista, ei vain esteettisten teorioiden kouluttamien runkkurinkien rinkirunkuista. Se tarkoittaa myös ihmisiä, jotka eivät ole hyvin kasvatettuja ja poliittisesti oikeaoppisia: ihmisiä jotka eivät lue kirjoja tai lausu d-kirjainta puheessaan, ihmisiä jotka eivät anna rahaa romanikerjäläisille, naisia jotka tupakoivat raskausaikana, miehiä jotka haluavat panna naisia, naisia jotka rakastavat uusnatseja, toivonsa menettäneitä ihmisiä, toivon saavuttavia ihmisiä, turkistarhaajia, ihmisiä jotka kamppailevat arvostuksesta ja ovat valmiita järjettömiin asioihin hävittääkseen nöyryytyksen mahdollisuuden – eikä se saa suhtautua näihin ihmisiin ylimielisesti ja holhoavasti.

Kutsun tällaista romaania totaaliseksi romaaniksi, koska se toisaalta nielee ihmiset ja maailman karvoineen päivineen, ja toisaalta käyttää ylpeänä koko tarinankerronnan historian aikana kehittynyttä ammattitaidon arsenaalia. Kyllä, jopa keinoja, joilla lukijan mielenkiinnon saa pysymään yllä muunkin kuin vakaumuksen varassa.(Meille pitää sallia joitain kikkoja sitä epäreilua etua vastaan, että elokuvaohjaaja pystyy aina palkkaamaan Meryl Streepin tai Jessica Alban luomaan kertomukseensa sanatonta vetovoimaa.)

Totaalista romaania, kuten kaikkea merkityksekästä ja haastavaa, tullaan koettelemaan. Siihen kohdistetaan seuraavia vastalauseita, jotka on hyvä jo ennakoida:

– Jotkut pitävät sitä elokuvallisena, vaikka sen keinot on keksitty 1800-luvulla ja kehitetty huippuunsa niihin aikoihin kun elokuva vasta opetteli puhumaan.

– ”Puhtaan taiteen” leiri tulee haukkumaan sitä viihteelliseksi ja halpamaiseksi, koska se tyydyttää lukijan tarpeen uppoutua kirjan maailmaan, eläytyä sen hahmoihin ja jäädä kaipaamaan heitä kirjan loputtua. Nämä taiteen eugeenikot eivät arvosta mitään, mistä lukija nauttii ilman sadan opintoviikon alustusta. Tämä ylimielisyys on vain jätettävä omaan arvoonsa.

– Jotkut tulevat pitämään totaalista romaania sopimattomana, jopa vaarallisena. Se ei ota kantaa Kaikkien Hyvien Asioiden puolesta eikä näin ollen edistä näitä asioita, vaan antaa tuomitsematta äänen sellaisillekin ihmisille, jotka eivät maailmaa sulostuta. Se luo uskottavia, todentuntuisia hahmoja, jotka eivät ajattele kaikesta samoin kuin korrektin akateemisen lukijan koko turvallinen lähipiiri. Se haastaa joitain ortodokseja kuten väärille keskustelufoorumeille joutuminen. Tätä kritiikkiä tuo esiin vain pieni osa koko lukijakunnasta, mutta osa on vaikutusvaltainen. Suuri lukeva yleisö pitää tällaista totaalisuutta vain elämänmakuisena ja todellisena, koska heitä ei ole vielä opetettu kieltämään ihmisluontoa.

– Jos tarina kompastelee, sitä voi aina kritisoida. Tarinankertominen on vaikeaa siksi, että jokainen lukija on tarinan asiantuntija ja voi arvostella sitä selkeällä asteikolla onnistunut – epäonnistunut. Tämä on sen arvoista, että sen voi kerrata George Orwellin kynällä: On helpompaa kirjoittaa säyseää proosaa kuin kertoa hyvä tarina. Lukija kyllä tunnistaa eron.

Tämänkaltaisessa totaalisessa romaanissa ei ole mitään vallankumouksellisen uutta ja edistyksellistä. Se jatkaa Shakespearen, Flaubertin, Zolan, Dickensin, Tolstoin, Hemingwayn, Steinbeckin, Kiven ja Linnan perinnettä.

Se osa kirjoittajakuntaa, joka haluaa pikemminkin pukkihypätä tarinan jättiläisten harteilta kuin rakentaa niiden päälle, saa kaikin mokomin jatkaa sitä! Mutta pukkihyppääjienkin tulisi valita paikkansa totaalisen romaanin puolelta areenalla, jolla taistellaan romaanin jatkosta relevanttina taidemuotona: siitä, lukevatko ihmiset jatkossakin romaaneja, vai kärsiikö se oopperan ja runouden kohtalon. Ja jos joku tuntee tätä manifestia paremman ottelusuunnitelman, olkoon hyvä ja tuokoon sen esiin, sillä erät ovat pitkällä, yleisö huutaa jo Elokuvan nimeä, ja kehätyttö iski tälle juuri silmää.

 

Tämä kirjoittamishomma

/ JK / 1 kommentti

Näiden sivujen perustamiseksi minun piti voittaa pari vahvaa vastusta.

Ensimmäinen ongelma on mielipide, jonka jaan Gustave Flaubertin kanssa: kirja on tärkeämpi kuin kirjailija. Kirjailija tulee lukijan ja niteen väliin häiritsemään lukemista. Minä en välitä tietää liikaa kirjailijoiden mielipiteistä. Usein ne ovat erilaisia kuin omani, ja onhan se nyt kamalaa. Haavikko jyräytti, että yksikin vale, yleistys tai kaunistelu tuhoaa kirjailijan. Jos kirjailija on tekstiensä lisäksi muutenkin äänessä puolihuolimattomien blogikirjoitusten muodossa, näitä stiplun paikkoja tulee moninkertaisesti.

Mutta tässä ei ole kaikki aiheesta. Lukijat nimittäin etsivät tekstin rivien väleistä joka tapauksessa kirjoittajan mielipiteitä. Lukija luonnostelee koko ajan jonkinlaista kuvaa kirjoittajasta, lukee hän sitten sanomalehtiartikkelia, mielipidekirjoitusta tai proosaa. (Kuka kirjan henkilöhahmoista on kirjailija itse? Varmaankin kertojan lausumat mielipiteet ovat Konstigin omia?) Joten jos ihmiset laittavat joka tapauksessa sanoja suuhuni, ehkä voin tehdä sitä itsekin. Näin on sentään vähän todennäköisempää, että sanat menevät oikein.

Toinen este oli luonnevikani. Olen nähtävästi jossain vaiheessa solminut yliminäni kanssa sellaisen hybriksellisen sopimuksen, että Konstigin nimen on oltava jonkinlainen yleispätevä laatutakuu: että tällä leimalla painettu on aina vaivan arvoista, sekä laadukasta että kiinnostavaa, tai saakoon lukija yhtä hyvin vaatia takaisin rahansa tai mikä vielä tärkeämpää, aina niin kertakäyttöisen aikansa. Bloggauksen tekstilajiin perfektionismi ei sovi. Joten minun oli tehtävä periaatepäätös, että blogikirjoitusten ei tarvitse aina olla loppuun asti hiottuja, virheettömiä, kielellisesti uusia ja säkenöiviä. Riittävän hyvä saa riittää. Internetissä ei mikään muutenkaan ole olemassa (koska sitä ei voi koskettaa), joten ehkäpä pystymme elämään riittävän hyvän kanssa.

Koska maailma toimii luokituksin, luokiteltakoon tämä blogi kirjallisuusblogiksi. Kirjoitan kirjoittamisesta ja lukemisesta ja välitän painetussa sanassa julkaistuja tekstejäni. Mutta koska en usko, että ihmisen tulee olla yksiulotteinen, otan vapauden hairahtua ”tämän kirjoittamishomman” (lainaus on Orwellilta) lisäksi laajemminkin sellaisten aiheiden puolelle, jotka liikuttavat minua. Käsitellä hyvää ruokaa, levytankoja, neulesolmioita ja  tutkimusta aloihin, jotka opettavat meitä elämään ja kuolemaan hyvin. Saatan myös erehtyä tekemään yhteiskunnallisia kommentaareja, niin kamalaa kuin se toisten tekemänä onkin.

Ennen kaikkea lupaan olla paljastamatta itsestäni liikaa.

Tervetuloa, lukija.