Luento ja kirjoituskurssi Tapiolan kirjastossa

Opetan tällä hetkellä kirjoittamista vakituisesti vain Kriittisessä korkeakoulussa, mutta teen keikkoja myös tilauksesta muualla. Nyt syksyllä pidän Tapiolan kirjastossa ensin luennon 30.9. ja sitä seuraavina keskiviikkoina lyhyen luovan kirjoittamisen työpajan. Tässä linkit kirjaston tiedotteisiin asiasta:

http://www.helmet.fi/fi-FI/Kirjastot_ja_palvelut/Tapiolan_kirjasto/Tapahtumat/Luovan_kirjoittamisen_luento%2868398%29

http://www.helmet.fi/fi-FI/Kirjastot_ja_palvelut/Tapiolan_kirjasto/Tapahtumat/Luovan_kirjoittamisen_tyopajat%2868392%29

Perkele painoon

Kolmas romaanini Perkele lähti nyt painoon. Kahden ja puolen vuoden vuorokaudenympärinen urakka on nyt minulta takana – en saa enkä voi tehdä kirjalle enää mitään.

Käytän russistista adjektiivia ’vuorokaudenympärinen’ koska sitä romaanin kirjoittaminen minulle on. Aktiivista työtä, siis työtä sormet näppiksellä, teen virastoaikaan arkisin, sen päälle tulevat sitten kaikki ideointi ja taustatyö, jota teen iltaisin ja joskus öisin: lukeminen taustatyöksi ja inspiraatioksi ja aiheiden hallintaan ottamiseksi, taustatyö netissä ja ihmisiltä kyselemällä, tässä tapauksessa myös esim. musiikin kuuntelu. Passiivinen työ tulee aktiivisen päälle, se on ideoiden odottelua ja etsimistä. Minulla on muistivihko myös sänkyni vieressä ja kynä, jossa on pieni taskulamppu – ­kirjoitan sillä ylös unettomina hetkinä ennen nukahtamista tai aamulla herätessä mieleen tulleet ideat. (Koska olen oikeakätinen, minun on nukuttava aina jalkopäädystä katsoen sängyn oikealla puolella.)

Tsehovilla on Lokin toisessa näytöksessä se kohta, jossa kirjailija Trigorin kuvaa työtään:

Nyt minä olen teidän kanssanne, olen levoton ja samalla joka hetki muistan, että minua odottaa keskeneräinen kertomus. Näen sattumalta pilven, joka on flyygelin muotoinen. Mietin: täytyy mainita kertomuksessa jossakin kohtaa, että taivaalla leijaili flyygelin muotoinen pilvi. … Vaanin itseäni ja teitä kuulostamalla jokaista lausetta, jokaista sanaa minkä sanomme ja kiiruhdan heti sulkemaan lauseet ja sanat kirjalliseen aittaani: ehkäpä kelpaavat johonkin! Kun lopetan työn, kiiruhdan teatteriin tai ongelle. Siellä sitä muka lepää, unohtaa – eipäs vain, päässä kieriskelee raskas rautakuula…

(Tsehovin neroutta on, että flyygelin muotoinen pilvi ei ole suinkaan erikoinen idea ja hänen julkaistuissa muistikirjoissaan on paljon parempia: hän kuvaa sillä hahmoa pikemminkin kun esittelee parhaita ideoitaan.)

Perkeleen urakka on itse asiassa kestänyt kolme vuotta, jos lasketaan siitä hetkestä syksyllä 2012 kun keksin idean ja aihe lähti muhimaan päässä. Hyvän romaanin tekemiseen menee vuosia, yleensä vähintään vuosi, mutta ehdottomasti enemmän, jos romaani on laajempi, kuten tämä on. Passiivista työstöaikaa ei voi hoputtaa: immersio tarinan aiheeseen ja maailmaan vaatii sitä, että syksyllä voi tulla vastaan idea ja keväällä toinen välttämätön. (Toisaalta viiden–kymmenen vuoden työ yhden romaanin eteen ei ole käytännössä realistista ja siinä saattaa lopputuloskin jo alkaa levitä. Pari kolme työteliästä vuotta on ollut sopiva aika.)

Irtautuminen urakasta on alkanut jo kesän alussa, hidas luopuminen kirjan hahmoista ja maailmasta. Hassu juttu omassa työskentelytavassani on, että parin vuoden jälkeen on vaikea sanoa, missä menevät omien ajatusteni ja kirjan päähenkilöiden ajatusten rajat. Ne menevät limittäin. Hahmot vaikuttavat minuun niin, että sitä vähän alkaa muuttua hahmoikseen, nähdä maailma heidän kauttaan ja mitähän Mike tai Anna tai Reko tästäkin ajattelisi. Tätä voisi melkein varoa: kirjailija voi työnsä mukana lähteä kasvamaan eri suuntiin, hänen hahmojensa suuntiin.

Urakka on minulta takana ja lukijoilla vasta edessä. Se on tämän ammatin outous: pari vuotta tekee työtään yksin lähes salassa maailmalta ja kun se näkee päivänvalon, se on itseltä jo mennyttä ja työn alla on jotain uutta. Kaikki ne kysymykset, joita olen puskista esittänyt ystäville – niiden syy ehkä valkenee heille nyt, jos he edes muistavat kysymykseni toissa syksyltä. Muusikot lähtevät nyt soittamaan uutta tuotantoaan keikoille ja esittävät niitä mahdollisesti loppu-uransa ajan. Kirjailijalla on yhtenä syksynä haastatteluja ja esiintymisiä, joissa voi raapaista murto-osaa kaikesta siitä, mitä on kirjaa tekiessään miettinyt ja käynyt läpi. (Voisin puhua pitkään lähes jokaisesta kappaleesta, joistain yksittäisistä repliikeistäkin, kertoa mitä olen siinä miettinyt, miksi se on siinä ja sellainen kuin on, mistä ideat tulivat jne.)

Kansi Jussi Karjalainen

Perkeleen pitäisi tulla ulos syyskuun alussa, kalenteriin on merkitty 3.9. Julkkarit aion pitää sen jälkeen. Vastaanottoa koetan olla miettimättä. Tietysti toivon, että Perkele löydetään ja se arvo, jossa itse sitä pidän, tunnistetaan, mutta se ei ole minun käsissäni. Voimme vaikuttaa omaan tuotokseemme (output), mutta emme sen tulokseen (outcome). Jonkin verran joudun kuitenkin miettimään vastaanottoa, koska haluaisin jatkaa romaanien kirjoittamista ja koen että minulla on annettavaa kirjallisuudelle jatkossakin. Urheilija voi harjoitella ja tehdä työtä ja hänen tuloksensa on suoraan numeroina nähtävissä: ehkä hän juoksee kierroksensa nopeammin tai hitaammin ja jossitteluille ei välttämättä ole tilaa. Taiteilijan tulokset päättävät muut. Mutta joka ammatissa on toki niin sanotusti puolensa ja puolensa.

Menemättä nyt liian syvälle tuohon miten kirja muuttaa kirjoittajaansa, yksi konkreettinen muutos elämässäni on kirjan myötä ollut, että olen alkanut taas kuunnella musiikkia. Minulla oli vaihe nuoressa aikuisuudessa, jolloin kuuntelin lähinnä vain Leonard Cohenia. Nyt löysin paitsi nuoruuteni hevin ja punkin uudestaan (ja näissä on ehkä vielä vahvemmin kuin muissa musiikin lajeissa se, että mikä oli nuorena hyvää, on yhä parasta), olen kuunnellut myös musiikkia laajemmin The Doorsista ja Bruce Springsteenista Bachiin. Minun täytyy laittaa myöhemmin blogiin samanlaisia soundtrack-artikkeleja kuin tein jo Totuus naisistaan, mutta liitän tähän nyt lopuksi vain yhden hevin klassikon (kirja ei muuten todellakaan edellytä lukijaltaan  hevifaniutta).

Perkeleessä on tällä taitolla 588 sivua. Se on toistaiseksi paras romaanini. Se ei ole ihan tyypillinen. Uskon ettei se jätä lukijaansa haaleaksi.

Perkele

Nyt saan tämän vihdoinkin julkistaa. Kolmas romaanini julkaistaan Gummerukselta elo-syyskuussa 2015. Romaanin nimi on Perkele, ja tässä on sen katalogiesittely sekä kansi.

Ysiluokan päätteeksi koulun työryhmä esitti musikaalin, Reko pyysi Miikkaa soittamaan ykköskitaraa. Se oli Rekon viimeinen muistikuva Miikasta: sen ilme silloin. Se oli vähän kuin olisi sanonut koulun harmaimmalle tytölle tuutsä tanssimaan.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Miikka on Kris Liedes, maailmankuulun hevibändin solisti, jolla on skenen hulluimmat fanit, huvila Losissa ja Lemmyn numero puhelimessa. Reko on Afganistanin veteraani, jonka elämässä ei ole sodan jälkeen tapahtunut mitään. Kun puhelin soi, Reko lähtee Miikan niin sanotuksi turvamieheksi Total Warin maailmankiertueelle. Elämä on yläaste plus raha.

Perkele on yhtä aikaa kansainvälinen ja pistämättömän suomalainen nykyromaani, jossa villitään määrättömästi kansaa, haahuillaan maailmalla kartanoissa ja hotellihuoneissa ja etsitään ihmistä joka ei satuttaisi. Se kasvaa suureksi kertomukseksi alati hedonistisemmaksi muuttuvasta maailmasta ja kysyy mikä on ylpeyden hinta. Joonas Konstig kirjoittaa tinkimättömän tarkkaa proosaa kuoleman tarkoituksesta ja rakkauden välttämättömyydestä.

Kansi Jussi Karjalainen

Kansi Jussi Karjalainen

Joonas Konstig on vanha vihreätukkainen punkkari, jonka julkiset esiintymiset muusikkona rajoittuvat Kolmen cowboyn säestykseen kitaralla kevätjuhlissa. Sittemmin Konstig on saanut lapsia ja muuttanut Espooseen. Perkele on hänen kolmas romaaninsa.

Mitä mieltä Suomessa saa olla – julkkarit

Konservatiivisen ja edistyksellisen maailmankuvan eroja ruotiva esseekokoelma ”Mitä mieltä Suomessa saa olla – Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit” (Minerva) viettää julkkareita, joihin kaikki ovat tervetulleita.

Kirjan julkistajaisia vietetään torstaina 26.3. 2015 kahdellakin tavalla:

– 16.00 – 17.00 kirjakauppa Rosebudissa, Makkaratalossa (Rautatieasemaa vastapäätä) järjestettävässä tilaisuudessa esittäytyvät kirjan toimittajat professori Timo Vihavainen, tiedetoimittaja Marko Hamilo ja kirjailija Joonas Konstig. Heitä haastattelee myymäläpäällikkö Petteri Granström.

Tämän jälkeen lavalle astuvat eduskuntavaaliehdokkaat Tuomas Rantanen (vihr.) ja Wille Rydman (kok.), jotka ovat lukeneet esseekokoelman etukäteen ja pitävät kirjan aiheiden tiimoilta väittelyn.

– Noin klo 17. eteenpäin siirrymme hotelli Tornin O’Malley’s-pubin Loungeen (Yrjönkatu 26), jossa ilta jatkuu vapaamuotoisen seurustelun merkeissä. Kirjan koko kirjoittajakaarti on jotakuinkin paikalla.

Molempiin tilaisuuksiin on vapaa pääsy ja kaikki sydämellisesti tervetulleita!

Kirja on myös nopeimmille jo myynnissä – muihin kirjakauppoihin se ehtinee vasta seuraavalla viikolla.

Tapahtuma Facebookissa: https://www.facebook.com/events/1640218852868426/

Kirjalla on Facebookissa omat sivut täällä: https://www.facebook.com/pages/Mit%C3%A4-mielt%C3%A4-Suomessa-saa-olla/1538485883078242

Miksi en ole bloggaillut

Jos olet sitä tyyppiä, joka on allerginen ensimaailman ongelmille eli meidän ongelmillemme, älä lue tätä vaan tutustu tähän.

En ole paljon bloggaillut viime kuukausina sen takia, että kotitietokoneeni hajosi ja jouduin ostamaan uuden kotitietokoneen. Kirjoitan blogia kotikoneella, en työkoneella, koska työhuoneella teen töitä. Uusi kotikone on  huonoin tietokoneeni koskaan. Se on hidas, siinä on Windowsin uusi käyttöliittymä, ohjelmat ovat erilaisia, Open Officea ei esim. voi avata kahta kertaa, eikä erikseen ”Exceliä” ja ”Wordia” jne. Tämän koneen käyttö on kuin ohuella jäällä kävelyä: milloin tahansa kone voi tehdä minulle mitä tahansa, eikä se tunnu tekevän mitä haluan, ainakaan nopeasti. Näppäimistö on elämäni huonoin: teen sillä kirjoitusvirheitä kuin lukihäiriöinen ja kirjoittaminen on korjaamisen vuoksi hidasta ja epämiellyttävää.

Kotikoneeni hajoaminen sai minut ymmärtämään tietokoneiden kuolevaisuutta niin, että olen alkanut jo etukäteen murehtia sitä päivää, kun työtietokoneeni joskus hajoaa. Olen sillä kirjoittanut kohta kolme romaania, ja olisin valmis maksamaan uuden tietokoneen hinnan siitä, että saisin käyttää sitä konetta loppuikäni.

Koko tämän ATK-liiketoimintamallin voisi kääntää rehellisesti ympäri niin, että maksaisimme nörteille suojelurahaa siitä, että emme joudu ottamaan vastaan heidän uusia keksintöjään ja new and improved ohjelmistojaan, joiden tarkoitus on työllistää heitä suojatyöpilvipaikkoihinsa keksimään näennäisiä parannuksia, joiden parannusten seuraus on vain meidän nöyryyttäminen. Tietotekniikka on nörttien kosto. He nauravat kaulahaiveniin, joita eivät ole partaa ajaessa huomanneet, kun me joudumme opettelemaan heidän uusia keksintöjään. Että joudumme maksamaan siitä, kun joudumme ottamaan näitä käyttöön, on jo hyväksikäyttöä.

ATK:n olemus on buddhalaisittain dukkha, kärsimys. Kärsimys johtuu tyytymättömyydestä ja jatkuvasta vaatimisesta joka sen aiheuttaa. Emme ole sen tyytyväisempiä uusilla koneilla ja ohjelmilla, koska vaatimustasomme vain nousee samaa tahtia. Asiat muuttuvat keskimäärin helpommiksi, mutta yhtä lailla vaadimme aina vain helpompaa ja raivoamme yhä pikkumaisemmin siitä, että jokin ohjelma ei lataudu omaan ikkunaansa tai jostain näytön sivusta pomppaa esiin jokin uusi palkki, jota kukaan ei halua. Hedonistinen juoksumatto pyörii vain kovempaa, maisemat eivät parane. ATK tekee meistä huonompia, vaativampia, ylpeämpiä ja mulkumpia. Kuvittelemme ureakefalisesti että meillä on oikeus saada kaikki heti, ja nörtit keksivät ”työkseen” yhä uusia ja uusia juttuja, joihin meillä on sitten muka oikeus. Ei ole.

WordPress on myös muuttanut tilastosivut siksi että he vaikuttaisivat dynaamisemmilta ja nuorekkaammilta ja seksikkäämmiltä ja näin houkuttelisivat dynaamisia ja seksikkäitä käyttäjiä ja sijoittajarahoja tai jotain. Kaikki ATK tehdään nykyään teineille ja teinien houkuttelemiseksi ja aikuisten muuttamiseksi teineiksi. Ja se toimii. Uuden tilastosivun seurauksena olen lakannut seuraamasta blogin tilastoja ollenkaan, koska en koe että minun pitää opetella käyttämään uutta sivua, jota en koskaan halunnut. Olisin voinut maksaa pari dollaria suojelurahaa WordPressin nörteille säästyäkseni näkemästä heidän uutta seksikästä sivuaan. Tosin olisin siitä jurputtanut, koska olen oppinut vaatimaan kaiken ilmaiseksi, koska nörtit antavat ja haluavat kaiken ilmaiseksi. Seuraavaksi WordPress aikoo vaihtaa minut ”paranneltuun postittamiskokemukseen” (improved posting experience), josta ne ovat yläpalkilla pelotelleet jo kuukausia, mutta vielä toistaiseksi vaihtaminen ei ole ollut pakollista. Ne tekevät minulle mitä haluavat. ATK nöyryyttää ja vähentää oman agenssin tunnetta, mikä aiheuttaa masennusta. Tätä masennusta voi väistää vain jos on a)omaa luonnostaan äärimmäisen neofiiliset aivot, joiden mielestä on kiva käyttää aikaa uuden opetteluun työnteon sijasta; tai, jos et voi vaihtaa aivojasi vielä, b)työn tekemisen sijasta opettelet itsekin nörtiksi, jolloin hallitset ATK:ta ja voit näin ollen nauraa olevasi parempi kuin kaltaiseni luuserit, jotka eivät hallitse ATK:ta. Nörttien kosto siis.

Tää uusi paranneltu postittamiskokemus on niin seksikäs, etten voi millään hillitä itseäni, nörtit…!

 

Ensimaailman ongelmat ovat oikeita ongelmia, ja se niissä onkin naurettavaa – ei, että ne muka eivät olisi oikeita ongelmia, vaan että tällaisia ongelmia me olemme aiheuttaneet itsellemme: viheliäisen surkeita matalia pikkuriikkisiä pikkumaisia ongelmia, jotka tekevät meistä samanlaisia.

Lyhyesti, ei huvita blogata ja hävettää kertoa tämä. Häpeän käännän hillitömäksi  purkaukseksi jotain oletettuja vihollisia ”nörttejä” kohtaan. Olen kuitenkin lisännyt tänne uuden Sivun (se tarkoittaa yläpalkin luetteloon uutta juttua), Mitä mieltä Suomessa saa olla. Se kertoo esseekokoelmasta, jota olen ollut mukana toimittamassa ja kirjoittamassa. Se ilmestynee Minervalta viikolla 12, eli maaliskuun jälkipuolella.

Ja ensi syksynä ilmestyy romaanini. Syksyn katalogeja ollaan tekemässä, joten tiedotan romaanista lisää pian.

Mitä mieltä Suomessa saa olla – Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit

Tiedetoimittaja Marko Hamilo lähestyi minua kirjaidealla viime vuonna. Suomessa tarvittaisiin kipeästi kirjaa, joka osaisi selittää viimeaikaisen arvokonservatismin nousun maassamme. On nimittäin niin, että liberaalit eivät yleisesti ottaen ymmärrä, mistä konservatiivisessa ajattelussa ja etiikassa on kyse. Niinpä näistä on tarjolla lähinnä olkiukkoja, joita edistykselliset voivat sitten itsetyytyväisessä hurmoksessa kynsien lämmittelyyn poltella.

Vaan maailma ei olekaan jakautunut niin nätisti hyviksiin ja pahiksiin kuin edistyneistö luulee. Toivon mukaan kirjamme auttaa ymmärtämään tämän.

Se ilmestyy Minerva Kustannukselta maaliskuussa nimellä Mitä mieltä Suomessa saa olla. Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit. Sen ovat toimittaneet Hamilo, professori Timo Vihavainen ja minä. Muut kirjoittajat ovat esseisti Timo Hännikäinen, VTM Heidi Marttila, matemaatikko Jukka Aakula sekä sosiologi Erkki Lampén. Lainaan tähän kustantamon kirjaesittelyn kevään katalogista, joka on nyt ilmestynyt:

Mitä mieltä Suomessa saa olla
Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit

Hätkähdyttävän ajankohtainen puheenvuoro arvomaailmojen yhteentörmäyksestä nyky-
Suomessa.
Onko maamme poliittinen järjestelmä halvaantumassa moraalikysymyksiin keskittyneeseen
ja tunteita herättävään vastakkainasetteluun? Mistä arvokonservatismin nousussa todellisuudessa
on kyse? Kirjoittajien mielestä arvoliberaaliksi itseään kutsuva sivistyneistö, ”suvaitsevaisto”,
on luonut oman vastustajansa.
Perussuomalaisten maanvyörymän kaltainen vaalivoitto 2011 osoitti, että mitä enemmän
arvokonservatiiveja pyritään leimaamaan milloin rasisteiksi, milloin populisteiksi, sitä
vahvemmaksi he näyttävät kasvavan.
George Orwellin mukaan tehokkainta vallankäyttöä on uudistaa kieltä niin, että vallitsevan
yhteiskunnan arvostelu on käytännössä mahdotonta. Kirja pyrkii muistuttamaan, mistä
esim. sellaisissa asioissa kuin populismi, rasismi tai ennakkoluuloisuus alkujaan oli kyse.

MitämieltäSuomessasaaolla

Olen kirjasta aika mielissäni. Koska romaanini ei vielä ensi kevääksi valmistunut, olen ehtinyt kirjoittaa esseitä ja nauttinut siitä vaihteluksi. Kirjalle on nähdäkseni suuri tarve. Jos hyvin käy, siitä tulee jonkinkokoinen merkkipaalu kotimaisessa yhteiskunnallisessa esseistiikassa.

Työhuonepaikka tarjolla Espoossa

Minulla on loistava työhuone, jossa on vain yksi haaste: se on liian hyvä minun vuokrattavakseni yksin. Nykyinen työhuonekämppikseni ei ensi vuonna enää tarvitse tilaa, joten etsin nyt uutta kämppistä jakamaan työhuoneen kanssani vuodenvaihteesta 2015 alkaen.

Työhuone sijaitsee Espoon Tapiolassa hyvien liikenneyhteyksien varrella, kuten asuntoilmoituksissa sanotaan. Se on mahtavan valoisa, siisti ja sisältää vessan ja vesipisteen. Myös minä olen siisti ja enimmäkseen valoisa.

Lisätietoja jaan mielelläni konstigblog ät gmail piste com -osoitteessa. Kysy pois, se ei velvoita mihinkään. Työhuoneen ja  vuokran jakaminen saadaan varmasti järjestettyä molemmille sopiviksi. Tilaan mahtuu hyvin kaksi työpöytää, kuvassa vain toinen:

Tilaa voi luonnollisesti käyttää myös varastona tai vaikka bassonsoittoon.

Jakakaa toki viestiä mahdollisesti kiinnostuneille, kiitos. Toivottavasti löydän tilalle uuden jakajan!

Edit 2015: Tilalle on löytynyt jakaja, kiitos vain.

Pahoittelut, uskonto ei ole katoamassa

Meidän aikanamme melko hallitseva edistyksen tarina uskoo, että uskonto on siirtymässä historiaan, koska ihminen on nyt niin ratkaisevasti älykkäämpi kuin ennen. Edistyksen tarinassa kasvaneen on vaikea nähdä maailma jonkin muun tarinan mukaan. Tässä olisi tarjolle muu tarina:

Kun niin sanottujen kuuskytlukulaisten (eli suurten ikäluokkien) sukupolvi nyt eläköityy ja siirtyy autuaampia maita parantamaan, heidän maailmanselityksensä hiipuu heidän jälkeensä pikkuhiljaa historiaan. 60-lukulainen luenta uskonnosta rakentuu marxismin käsitykselle uskonnosta sortona, sisältää rutkasti yleistä nuorison vastakulttuuria (eli itsenäistymisen uhmaa ja kapinaa auktoriteetteja vastaan) ja lisää tujauksen freudilaista teoriaa estoista ja niistä vapautumisesta. He ovat opettaneet tätä oppikirjoissaan ja romaaneissaan, kouluissaan, perheissään ja lauluissaan, joten heidän perinteellään on häntä, pitkä mutta suippeneva.

Tämän jälkeen uusi sukupolvi tekee mitä uusi sukupolvi aina tekee, aloittaa maailman selittämisen alusta uudelleen. 1970-luvulla syntyneet tulevat nyt siihen ikään, jossa he alkavat pohtia näitä asioita. Selvästi sitäonnytilmassa. Ja he ovat vapaita ajattelijoita, jotka suhtautuvat nyt uskontoon edeltäjien sukupolvikapinan jäljiltä siivotulta puhtaalta pöydältä. Kuuskytlukulaisten uskonnollisen epäuskonnollinen ajattelu näyttäytyy heille kalkkeutuneena: ojassa makaavien 50-lukulaisten olkinukkien ruoskimiselta. Ohessa graafinen esitys aiheesta:

 

Uskonto 2000-luvulla

Rohkea ja itsenäinen oman tien kulkija

Ymmärrän, että tämä voi turhauttaa vanhoja partoja. Kiittämättömyys on maailman palkka. Mutta ehkä kontekstin ymmärtäminen auttaa. Konteksti on niin erilainen kuin käytännössä voi. 1950-luvun yhä Jukolan-lukkarinkasvoinen kirkko >versus< vuosituhannen alun arka ja anteeksipyytelevä kirkko, jonka opit ovat viime vuosikymmenien liberaaliteologian vesittämät ja jolla on Kari Mäkismäisen ressukka ilme. Ei näitä juuri voi verrata.

Kun asiaa miettii edistyksen tarinasta vapautuneena, tuntuu omituiselta kuvitellakin, että niin valtavaa asiaa kuin uskonto ei löydettäisi uudestaan, että se vain unohtuisi. Sen tilalle ei voi kuvitella arvotyhjiötä, koska arvotyhjiöitä ei ole olemassa. 60-lukulaisilla oli sen tilalla sosialistisesta viitekehyksestä ammentava tulevaisuususko. Sama kehitysusko voimistaa yhä omalla tavallaan edistyneistöä: että he ovat tulevaisuuden airueita, joilla on historia puolellaan jo etukäteen, koska historian kehitys on vääjäämättömän mekanismin myötä menossa heidän suuntaansa. Maallistunut Ruotsi voi olla ateistiselle edistyneistölle tässäkin edelläkävijä, joka viitoittaa koko maailman tulevaisuutta. Tosin Ruotsi ei ole niinkään maallistumassa kuin islamisoitumassa. Ja koko edistyneistökään ei ole yhtä selvän kirkkovastaista kuin silloin vanhoina aikoina (yo. esimerkkilinkit).

(Marxilaisilla oli sentään puolellaan dialektinen materialismi, joka todisti ”tieteellisesti”, mihin historia johtaa. Onko nykyedistyneistöllä korvaavaa teoriaa, vai perustuuko heidän näkemyksensä maailman valaistumisesta pelkästään uskoon, haluun ja lyhyen aikavälin havaintoihin lähipiirissä?)

Pieni ja kuuluva alajaosto edistyneistöä edustaa skientismiä, eli uskoa tiedemiehen täydellisyyteen, mutta skientismistä näkee jo päältä, ettei siitä ole kuin pienen porukan ideologiaksi: niin kylmä se on ja ennen kaikkea puhuttelee vain (tärkeätä mutta) häviävän pientä osaa ihmisessä, aivojen etuotsalohkoa.

Tämän pitkällisen johdannon jälkeen: Alan tästä kuusta lähtien kirjoittaa omia pohdintojani aiheesta aloittaessani kolumnistina ESSEssä eli Espoon Seurakuntasanomissa. Ilmeisesti haastatteluni päivän lehdessä ja mahdollisesti kolumninikin näkyvät myös Vantaan puolella Laurissa.

Tauno Yliruusin työtilan avajaiset Tapiolan kirjastossa

Hyvin iloisena ilmoitan, että espoolaista kirjailijaa Tauno Yliruusia (1927 – 1994) on muistettu. Tapiolan kirjasto on avannut lehtisaliinsa kirjailijan työtilan, joka on kalustettu Yliruusin perikunnalta saadulla tarpeistolla: siellä on esillä hänen pöytänsä, vanha kirjoituskoneensa sekä kuvia, julisteita ja diplomeja hänen uraltaan.

Työtilan avajaisia juhlistetaan tulevana lauantaina, Espoo-päivänä 30.8. Ohjelmassa on vaikka mitä, minäkin:

Kirjailija Tauno Yliruusin (1927-1994) työtilan avajaiset

Tapiolan kirjastossa 30.8.2014 klo 14

Avaus ja kiitossanat – kirjastopalveluiden johtaja Jaana Tyrni

Kirjailijan elämästä ja työstä – Esko Yliruusi

Työtilan esittely – Esko Yliruusi

Kansan Sivistysrahasto – Tauno Yliruusin rahaston esittely – asiamies Ulla Vuolanne

Lukijan ajatuksia – kirjailija Joonas Konstig

Trubaduuri Tomi Pulkkinen esiintyy

Lämpimästi tervetuloa!

http://www.helmet.fi/fi-FI/Kirjastot_ja_palvelut/Tapiolan_kirjasto/Tapahtumat/Kirjailija_Tauno_Yliruusin_tyotilan_avaj%2841955%29

Onpa tavattoman hienoa ja sivistynyttä, että kirjasto ja Espoo muistavat omiaan. Tervetuloa minunkin puolestani!

YliruusiOlen kirjoittanut Yliruusista blogissani:

http://joonaskonstig.com/2014/01/17/tauno-yliruusi-espoon-kansainvalisin-kirjailija/

http://joonaskonstig.com/2014/02/01/tauno-yliruusi-espoon-kansainvalisin-kirjailija-ii/