Joulupukin selitys?

Keskustelimme kaverini, itsekin isä, kanssa joulun alla siitä, miten tämä joulupukkihomma nyt itse asiassa pitää järjestää: kirjoitetaanko lahjoihin, että terveisin pukki vai lahjoittajan nimet. Kumpikaan meistä ei oikein tiennyt, mutta jäin miettimään tätä eli harjoittamaan vähän kulttuurin arkeologiaa. Onkohan joulupukkiasia nyt siis näin:
Lahjat tulevat pukilta. Joulupukki on olemassa siksi, että lahjoittajat eivät voisi ottaa kunniaa lahjoistaan. Se tarkoittaa, että lahja annetaan lahjoittamisen vuoksi, pyyteettömästi ja julistamatta ts. kristillisen etiikan mukaisesti. Joulupukki opettaa siis aikuisia: pukki opettaa näille kristillistä käytöstä eli toisintaa kulttuuriamme.
Sitä mukaa kun kulttuurimme on edistynyt kristillisestä etiikasta maalliseen etiikkaan eli itsekkyyteen, meillä on yhä useammin tapana ottaa antamistamme lahjoista kunnia itselle. Välimuoto tästä on esim. Mauri Kunnaksen Joulupukki-kirjassa, jossa kerrotaan osan lahjoista tulevan pukilta, osan vanhemmilta. Varmaan tulevaisuudessa yhä useammin lahjoittaja haluaa lahjoihin oman nimensä esille ja ostaa näin suosiota itselleen. Tämä on toki taantumusta esikristilliseen aikaan, pari tuhatta vuotta taaksepäin.
Toinen kiinnostava johtopäätös on, että koska joulupukki on vain jotain, jonka taakse lahjoittaja piiloitetaan, itse joulupukkia ei oikeasti tarvita, siis häneen ei tarvitse uskoa: isä vastaa vain ”Joulupukiltahan se tuli…” kun lapsi haluaa tietää kuka lahjan antoi. Näin joulupukki on ”oikeasti” vain näennäisselitys, kuten vastaus kysymykseen minkä takia: ”sinkä takia” – ei jotain, mitä lapselle tarvitsisi oikeasti uskotella olevan olemassa.

Vielä se tapa päättää, ”että tänä jouluna ei sitten osteta lahjoja”. Kypsää aikuismaista käytöstäkö? Mutta sen seuraus on, että ihmiset ostavat lahjoja itselleen, eikä toisille. Eikö näin muka ole? Minä ainakin olen ostanut itse itselleni ne asiat, joita olisin toivonut läheisiltäni muuten lahjaksi, ja itsensä lahjominen on oikeastaan niin osuva kokokuva nykyajastamme, että siihen voisi tämä kirjoituksen lopettaakin. Mutta huomautan vielä, että ”lahja itselle” on oksymoroni, looginen ristiriita: sellaista ei siis ole, koska lahjan idea on suhde antajan ja saajan välillä.

Ensi jouluna aion piruuttani ostaa lahjoja läheisilleni, koska siitä tulee tehokkaasti joulumieli. Sillä tavalla se on ”lahja” myös itselle. Siltä varalta, että valittavat, en aio kertoa keneltä ne on.

Mitä mieltä Suomessa saa olla – Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit

Tiedetoimittaja Marko Hamilo lähestyi minua kirjaidealla viime vuonna. Suomessa tarvittaisiin kipeästi kirjaa, joka osaisi selittää viimeaikaisen arvokonservatismin nousun maassamme. On nimittäin niin, että liberaalit eivät yleisesti ottaen ymmärrä, mistä konservatiivisessa ajattelussa ja etiikassa on kyse. Niinpä näistä on tarjolla lähinnä olkiukkoja, joita edistykselliset voivat sitten itsetyytyväisessä hurmoksessa kynsien lämmittelyyn poltella.

Vaan maailma ei olekaan jakautunut niin nätisti hyviksiin ja pahiksiin kuin edistyneistö luulee. Toivon mukaan kirjamme auttaa ymmärtämään tämän.

Se ilmestyy Minerva Kustannukselta maaliskuussa nimellä Mitä mieltä Suomessa saa olla. Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit. Sen ovat toimittaneet Hamilo, professori Timo Vihavainen ja minä. Muut kirjoittajat ovat esseisti Timo Hännikäinen, VTM Heidi Marttila, matemaatikko Jukka Aakula sekä sosiologi Erkki Lampén. Lainaan tähän kustantamon kirjaesittelyn kevään katalogista, joka on nyt ilmestynyt:

Mitä mieltä Suomessa saa olla
Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit

Hätkähdyttävän ajankohtainen puheenvuoro arvomaailmojen yhteentörmäyksestä nyky-
Suomessa.
Onko maamme poliittinen järjestelmä halvaantumassa moraalikysymyksiin keskittyneeseen
ja tunteita herättävään vastakkainasetteluun? Mistä arvokonservatismin nousussa todellisuudessa
on kyse? Kirjoittajien mielestä arvoliberaaliksi itseään kutsuva sivistyneistö, ”suvaitsevaisto”,
on luonut oman vastustajansa.
Perussuomalaisten maanvyörymän kaltainen vaalivoitto 2011 osoitti, että mitä enemmän
arvokonservatiiveja pyritään leimaamaan milloin rasisteiksi, milloin populisteiksi, sitä
vahvemmaksi he näyttävät kasvavan.
George Orwellin mukaan tehokkainta vallankäyttöä on uudistaa kieltä niin, että vallitsevan
yhteiskunnan arvostelu on käytännössä mahdotonta. Kirja pyrkii muistuttamaan, mistä
esim. sellaisissa asioissa kuin populismi, rasismi tai ennakkoluuloisuus alkujaan oli kyse.

MitämieltäSuomessasaaolla

Olen kirjasta aika mielissäni. Koska romaanini ei vielä ensi kevääksi valmistunut, olen ehtinyt kirjoittaa esseitä ja nauttinut siitä vaihteluksi. Kirjalle on nähdäkseni suuri tarve. Jos hyvin käy, siitä tulee jonkinkokoinen merkkipaalu kotimaisessa yhteiskunnallisessa esseistiikassa.

Kirjailijoita on neljää eri tyyppiä

Nykyisin katson yhteistoimintahenkilöiden olevan taas niskan päällä. Se johtuu siitä että niin monista entisistä haastajista on tullut yhteistoimintahenkilöitä. Oppositiosta on kehittynyt valtarakennelma ja he ovat saaneet asemansa sen sisällä. He ovat legitimoineet asemansa, joka on saavutettu edistyksen nimissä. Ne haastajat jotka eivät ole tähän pysähtyneet ovat joutuneet eristyksiin ja heidän rivinsä ovat harventuneet. Monista on tullut vaikenijoita ja tämä ryhmä on kasvamassa. Veijaritkin ovat lisääntyneet viime aikoina. He lisääntyvät aina samalla tavalla kuin mustan pörssin kauppiaat.

Tämä kaikki on vaikuttanut kulttuuripoliittiseen yleistilanteeseen, sillä se on yhteiskunnallisen yleistilanteen ilmaus. Nykyään on huono yleistilanne. Haastajia on liian vähän, vesi seisoo. Liikettä ei paljon ole. Toisaalta ei ole liikkeen aiheuttamia vaarojakaan. Yhteiskunta voi levätä rauhassa, ja rauhassa se lepääkin.

Viime presidentinvaalien edellä tapahtui kuitenkin eräs huomattava joukkoesiintyminen. Kirjailijat kirjoittivat halukkaasti nimiään eri ehdokkaiden vaalivetoomuksiin. Suosituin ehdokas sai eniten tukea. En aivan heti käsittänyt miksi tämä edustustehtävä saattoi kerätä näin suuret joukot ja nousta näin tärkeäksi asiaksi. Kun nimilistoja tutkii huomaa joukossa paljon yhteistoimintamiehiä ja veijareita, mutta selviä aukkoja paistaa haastajien ja vaikenijoiden puolella.

(Erno Paasilinna, 1982. Olen päivittänyt Ernon alkuperäisen ilmauksen ’yhteistoimintamies’)



Kulttuuri ei saisi kenellekään olla etäinen asia

Kulttuuri ei saisi kenellekään olla etäinen ja ylen juhlallinen asia, sillä tosiasiassa kaikki, minkä me siirrämme eteenpäin tuleville polville – neuvot, opetukset, taidot, hyvät tavat, koneet, rakennukset, muokattu pelto – se on kulttuuria. Ja ennen kaikkea kulttuuri siis on antamista. Ellemme halua antaa mitään jälkeentuleville, emme ole kulttuuri-ihmisiä, olemme uuden ajan barbaareja, oman sukupolvemme egoisteja.
Miten etäälle olemme loitonneet kulttuurin muodossa tapahtuvan antamisen ajatuksesta, käy ilmi, kun tarkastelemme, mten kulttuuriin juuri nyt suhtaudutaan omassa maassamme. Yritetään ylläpitää tiettyjä ulkonaisia muotoja: jaetaan taide- ja kirjallisuusapurahoja, jotta taattaisiin ”taiteellisesti arvokkaitten” teosten syntyminen, tuetaan teatteria, jne., mutta kaiken tuon pintapuolisuus paljastuu, kun samanaikaisesti julkisesti parjataan esimerkiksi sitä kulttuurityötä, joka on luonut maahamme ja tuottanut myös tälle sukupolvelle korkeatasoiset työmahdollisuudet – nimittäin taloudellis-teknistä kulttuurityötä. Onnistuneen yhteistön organisoiminen on kulttuuriteko, jos mikä, sillä tässä muodossa ihmisen aikaansaannokset siirtyvät merkitsevällä tavalla jälkipolville.

*
Yllä kirjoittaa sosiaalipsykologian professori, kirjailija, poliitikkokin Kullervo Rainio taistolaisvuonna 1971. Hän ilmaisee herrasmiehen tavoin ajatuksen, joka taitaa olla hyvin läheistä sukua äskettäisille poliitikkojen apurahakommenteille. Ne jotka näkevät taiteen tehtäväksi taistelun, luonnollisesti tyrmäävät ajatuksen; ne jotka kirjoittavat teoksiaan joitain poliittisia puolueita vastaan tai näiden puolesta, tyrmäävät ajatuksen esittäjän. Toisaalta heidän, joiden taidekäsitys on pikemminkin demokraattinen kuin julistava, pitää miettiä, josko ajatuksessa olisi jotain realistista. ’Realistista’, merkityksessä: tulisiko ottaa huomioon.

Se on vain niin pirun epäromanttinen. Pitääkö romantiikasta luopua?

Kullervo Rainio (1924 -)

Siltä varalta, että älähdämme äärimmäisyyteen ja koemme Rainion lausuman pakottavan taiteesta jonkinlaista valtaa mielistelevää sylikoiraa, lainaan häneltä vielä toisen pätkän, joka toivottavasti hälventää tällaisen ennakkoluulon. Rainio erottaa toisistaan vapaan demokratian ja pakkodemokratian: jälkimmäisessä vähemmistöllä ei ole varaa sanoutua julkisesti irti enemmistön mielipiteestä eikä paeta sitä perustamalla omia, vaihtoehtoista mieltä edustavia järjestöjä taikka äärimmillään edes vaihtaa maata. Pakkodemokratia tarkoittaa tietysti tässä yhteydessä sosialismia, vapaa demokratia on se, jota hän taistolaisilta puolusti.

”Pakkodemokratia-tila merkitsee ennen kaikkea elämänmuotojen kaventumista kansakunnan keskuudessa. Päätöksillä on nimittäin pitkälle yhdenmukaistava vaikutus silloin, kun erimieliseltä oppositiolta on riistetty toimintamahdollisuudet. On ajateltavissa, että tämä näkyy selvimmin sellaisilla aloilla, joilla luova toiminta ja kokeilu on oleellista – taiteissa, kirjallisuudessa, jne. Kokeilu ja uudet ilmiöt eivät syntyessään ole yleensä enemmistön hyväksymiä – siksi ne eivät pakkodemokratiassa saa ilmaa siipien alle; niitä varten ei ole löydettävissä resursseja. Valtio ei palkitse niitä kirjailijoita, jotka ovat johtavien poliitikkojen kanssa vaarallisesti eri mieltä. (Se palkitsee tietysti niitä, jotka ovat vaarattomasti eri mieltä – osoittaakseen ylläpitävänsä ajattelun vapautta…)”

Itse asiassa, teenköhän nyt Rainion käsitteelle väkivaltaa, jos yllä oleva tuo mieleen tämän ilmiön.

***
Lisäys.

Suomen Kuvalehdessä 47/14 Kulttuurirahaston yliasiamies Antti Arjavan mukaan kulttuurin rakenteiden uudistamista vaikeuttaa taiteen ja kulttuurin kentällä vallitseva erimielisyys siitä, millaista on hyvä taide.
”Niin kauan kuin päämäärästä ollaan eri mieltä, keinoista on mahdotonta löytää yksimielisyyttä.”
Hän toivoo, että myös kulttuuripolitiikassa tunnustettaisiin ihmisten erilaiset tarpeet.
”Yksi haluaa viihteellisyyttä, toinen ärsyttävyyttä. Rahoitusjärjestelmän pitäisi taata, että erilaiset yleisöt saavat tarvitsemasnsa.”
Taiteen tukemisen lähtökohta ei voi hänen mielestään olla se, että ”taiteilijasta on kiva tehdä jotain”.
”Kysynnän ja tarjonnan välillä täytyy olla joku järkevä suhde myös taiteen- ja kulttuurinalalla, mutta juuri tästä tuntuu olevan vaikea keskustella ilman ärtymyksen tunteita”.
Suppeimmat näkemykset hyvästä kulttuurista on Arjavan mukaan taiteen ystävillä.
”Vääränlaista taidetta arvostellaan niin kärjekkäästi halveksien, ettei monikaan halua osallistua sellaiseen keskusteluun.”

Hyvin totta nähdäkseni. Kulttuuriväki ei yleisesti ottaen halua taiteeseen demokraattisuutta. Se haluaa edistää omia näkemyksiään, taidekäsitystään ja mielipiteitään. Taide, joka miellyttäisi ”väärässä olijoita” ei heidän määritelmänsä mukaan ole taidetta. Suuri yleisö kärsii, koska taide näyttää enemmän taiteilijoilta kuin potentiaalisilta kuluttajiltaan. Ja taiteilijat eivät yleisesti ottaen ole ihan normaaleja – siksihän he ovat taiteilijoita.
Ei varmaan tee suurta vääryyttä totuudelle se tiivistys, että apurahajärjestelmä on käytännössä hyvä veli/sisko -verkosto, samanmielisten jengi, jossa kaverit palkitsevat toisiaan.
Erno Paasilinna kysyi: ”kuka on niin vapaa kuin kirjailija?” Paavo Haavikko vastasi: rikas kirjailija. Sellainen, jolla on varaa omiin mielipiteisiinsä. Ruokkivaa kättä voi purra kerran.

Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Vasemmisto on tarponut tyhmyyden suossa vuosikymmeniä, ja oikeisto ei koskaan ole ollut hedelmällinen maaperä älymystölle.

Tämä Erno Paasilinnan (1935 – 2000) lausahdus on ollut usein mielessäni, eikä ole vanhentunut. Erno oli viisas mies ja kaipaan häntä yhä. Hän oli myös vihainen mies, minkä elämäkerta Riita maailman kanssa tavoitti jo nimessään. Ei ehkä ole sattumaa, että moni parhaista kirjailijoistamme olivat/ovat vihaisia hekin: Paavo Haavikko ja Pentti Linkola kotimaisista esimerkeistä. Suosikkini Leonard Cohenin runokirjoista ja kaikistakin runokirjoista, Energy of Slaves, on mustan vihainen kokoelma runoja.

Viha on tehokas polttoaine kirjallisuudelle, huomio minkä monet ovat tehneet. Ongelma on vain sana ”viha” – sen täysin negatiivinen kaiku ei oikein tee oikeutta tälle merkitykselle vihasta luovuuden polttoaineena. Mikä olisi parempi? Aggressio? Tietynlainen vastamotivaatio, halu ”näyttää niille”? Ei sekään. Viha yhtä aikaa välittää jostakin ja samalla ei välitä mitä siitä ajatellaan. Jos ei välittäisi, se ei olisi enää vihaa, vaan pelkkää masennusta. Paavali kehottaa: ”Vihatkaa pahaa.” Sellainen viha ei ole pahaa vihaa. ”Tyhmyydelle minä olen vihainen kuin rakkikoira”, sanoo Nummisuutarien Esko. Ei paha sekään. Tarvitsisimme paremman sanan vihalle. Viha ei ole rakkauden vastakohta, välinpitämättömyys on, kirjoitin Totuus naisista -romaanissani.

”Rakkaus” taas on kaikille mitä hyvin sana, mutta sekin on vähän ongelmallinen. Me nimittäin käsitämme sen tarkoittamaan jonkinlaista ylivoimaista voimaa, joka laskeutuu meihin ja jolle emme voi mitään. Jos se ”loppuu”, ei voi mitään, pitää siirtyä eteenpäin odottelemaan, että uusi rakkaus tupsahtaa jostakin ja ottaa taas meidät valtaamme. Rakkauskäsityksemme on romanttinen. Rakkaus rakastettuun esimerkiksi, tai sitten jonkinlainen hahmoton universaali maailmaasyleilevä rakkaus, sellainen hippimäinen kiltteys. Että Make love not war. *

Se ei ole alkuperäinen länsimainen rakkauskäsityksemme. Sekä Kreikan antiikissa että kristillisessä perinteessä se suurin rakkaus oli agape. Tämä on se rakkaus, josta Paavalikin kirjoittaa 1. korinttilaiskirjeessä, tunnettehan sen häissä suositun kohdan: ”Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.” Ilmiselvästi tässä ei kuvata romanttista rakkautta.

Mutta Paavali tarkoittaakin agape-rakkautta. Agape on toisten puolesta uhrautuvaa rakkautta, henkistä ja hengellistä rakkautta, veljellistä rakkautta ja hyväntahtoisuutta sekä Jumalan ja ihmisen välistä rakkautta. Latinaksi se on caritas (sanakirja tarjoaa käännökseksi rakkaus, kiltteys sekä kalleus, kallis hinta), englanniksi charity – sana, joka suomennetaan nykyään hyväntekeväisyydeksi.

CRI_3

Aseiden keskellä agape – Punaisen Ristin vanha motto

Eros taas on kreikaksi se rakkaus, joka on ikään kuin itsekästä ja ainakin maallista: romanttinen ja eroottinen rakkaus etupäässä.** Tämähän on se hippien make love not war.

Make+love+not+war+this+is+actually+a+_6a517ed16e77a8920810246f0b94e73b

Aseiden keskellä eros

Kristillisen etiikan voi kiteyttää kuten Pär Lagerkvist Barabbas-romaanissa: Rakastakaa toisianne. Siis: tee hyvää lähimmäisille, niillekin, jotka eivät ole tehneet sinulle hyvää. Peliteoreettisesti se on sitä, että ei näe maailmaa nollasummapeleinä (ts. että yhden voitto olisi toiselta pois), vaan plussasummapelinä: win-win. Käytännössä se tarkoittaa iloitsemista toisten voittojen puolesta eikä miettimistä miksen minä voittanut. Pyritään siis tekemään pelkkiä plus-merkkisiä tarjouksia kaikille, niillekin, jotka tarjoavat miinusta. ”Älkää maksako kenellekään pahaa pahalla, vaan pyrkikää siihen, mikä on hyvää kaikkien silmissä” opastaa Paavali roomalaisia.

Käytännössä tämä on hirveän vaikeaa: vaatii nimittäin uskoa ajatella, että vaikka nyt annan omastani ja vieläpä anteliaisuudellani kerskumatta, hyvä kiertää minulle joskus takaisin. Tämä onkin vaatinut kirjaimellisesti uskoa, uskon, että korkeampi voima palkitsee jos eivät muut, ja korkeampi voima rankaisee, minä en.

Uskottomalle hyvän tekeminen on siis vielä vaikeampaa: jos ei näkyvissä ole vastapalvelusta ja jos ei ole olemassa korkeampaa palkitsijaa, on huomattavasti suurempi kiusaus jättää palvelus tarjoamatta. Tämän pitäisi olla aika itsestäänselvä johtopäätös, sanoivat ateistiset teoreetikot mitä tahansa.

Ja oli ateisti tai ei, on helppo ajatella, että todennäköisesti juuri tämä yhteistyön etiikka auttoi tekemään kristillisestä maanosasta niin menestyneen. Kristityt pystyivät ainutlaatuisen tehokkaasti rakentamaan yhteistyön verkostoja. Kirkon alkuaikoina he tekivät niin jopa kirjaimellisesti oman henkensä uhalla. Historioitsija Richard Landes on huomauttanut, täysin maallisesta näkökulmasta, että me käytännössä nautimme yhä heidän työnsä hedelmistä, olemme tulleet valmiiseen pöytään. Yhteiskuntamme ja kulttuurimme ovat jo rakennetut hyväntekeväisyydelle, charity, caritas, agape.

Mutta joka tapauksessa, emme ole huomanneet, että sanan rakkaus sisältö on vaihtunut. Huonompaan suuntaan minusta. Ainakin tämä muutos on jäänyt meiltä ihan huomaamatta. Sen seurauksena aikamme aikuinen ihminen ajattelee, että yksilön ensisijainen velvollisuus on pikemminkin ottaa kaikki irti omasta elämästään (eros) kuin lisätä toisten hyvinvointia (agape).

Tämä on taantumusta, ei edistystä. Jokainen elää itsensä ja halujensa puolesta. Jokainen rakastaa itseään ihan hirveästi, enemmän kuin koskaan, ja on itsestään varmaan ylpeämpi koskaan. Oikeuksia (eros), ei velvollisuuksia (agape). Se on taantumusta, harppaus ainakin kaksi tuhatta vuotta taaksepäin.

Tulevaisuus näyttää rautakaudelta.

Aika kauas Ernosta päädyin. Kääräistään tämä Cohenilla. Suosikkilevyni häneltä on Songs of Love and Hate. Loppuun siltä kappale, jossa love.

* Eräs 60-lukulaisten ideologeja, Theodor Adorno, päättää Authoritarian Personalitynsa väittämällä, että fasismin päälähde on pelko, mutta eros kuuluu demokratialle. Ehkä niinkin, mutta etupäässä eros kuuluu ääriliberalismille ja anarkismille ja hipeille; demokratiaan kuuluu agape.

**Tosin Sokrateelle Pidoissa tämäkin rakkaus voi ylevöityä laajentua käsittämään korkeampiakin rakkauden muotoja, kuten totuuden ja viisauden rakastamista (Diotiman tikkaat).

Pahoittelut, uskonto ei ole katoamassa

Meidän aikanamme melko hallitseva edistyksen tarina uskoo, että uskonto on siirtymässä historiaan, koska ihminen on nyt niin ratkaisevasti älykkäämpi kuin ennen. Edistyksen tarinassa kasvaneen on vaikea nähdä maailma jonkin muun tarinan mukaan. Tässä olisi tarjolle muu tarina:

Kun niin sanottujen kuuskytlukulaisten (eli suurten ikäluokkien) sukupolvi nyt eläköityy ja siirtyy autuaampia maita parantamaan, heidän maailmanselityksensä hiipuu heidän jälkeensä pikkuhiljaa historiaan. 60-lukulainen luenta uskonnosta rakentuu marxismin käsitykselle uskonnosta sortona, sisältää rutkasti yleistä nuorison vastakulttuuria (eli itsenäistymisen uhmaa ja kapinaa auktoriteetteja vastaan) ja lisää tujauksen freudilaista teoriaa estoista ja niistä vapautumisesta. He ovat opettaneet tätä oppikirjoissaan ja romaaneissaan, kouluissaan, perheissään ja lauluissaan, joten heidän perinteellään on häntä, pitkä mutta suippeneva.

Tämän jälkeen uusi sukupolvi tekee mitä uusi sukupolvi aina tekee, aloittaa maailman selittämisen alusta uudelleen. 1970-luvulla syntyneet tulevat nyt siihen ikään, jossa he alkavat pohtia näitä asioita. Selvästi sitäonnytilmassa. Ja he ovat vapaita ajattelijoita, jotka suhtautuvat nyt uskontoon edeltäjien sukupolvikapinan jäljiltä siivotulta puhtaalta pöydältä. Kuuskytlukulaisten uskonnollisen epäuskonnollinen ajattelu näyttäytyy heille kalkkeutuneena: ojassa makaavien 50-lukulaisten olkinukkien ruoskimiselta. Ohessa graafinen esitys aiheesta:

 

Uskonto 2000-luvulla

Rohkea ja itsenäinen oman tien kulkija

Ymmärrän, että tämä voi turhauttaa vanhoja partoja. Kiittämättömyys on maailman palkka. Mutta ehkä kontekstin ymmärtäminen auttaa. Konteksti on niin erilainen kuin käytännössä voi. 1950-luvun yhä Jukolan-lukkarinkasvoinen kirkko >versus< vuosituhannen alun arka ja anteeksipyytelevä kirkko, jonka opit ovat viime vuosikymmenien liberaaliteologian vesittämät ja jolla on Kari Mäkismäisen ressukka ilme. Ei näitä juuri voi verrata.

Kun asiaa miettii edistyksen tarinasta vapautuneena, tuntuu omituiselta kuvitellakin, että niin valtavaa asiaa kuin uskonto ei löydettäisi uudestaan, että se vain unohtuisi. Sen tilalle ei voi kuvitella arvotyhjiötä, koska arvotyhjiöitä ei ole olemassa. 60-lukulaisilla oli sen tilalla sosialistisesta viitekehyksestä ammentava tulevaisuususko. Sama kehitysusko voimistaa yhä omalla tavallaan edistyneistöä: että he ovat tulevaisuuden airueita, joilla on historia puolellaan jo etukäteen, koska historian kehitys on vääjäämättömän mekanismin myötä menossa heidän suuntaansa. Maallistunut Ruotsi voi olla ateistiselle edistyneistölle tässäkin edelläkävijä, joka viitoittaa koko maailman tulevaisuutta. Tosin Ruotsi ei ole niinkään maallistumassa kuin islamisoitumassa. Ja koko edistyneistökään ei ole yhtä selvän kirkkovastaista kuin silloin vanhoina aikoina (yo. esimerkkilinkit).

(Marxilaisilla oli sentään puolellaan dialektinen materialismi, joka todisti ”tieteellisesti”, mihin historia johtaa. Onko nykyedistyneistöllä korvaavaa teoriaa, vai perustuuko heidän näkemyksensä maailman valaistumisesta pelkästään uskoon, haluun ja lyhyen aikavälin havaintoihin lähipiirissä?)

Pieni ja kuuluva alajaosto edistyneistöä edustaa skientismiä, eli uskoa tiedemiehen täydellisyyteen, mutta skientismistä näkee jo päältä, ettei siitä ole kuin pienen porukan ideologiaksi: niin kylmä se on ja ennen kaikkea puhuttelee vain (tärkeätä mutta) häviävän pientä osaa ihmisessä, aivojen etuotsalohkoa.

Tämän pitkällisen johdannon jälkeen: Alan tästä kuusta lähtien kirjoittaa omia pohdintojani aiheesta aloittaessani kolumnistina ESSEssä eli Espoon Seurakuntasanomissa. Ilmeisesti haastatteluni päivän lehdessä ja mahdollisesti kolumninikin näkyvät myös Vantaan puolella Laurissa.

Tarinan valta ja media

Kun ns. vedätysotsikot yleistyivät jokin aika sitten, järkevät ihmiset älähtivät. Tämähän on halpamaista! Ja niin se olikin, ja on yhä.

Olen Juhana Torkin kirjan Tarinan valta jälkeen koettanut lakata valittamasta siitä, että media on nykyään sitä mitä on. Kyse kun ei ole vain siitä, että ymmärtää klikkausten olevan keskeisen tärkeää lehtitalojen taloudelle ja sitä kautta täysin luonnollista. Ilmiö on syvempi. Kyse on siitä, miten käsitämme lehdistön tarkoituksen.

Lehdistön tehtävä ei nimittäin ole tiedon välittäminen. Lehdistön ensisijaisena tehtävä on kertoa sellaisia tarinoita, jotka liikuttavat lukijoita. Ärsytys on hyvin tehokas tapa liikuttaa lukijoita. Tunteisiin vetoaminen ja seksin käyttäminen ovat sitä myös. Oli ilmiö kuin ilmiö, yleensä siitä ei tarvitse valehdella esittääkseen sen tavalla, joka tekee siitä vetoavamman tarinan.

Jos tarinaistaminen ja tunteistaminen nyt esittää ilmiön vähän eri valossa kuin sellainen kaikkein objektiivisin ja tasapuolisin valotus, sen pahempi jälkimmäiselle; ei se valehtelua ole, se lisää lukijoita, se toteuttaa lehdistön tarkoitusta: tuottaa ihmisille sellaista mitä he haluavat lukea. Tätä ihmiset haluavat. Ihmiset luulevat haluavansa tietoa. Harva haluaa. Kaikki haluavat tunteita ja tarinoita. Media antaa sen heille. Turha mediaa on syyttää.

Niinpä lehdistö tulee jatkossakin saamaan enemmän lukijoita otsikolla ”Putin riisui taas paitansa” tai ”Putinin joukot pieksevät pampulla puolustuskyvyttömiä goottirokkareita” kuin ”Duuma ajoi läpi klausuulin, joka todennäköisesti kaventaa ilmaisunvapautta” tai ”Venäjän kolmas panssariprikaati liikkui 50 km lounaaseen”.

Se osa väestöstä, joka olisi valmis maksamaan objektiivisesta ja asiallisesta tiedosta, on liian pieni. Kaikkia kiinnostaa Putinin miestissit. Vain pientä ihmisjoukkoa kiinnostaa niiden lisäksi joukkojen siirtely. He jäävät jalkoihin. Onko tämä nyt liberalismia sitten.

Sen kauhistelu, että lehdet käyttävät ”ohhoh- katso kuvat” -otsikoita, tulee varmasti jatkumaan mutta hiipumaan. Lopulta ns. klikkihuorausta jaksavat kauhistella enää viimeiset änkyrät. Muut tottuvat siihen ja hyväksyvät sen hiljaisesti kuin kehnon ilmaston.

Tarinan-valta

Henkilökohtaisia seikkailuja mediassa

Nuorena ja kokemattomana menin antamaan haastattelun perheeni ruokailutavoista perhelehdelle. Niin sanottu karppaus oli kyseessä. Valokuvaaja kertoi, että hänellä on idea: ostetaan oikein isot pihvit (”sellaiset oikein akuankkamaiset”) ja kuvataan koko perhe niiden äärellä. Söin (syön yhä) hirveän harvoin pihvejä, koska ne ovat kalliita, joten ajattelin lähinnä, että kyllähän ilmainen iso pihvi maistuisi, ja suostuin ehdotukseen. Voih.

Eivät ne edes olleet pihvejä. Sitkeitä paisteja, jotka näyttivät hienoilta valokuvassa, mutta olisi pitänyt laittaa pataan muhimaan palasina. Pieni tyttäreni jytysti hetken palaa, sylki sen lautaselle ja söi sitten salaatista kurkut. Mutta tätähän ei kukaan tiedä. Lehden kuvassa näyttää siltä, että tällaista meillä jatkuvasti popsitaan. Ja pakotetaan puolustuskyvyttömän lapsen suusta alas. Kukaan ei valehdellut. Mutta kuvasta tuli heti paljon liikuttavampi.

Ja kannessa meitä tituleerattiin LIHANSYÖJÄPERHEeksi. Se nyt vain vetoaa ihmisiin paremmin kuin esimerkiksi ”perhe jossa ei syödä karkkeja ja kakkuja kuin harvoin syntymäpäiväjuhlilla”, tai ”isä laittaa ruoat puhtaista ainesosista ja koko perhe syö ruoan yhdessä”, mitkä olisivat antaneet paljon todemman kuvan ruokavaliostamme. Mutta mikä tarina? Missä puhti?

Vaikka olen kyllä oppinut pyytämään jokaisesta haastattelustani tekstin etukäteen tarkistettavaksi, haastatelluilla ei ole valtaa esimerkiksi kansiteksteihin ja kuvateksteihin tai kuvien valintaan. Hesarille annoin vielä haastattelun siitä minkälainen kauppalasku karppaajalla on (tämä oli viimeinen ruokahaastatteluni). Ajattelin, että voisin näyttää, kuinka tavallista ja monipuolista ruokaa ”ne karppaajat” oikeasti syövät: ei siis pelkkää pekonia ja majoneesia kermalla alas huuhdeltuna.

No lehtijutun sisällöstä kai tuli ihan hyvä, mitä nyt kauppalistastamme ei ilmennyt, että koko perheemme söi sillä yli viikon kaksi lämmintä ateriaa päivässä (siis lounaatkin, tavallisesta poiketen). Mutta eiköhän toimituksessa ollut hiipinyt kuvatekstiin jonkinlainen huomautus, kuinka perhe ottaa lapset mukaan kaupparetkelle ja opettaa niille pienestä pitäen valitsemaan omaan ruokavalioonsa sopivaa ruokaa, tai jotain sellaista.

Tämän keksi toimittaja päästään, en ole opettanut lapsilleni vieläkään ravitsemuksesta yhtään mitään, enkä ajatellut opettaakaan. Lapsen tehtävä ei ole miettiä vitamiineja ja kaloreita yms., lapsi saa vain nauttia ruoasta. Mutta voin kuvitella, kuinka palkitsevaa lukijakunnalle oli se närkästyksen energiasäväys, että nämä friikit aivopesevät lapsiaan ruokakulttiinsa. Olisin ollut itsekin sellaisesta närkästynyt.

Nyt kirjoitan ruoasta kolumneja Hesarille. Sisältö on minun, mutta otsikointi toimituksen tehtävä. Syyskuisessa kolumnissa pilkkasin itseäni ja sitä, kuinka olen menneisyydessä sortunut ruoalla hifistelyyn ja vaikeiluun, ja sittemmin ymmärtänyt ettei se varsinkaan seurassa kannata. Toimitus antoi kolumnille nimeksi ”Tein kasvissyönnistäni kaikkien ongelman”, mikä varmasti sai lukemattomat kasvissyöjät ärsyyntyneenä klikkaamaan ja jakamaan juttua, mutta mikä otsikko ei minusta kuvaa sisältöä ollenkaan osuvasti. Kolumnin aihe oli ruokavaikeilu ja oma hölmöyteni, ei vegetarismi. Sen tilalla olisi voinut olla jokin muu esimerkki, yhtenä kolmen omakohtaisen esimerkin joukosta.

Mutta vaikkapa otsikko ”Erään ruokavaikeilijan tunnustuksia” tai ”Älä ala ruokavaikeilijaksi” ei varmaankaan houkuttelisi yhtä paljon klikkaajia.

Eikä kolumnini olisi saanut niillä yhtä paljon lukijoita. On nimittäin tärkeää ymmärtää: ärsyyntyneet ihmiset ovat parhaita linkinklikkaajia ja -jakajia. Joten otsikoilla halutaan ärsyttää meitä. Kun joku kirjoittaa jotain mielestämme todella tyhmää ja jaamme jutun ja haukumme sen kirjoittajan lyttyyn, me teemme työtä A) kirjoittajan puolesta (koska hänhän saa lukijoita jutuilleen ja sitä kautta hänen arvonsa nousee), ja B) sen puolesta, että lehdistö haluaa ärsyttää meitä yhä enemmän jatkossakin.

Tulevaisuus näyttää ärsyttävältä.

Joten ”älä klikkaa tissilinkkiä” -kampanjoinnin sijasta olisi rakentavampaa omaksua ”älä jaa juttuja, jotka ärsyttävät sinua” -linja. Keskittyä positiiviseen, ignoroida tyhmyydet. Edistää sitä mitä rakastaa, sen sijasta, että hyökkää sitä vastaan mitä vihaa. (Paljon helpommin sanottu kuin tehty, kyllä.)

Promote love

Ja muista aina lehtiä lukiessasi, että taitava toimittaja ei kerro sinulle vain totuutta. Huono toimittaja juuttuu faktoihin, taitava toimittaja pystyy parempaan: hän kertoo tunteisiin vetoavan tarinan aiheen tiimoilta. Lehdessä haastateltu ei siis välttämättä tunnista itseään haastattelusta, kolumnisti ei keksi otsikkoaan, ja ennen kaikkea: me olemme itse ihan yhtä syyllisiä tähän kaikkeen kuin toimittajat.

Meitä ärsytetään, koska pidämme siitä.

*
Juhana Torkki: Tarinan valta. Kertomus luolamiehen paluusta. Otava 2014.
Ks. myös yhden lehtivalokuvan tarina

Mitä Twitter on

Gulliverin retkien osassa IV nimihenkilö tutustuu houyhnhnmien kansaan. Osio on kirjan yritys kuvata paratiisia: kaikkien matkoilla tavattujen hölmöläisten ja petojen jälkeen houyhnhnmit ovat ainoa rauhallinen ja järkevä yhteiskunta. Ulkomuodoltaan houyhnhnmit ovat hevosia. He ovat rationaalisia, stoalaisia ja laajasydämisiä olentoja.

Jalot houyhnhnmit ovat saaneet luonnostaan yleisen taipumuksen kaikkiin hyveisiin. He eivät ollenkaan käsitä eivätkä kykene mieleensä kuvaamaan, mitä merkitsee pahe järjellisessä olennossa. Heidän ylimpänä periaatteenansa on sen vuoksi järjen viljeleminen ja antautuminen kokonaan sen johdatettavaksi. Järki ei myöskään ole heidän keskuudessaan ongelmallinen asia niin kuin meidän maailmassamme, missä jokainen kysymys voidaan varsin todennäköisesti ratkaista kahdella aivan vastakkaisella tavalla, vaan herättää heidän mielessään välittömän varmuuden, kuten täytyykin käydä, elleivät intohimot ja itsekkyys sitä hämmennä, himmennä ja pimennä. …

Ystävyys ja hyväntahtoisuus ovat houyhnhnmien päähyveet. Ne eivät rajoitu yksityisiin esineissin, vaan kohdistuvat koko heimoon. Kaukaisimmastakin seudusta saapuvaa vierasta kohdellaan aivan samoin kuin lähintä naapuria, ja kulkipa hän minne tahansa, hän tuntee aina olevansa kotona. …

Paikalle paukahtanutta Gulliveria luullaan yahooksi, joka on eräänlainen likainen, elukkamainen ihmisen kaltainen olento (Swiftin ihmisvihan kuva). Gulliveria isännöinyttä hevosta kehotetaan hankkiutumaan hänestä eroon. Houyhnhnmien ”kansalliskokous” on keskustellut asiasta ja päättänyt näin, Gulliverin läsnäolo kun voi aiheuttaa levottomuutta heimossa ja siksi toisekseen houyhnhnmin ja yahoon ystävyys ”on ristiriidassa sekä järjen että luonnon kanssa”.

gulliver

Gulliverin isäntä on haluton luopumaan Gulliverista, mutta kansalliskokouksen kehotusta ei voi olla tottelematta. Gulliverin on lähdettävä jatkamaan matkojaan. Houyhnhnmien rationaalisessa yhteiskunnassa kaikki ovatkin kaikissa aiheista etupäässä yksimielisiä.  ”He eivät näet käsitä, kuinka järjellisiä olentoja voidaan pakottaa muuten kuin neuvomalla ja kehoittamalla, koska kukaan ei voi olla tottelematta järkeänsä samalla luopumatta vaatimasta itselleen järjellisen olennon nimeä.”

George Orwell piti Jonathan Swiftia esikuvanaan siitä huolimatta, ettei jakanut eikä edes hyväksynyt Swiftin ihmisvihaa. Orwell huomauttaa osuvasti, kuinka kuollut, kalsea ja loputtoman tylsistyttävä houyhnhnmien maailma on. Utopia on vaikeampi kuvata kuin dystopia. Näin Orwell analysoi hevosten kansallisen konsensuksen mekaniikkaa:

Tämä kuvaa osuvasti sitä totalitaarista tendessiä, joka on anarkistisen ja pasifistisen yhteiskuntanäkemyksen pohjalla. Yhteiskunnassa, jossa ei ole lakeja eikä teoriassa edes pakkovaltaa, ainoa määrittäjä käyttäytymiselle on yleinen mielipide. Mutta koska sosiaalisilla eläimillä on tavaton paine konformiteettiin, yleinen mielipide on vähemmän suvaitsevainen kuin mikään lakien järjestelmä. Kun ihmisiä hallitsevat käskyt kuten raamatullinen ”älä…”, yksilöllä on silti varaa harjoittaa eksentrisyyttään: kun heitä väitetysti hallitsee ’rakkaus’ tai ’järki’, ihminen on huomattavan paineen alaisena toimia ja ajatella juuri niiin kuin kaikki muutkin.

Missä olen kuullut tällaista aiemmin?

Alexis de Tocqueville kuvasi vuonna 1840 kuvasi demokraattisten kansojen tulevaisuutta näin:

[Demokratiassa] Erimielisyys enemmistön kanssa merkitsee eräänlaista kuolemaa. Enemmistön ei tarvitse käyttää lakeja toisinajattelijoiden taivutteluun. Sen tarvitsee vain paheksua näitä. Silloin he tuntevat itsensä yksinäisiksi ja voimattomiksi, mikä oitis nujertaa heidät ja vie heidän toivonsa.

Kun olot ovat tasa-arvoiset, yleinen mielipide painaa aina tavattoman raskaasti jokaisen ihmisen mieltä saartaen, holhoten ja lannistaen tätä. Tämä johtuu yhteiskunnan koostumuksesta jopa enemmän kuin sen poliittisista laeista. Kaikki muistuttavat toisiaan yhä enemmän, jolloin vastaavasti jokainen ihminen tuntee itsensä yhä heikommaksi kaikkien muiden edessä. Hän ei keksi mitään, mikä nostaisi hänet reilusti muiden yläpuolelle ja erottaisi hänet muista, joten hän on epävarma itsestään joutuessaan näiden kanssa vastatusten. Hän ei epäile vain voimiaan vaan joskus oikeuksiaankin ja tunnustaa herkästi olevansa väärässä, mikäli enemmistö on hänen kanssaan eri mieltä. Enemmistö saa hänet vakuuttuneeksi ilman, että sen tarvitsee edes painostaa häntä.

Twitter on kuin luotu tähän.

Twitterissä ei tietenkään ole tarkoitus keskustella. Keskustelu on mahdotonta 140 merkin viesteillä. Twitterin tarkoitus on linkkien jakamisen ohessa signaloida muille omia arvoja, mielenkiinnon kohteita ja ekspertiisiä sekä herättää muissa positiivisia tuntemuksia. Sen tarkoitus on pienin, harmittomin ja etupäässä mukavin elein synnyttää yhteisyyden illuusiota. Suosituihin hashtageihin mennään jakamaan pieniä ironistis-humoristisia lohkaisuja, joita on sitten mukava uudelleentwiitata ja merkitä suosikiksi. Kun vastaan tulee jokin erimielisyyden aihe, se kanta, jolla on takanaan eniten twiittaajia ja näillä seuraajia, voittaa. Virtuaalinen kansalliskokous synnyttää tunteen joukkovoimasta ja sitä kautta omasta mahdista ja oikeutuksesta. Tänään me muutetaan tää maailma ihan ite! Nyt me näytetään sille [lisää tähän päivän vihulainen – jos et muuta keksi on aina Päivi Räsänen]!

Ja kyllä he näyttävätkin.

Eikä vihulainen saa millään torjuttua heidän joukkovoimaansa.

Ja se todistaa, että he ovat oikeassa.

Seuraavana aamuna mikään ei ole muuttunut, paitsi suosituimmat hashtagit. Syntyy uusi virtuaalinen kansanliike, jossa osoittaa joukkovoimaa.

Minkälaisten ihmisten yhteisö Twitter sitten on? Toistaiseksi Twitter – erotuksena esim. Facebookista – on yhä sen verran pieni, että se on etujoukon hallussa. Sen käyttäjiksi on siis itsestään esivalikoitunut sellaisia ihmisiä, joita kiehtoo uusi teknologia, jonka kautta voi tehdä kiinnostavia löytöjä ja jakaa asioita aivan tuntemattomien ihmisten kanssa. Toisin sanoen avoimet, neofiiliset, valistuneet, koulutetut, liberaalit kaupunkilaiset.

Sellaiset ihmiset ovat tietysti kuin luonnostaan samaa mieltä kaikista aikamme tärkeistä kysymyksistä, koska ’rakkaus’ ja ’järki’ ohjaavat heitä, eikä kukaan ”voi olla tottelematta järkeänsä samalla luopumatta vaatimasta itselleen järjellisen olennon nimeä”.

Lopuksi: ketkä ovat tällaisessa ilmapiirissä äänekkäimpiä? Orwell veikkaisi, että hyvät ihmiset – siis ne, jotka ovat varmimpia omasta hyvyydestään. Samanlaiset kuin hänen 40-luvun lempi-inhokkinsa, edellä mainitut pasifistit ja anarkistit, joiden hän kuvaa olevan

ihmisiä, jotka ovat vakuuttuneita armeijan ja poliisivoimien viheliäisyydestä, mutta jotka ovat silti paljon suvaitsemattomampia ja hyökkäävämpiä asenteeltaan kuin normaali ihminen, joka uskoo, että joissain tilanteissa on välttämätöntä käyttää väkivaltaa. He eivät sano toisille ”tee niin ja näin tai joudut vankilaan”, mutta jos suinkin pystyvät, he kyllä hiipivät toisten aivojen sisään ja sanelevat näille heidän ajatuksensa mitä tarkimmin. Aatteet kuten pasifismi ja anarkismi, jotka pinnalta näyttävät vallankäytön täydeltä hylkäämiseltä, pikemminkin rohkaisevat tällaista mielenlaatua. Sillä jos olet omaksunut aatteen, joka vaikuttaa olevan puhdas tavallisen politiikan likaisuudesta, aatteen, josta et itse voi odottaa saavasi mitään materiaalista hyötyä: varmasti se todistaa, että olet oikeassa?

Ja mitä enemmän olet oikeassa, sitä luonnollisempaa on, että kaikki muut pitäisi kiusata ajattelemaan samoin.

Kärjistän tässä (niin kärjistävät Orwell ja Tocquevillekin). Ja jätän tietoisesti Twitterin hyvät puolet huomiotta – niistä kirjoitetaan tarpeeksi innokkaasti. Mutta minua on vaikea taivutella uskomaan, etteikö tässä olisi totta toinen puoli.

*

Swift. Gulliverin retket. Suom. J.A. Hollo. Tammi 1999.

Orwell 1. Politics vs. Literature: An Examination of Gulliver’s Travels. 1946. 

A. de T.: Demokratia Amerikassa. II.3.21. Suom. Sami Jansson. Gaudeamus 2006.

Orwell 2. Lear, Tolstoy and the Fool. 1947. Orwellin suomennokset omiani.

Edit. 20.3.15:
Lukija välitti minulle ystävällisesti Facebookissa tämän tutkimuksen, joka näyttää tukevan edellä kirjoittamaani:
http://www.uta.fi/ajankohtaista/tutkimusuutiset/ilmoitus.html?id=103728
”Twitter – – pikemminkin tukee jo olemassa olevia valtahierarkioita kuin tarjoaa tehokkaan välineen haastaa ja kyseenalaistaa niitä.”

Tutkimus ei ”tue toisinaan esitettyjä ajatuksia sosiaalisen median demokratisoivasta voimasta”.

Twitterin keskeisenä tosiasiallisena tehtävänä on ”herättää muissa positiivisia tuntemuksia” ja ”synnyttää yhteisyyden illuusiota”. Tutkimuksen kirjoittajat sanovat saman asian näin: ”Poliittisesta edustuksesta on tullut enemmänkin tunteiden ja fiilisten ilmaisemista kuin intressien ja identiteettien edustamista. Myös poliitikkojen ja toimittajien välinen tiivis kommunikointi Twitterissä näyttää rakentavan tätä läheisyyden ja läsnäolon lumoa luovaa tunnepolitiikkaa.”

”Twitterissä politiikka on enemmän tunnetta, osallistumista ja empatiaa”, tutkijat tiivistävät.

Ihminen, miksi niin nurkkakuntainen

Säännöllisesti harmitellaan sitä, että verkko ja sosiaalinen media ei olekaan niin avartava kuin toivottiin. Ihmiset elävät samanhenkisten kuplassa somessa, ja algoritmit toimittavat ihmisille sisältöä, jota he selaushistoriansa perusteella haluavat nähdä eikä sellaista uutta ja kiehtovaa ja kyseenalaistavaa ja monipuolista, jolle heidän tulisi avautua, että ihmiskunta ymmärtäisi olevansa kaikki yhtä.

Missä olen kuullut tämän aiemmin?

1800-luvun puolivälissä valokuvaus toi maailman kaikkien ulottuville. Ajateltiin, että kun ihmiset näkevät valokuvista, että ihmiset toisella puolella palloa ovat ihan samanlaisia kuin mekin, he hylkäävät pikkumaisuutensa ja alkavat välittää näistä ja sodat vähenevät.

1800-luvun lopussa puhelimen piti yhdistää maailma. Arvid Järnefeltin hauskassa  romaanissa Isänmaa (1893) kerrotaan tästä näin:

Ajatteles että se tulisi käyttöön kaikkialla, ei ainoastaan virallisena laitoksena, niinkuin telegraafi, vaan välittäjänä kaikessa yksityisessä liikemaailmassa, tunkeutuisi yksityisiin koteihin, joka miehen käytettäväksi, vähimmän ajatuksen perille viejäksi – ja että sitä voisi käyttää pitemmilläkin välimatkoilla! Siten pääsisivät nuo lukemattomat ihmisajatukset, jotka nyt ovat hajalle lyödyt ja kaikkea yhteyttä vailla, vähitellen yhtymään, ikäänkuin sulautumaan toisiinsa. Etkö luule että se veisi ihmiskuntaa eteenpäin – kohti sen yhtyyttä ja kokonaisuutta? Kaikki erimielisyydet ja eripuraisuudet vähitellen häviäisivät. Sillä aivan huomamatta yhtyisi ajatus ajatukseen, yhtyisivät kolmanteen, neljänteen – ihmisten välillä rakentuisi kodikkaan tuttavuuden side, joka tekisi mahdottomaksi kaiken vierastavan suvaitsemattomuuden ja vihan heidän välillänsä.

 

1910-luvulla lentokoneiden piti yhdistää maailma. George Orwell vuonna 1944:

Lukiessani äskettäin pinkan melko pinnallisesti optimistisia ”edistyksellisiä kirjoja” minulle särähti automaattimainen tapa, jolla ihmiset toistavat tiettyjä fraaseja, jotka olivat muodikkaita ennen vuotta 1914. Kaksi suurta suosikkia ovat ”etäisyyden häviäminen” ja ”rajojen katoaminen”. En edes tiedä kuinka monta kertaa olen kohdannut väitteitä, joiden mukaan ”lentokone ja radio ovat hävittäneet etäisyydet” ja ”kaikki maailman osat ovat nyt liitoksissa”.

Oikeasti modernien keksintöjen vaikutus on ollut lisätä kansallismielisyyttä, tehdä matkustamisesta paljon vaikeampaa, vähentää kommunikaatiokeinoja valtioiden välillä ja tehdä eri maailman kolkista vähemmän, ei enemmän riippuvaisia toisistaan…

Tämä vaikeutuminen johtui, ei sodasta, jossa elettiin, vaan jo ennen sotaa siitä, että liikkumisen helpottuminen johti tarpeeseen varmistaa rajoja. Passeja ja viisumeja alettiin tivata, alueita suljettiin, siirtolaisilta vaadittiin sitä enemmän, mitä enemmän heitä alkoi olla liikkeellä.

Lentokoneita keksittiin sitten käyttää palopommittamiseen. Vonnegut kirjoitti hyvän romaanin aiheesta.

1960-70-luvuilla television ja sen sellaisen modernin median piti yhdistää meidät ”maailmankyläksi”, jossa ihminen siirtyy osaksi maailmanlaajuista yhteisöä ja hylkää pikkumaiset heimonsa. Sanan lanseeraaja Marshal McLuhan oli valtavan suosittu. Nykyihminen muistaa McLuhanin siitä, että hän piipahti Woody Allenin elokuvassa Annie Hall.

Mitä vielä? EU:n piti yhdistää koko maanosa? Nykyään Eurooppa tosin on kansallismielisempi kuin aikoihin.

Ja nyt Internet.

Mutta yhä vain ihmiset tuppaavat jostain sinnikkäästä syystä viihtymään omiensa seurassa. Samankaltaistensa. Vertaistensa.

Ja aina on olemassa se ihmisjoukko, jonka mielestä tämä on ahdasmielistä ja pikkumaista ja rajoittavaa ja sulkeutunutta jne.

Tässä sekoittuu ainakin kaksi isoa asiaa, joista nyt vain lyhyesti: neofilia-neofobia, ja sisäryhmä-ulkoryhmä-erottelu.

Into kaikkeen uuteen ja eksoottiseen, eli neofilia, johtuu mahdollisesti siitä, että ihminen on omnivori, kaikkiruokainen. Yksitoikkoisille syöjille, kuten koalakarhuille, syöminen on helppoa: ruoka = eukalyptus.

koalaOmnivoreilla sen sijaan ne yksilöt, jotka löytävät ihan uusia turvallisia kalorinlähteitä, saavat edun. Jotkut haluavat siksi seikkailla kauemmas kohti tuntematonta – ja ottavat riskin löytää uusia vaarallisia kalorinlähteitä. Näin ollen näiden kahden taipumuksen ja kutsumuksen,  neofilian ja neofobian – tai paleofilian, jos ollaan positiivisia – välillä on luonnollinen vaihtelu eri yksilöiden ja eri tilanteiden välillä.

Ja meillä näyttää olevan luontainen tarve jakaa ihmiset sisäryhmään (Me) ja ulkoryhmään (Ne, muut, barbaarit, Toiset). Perinteisesti ”me” ollaan oltu oma heimo, ”ne” naapuriheimot.

Get-off-my-lawn

Walt Kowalski rajaa elonpiirinsä

Avartuneiden humanistien mielestä ihmisen tulisi laajentaa sisäryhmäänsä aina vain kattamaan kaikki maailman ihmiset ja myös eläimetkin, niin että kun maailmassa kärsitään, me olemme valmiita reagoimaan siihen yhtä lailla, riippumatta siitä, tapahtuuko se omalle lapselle vai vieraalle lapselle tai koalakarhulle toisella puolella maailmaa. Ja kyllä voisi sanoakin ihmiskunnan sisäryhmän laajentuneen: ennen muinoin barbaarien kiduttaminen oli ihan sallittua, koska näillä ei ollut niin väliä, ja nyt se on sallittua vain ISIS:ille.

hugMutta onko nyt niin, että tällaisilla pan-humanisteilla on vaan niin paljon rakkautta, aikaa ja energiaa annettavanaan, että se ei tyhjene lähipiiriin, vaan siitä riittää muillekin? Sehän olisi kaunista ja esikuvallista. Vai onko niin, etteivät he ehkä viihdy lähipiirissään ja samaistu siihen vaan katselevat siksi kauemmas? Eli näin ollen he eivät anna rakkausenergiaansa läheisilleen ja kaltaisilleen, vaan kantavat sen kauemmas.

Todistettavasti liike kuluttaa energiaa ja lämpö karkaa matkalla, joten mitä lähempää auttaa, sitä tehokkaampaa se olisi. Ja psyykkisesti koko maailman tuskan kantajat ottavat osakseen raskaan taakan. Toivottavasti he jaksavat sen. Ja vieläpä katkeroitumatta niihin, jotka tyytyvät omaan suppeampaan elonpiiriinsä.

Opetukset ovat kai ainakin nämä: Aina tulee uusia keksintöjä, joiden luullaan mullistavan ihmispsykologian. Ja kaikista ei koskaan tule maailmansyleilijöitä. Eikä tarvitsekaan, koska kotinurkillakin riittää töitä. (Ja voihan sieltä sitten jatkaa, jos energiaa riittää.)

Kulttuurisodan anatomia, eli Miten suvaitsevaisuus lisää suvaitsemattomuutta

Vallitseva käsitys suvaitsemattomuudesta on jotakuinkin tällainen: suvaitsemattomat ihmiset ovat oppineet harhaluuloja, ja heidät voidaan ja heidät pitää opettaa niistä pois valistuksella ja myönteisillä kokemuksilla. Monimuotoisuudessa eläminen ja koulutus kehittävät suvaitsemattomien mieltä, ja näin heistä tulee tavallisia kunnon suvaitsevaisia ihmisiä.

Suvaitsemattomuuden tutkija Karen Stenner tosin on toista mieltä. Tutkimuksessaan The Authoritarian Dynamic (Cambridge University Press 2005) hän päätyy päinvastaiseen:

But all the available evidence indicates that exposure to difference, talking about difference, and applauding difference — are the surest ways to aggravate those who are innately intolerant, and to guarantee the increased expression of their predispositions in manifestly intolerant attitudes and behaviors. (s. 330)

Kaikki saatavilla oleva aineisto osoittaa, että altistuminen erilaisuudelle, siitä puhuminen ja sen ylistäminen — ovat varmin keino ärsyttää niitä, jotka ovat luontaisesti suvaitsemattomia, ja taata se että he tuovat taipumuksensa julki selkeän suvaitsemattomilla asenteilla ja käytöksellä.

Hyviä ja huonoja uutisia. Huonot uutiset: suvaitsemattomuutta ei saa kokonaan pois väestöstä koskaan. Hyvät uutiset ovat, että suvaitsemattomuutta voi vähentää, tosin eri lailla kuin sitä yleensä yritetään tehdä. Erilaisuuden kasvattaminen ja korostaminen lisää autoritaarien suvaitsemattomuutta, päinvastainen vähentää sitä.

Stenner käyttää sanaa autoritaarinen kuvaamaan sellaisia sisäsyntyisiä taipumuksia, jotka ajavat ihmisiä korostamaan yhteisyyttä ja samanlaisuutta (oneness and sameness). Autoritääriset ihmiset ovat ryhmäihmisiä, ”groupish”.

Autoritaarisuus saa ihmisen taipumaan sellaisten asenteiden ja käytöksen puolelle, jotka rakentavat yhteiskuntaa ja yhteisöjä tavoilla, jotka korostavat samanlaisuutta ja minimoivat ihmisten, uskomusten ja käytösten diversiteettiä. Autoritaarisuus ylistää, rohkaisee ja palkitsee uniformisuutta ja halveksii, suitsii ja rankaisee erilaisuutta. (16).

Asenteiden spektri asettuu tietysti janalle: lukija varmaan ajattelee nyt jonkinlaista fasistia, mutta vain äärimmäisimmät heistä äityvät fasisteiksi/stalinisteiksi, suurimmalle osalle autoritaarisuus tarkoittaa vain sitä, että he ymmärtävät, että mukautuminen ryhmään,  tottelevaisuus auktoriteetteja kohtaan sekä sääntöjä ja lakeja vastaan rikkoneiden rankaiseminen ovat ryhmälle tärkeitä, jossain määrin välttämättömiä. Autoritaarisuus ei siis sinänsä ole paha asia, koska ryhmä joka haluaa pysyä jotenkin yhdessä ja jotenkin tasa-arvoisena tarvitsee yhteisyydestä ja samanlaisuudesta huolehtivia ihmisiä.

Negatiivisella puolella he tietysti eivät ole suvaitsevaisia erilaisuutta kohtaan. Homogeenisissa yhteisössä tämä ei ole ongelma. Autoritaarit ovat suvaitsevaisia silloin kun he eivät koe yhteisyyttä uhatuksi. Kun yhteisöä uhkaa normatiivinen uhka, (siis uhka yhteisyydelle ja samanlaisuudelle), se aktivoi ihmisten latentit taipumukset autoritaarisuuteen. (Uhka voi olla todellinen tai ei, mutta jos uhka koetaan, se on faktisesti totta, koska sillä on todellisia seurauksia.)

Erilaisuuden lisääntyminen on uhka. Erilaisuuden ylistäminen ja esittäminen tavoiteltavana saavat autoritaarit taistelemaan erilaisuutta vastaan. ”Nyt menee jo turhan pitkälle…” Purnataan ”homotuksesta” ja ”mokutuksesta”. Teorian mukaan homoparaatit aiheuttavat heteroparaateja, etnisen monimuotoisuuden lisääntyminen aiheuttaa maahanmuuttokriittisyyttä. (Näin saattoi käydä koko Euroopan mittakaavassa kevään Eurovaaleissa.)

Kun autoritaarien vastakohta (Stenner kutsuu heitä libertaareiksi) kohtaavat erilaisuutta, he reagoivat päinvastoin: he nauttivat erilaisuudesta ja haluavat todista omia arvojaan, omaa erilaisuuden hyväksymishaluaan ja suvaitsevaisuuttaan. Kun suvaitsevaiset sitten heiluttavat suvaitsevaisuuden ja erilaisuuden ja monimuotoisuuden lippujaan, suvaitsemattomat ihmiset muuttuvat entistä suvaitsemattomammiksi, koska nythän normatiivinen uhka on kasvanut – ”niillä on liittolaisia, nämä petturit ovat hypänneet niiden leiriin!”.

Tämä on autoritaarinen dynamiikka. Se on itseään ruokkiva sykli. Toinen osapuoli herättää toisen. Suvaitsevaisuuslipun heilutus aktivoi suvaitsemattomuutta, koska se muodostaa uhkan sille kansanosalle, joka haluaa pitää kansakuntaa kasassa ja yhtenäisenä ja samanlaisena. Suvaitsemattomat ihmiset ovat suvaitsevaisempia silloin, kun he eivät koe moniarvoisuuden uhkaavan yhteisöään, ja muuttuvat sitä suvaitsemattomaksi mitä enemmän moninaisuutta hehkutetaan. Kun suvaitsemattomat ihmiset aktivoituvat (jytky, heteromarssi), se kiihottaa suvaitsevaiset entistä räikeämpään oman lipun heilutukseen, mikä edelleen kiihottaa toista osapuolta, koska kansakunnan uhka kasvaa entisestään, jne.

Todella, siis näin päin. Mitä vähemmän erilaisuuden ongelmista julkisuudessa puhutaan, sitä kärjekkäämmiksi autoritaariset ryhmäihmiset joutuvat muuttumaan, koska ”holtittomuus on valloillaan” ja koko yhteisö on vakavasti uhattuna, koska ”kukaan ei tee mitään”. (Toki myös ongelmien paisuttelu ja uhkakuvien levittäminen lietsovat ongelmia.)

Prosessi ruokkii itseään, leirit polarisoituvat ja kärjistyvät, viha lisääntyy puolin ja toisin. Seurauksena on vähimmillään samanlainen kulttuurisota, josta USA nykyään kärsii: liberaalit ja konservatiivit tekevät suunnilleen v-ttuillakseen päin vastoin kuin vastapuoli haluaisi. Olen huolestuneena seurannut kuinka rajua vihaa Amerikassa nykyään esiintyy vastapuolta kohtaan. Samaa ollaan nyt tuomassa Suomeen, koska ilmeisesti tänne pitää tuoda kaikki mitä ”isossa maailmassakin” on, muutenhan olisimme ihan takapajuisia.

The aggregate result of activating this dynamic will be deeply intensified value conflict across the tolerance domain, sharply polarized politics and enormously increased demands upon the polity: for greater and lesser discrimination against minorities and restrictions on immigration; for more and fewer limits on free speech, assembly and association; for stricter and softer policies on common rites, abortion, censorship and homosexuality; for harsher and more lenient punishment. Moreover, once set in motion, the process clearly has the potential to feed itself, with great public discord provoking increased polarization of positions, which in turn can further fuel the dynamic.

Ultimately, what we see here is… the anatomy of a debilitating ”culture war”, at least.

For less secure systems, at the extreme, it may be the recipe for civil dissolution, even genocide.

Pidän tätä mekanismia tärkeänä ja täysin aliymmärrettynä. Erilaisuuden juhlistaminen siis lisää erilaisuuden vihaa, ja erilaisuuden viha lisää erilaisuuden vihan vihaamista, jne. ad nauseam. Stennerillä on kirjassa mittavat datat teesin tukena. (Kirja on mahdollisesti väitöskirja, hyvin kvantitatiivisena raskaslukuinen.)

Huomautan, että Stenner on kaikkea muuta kuin autoritaarien puolella: hän ei oikein ole edes puolueeton, vaan vastahakoinen näitä kohtaan ja haluaisi, että nämä voisi tehdä kiltimmiksi. Mukavaahan se olisi, mutta ihmisluonto ei näytä taipuvan mihin vain, ja pitää muistaa, että ilman autoritaarisia taipumuksia mitään yhteisöjä ei olisi, jokainen vain sooloilisi yksin.

Stenner kutsuu tätä alussa kuvaamaani nykyistä käsitystä suvaitsevaisuuskoulutuksen voittoisuudesta ”demokratian uskonnoksi”, koska se perustuu pelkkään uskoon. ”Demokratian tieteen” näyttö taas viittaa päinvastaiseen.

”Rasismi” ja ”homofobia” eivät siis pitkälti ole kyse rodusta tai seksuaalisesta suuntautumisesta, vaan siitä, että ne ovat eroja yhtäläisyydessä ja samanlaisuudessa (”difference-ism”). Etenkin jos niistä tehdään sellaisia.

Sekalaisia ajatuksia:

-Yhdysvalloissa heilutellaan lippua ja rukoillaan julkisesti koska maan etninen tausta on niin pirstaleinen: yhteisiä symboleja, rituaaleja ja uskomuksia tarvitaan erityisesti tällaisen yhteisön muodostamiseksi. Homogeenisessa maassa kuten Suomessa julkiseen isänmaallisuuteen, uskonnollisuuteen, jne. ei ole ollut toistaiseksi niin vahvaa tarvetta.

one nation– Wikipedian esitys Maahanmuutosta Kreikassa sopii teoriaan kuin hanska. Euroopan vieraanvaraisimmasta maasta tuli ”normatiivisen uhkan” (naapurisotien ja holtittomasti hoidetun maahanmuuton myötä) myötä maa, jossa fasistit ja antifasistit tappelevat ja tappavat kaduilla:

In 1989, Greeks were presented by the Eurobarometeras the people most tolerant of foreigners in all the EU.[4] However, political instability and warfare in the Balkans in the early 1990s made the Greeks begin to worry about the conflict nearing their own borders. [7] Additionally, in the 1990s Albanian nationalism still laid a claim to parts of Greek territory and the ”Macedonian question” presumed claims by the Republic of Macedonia to both Greek territory and national culture. [7][4] These political developments revived many feelings of nationalism in Greece, and the influx of immigrants in the 1990s challenged the collective image of Greece as an ethnically homogeneous society. [4] The Greek nation-state is strongly tied to an ethnically based identity that centers on common ancestry, language, and Orthodox religion. [6] The rise of immigration in the 1990, then, was seen not just as a source of potential economic upheaval, but as a threat to the cultural and ethnic purity and authenticity of the Greek nation. [7]

Since the influx of immigrants began in the early 1990s, the number of Greeks who felt that the number of immigrants living in Greece was ”too many” skyrocketed, from 29% in 1991, to 45% in 1992, to 57% in 1993, and 69.2% in 1994. [4] Approximately 85-90% also believe that immigrants are responsible for increased levels of crime and unemployment. [4]Greece is now considered to be the most xenophobic country in the EU.

– Jos suuri osa kansasta kokee, että laki ei rankaise rikollisia tarpeeksi, se saattaa aktivoida heidän autoritaarisuuttaan ja siis kärjistää heidän mielipiteitään.
Don’t ask don’t tell oli tästä näkökulmasta järkevä käytäntö.

-Maahanmuuttaja: Ole Arman Alizad, älä Umaaya Abu-Hanna. Nyrkkisääntö: aina kun maahanmuuttaja haukkuu suomalaisia, Halla-Aho saa äänestäjän. Haukkuminen vihjaa autoritaareille, että ”ne” eivät ole meitä, eivät ole kiitollisia meille eivätkä pidä meistä, joten näin ollen he varmaankin tuhoavat meitä ja ovat siis vihollisiamme. (Ei se ole loogista, mutta ei ole loogista olettaa ihmisiltä aina ja kaikkialla logiikkaa.) Sen sijaan maahanmuuttajan osoittama myötämielisyys suomalaiselle kulttuurille ja suomalaiselle elämäntavalle voi auttaa hänen hyväksymistään. Ihonväriä ei voi muuttaa, mutta ns. ”rasismi” ei olekaan yleensä rodusta kyse, ja mm. pukeutumista, hiukset, asennetta ja elämäntapaa voi muuttaa.

– Ja mitä enemmän maahanmuuttajien ja näiden kulttuurin eksoottisuutta ja rikkautta eli erilaisuutta lehdissä ylistetään, sitä kiivaammin autoritäärien on niitä pakko vastustaa, koska ”uhka” lisääntyy. Toimittajat huomio. Veikkaan ettette välitä ”pahojen rasistien” tunteista, mutta te voitte tehdä pahaa myös omalle asiallenne ja ihmisille, joita haluatte puolustaa. Kansakunnan kokonaisuudesta puhumattakaan.

Erojen korostaminen lisää rasismia. Yhtenäisyyden korostaminen vähentää rasismia. Koko monikulttuurisuuden käsite on olemassa korostamaan eroja, ja enemmänkin: monikulttuurisuus tarkoittaa erojen lopullista institutionalisoimista, mikä on autoritäärin pahin painajainen. Unohda ”monikulttuurisuus”. Opettele pois sanan käytöstä. Ajattele: Aina kun jonnekin painetaan sana ”monikulttuurisuus”, Halla-aho saa äänen. Assimilaatio, eli sopeuttaminen osaksi suomalaista kulttuuria voi vähentää rasismia.

Ultimately, nothing inspires greater tolerance from the intolerant than an abundance of common and unifying belifes, practices, rituals, institutions and processes. And regrettably, nothing is more certain to provoke increased expression of their latent predispositions than the likes of ”multicultural education”, bilingual policies, and nonassimilation.

In the end, our showy celebration of, and absolute insistence upon, individual autonomy and unconstrained diversity pushes those by nature least equipped to live comfortably in a liberal democracy not to the limits of their tolerance, but to their untolerant extremes. (330)

– Olin Kolilla viime kesänä, ja näin paikallista murretta puhuvia miehiä Waffen-SS-paidassa. Ihmettelin että mistäs nyt kiikastaa. Sittemmin talvella opin, että Lieksaan on tullut vastaanottokeskus ja suuri määrä maahanmuuttajia. Tällainen ”somali-invaasion uhka” aktivoikin sitten paikallista autoritaarisuutta, ja kevään Eurovaaleissa Halla-Aho sai siellä suhteellisesti eniten ääniä, 12,07%.

– Täysin spekuloiden (kohdan voi jättää lukemattakin): puolueista kulttuurisodasta saattavat hyötyä sekä autoritaarit (Perussuomalaiset) että libertaarit (Vihreät/Vasemmistoliitto). Tietysti heidän äänestäjänsä äänestävät vain vihaamiaan vastaan, eli voitto on katkera ja pyrrhinen. Muut puolueet joko joutuvat polarisoitumaan ja valitsemaan värinsä tai jäävät sivuun, mutta joka tapauksessa aikaa käytetään vähemmän esim. talouspolitiikan hoitoon ja enemmän toissijaisiin kysymyksiin, joilla on korkea signalointiarvo. SDP saattaa olla suurin häviäjä, koska siltä vuotaa äänestäjiä radikalisoituneina Vasemmistoon. Veikkaan että Kokoomus saattaa sivuteitse hyötyä, sillä kun yhteisöllisyyttä ei enää hyväksytä ja verorahoja ja järjestön rahoja käytetään ”vääriin tarkoituksiin yhteisöä vastaan”, yhä useampi taipuu kohti kokoomuslaisten kukin hoitaa tästedes omat asiansa -linjaa, toisin sanoen pitäkää tunkkinne -linjaa.

– Mutta pitää muistaa, että sodassa (kulttuurisodassakin) kaikki häviävät, vähintään kavereita ja työrauhaa.

– Pitemmälle edennyt kulttuurisota esimerkiksi Ruotsissa, Saksassa ja etenkin Kreikassa tarkoittaa väkivaltaisia äärijoukkoja, jotka taistelevat toisiaan vastaan antifasismin ja nationalismin lippujen alla. Mitä vahvemmalta vastapuoli näyttää, sitä enemmän värväydytään ja radikalisoidutaan. Noidankierre pahenee. Emme vielä tiedä mihin se johtaa. Yksilöllisyys on pitemmällä kuin ehkä koskaan historiassa.

Tunnelma paperittomia tukevien aktivistien ja poliisin välillä jännittyi Berliinissä tiistaina, kun poliisi oli saanut luvan poistaa protestoijat koulun katolta.

Hyvä ihminen. En ole tästä iloinen minäkään. Mutta malta hetki harkita sitä mahdollisuutta, että tässä kuvattu mekanismi olisi totta.

***
– Stennerin kirjan tarkempi esittely amerikkalaisessa blogissa

– Kirja on lähdeviitteenä Jonathan Haidtin Righteous Mindissa.