Neljäs viikko poikkeustilaa alkaa. Viikon päästä tulee kuukausi täyteen. Kaksitoista sellaista olisi vuosi. Toinen maailmansota kesti syyskuusta 1939 elokuuhun 1945, kuusi vuotta. 12×6=72 tällaista, jota on mennyt siis vasta viikon päästä. Siihen päälle sitten sodasta palaaminen arkeen, Suomessa sotatilaa kesti syksyyn 1947, elintarvikkeiden säännöstelyä, nälkää, epävarmuutta, pelkoa. Töitä kyllä oli… Puute hellitti vasta 50-luvulla, kaupoista oli muutakin loppu kuin vessapaperi ja tonnikala hetkittäin. Kymmenen vuotta elämää runneltui sodan takia. Historia on kipulääkettä, kuten Teemu Keskisarja kiteyttää, se auttaa suhteellistamaan elämäämme ja omia kärsimyksiämme.

Sodan jälkeen Suomi ei purkanut huoltovarmuusvarastojaan. Muut maat lähinnä purkivat. Nyt NY Times ylistää suomalaisten varautuneisuutta. ”Suomi on varautujamaa”, toteaa haastateltu norjalaistutkija.
https://www.nytimes.com/2020/04/05/world/europe/coronavirus-finland-masks.html

Suomi on harjoittanut siis ”hajasijoittamista”. Hajasijoittamiseksi kutsuttiin sitä operaatiota, johon tietyt korkeat upseerimme ryhtyivät 1944, kun sota näytti hävityltä. Kun nämä hajasijoitukset sitten lähtivät löytymään etenkin keväällä 1945, lehdistö alkoi kutsua sitä ”asekätkennäksi”. Se kuulostaa seksikkäämmältä ja sopi kuvaan jota vasen laita koetti jupakasta luoda: saksalaismielisten upseerien vallankaappaussalaliitto. Aseita suurin osa näistä varmuusvarastoista olikin, lisäksi bensaa, ruokaa, erinäisiä varusteita mitä tarvittaisiin maan puolustamiseen sissisodan keinoin, jos NL miehittäisi Suomen. Siperia opettaa, sanoo suomalainen.

Ruotsin tie oli toinen, se todella uskoi ’historian loppumiseen’. NYTimes jatkaa:

In Sweden, which has been accused of moving too slowly in its anti-coronavirus measures, supplies were diminished over the past three decades because of a shift in thinking after the Cold War, according to Fredrik Bynander, director at the Center for Societal Security at the Swedish Defence University.

“The ‘eternal peace’ had arrived, and we no longer were going to need these stockpiles,” he said…

Viitaten eiliseen Decameroneen ja ruttoon, nyt tiedämme, että koronaviruskin tarttuu eläimiin. New Yorkin eläintarhan tiikereillä raportoidaan nyt koronaa. Noinkohan kanadanhanhet ovat immuuneja?

Yhdysvalloissa piirrellään ikkunoihin sydämiä, briteissä sateenkaaria, Suomessa asetellaan nallekarhuja. Brittitapa selvisi kuningatar Elisabethin eilisestä televisiopuheesta. Kuningattaren puheen olisi ollut mahdollisuus kohota vielä korkeammalle: hän viittaa lyhyesti pitäneensä ensimmäisen tällaisen puheensa nuorena tyttönä vuonna 1940, kesken sodan siis, evakuoituna. Tämän kuuleminen lämmittää sellaistakin kuulijaa, joka ei ole sotaa kokenut – se antaa pohjaa ja varmuutta, rinnallamme on konkareita, jotka ovat kokeneet vähän vastaavaa mutta vielä pahempaa ja siitä selvinneet. Puheessa olisi voinut viipyä noissa muistoissa vielä hetki. Se olisi tässä tapauksessa tullut luontaisesti eikä hakemalla haettua, olisi nostattanut sotavoiton myönteisen hedonisen tunnun. 

*

Vein pojan parturiin tänään. Hän sai komean tukan, jolla kelpaa viettää pääsiäistä ja synttäreitä, äitienpäivääkin vielä. Vieraita ei näille juhlille tule. Poika oli hieno asiakas ja sai tikkarin palkkioksi. Paluumatkalla tapasimme kavereita päiväkodista, poikani päikkykaveri on kotona hänkin, kuulemma ikävöi kaveriseuraa. 

Pyöräilemme jo Tapiolan läpi mennen tullen. Pitkä matka pienten jalkojen sotkea. 

Pojalle on ainakin minusta nyt seuraa. Painimme, pelaamme Castle Panicia, hän kiipeilee selässäni tehdessäni päivän etunojapunnerruksia. Jos hän muistaa koronakeväästä jotain, varmaan nämä iltapäivät isin kanssa. Hän on tyytyväinen, iloinen näinä päivinä. Minulla on töitä siis, tärkeääkin vielä.

Yksitoistavuotiaalla on iltapäivällä etäpianotunti. Soitonopettaja on jossain Uudenmaan rajan tuolla puolen mutta läsnä tietokoneen ruudulla. 

Kustantamon päällikkö kirjoittaa kuulumisia ja rohkaisee. Nähtävästi kirja-ala ei ainakaan kärsi tästä poikkeustilasta.  Digikirjat vetävät nyt, vaikka kirjakaupat ovat hiljenneet. Hän uskoo, että pääsiäisen viikonloppuna kirjallisuuden parissa on enemmän silmiä ja korvia kuin pitkään, pitkään aikaan Suomessa. ”Hyville kirjoille ja tarinoille on kysyntää enemmän kuin pitkään aikaan. ” 

Osuva sattuma on, että eräs englantilainen vaatetusliike, jonka sähköpostilistalla olen, lähettää juuri tätä kirjoittaessani viikkomeilinsä. Se sisältää muutakin kuin takkeja, nimittäin tällaista: 

Hyvät suositukset muuten! Kahnemanin ja Wolfen kohdalla osaan niihin yhtyä, Kerrin kirjaa en tunne, mutta koska rugby, annan hyväksynnän lukemattakin.

*

Päivä 22, tiistai

Espoon Kirjailijoiden blogissa julkaistiin vanha kirjoitukseni Espoosta. Vanha kollega meilaa kiittääkseen siitä. Kirjoitin pakinan aikoinaan 2016 Image-lehteen selittääkseni Espoon idean hesalaisille, uusvanha teksti minulle, en muistanut kuin jonkun lauseen.

Luen pojalle aamiaisen jälkeen Piilomaan pikku aasia. Se on hieno lastenkirja, jännite vetää ja tapahtumat soljuvat eteenpäin mielikuvituksekkaasti yllätellen. Klassikot ovat oletusarvoisesti parempi valinta kuin ei-klassikot, sillä ne ovat jo todistaneet laatunsa jäämällä eloon. Siksi elävän kirjailijan ainoana tavoitteena tulisi olla kirjoittaa klassikoita… 

Ihan kaikkia esiintymisiäni Vaaran vuosien tiimoilta ei ole koronan takia peruttu. Lukutoukat-tv-ohjelma kuvataan tänään.  ”Koeta pitää hauskaa kuvauksissa!” yhdeksänvuotias tytär moikkaa eteisessä, kun lähden. 

Studiolla Sanna Stellan kiteyttää nykytilan, että ihmiset laittavat ruokaa ja lapset kiipeilevät taas puissa. Käsidesiä on joka pöydän kulmalla, kameramiehellä hengitysnaamio, vesilasiakaan ei uskalla juoda, varmuuden vuoksi. Erikoista puuhaa filmaaminen näinä aikoina. 

Heini Röyskö haastattelee minua kameroiden edessä. Jatkan siinä oikeastaan tämän eilisen päiväkirjan teemasta. Kun oli annettu sodalle vuosia elämästä, moni halusi sodan jälkeen alkaa rakentaa omaa elämäänsä, omaa perhettään. Suomen kuulu jälleenrakentaminen tapahtui oman kodin ja oman elämän rakentamisen sivutuotteena. Hyvä haastattelu, haastateltavan näkökulmasta siis: kysymykset olivat sellaisia, joihin saattoi vastata pitkästikin. (Tulee ulos toukokuussa.)

Lapset ovat sillä välin lähemmäs kolme tuntia kolmistaan. Hyvin se menee, tosin pojan mielestä ”meni huonosti”, koska Tintti Tiibetissä -dvd on pätkinyt. Minun pitää alkaa viettää nyt entistä enemmän aikaa työhuoneella, joten tämä on hyvä harjoitus. Minulla on taas töitä…

*

Espanjassa kuolleiden määrän lasku jatkuu, Tanska miettii jo koulujen avaamista, Norjan r0-luku on 0,7, eli yksi sairastunut tartuttaa alle yhden – siis tauti olisi siellä hiipumassa pois. Saksa ja Itävalta pohtivat, että kauppoja pitäisi alkaa availla jälleen taloudellisen laman estämiseksi.  USAssa tautihuippu on vasta edessä, mitähän siellä käy… toisaalla ekonomisti arvelee, että USAn talous pomppaa syvästäkin kuopasta ketterästi vielä takaisin. 

Kaupassa robottimainen miesääni kuuluttaa: ”Hyvä asiakkaamme. Ennakoimissyistä pidämme sinuun kahden metrin turvavälin, pidäthän sinäkin.” Tulee olo kuin scifileffojen kohtauksissa, jossa kaiuttimista kuuluu käskyjä dystopian kansalaisille.

Haen pääsiäiskaritsan, viulun Bovikin luomutilalta. Yksi riittää pääsiäispäivälliselle tänä vuonna ja jää ylikin, ilman vieraita. 

Illalla vaimo opettaa minulle joogaa. Tai ainakin makaan rinnan avaavassa asennossa selälläni matolla. Vaimo kaipaa joogaa. Minun pistoolikyykkyni ovat kehittyneet. Pääsen ilman tukea heikommalla jalalla jo syväkyykkyyn ja vahvemmalla sieltä ylöskin.

Kyykky ja sieltä nouseminen, vahvistuminen. Nämä metaforat lyövät nyt silmille…

 

Päivä 19, lauantai

Viikonloput tuntuvat yhä itseltään, vaikka arkipäivät eivät. Nyt tytöillä vain ei ole tanssiharjoituksia, joten aamiaisen jälkeinen lautapeli saattaa venyä lähdes kahden tunnin pelimaratoniksi… Overbooked, Sundae Split, Showtime, eläin-Agricola.

Sitten kodin lauantaisiivous ja pihalle. Etsimme pajunkissoja. 

Retki tehdään pyörillä, nyt koko perheen joukolla. Pajunkissoja löytyy Urheilupuiston ojien varsilta. Sieltä jatkamme Perhospuisto-oletetun kautta Oravannahkatorille ja Taskumateille. En ole koskaan ollut niillä kallioilla minäkään. Paluu kotiin Tykkitietä, joka ilmeisesti on oikea vanha tykkitie. Nämä Tapiolaakin ympäröivät IMS aikaiset vallitukset ovat minusta aina kiehtovia, Pietari Suuren merilinnoitus. Samasta syystä venäläiset, siis neuvostoliittolaiset Porkkalankin halusivat. Pietari, siis Leningrad oli turvattava. Hyvä maareitti sinne kulki Suomen kautta, pelättiin, että saksalaiset (etupäässä) valtaisivat Helsingin ja jatkaisivat siitä Pietariin.

On aurinkoinen, kylmä päivä, melko paljon ihmisiä liikkeellä. Nyt on vielä epävarmaa, leviääkö korona myös hengityksen välityksellä käytännössä, siis ilman pärskeitä aerosolina. Labraoloissa se onnistuu, mutta IRL… Hengitystä tulee silti pidätettyä ihmisiä ohittaessa.

Takapihoilla on lumiukkoja, vielä tänään. Ottavat aurinkoa ensimmäistä ja viimeistä päivää.

*

Decameronen Johdanto kertoo näin.

Sanon siis teille, että oli saavuttu vuoteen 1348 jälkeen Kristuksen syntymän, kun kuolemaa tuova rutto puhkesi mainiossa Firenzessä, Italian kauneimmassa kaupungissa. — Muutamia vuosia aikaisemmin rutto oli raivonnut itämailla ja vienyt muassaan lukemattomai ihmisiä. Sitten se jatkoi kulkuaan seudulta toiselle, ollenkaan pysähtymättä, ja nyt se oli onnettomuudeksi kohdannut meidänkin maamme. Ei tiede eivätkä inhimilliset varotoimenpiteet mahtaneet mitään tälle kamalalle kulkutaudille. turhaan perustettiin terveydenhoitolautakuntia, jotka lakkaamatta puhdistuttivat kaupungin katuja, turhaan kiellettiin sairailta sisäänpääsy, turhaan annettiin lukuisia neuvoja terveyden säilyttämiseksi. ..

Sairauden alkaessa saivat niin miehet kuin naiset nivusiinsa ja kainalokuoppiinsa paiseita – joskus ison omenan tai munan kokoisia , jotkut pienempiä – joita kansa nimitti ruttopaiseiksi. ennen pitkää nämä paiseet levisivät sairastuneen koko ruumiiseen. jonkin ajan kuluttua taduin luonne muuttui. Se ilmeni tällöin siten, että käsivarsiin ja reisiin ilmaantui mustia tai sinertäviä läiskiä, jotka levisivät muuallekin ruumiiseen, toisilla isoina ja harvoina, toisilla pieninä ja lukuisina. —

Tekipä taudin luonne sne mahdottomaksi, tai olivatpa lääkärimme taitamattomia – todella tieteellisesti koulutettujen ohella harjoittivat lääkärin tointa myös monet miehet ja naiset, joilla ei siitä ollut minkäänlaista käsitystä – niin heidän näytti olevan mahdotonta saada selville taudin syytä, minkä vuoksi he eivät tietenkään osanneet myöskään käyttää oikeita hoitokeinoja. Hyvin harvat sairastuneista toipuivat. Melkein kaikki kuolivat kolmen päivän kuluessa edellä kuvattujen merkkien esiintymisestä…

Tälle hirveälle taudille antoi yhä suurempaa vauhtia se, että se tarttui sairaista terveihin yhtä helposti kuin tuli tarttuu sitä lähellä oleviin kuiviin tai öljyllä valeltuihin esineihin. Ja rutto tarttui jopa siitäkin, että tuli koskettaneeksi sairaille kuuluneita vaatteita tai muita esineitä. 

Rutto iski eläimiinkin, siat saattoivat kuolla tongittuaan ruttoon kuolleen vaatteita.  Ihmiset reagoivat tautiin tietysti eri tavoilla.

Monet arvelivat, että kohtuullinen elämä ja kaikesta ylellisyydestä pidättäytyminen lisäisi huomattavasti heidän vastustuskykyään. He muodostivat pieniä piirejä ja elivät erossa muista sulkeutineina seillaisiin huoneisiin, joissa ei ollut ketään ruttoon sairastunutta. … He eivät puhuneet kenenkään kanssa eivätkä tahtoneet ulkoa päin mitään tietoja sairaista tai kuolleista. He kuluttivat aikansa katsomalla Netfl kuuntelemalla soittoa ja huvittelemalla muuten parhaansa mukaan.

Toiset taas olivat sitä mieltä, että paras keino pahaa vastaa on li juoda, laulaa ja laskea leikkiä. ”Yötä päivää he juoksivat ravintolasta toiseen, joivat määrättömästi ja tunkeutuivat toisten taloihin anastamaan haluamiaan esineitä. 

Kolmannet uskoivat erilaisten aromaattisten hajuaineiden suojaavan heitä, koska ilma oli saastutettua. Jotkut taas, että paras keino oli paeta kaupungista. Monet lähtivätkin, hylkäsivät kotinsa, tavaransa ja omaisensa.

Ei siinä kyllin, että kaupungin asukkaat karttoivat toisiaan tai ettei kukaan kysynyt naapuriensa vointia, vaan sukulaisetkaan eivät koskaan käyneet toistensa luona tai tapasivat mahdollisimman harvoin ja silloinkin pysytellen etäällä toisistaan. … Tästä syystä ei lukuisilla sairailla ollut muuta apua kuin armeliaat ystävät – joita ei ollut monta – tai ahneet palvelijat, jotka saatiin suunnattomia palkkoja maksamalla pysymään paikoillaan. 

Ruton kauhujen yhä levitessä suhtautuminen muuttui. Hautajaiset jouduttiin lopettamaan. Ihmiset kuolivat yksin. Kuolemaan turruttiin.

Oli hyvin harvinaista, että kenenkään kuollessa itkettiin katkeria kyyneliä. Kyynelten tilalle tuli naurua, sukkelia huomautuksia ja juhlimisia. Naiset olivat suureksi osaksi kadottaneet heille muuten synnynnäisen säälintunteen, ja omaa menestystään ajatellen he olivat mukautuneet uusiin tapoihin. Vainajaa kirkkoon saattamassa oli harvoin enempää kuin kymmenen, kaksitoista naapuria – eivätkä nämäkään olleet kunniallisia kansalaisia, vaan eräänlaisia mitä alhaisimpaan väkeen kuuluvia ruumiintakantajia, jotka ottivat palveluksistaan maksun. — Papit työnsivät ruumiinkantajien avulla vainajan ensimmäiseen hautaholviin, minkä sattuivat löytämään. 

Huonoimmassa osassa oli köyhä väestönosa. ”Heitä sairastui tuhansia päivässä ja he makasivat hoidotta ja avutta ja kuolivat melkein kaikki. Monien elämä päättyi yleisellä tiellä, yöllä tai päivällä. Toiset kuolivat kotiinsa, ja heidän naaupreilleen kertoi kuolemantapauksesta se hirvittävä haju, joka levisi mätänevistä ruumiista Ja kaupunki oli kuolleita täynnä.” Aamuisin talojen edustalla näki röykkiöittäin kuolleita. Ruumisarkkujen puutteessa ruumiit pantiin pöydälle. Yhdessä arkussa saattoi olla kaksi tai kolme vainajaa. ”Oli jouduttu siihen, ettei ihmishengistä piitattu sen enempää kuin nykyään vuohista.”  Kaivettiin ”pitkiä hautoja, joihin kuopattiin ruumiita sadoittain. Niitä ladottiin kerroksittain riepuihin käärittyinä ja päälle heitettiin hieman multaa, kunnes hauta lopulta tuli täyteen.”

Tästä tilanteesta alkaa Decamerone. Seitsemän naista tapaa Santa Maria Novellan kirkossa ja alkaa keskustella, että kaupungista pitäisi päästä turvaan.

Seuraan lyöttäytyy kolme miestä, onneksi nuhteettomia maineeltaan, ja kymmenikkö vetäytyy turvaan komeaan linnaan, joka sijaitsee metsäisellä kukkulalla parin tunnin matkan päässä. (Olen ymmärtänyt, että kyseessä on Fiesolen vanha kylä.) Siellä aletaan pian mielialan nostamiseksi kertoa tarinoita, jokainen kertoo yhden tarinan kymmenen päivän aikana, joten Decamerone sisältää sata tarinaa, joiden herkullisia juonikuvioita on sitten kopioitu pian 700 vuotta.

Kun kaksi viikkoa on kulunut, seurue toteaa retriittinsä menestyneeksi sekä terveyden että mielialan hoitamisessa. Vikan illan juhlien jälkeen he palaavat Firenzeen ja Santa Maria Novellaan, mistä kaikki alkoi, ja palaavat omiin puuhiinsa ja koteihinsa. Jatkosta Boccaccio ei kerro. 

Nyt Wikipedia kertoo, että kyseinen linna olisi tosiaan Fiesolessa ja siksi on epäilty Villa Palmieria. 

Villa Palmieri on yhä olemassa! Siellä ovat myöhemmin aikaansa viettäneet hauskalta sattumalta mm. Monte Criston kreivin kirjoittaja Alexandre Dumas sekä Englannin kuningatar Victoria. 

*

Lapset tekevät virpomavitsoja. Tarkoitus on käydä huomenna ennaltahyväksytetysti kolmen sukulaisen luona etävirpomassa turvavälillä. Tai eivät he vain hyväksy sitä, vaan toivovat. Tästä on nyt debattia whatsapeissa, saako virpoa vai ei. Ei sitä ole lailla kielletty tai edes järjestyssäännössä. 

Mutta iltapalalla yhdeksänvuotias niiskuttaa, silmiäkin vetistää. 

Kaksikin niiskausta ja heti on pirut seinillä. Ei hemmetti. Nytkö peruuntuu turvavälivirpominenkin ? Nytkö se alkaa… Onko tauti päässyt jo muurien sisään?

”Ainahan mulla välillä tulee tällasia niiskutuksia, sitten ne menee pois”, lapsi sanoo. Ja totta, välillä hänellä aina tulee, ei ole testattu allergioita tai mitään näin vähäisen takia. Mutta nyt yksikin niiskaus kaikuu olohuoneessa.

Tästä jää cliffhanger meille yöksi. Jos aamulla on yhtään oiretta vilustumisesta, vitsat jäävät meille ja palmusunnuntai on peruttu. 

 

Päivä 20, palmusunnuntai

Olen saanut lukuisia kiitoksia näistä blogeista eri reittejä, sieltä sun täältä, tutuilta ja tuntemattomiltakin. Niitä on kiva kuulla: jos päiväkirjaa kirjoittaa julkisesti, lähtökohtaisesti toivoo jonkun muunkin saavan siitä huvia ja hyötyä. Ystäväni, joka on psykologi, sanoo tällaisten kertomusten lukemisesta olevan laajempaakin merkitystä ihmisten hyvinvoinnille. Jos jotakuta elävöittää, hyvä niin.

Epäilemme yksitoistavuotiaan niiskutusten ja silmien kutinan olevan allergista. Hän on siivouspäivinä monesti reagoinut vastaavasti, oletettavasti pölyyn. Eilen oli siivouspäivä, ja sen jälkeen hän torkkui pölyisen vanhan lampaantaljan päällä. Molemmilla vanhemmilla on samaa.

Annan hänelle aamiaisen päälle puolikkaan antihistamiinin. 

Kutina ja niiskutus lakkaa aamupäivällä. 

Kyllä tästä uskaltaa etävirpoa. Virvotut saavat oksan, jonka ottavat hansikoidulla kädellä vastaan, laittavat vaasiin ja siinähän ne nökottävät. Pysyttelemme aerosolienkin ulottumattomissa.

Tytöt pukeutuvat noidiksi, meikataan. Poika on pääsiäis-Spiderman.

”Kylläpä te näytätte kauniilta…” poika sanoo siskoista, kun näillä on meikattu pisamia ja punaiset posket.

”Voi kiitos herra Spiderman, te olette todellinen herrasmies!” noita Narsissi sanoo ojentaen kätensä kohti Spidermania.

”Pitääks mun pussata tätä?”

”Kyllä.”

Spiderman pussaa noita Narsissin kämmenselkää.

Etävirpominen hoidetaan kolmen metrin turvaetäisyydeltä tai kauempaa, parvekkeen alta. 

Tänään lehdissä huomautetaan, että suomalaiset ovat totelleet kiltisti koronarajoituksia. Jopa niin hyvin, että voitaisiin mahdollisesti siirtyä lockdownista seuraavaan strategiaan, tartuntaketjujen jäljittämiseen ja katkomiseen, testaamiseen… Päästäisiin siis taas viruksen jäljille ja voitaisiin estää sen etenemistä. Nythän virusta ei nähdä, ei tunneta sen liikkeitä, joten on pakko vetää pääkytkimestä kaikki pelit seis. Tämä uusi strategia mahdollistaisi yhteiskunnan avaamisen, työnteon. Kesästä voisi tulla kuin tullakin melko normaali. Ja talous ei ehkä laskisi samanlaiseen lamaan kuin 90-luvun alussa idänkaupan romahdettua, sekin pelko on jo nostettu pöydälle. 

Taisin tämän kirjoittaakin, mutta ainakin pääministerille koronakriisi on mahdollisuus, johtajaan hallinto kun tapaa personifioitua. Jos hän selviää tästä mokaamatta ja esiintyy järjestelmällisesti riittävällä gravitasilla, jo se riittää sankarin viittaan. Vaikeina aikoina hyvä perussuoritus saattaa riittää johtajalta, jos selviytyminen assosioidaan johtajaan. Toisaalta sekään ei ole pitemmän menestyksen tae, sodan jälkeen britit äänestivät Churchillinkin ulos.  

Jälkeenpäin sitä on niin paljon viisaampi, mutta näitä kirjoitan ”kädestä suuhun”, eli päivä päivältä senhetkisen uutisoinnin mukaan. On haaskausta lukea näin paljon uutisia kuin nykyään luen, uutiset vanhenevat miltei jokainen, vain aniharva niistä osoittautuu mitenkään relevantiksi.  Uutistulva haittaakin, se estää näkemästä metsää puilta, se tekee meistä reaktiivisia sätkynukkeja. Mutta nyt korona kiinnostaa minuakin. Lehdistölle kriisi tuo klikkauksia ja lukukertoja vyöryittäin.

Toinen uutinen vielä kuitenkin. Kiinalainen tutkimus väittää, että veriryhmäsi voi vaikuttaa koronariskiisi. Tämä kuulostaa vaihtoehtoiselta lääketieteeltä, mutta Tampereen yliopiston professori Parkkila vahvistaa sen. A-veriryhmä saa pahemman taudin. Idea on, että jos veriryhmäsi sisältää A-ryhmän antigeeneja, olet turvemmassa. Käy niin hyvin, että koko perheeni on joko O- tai B-ryhmää. Jos saamme taudin, se on meillä lievempi tai jopa oireeton.

Uutisen kääntöpuoli: saatamme olla oireettomia kantajia…

Sitten uutinen, joka ei vanhene. Pentti Linkola on kuollut. Mikä ironia että nyt.

Linkola oli asiaproosan mestari. Harva kirjoittaa suomeksi häntä parempaa asiaproosalausetta. Äärimmäisen tärkeä toisinajattelija, jostain syystä hänestä pidettiin, vaikkei juuri kukaan ollut hänen kanssaan samaa mieltä. Kevyet mullat. 

Illalla puutarhanhoitoa ja polkupyöränpesua. Tunnelmat hyvät ja pirteät. Virpomisesta saadut suklaasaaliit edesauttavat, ja kevätaurinko.

Päivä 17, torstai

Nukun taas hyvin. Alkuvuodesta oli nukahtamisvaikeuksia ja heräämisvaikeuksia, niin on aina, kun kirja on loppusuoralla. Alitajunta ei suostu lepäämään, tulee ideoita, pää kihisee, kumarrun pimeässä kirjoittamaan muistiinpanoja lattialla odottavaan vihkoon. Nyt tilanne on taas normalisoitunut. Viime yönä luin pitkään, Suurinkvisiittori-luvun Karamazoveista. Tämä kohta oli suoraa jatkoa poikkeustilapäiväkirjasta 16:

…Sinä olisit täyttänyt kaiken, mitä ihminen etsii maan päällä, siis: kenen edessä kumartaa, kenen valtaan antaa omantuntonsa ja millä tavalla kaikki yhtyvät lopulta kiistattomasti yhteiseksi ja sopuisaksi muurahaispesäksi, sillä tarve saada koko maailma yhtymään yhdeksi on ihmisten kolmas ja viimeinen piina. 

Nyt välähtelee hyviä uutisia koronarintamalta. Tällä hetkellä näyttäisi, että lockdown-toimet ovat purreet: 

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan yksi koronaan sairastunut tartuttaa tällä hetkellä todennäköisesti Suomessa vain yhden ihmisen – tai hieman alle sen.

Kyse on merkittävästä muutoksesta Suomen koronatartuntoihin viime viikkoina. Ilman hallituksen tekemiä rajoitustoimenpiteitä koronan tartuttavuusluku eli R0-luku olisi ollut noin 2,2.

R0-luku eli tartuttavuusluku tarkoittaa siis sitä, kuinka monta ihmistä yksi koronaan sairastunut tartuttaa.

—
Koronatartunnan saaneiden määrä on puolittunut lauantaista, jolloin tartuntoja todettiin 138 kappaletta. Yksittäisen päivän tartuntaluvut eivät kerro tilanteesta, mutta seuraavat viiden päivän luvut kertovat tämänhetkisen koronakuvan: 138, 55, 95, 71 ja 62.

Uusien COVID-19-tartuntojen määrä ei ole noussut takaisin lauantain hurjiin lukemiin. Maaliskuun alun jälkeen koronatapausten määrä ei ole näyttänyt yhtä toivoa herättävältä.

Vaikka Suomen koronaepidemia tulee kestämään vielä useita kuukausia, vaikuttaa siltä, että rajuimmat skenaariot eivät ole toteutumassa. (IL 1.4, saman vahvisti ke 2.4. toinenkin tutkija.)

Samoin Italiassa lasketut skenaariot näyttävät optimisilta:

Jos italialaisten taloustieteilijöiden laskelmat pitävät paikkansa, niin pandemia olisi loppu suurimmassa osassa Italiaa toukokuussa, joskus 5. ja 16. päivän välisenä aikana, kertoo Corriere Della Sera -lehti.

Tilanteen helpottuminen alkaisi ensin Trentinossa, jossa uusia tartuntoja ei olisi enää ensi viikon maanantaina. Basilicatassa näin tapahtuisi seuraavana päivänä, Valle de Aostassa keskiviikkona ja Apuliassa torstaina.

Pandemian pahimmin koettelemilla seuduilla toipuminen kestää pidempään. Viimeisenä kriisin päättymistä ennakoidaan Toscanaan toukokuun 5. päivän kieppeillä. Pandemian pahimmin runteleman Lombardian painajainen päättyisi 22. huhtikuuta paikkeilla. (IL)

Ensimmäinen oma skenaarioni silloin maaliskuun alussa oli, että Italia sairastaa koronan alta pois, ja pääsemme tervehtyneeseen Toscanaan kesäkuussa… Tuskinpa vain, mutta ei se nyt aivan mahdottoman kaukana maalista ollut.

*

Epidemiasta monesti haastateltu nuori suomalaistutkija on hyvä huono esimerkki siitä, miten habituksella luodaan gravitasia, siis hankitaan uskottavuutta ja painoarvoa – tai ei.  Tutkija esiintyy haastattelussa hiuksinaan man-bun, joka oli kyllä trendikästä street fashionia joskus 2015. Yllä on huppari, jolla on helppo signaloida uskollisuuttaan häkkerietiikalle, ja kasvoilla parransänki, joka näyttää George Clooneylla sexyltä –  mutta jos haluaa vaikuttaa uskottavalta, mikään näistä ei ole ystäväsi. Ja jämäkiltä kasvonpiirteiltään miehellä olisi kuitenkin potentiaalia valtiomieheksi asti! Ikävä nähdä ihmisen näin haaskaavan potentiaaliaan…  Monet eivät vain ole miettineet näitä asioita  (siis sitä että muut ihmiset näkevät heidät), en minäkään pitkään, pitkään aikuisikään asti. Joskus kun ihmisille siitä huomauttaa, he saavat oivalluksen, josta ovat kiitollisia. 

Vähemmän graavia asiaa: Meille saapuu tilauksemme uusia lautapelejä. Varsinaiset punchausbileet seuraavat. ’Punchata’ tarkoittaa ’työntää esileikattuja pahvinattereita läpi niiden pahvikehikoista niin että ne irtoavat’. Saa kai sanoa punchata, koska suomi jättää tässä toivomisen varaa. Puhkoa? Puhkomisen jälkeen pelailemme lasten kanssa uusia korttipelejä. On meillä kevyttä tämä arki. 

Illalla lapset viihtyvät pienellä takapihallamme kaksi tuntia leikkimässä. Epidemia tuli meille parhaaseen elämänvaiheeseen. Aiemmin, niin koululaisten etäopiskelu ei varmaan onnistuisi näin hyvin ja nuorin olisi liian juntti jätettäväksi aikuisetta hetkeksikään; myöhemmin, niin vanhin ei välttämättä enää leikkisi nuorempien kanssa.  

Poikani tosin haluaisi HopLopiin tai ”Juudson Parkkiin”. Joidenkin mielestä nämä olivat tautipesiä jo ennenkin, kauankohan menee, ennen kuin niiden toiminta nyt muuttuu taas kannattavaksi? Miten kesän festivaalit, markkinat, juhlapäivät, tapahtuuko, onko kävijöitä?

Yskimisetiketti

Tuleeko tästä vuoden 2020 uudissana?

Illalla kamppailen atk:n webcamin kanssa. Nyt pitäisi käydä vain webneuvotteluja, mutta kamera näyttää vain kieltoikonia. Tällaiseen atk-vänkäykseen saa helposti menemään tunnin, tällaisella saa verenpaineet tunniksi tappiin. Lataan sitten Zoomin ja Meetin puhelimeen, siihen menee puoli minuuttia. Miksi tietokoneet ovat niin huonoja, mutta puhelimet toimivat aina? Kotinettikin on kumossa päivittäin, mutta puhelimessa ei ole pettänyt koskaan. 

Minun pitäisi ehkä ollä enemmänkin huolissani taloutemme kestävyydestä. Esiintymiskeikat ja koulutukset ovat lähes kaikki peruuntuneet, se on iso isku. Mutta tässä meinailee nyt kehittyä muutama potentiaalinen työkuvio. Yleensä mitä enemmän ihmisiä niihin liittyy, sitä harvemmin ne toteutuvat. Jos työhön liittyy vain minä ja tietokone, se tapahtuu. Janan toisessa päässä ovat sitten AV-alan projektit. On oikeastaan ihmeellistä, että elokuvia saadaan tehdyksi. 

Illan elokuvana katsomme Paljain jaloin puistossa, Robert Redford ja Jane Fonda. Hyvän mielen sanailukomedia, hieman unohdettava mutta sympaattinen, käytännössä vain filmatisoitu näytelmä. Vuonna 1967 ”jäykkisten” pelko on jo alkanut, miespäähenkilön kunnollisuus, stoalainen mielenmaltti ja yleinen ”täydellisyys” ovat jo muuttumassa haukkumasanoiksi hänen villiä luontoa symboloivan nuorikkonsa silmissä. Joten miehen pitää tehdä kuten suomalaisessa sketsiviihteessä, vetää kännit ja hukata kengät ja kaikki on taas normaalisti. Mutta näinhän se on: anarkia on kauhea asia, paitsi jos se puuttuu täysin. Silloin se on tärkein asia.

Päivä 18, perjantai

Aamulla pihallamme on talven eniten lunta.

Vuoden 2020 piti jäädä muistiin poikkeuksellisesta lumettomuudesta. Vuosi sai kuitenkin paremman brändin.

OHJEITA KARANTEENIIN JA HOITOON

Syökää rohtoja. Nauttikaa sellaisia lääkkeitä, joista on apua. Savustakaa puhtaaksi talonne, pihanne ja katunne. Karttakaa ihmisiä ja sellaisia julkisia paikkoja, missä lähimmäisenne ei teitä tarvitse tai on parhaillaan toipumassa sairaudesta. Toimikaa kuin ihminen, joka haluaa sammuttaa kaupungissa riehuvan tulipalon. Onhan tämä ruttoepidemiakin eräänlainen tulipalo: puun ja olkien sijaan se vain tuhoaa elämän ja terveyden. Sinun pitääkin ajatella näin: ”No niin, Jumala on sallinut nyt vihollisen lähettää keskuuteemme myrkkyä ja vaarallisia eritteitä. Nytpä minä siis pyydän, että Jumala armollisesti suojelisi meitä. Sen jälkeen savustan asuintilat puhtaaksi, tuuletan, jaan lääkkeitä ja otan niitä itsekin. Vältän paikkoja ja ihmisjoukkoja, jos minua ei niissä tarvita, jotten aseta itseäni vaaraan ja siten tartuta ja sairastuta muitakin ja jotta en aiheuttaisi piittaamattomuudellani muiden ihmisten kuolemaa..

Näin kertoo Martti Luther siitä, kuinka kulkutautien aikana tulisi toimia. Lutherin kotikaupungissa Wittenbergissä riehui rutto, kahdesti.  Tuolloinkin ohjeistus oli sama: yhteiskunnalle kriittisten ammattilaisten on jäätävä töihin, muut voivat paetakin. Luther jäi tekemään työtä ja opettamaan, vaikka kuulijoita jäi paikalle vain kourallinen, kirjoitti tämän ohjeistuksensa 1527. Tärkeintä kulkutaudissa oli auttaa niitä, joita auttaa voi: ”Jumalan palveleminen tarkoittaa lähimmäisen palvelemista”, hän kiteyttää kristinuskon. Aikana ennen nykyaikaisia sairaaloita se velvoitti tavallisia ihmisiä paljon enempään. Nyt auttamisen voi ulkoistaa ammattilaisille.

Olen kaipaillut tällaisia vanhoja kuvauksia kulkutautiajoilta. Bakteereja ja viruksia ei ollut vielä löydetty, mutta jotain ymmärrettiin intuitiivisestikin, behavioristinen immuunijärjestelmä on juuri tällainen luontainen palomuuri. Suoneniskentä oli vuosisatoja ellei -tuhansia yleinen tapa hoitaa monia tauteja, siis veren vuodattaminen. Kuulostaa hullulta ja varmasti ollut hoitovirheenä usein kohtalokaskin (Lordi Byronille se oli sitä), mutta nykyään tiedetään toisaalta, että rauta varastoituu ihmisten elimistöön. Meillä ei ole sille muuta eritysmekanismia kuin veren vuotaminen.  Liiallisena rauta aiheuttaa monenlaisia ongelmia soluille ja nostaa muun muassa infektioriskiä. SPR:n Veripalvelu on hyvä paikka käydä laskemassa verta ja rautaa, se nyt ainakin todistettavasti auttaa jotakuta… 

Veripusseja tarvitaan siinä missä aina, mutta luovuttajista on nyt pulaa. Haastan lukijani käymään edes Veripalvelun nettisivuilla, siitä se vierailu Veripalvelun rakennuksiin alkaa. Oma karenssini päättyy kuun lopussa, joten ihan äkkiä ei tässä päiväkirjassa visiittiä kuvata.

Kuin jatkona eiliseen analyysiini nuoren tutkijan habituksesta, tänään puhutaan ministerin likaisista lenkkitossuista. Ministeriä harmittaa, että hänen likaiset lenkkeilytossunsa huomattiin. Näissä tossuissa hän on esiintynyt ministerinä kertomassa vakavimmasta uhkasta kansanterveydelle sitten nälkävuosien, ajatellen, että asia on niin tärkeä, ettei pukeutumisella ole väliä. Mutta ei ole niin, että jos paikka on tiukka, nämä asiat muuttuisivat vähemmän tärkeäksi – vaan juuri päinvastoin. 

Lika on viimeinen asia, jota ihmisille kannattaa kulkutautiepidemian aikana näyttää. Se on taas tämä behavioristinen immuunijärjestelmänne, joka on nyt erityisherkkänä kavahtamaan kaikkea ”saastaista”. Luultavasti ministeri on ennenkin esiintynyt likaisissa kengissä, mutta vain nyt niistä tehdään juttu?
Toiseksi, likaiset lenkkeilytossut ovat huono valinta, jos haluaa rakentaa luotettavan valtionjohtajan gravitasia. Ja vaikkei henkilökohtaisista syistä välittäisikään rakentaa tällaista luotettavan valtionjohtajan gravitasia, sellaista kansa häneltä kuitenkin toivoisi… Huolimattomuus tuntuu nyt jopa itsekeskeiseltä.

Tässä muuten vertailukohdaksi vuoden 1945 ministeri, joka ei tosin näihin aikoihin ole enää väkivaltaisen vallankumouksen kannattaja, mutta puhutaan silti erittäin radikaalista ihmisestä. Ehkä juuri sen vuoksi hän tarvitseekin gravitasia.

Saan etäkoulutehtäviä minäkin. Ensin autan koulutehtävien painon alla kärsivää yksitoistavuotiastani löytämään saksantunneille tietoa Bernkastel-Kuesin pikkukaupungista, kaikista maailman paikoista. Kaunis vanha kylä kyllä!


Toiseksi, minulle meilaa tuntematon etäkoululainen. Hän tekee äikän etätehtäväksi juttua kirjastani Perkele, ja pyytää haastatella tehtäväänsä varten. Kysymykset ovat metodologisia, niihin minun on vaikea vastata lyhyesti – olen pitänyt puolentoista tunnin luentoja siitä, kuinka olen yhden kirjani tehnyt. Perkele oli raskas tehdä, 2015 olin huonossa kunnossa sen jälkeen. Toisaalta se on paras romaanini. 

Illalla lapset suorittavat yhdistettyä etäkoulu- ja etäpartiotehtävää. Mokkapaloja. Maitoa menee 3 dl yhden sijasta, kun sitä poistetaan taitavat leivinjauhot mennä mukana, sillä lopputulos on herkullista mokkanäkkileipää.

Lapset tekevät lumilinnaa pihalle. Lumi sulaa samaa vauhtia kuin linna valmistuu. Valmiiksi tulee lumimato. Illalla jäljellä ei ole tätäkään:

Huomenna luen Decameronea, sen alussa näyttää olevan kuvaus Firenzen rutosta.

Päivä 15, tiistai

Kerron tytöille aamulla, että koulut ovat kiinni nyt toukokuun puoleenväliin. ”Voi ei”, tulee suuremmitta tunteitta. Siinä kaikki, aamu jatkuu kuin ei mitään. Illalla toinen toteaa, että on ikävä kavereita. Siinäpä kaikki tällä erää. Palataan asiaan, kun etäkoulu on jatkunut pitempään. Meillä on ainakin kuusi viikkoa aikaa palata asiaan.

Vaimo käy tänään töissä julkisilla. Lähibussi pelottaa nyt kuin viimeinen yömetro  Bronxiin. Mutta tarvitsen autoa viedäkseni lasten polkupyöriä huoltoon.

Pyörähuolto on Keilarannassa ja tehdään odottaessa. Koko aikana ei Keilaniemen konttoreissa vilahda liikettäkään. Raadenhampaan takana ovat rakennusmiehet töissä, näiden lisäksi kaduilla vilahtaa kaksi lenkkeilijää, siinä kaikki elämä. Konttorien Keilaniemi näyttää aavekaupungilta. Tuuli puhaltelee kopristuneita vaahteralehtiä autioita katuja pitkin. Tämä on Suomen bisneskeskuksia. Toivottavasti he paiskivat etätöitä…

Kun pyörän venttiili on korjattu, poika pääsee taas pyöräilemään. Kierrämme ympyrää Urheilupuiston parkkiksella. Asfaltilla on autokoululaisten kiertelytötsiä. Minäkin olen opetellut täällä ajamaan, aikoinaan kun vaimo opetti minua opetusluvalla. Se oli noin 2012, koska 2013 tuli Totuus naisista, johon sijoitin näitä kohtauksia.

Ympyrän ajaminen. Tämän päiväkirjan epätarinan keskeiset symbolit alkavat näköjään muodostua. Vankeus, paikallaan pysyminen.  Näin rakenne syntyy itsestään, tarinan rakennuspalikat.  Vrt. köytetty Riku-poika, vrt. Shostakovitsh, mitä näitä kaikkia on ollut…

”Kevään merkit”, työ etäpartioon, valokuvaus, 2020.

Shostakovitshin 7. sinfonia jatkuu cd-soittimistamme. Ensimmäisen osion marssihan kuvaa kaupunkia lähestyviä sotajoukkoja, siis saksalaisten armeijaa! Ilmankos on mahtipontista ja militaristista. Sen jälkeen toinen ja kolmas osa ovat enimmäkseen kauniin huolettomia, valssiakin vilahtaa, tunnelma on haikea, rauhallinen tai suorastaan iloinen. Neljäs, viimeinen osio kiristää, tietysti, tempoa ja tunnelmaa. Tulitauko on ohi. Mutta marssiteema ei palaakaan enää? Se jää esityksen leimaksi, loppu jää minun harjaantumattomalle korvalleni persoonattomammaksi.

Lähetän appiukolle Azulin Poromagian nettikaupan kautta.

Illalla ajamme Espoonlahteen. Kaikki sisarukseni perheineen kokoontuvat äidin kerrostalolle, tai ”isoäiti” hän on lapsillemme. Olemme askarrelleet kyltit, joissa lukee PALJON ja ONNEA ja ISOÄITI ja 70! Järjestäydymme kyltteinemme pihalle hänen parvekkeensa alle ja soitamme puhelinsoiton: ”Laitatko takin päälle ja tuut parvekkeelle.”

Lämpötila on laskenut nollaan, tuulee navakasti. Laulamme parvekkeen alla syntymäpäiväonnittelulaulun, huudamme, että se kuuluu seitsemän kerrosta ylöspäin kivisen kivenlahtelaispihan keskellä.

Ylhäällä parvekkeella isoäiti liikuttuu kyyneliin. Käyn viemässä ylös hänelle lahjamme ja muiden ystävien lahjoja, kukkakimppuja, paketteja, kortteja, lapsenlapsen leipomia pullia, kirjan… jätän ne oven eteen ja vetäydyn taas ne kolme taka-askelta, sellainen on nykyään kohteliaisuutta. Muutama sanan vaihdot ja takaisin kotiin. Koko juhla kestää ehkä varttitunnin. 

Tällaiset seitsemänkymppiset koronan aikaan. 

Päivä 16, keskiviikko

Kuusi ajatusta ihmisestä koronan aikaan

”Ei mennä sinne, siellä on ihmisiä.”

Lauseita, jotka vielä kuukausi sitten olisivat tehneet sinusta häiriintyneen. Nyt arkea. Riski sairastua tai sairastuttaa toinen ohikulkiessa on häviävän pieni, mutta senkin voi välttää kiertämällä ihmisiä, pysymällä loitolla. Ihmiset ovat muuttuneet yhtä aikaa ”saastaisiksi” ja samalla – jotenkin läheisemmiksi. Koska samassa veneessä tässä ollan. He saisivat luvan kiertää meidät suojellakseen meitä! Heitä kiertää, koska heitä haluaa suojella, tuokin on niin hauraan näköinen, tuollakin on pieni lapsi… Tämä omituinen kaksijakoisuus tekee ihmisten kohtaamisesta nyt hämmentävää.

*

Meditatiiviset yhdeksän minuuttia:

Ihmiset ovat poissa. Kun he ovat kaikkialla maailmassa nyt poissa, he ovat jotenkin yhdessä. Yhdessä poissa. Juuri ennen koronaa ihmisiä syyllistettiin maailman tuhoamisesta. Miellyttävätköhän nämä näyt ekoliikkeen romanttisinta siipeä? Sen pimeällä puolella välähtelee ihmisvihamielisyyttä, mutta en usko, että kovin moni fanaatikkokaan on iloinen näistä näkymistä.

Toista oli Rupert Birkin Rakastuneissa naisissa. Ihan nousi videosta mieleen tämä hänen unelmansa: 

”Te haluaisitte siis, että maailman kaikki ihmiset tuhottaisiin?” Ursula sanoi.
”Niin totisesti haluaisin.”
”Ja maailman, jossa ei olisi lainkaan ihmisiä?”
”Niin tosiaan. Entä te? Eikö se teistäkin ole kaunis ja puhdas ajatus – ihmisetön maailma, vain silminkantamattomiin ruohoa, ja jänis seisomassa kaiken keskellä?”

Rakastuneita naisia, D.H.Lawrence

*
Olen kirjoittanut joskus aiemmin siitä, kuinka maailman piti yhdistyä lennättimen myötä. Ja rautateiden, ja valokuvauksen ja radion. Ja television, ja internetin, ja sosiaalimedian. Aina sen piti tulla yhdeksi, se oli jokaisen teknologisen keksinnön seuraus joidenkin aikalaisten mielestä. Ihminen oli teknologialla yhdistämässä ihmiset. Viime vuosina ihminen taas oli teknologialla tuhoamassa maapalloa. (Teknologian toivottiin pelastavan meidät siltä.) Jatketaanko tästä aiheesta, kun pandemia on ohi? Vai menikö siitä nyt ilmat, oliko ihminen sittenkin kivempi kuin luonto?

Monet samaistuvat nykyään vahvemmin eläimiin kuin ihmisiin. Se kertoo paljon.

*

Toinen ikuisuusaihe on se, kuinka kehitys lisää vapaa-aikaa. Se on aina ollut monien ihanne: lisätä ihmisten vapaa-aikaa automatisoimalla töitä. Että voisi olla vain ja tehdä mitä haluaa, onnela. Nyt on vapaa-aikaa lisätty monille suurella kauhalla – vapaa-aikaa ainakin kotona siis. 

Tulivatko ihmiset onnellisimmaksi vuonna 2020? 

*

Kaksi viestiä satunnaisen rappukäytävän ilmoitustaululla. Toinen tarjoaa naapuriapua kaupassakäyntiin tai muuhun. Toinen ilmoittaa perustaneensa whatsap-ryhmän taloyhtiölle, saa liittyä, keskustellaan koronatilanteesta ja muusta. PS. Voisiko kaikki olla yskimättä rappukäytävässä kun ei vielä tiedetä leviääkö tauti ilmateitse, kiitos paljon.

Sama kaksijakoisuus. Ihmiset ovat sekä lähellä että pysykööt turvallisen kaukana…

*

Jotkut näistä etäkoulun tehtävistä ovat hauskoja koko perheelle. Viime viikon Perhospuisto-tehtävä oli sitä, eilen autoin tutkimaan Giuseppe Verdin tuotantoa ja tänään taas katsomme koko perheellä Kansallisoopperan Peppi Pitkätossu -balettia. Pepin hahmon traagisuutta kuvataan koskettavalla kohtauksella, jossa lattialle nukahtanut Peppi saa unessa vieraakseen äitinsä, enkelin. He tanssivat yhdessä ja sitten äiti saattaa Pepin oikeaan sänkyyn nukkumaan.

Lapset eivät ratkaise maailman ongelmia, heidän vuokseen aikuiset ratkovat maailman ongelmia. Peppi Pitkätossu saisi koronan. 

*

PS: Kuvittelenko vain, vai onko iltapäivälehdissä tosiaan aina näin paljon seksivinkkejä? Onko 2021 odotettavissa ruuhkaa neuvoloihin?

Päivä 13, sunnuntai

Kesäaika. Nimipäiväni, melkein kuin syntymäpäivä. 

Tämä on helppo sunnuntai. Olen kotona koko päivän, perhe ulkoilee pihalla. On kylmä, vain pari astetta lämpöä, muuten olisimme ottaneet jo puutarhakalusteet esille ja nauttineet ekat päiväkahvit omalla pihalla.  Vaimo käy kaupassa, kassoille on nyt ilmestynyt pleksisuojat myyjille. Sitten hän ahkeroi keittiössä, ruokaa, suolainen piirakka, pannukakkua… Minulle lomapäivä vuorostaan, lasse mårtenson -sunnuntai.

Vietin suuren osan päivästä kirjoittamassa lautapeliblogiini lyhyttä esittelyä muutamista peleistä, joita olemme viime päivinä täällä pelailleet. Tarkoituksena auttaa muitakin löytämään tämä ajanviete.  Me olemme viihtyneet kotona pelailun ansiosta, tänäänkin pelailemme eri kokoonpanoilla tusinan peliä. Mikäs tässä, kun ei ole ohjelmaa, eikä sitä juuri tänään tarvitse keksimällä lähteä keksimään.

https://puutyolainen.wordpress.com/2020/03/29/pelailua-koronan-aikaan-naiden-lautaparissa-viihdymme-koti-illat/

Ystäväni arvelee sairastaneensa koronan jo tammikuussa. Se kuulostaa jopa mahdolliselta, kun hän kertoo yksityiskohdat. Hän oli matkustanut joulukuussa Yhdysvaltojen sisäisellä lennolla, kun viereisellä penkillä yski kiinalaismies. Pari päivää myöhemmin hän oli puolisoineen sairastunut elämänsä ankarimpaan ”flunssaan”. Palattuaan kotiin tammikuussa he olivat vielä yskän takia pysytelleet kotona seuraavat viikot. Eivät halunneet yskiä muiden päälle. 

Kun he pääsevät vasta-ainekokeeseen, saa nähdä, ovatko he olleet Suomen ensimmäisiä koronasairastajia. Ja tammikuussa koko taudista ei vielä edes puhuttu. Aika huojentavaa olisi kyllä sairastaa tauti pois. Nyt kun sille olisi hankkinut immuniteetin, voisi matkustaa vaikka kesällä Italiaan…

Toinen ystävä, sairaanhoitaja, jakoi kuvan Italiasta.

Tämän sodan sotilaat. Sairaanhoitajilla on nyt kuulemma erikoinen tunnelma, jännittynyt odotus ilmassa, jotkut reagoivat jo valmiiksi psyykkisesti. Mihin tämä menee, riittääkö varautuminen, hoitopaikat, varusteet… Kestääkö linjat vai kuinka kovalla voimalla vihollinen tulee, näkymätön tappaja, kruunattu virus. Mihin tätä vertaisi ellei sotaan? Aito kysymys, ei retorinen? Ketkä olisivat tämän sodan sotilaat, elleivät lääkintäjoukot…

Illalla vaimo lukee pojalle iltasaduksi lastenversiota Monte Criston kreivistä. Tulen aivan kohtuuttoman onnelliseksi siitä, että Dumas’n klassikko kiinnostaa nelivuotiasta. Hän kuuntelee keskittyneesti, vaatii jatkamaan. Siellä Dantes ja Beauchamp väittelevät sopimuksesta, jossa linnoitus antautuu turkkilaisille, sitten kiirehditään oopperaan… Mitähän poika tästä tajuaa? Kuuntelee hiljaa. Onhan tarinassa suurta draamaa. ”Miks toi on koko ajan vaan vihanen”, hän kysyy Dantesista. ”Koska ne heitti sen sinne vankilaan.” ”Aaa.” 

Jatkuvuus. Siksi tämä ilahduttaa niin paljon. Se on jatkuvuutta, että yhä uusi sukupolvi kiinnostuu Dumas’ta. Että elämä jatkuu. Se on psykologisesti ratkaisevan tärkeää, ja vielä sitäkin tärkeämpää mullistuksen aikoina.

Poikaressu, emme ole vielä raaskineet kertoa, että hänen syntymäpäivilleen ei luultavasti voi kutsua vieraan vierasta.

Päivä 14, maanantai

Tapiolan kirjaston ovensuussa on kirjojen kierrätyshylly. Viimeisellä viikolla ennen kirjastojen sulkemista huomasin jonkun jättäneen sinne myös cd-levyn. Otin sen mukaani. Tänään laitoin sen soimaan.

Tänä iltana laitoin sen soimaan. Shostakovitsh sävelsi sinfonian 7 keskellä sotaa 1941. Se esitettiin piiritetyssä Leningradissa tuoreeltaan kesällä 1942, siitä nimi Leningrad-sinfonia.  Onkohan tuo piirityksen tarina lukijalle tuttu? Ne kertomukset ovat liikaa tässä jaettavaksi. Kun ruoka loppuu, syödään kissat, sitten nahkavyöt, sitten tapettiliima. Sitten.

Mutta Leningradin tragedia ei ollut orgaaninen, se oli Stalinin synnyttämä, Leninin kaupunkia ei saanut luovuttaa, ennemmin miljoona kuolee nälkään. Gorod geroi, sankarikaupungiksi tittelöitiin, kuin kaupungilla olisi persoona ja agenssi, kuin kaupunki toimisi. Eikä ihmiset, eikä päättäjät.

Sinfoniassa on valtava kontrasti äänenvoimakkuuksissa. Hiljaisia osioita ei meinaa kuulua huoneen toiselle puolelle. Sitten kun marssi lähtee käyntiin, mahtipontisuus tuntuu musertavan hiljaisen tapiolalaisillan. Tämä on massojen musiikkia, sotajoukkojen, ihmislaumojen kohtalon hetkien.  Miettikääpä miltä tuntuu kuunnella täyden orkesterin esittävän nuoren mestarin tuoretta sinfoniaa keskellä sotaa, keskellä piiritystä ja nälänhätää. Ihmissielun voitto…

Katsaus maailmalle

Yhdysvaltojen koronatilanteen tulisi jännittää meitäkin, koska ainoan supervallan myötä loppumaailma kärsii tai nousee, myönnettävä se on. Sopii toivoa, että hekin pystyvät jättämään politiikan tauolle ja keskittymään toimimaan yhdessä, vaikka on presidentinvaalivuosi. Siellä hyväksyttiin eilen 2 000 000 000 000 dollarin avustuspaketti koronan seurauksia varten. Se on kaksi biljoonaa eli miljoonaa miljoonaa. Luku on merkityksetön ihmispsyykelle, joka ei pysty käsittämään sitä.  Kymmenen tuhatta on mahdollista käsittää rahassa (se on käytetty auto) mutta montako ihmistä on 10.000? Se on Tapiolan asukasluku. Italiassa on kuollut nyt Tapiolan verran ihmisiä.

Ruotsi vetää omaa linjaansa koronankin suhteen. Inhimillisellä janalla, jonka toinen ääripää on Talebanin Afganistan, toinen pää on Ruotsi. Ruotsalaiset vain ajattelevat tämän janan olevan, ei vaakasuuntainen vaan pystyssä. Tällä tempulla he muuttavat janan ääripäästä kehityksen huipuksi. Tornion ja Haaparannan raja on nyt suljettu henkilöliikenteeltä. Ehdimme ylittää rajan kuukausi sitten hiihtolomalla, ajoimme rajasillan yli Haparandan Candylandiin ja takaisin. Lapset eivät olleet uskoa silmiään, kun ajoin karkkikauppaan, en osta heille karkkia koskaan. Oli oikein poiketa.  Siitä tuli heille paluumatkan kohokohta eikä sitä tiedä, milloin Haparandaan poiketaan tuosta noin vain uudestaan.

Espanjassa koko talous pysäytetään tänään. Töihin menee vain ”yhteiskunnalle välttämättömät” ammattilaiset. Ilmaisu ei ihan osu maaliin, sillä se on paljastavinaan valtaosan töistä yhteiskunnalle tarpeettomiksi…

Mutta tänään pilkahtelee valoa ja optimismia sieltä täältä. Italiassa uusien tartuntojen määrä on hidastunut. Espanjassa menehtyneitä tänään vähemmän kuin eilen. Imperial College -yliopiston matemaattisen biologian professori Neil Ferguson uskoo, että epidemia alkaa juuri hidastua Iso-Britanniassa.  

Loppukevennys:

Tänään kävin parturissa, vähän etuajassa, mutta kaiken varalta. Ei ole helppoa partureillakaan nyt. Vien poikanikin asiakkaaksi ensi viikolla, kunhan hallitus nyt ei sulje partureita.

Tulipa juteltua parturin kanssa enemmän kuin koskaan, kun ei ollut aikakauslehtiä tutkittavana. Aiheita oli vain yksi. Toivotimme iloisesti tsemppiä toisillemme erotessa.  Elämä jatkuu niin kauan kuin on iloa.

Päiväkirjan kirjoittaminen ei ole tarinan kertomista. Tarina ei ole tarina, ellei se sisällä muutosta. Se on vain kokoelma tapahtumia, kuten päiväkirja. Mutta sen keskelle alkaa hahmottua kuin piilokuvana muutos, kuin rivien välistä. Ihan kuin päähenkilö olisi nyt erilainen kuin alussa… Eikä yleisö voi olla varma, onko se vain heidän oman päänsä sisällä.

Tapahtuuko meissä tämän päiväkirjan aikana muutosta? Millainen? Kirjoitan tietämättä sitä, se olisi tarinankertojalle ellei virhe, vähintään riski, mutta joskus riskit ovat ottamisen arvoisia. 

Fiktiivisessä tarinassa Leningrad-sinfonian löytäminen ennen koronakaranteenia olisi ennakointi tulevasta. Symbolina se olisi helposti mahtipontinen, sattumana epäuskottava. Mutta koska tämä päiväkirjan epätarina on totta, minua ei voi syyttää…

Shostakovitshin kuuntelun keskeyttää hallituksen tiedotustilaisuus. Tilaisuudessa kerrotaan, että poikkeustoimia jatketaan kuukaudella, 13.5. asti. Käytännössä lukuvuosi loppuu siis etäkouluna. 

Saamme tästä siis kaiken irti!

Jatketaan Leningradia huomenna. Jos haluatte varaslähdön, ihmelapsemme Klaus Mäkelä on ehtinyt tämänkin ohjata:

 

Päivä 11, perjantai

Salve! Siis Terve! Siis: terveyttä. Nämä vanhat tervehdykset näyttävät nyt kovin erilaisilta. Minäkin olen nopeasti tottunut toivottamaan ihmisille erotessa tai meilin päätteeksi terveyttä. 

Korona on hyvä globaali harjoitus vielä tappavampaa tautia varten. Keskiajalla musta surma tappoi noin puolet Euroopan väestöstä. Noin puolet. Jopa joka toisen. 

Mistä tulikin mieleen nykymuoti:

Ilta-Sanomien pitkässä jutussa haastatellaan politiikan vaikuttajia nimettöminä. Juttu luo kuvan hallituksesta, joka ei ollut valmistautunut koronan tuloon mutta väitti olevansa. ”Kokemattomuus näkyy” summataan, ja vanhoja hallinnon alan konkareita ikävöidään. Niinhän se on, että jos matsi ei ole tärkeä, voidaan peluuttaa lupaavia junnuja.  Rauhan oloissa otamme urheilun vakavammin kuin politiikan.

THL:n toiminnasta vahvistuu jutussa kuva, joka on kuin klisee pöhöttyneestä laitoskratiasta: THL toimii STM:in varassa, ja STM THL:n suositusten mukaan, ympyrä pyörii itsekseen. Kaikki voivat vedota muihin, ”asiantuntijoihin” tai ”päättäjiin”… 

Sillä välin Tapiolassa: Pojan polkupyörän venttiili vuotaa. Sörkkimiseni ei auta, pitäisi löytää uusi sisäkumi ja vaihtaa se. Uutta kumia en googlailulla mistään Tapiolasta löytänyt.

Koululaislapset osaavat nyt ottaa yhteyttä luokkakavereihinsa videoitse ja Teamsin chatillä. He oppivat hyvin nopeasti uudet tavat opiskella ja selviävät koneen kanssa ilman apuani jo nyt. Mitäs te juttelitte kavereiden kanssa? ”Me kehuttiin vaan toisiamme ja kysyttiin onksne terveinä. Ja siellä voi laittaa hymiöitäkin”, kertoo yhdeksänvuotias. 

Päivien rutiiniksi on muodostunut seuraava:

– Aamiainen puoli kahdeksan maissa.
– Ajan parran, pukeudun työpäivää varten ja kampaan tukan. (Koskaan en ole ollut näin tarkka päivittäisestä parranajosta. Se erottaa minut nyt syrjäytyneestä.  Tämä on se ”kurin ulkoinen muoto”, josta Antero Rokkaa yritettiin valistaa Tuntemattomassa. Rokalle se oli vain kivien kantoa polkujen varrelle.)
– Tytöt lähtevät kävelylenkille, jonka jälkeen aloittavat etäkoulun.
– Jossain vaiheessa päivää he saavat koulutehtävät valmiiksi, pojalle laitetaan Tintti-piirretyt pyörimään, minä lähden käymään työhuoneella ihmettelemässä.
 – Lounas
– Ulkoilua yms, pyöräilyä, jos olisi ehjä sisäkumi
– Vaimo tulee kotiin työpäivän jälkeen
– Lihaskuntoharjoitteluni
– Päivällinen
– Ulkoilua, etäharrastuksia, leikkiä, pelaamista, lukemista, yms vapaata elämää.

Nyt on takana ensimmäinen täysi viikko lasten kanssa aamusta iltaan. Alan tuntea oloni kotihoitajaksi. Olen töissä täällä, ja palkka on surkea.

Illalla olen jo kyllästynyt olemaan kaikkien kanssa kaiken aikaa. Olen kattanut ja siivonnut ruokapöydän viisi ja viisi kertaa päivän aikana. Kaipaan rauhaa, sitä etten ole suhteissa toiseen ihmiseen koko ajan. Kaipaan sitä, ettei joku koko ajan vaadi minulta jotakin muka tärkeää, kun se on kuitenkin ”mihin mä laitan tän puolikkaan omenan” tai ”ääää mä en saa tätä solmua auki!” Tällaista. Pystyisin parempaankin.

Laitan loppuillaksi korvatulpat ja pakenen sisäiseen emigraatioon kirjan ja nettipelin kanssa. Kestävyyteni loppui samaan aikaan kuin arkiviikkokin. Huomenna alkaa vapaa.  Vaimo saa hoitaa lapsia.

Nyt kun säät lämpenevät, ehkä alan vaikka lenkkeillä. Vankileirillä raskainta olisi jakaa selli muiden kanssa. Jos oman saisi, pärjäisin pitkään.

Tapaniksi: Tervehtiminen ilman kättelyä

Nyökkäys, hatun nosto miehellä. Nyökkäys, niiaus naisilla.

Hyvin yksinkertaista, vaatii vain hieman aikaa, että se tulee yhtä automaattiseksi kuin käden tarjoaminen. Suomalaisille helpompaa kuin poskisuudelmat. Katsekontakti ja avoin, vastaanottava elekieli vielä entistäkin tärkeämpiä.

 

Päivä 12, lauantai

Keväällä 1945 kauppojen ikkunoista poistettiin viimeiset lankkusuojat ja liimapaperit. Patsaatkin palautettiin pommisuojista takaisin jalustoilleen, Kolme seppää, Snellman Säätytaloa vastapäätä… Meillä on nyt kehityksen suunta toinen. Kirjastojen aineisto on lukittu turvaan. Tarvitsisin kirjoja ja pelejä paitsi viihdykkeeksi, myös taustatyöksi, pitäisi suunnitella kirjaa. Onneksi vanhempiakin kirjoja saa nykyään Antikvaari.fi:stä. 

Aivan viime vuosikymmeniin asti kevät oli vuodenajoista raain. Varastot olivat talven jäljiltä loppu, vähä ruoka kuivaa, maito laihaa, uutta satoa pääsi vasta kylvämään. Pääsiäinen on oikealla paikalla. Samoin kuin joulu on tarpeellinen valon juhla keskellä pimeyttä, pääsiäisenä saa laihan kauden jälkeen herkutella sydämensä kyllyydestä. 

Viikonloppu tuntuu yhä viikonlopulta! Meillä aamu on rauhallinen, ja Colt Express -pelin jälkeen käynnistyy korttipaja. Lapset piirtävät onnittelukortteja sukulaisille, joilla on syntymäpäiviä lähipäivinä. Tänään olisimme viettäneet äitini juhlia, nyt juhlat on tietysti peruttu, bussit ja ravintolat, ohjelmanumerot. Minä alan signeerata ja paketoida niteitä Vaaran vuosien tekijänkappaleita, jotka olen myynyt tällä kertaa etänä. Postilla on nyt kuljetettavaa muutenkin, kannan oman korteni kekoon. Muistatteko muuten, että Postilla oli jotain lakkopuuhia tuossa syksyllä? Se kaatoi yhden hallituksenkin. Aika naurettavalta kuulostaa. Kun ei ole ongelmia, voidaan tehdä politiikkaa. Kun on ongelmia, pitää toimia. Politiikka on luksusta, ylellisiin aikoihin.

Onni onnettomuudessa on, että saimme rahat takaisin kesäkuuksi varatusta Rooman-hotellista. Se oli reilusti tehty, alkuperäisten ehtojen mukaan hotellinpitäjällä ei kai ollut pakollista vielä palauttaa kaikkea. Meidän perheelle ei ole nyt tulossa unelmakesää Italiassa.  Italian talouskin olisi kaivannut matkailijoitaan kesällä, nyt turistikausi on käytännössä peruttu. Pientä sekin on tietysti verrattuna siihen, että Bergamon kaupungissa poltetaan ruumiita yötä päivää.

Vaikuttaako tämä epidemia urheiluun pysyvästikin? Ainakin nyt epäillään viruksen levinneen Bergamoon jalkapallo-ottelun yleisössä.

Mihin kaikkeen tämä vaikuttaa pitkällä tähtäimellä. Kotoilu on tulevaisuuden megatrendi. Se valkeni ensi kerran kun luki Robert Putnamin tutkimuksia, ja tämä vahvistaa trendiä aivan uudella vaihteella. Mitenköhän käy globalisaation pitkällä tähtäimellä? Tavallaan tämä on paluu vanhaan normaaliin, rajalliseen liikkuvuuteen. Jo jonkin aikaa on minua vaivannut sen suoranainen absurdius, että saatan tuosta noin vain lentää toiselle puolelle maailmaa, rahasummalla, jolla aiemmin pääsi junalla Tampereelle. Euroopan laidoille pääsee ilman passia, lentokoneeseen hyppää kuin raitiovaunuun. Siinä tuntuu olevan jotain suhteetonta, jotain hybrismäistä, jotain maanista; että jotain on nyrjällään, sopimatonta, tässä holtittomassa liikkuvuudessa. Kuin planeettaa jatkuvasti ravisteltaisiin niin että kaikki hölskyy, mikä tahansa on minä hetkenä tahansa missä tahansa…

Palataanko tämän jälkeen maltilliseen, vaikeampaan liikkuvuuteen?  Vai onko tämäkin vain ilmakuoppa edistyksen polulla… Kommunisteille kaikki oli sitä, sodan voittokin oli  osoitus historian vääjäämättömyydestä, ja monille edistys on luonnonlaki vieläkin. 

*

Kierrokset kylillä. Onnittelukortteja ja lahjoja anopille, appiukolle, ystäväperheelle Helsingissä… Lämpötila kävi jo 12:ssa asteessa. Kanansiipiä päivälliseksi.

Tytöillä etäharrastuksissa vuorossa tanssitunti. Opettaja esiintyy nettivideolla, lapset tekevät perässä. 

Puhumme kaverin kanssa juhannuksesta, onko sekin peruttu, saako Uudeltamaalta paeta mökille ja mitä jos ei saa. Minulle alkaa nyt valjeta, miten tähän kevääseen tulee suhtautua.

Tämä on meidän sukupolvemme sota.

Nyt sota vain ei tarkoita juoksuhautoja ja yöpommituksia. Tämä on pelimaratoneja perheen kesken ja pistoolikyykkyjä. Tämä ei ole liikekannallepanoa vaan pysähtymistä, ei poteroa Karjalassa vaan kotisohvaa. Pelkoa ja huolta kyllä, mutta pientä tämä on sotaan verrattuna.

Vertauksen voi painottaa kahdella tavalla. Ei tämä sentään sotaa ole, tai: Tämä on meidän sotamme. Jälkimmäinen kuulostaa yhä leventelevältä, ellei jopa suhteellisuudentajuttomalta, mutta juuri suhteuttamista se tarkoittaa. Minulla on tällä hetkellä kalenterissani kaksi merkintää ennen kesää. Lapsilla ei mitään, ei yhtään merkintää, merkintää tapahtumista. Normaali elämä on seis tavalla, jolla se ei ole ollut sitten 1945. Kesää ja syksyä ei niitäkään uskalla vielä suunnitella. Pääsiäinen on peruttu, vappu on peruttu, onko juhannus?

Tietysti tästä selvitään, vieläpä pysyvittä arvittakin, mutta 2020 ei ole vuosi siinä missä muutkin, pala elämää siinä kuin muutkin. Tätä ei kannata verrata arkisiin vuosiin. Silloin vain harmittaa, miettii kaikkea, mitä menettää, vähintään sitä miten pilalla koko kevät on, ellei mitään pahempaa käy… Tätä kannattaa verrata sotaan. Silloin saa olla kiitollinen – kylläpä meidän sukupolvi selvisi vähällä.

Päivä 7, Maanantai

’Korona’, siis kruunu. Kuka sen niin ylevästi nimesi? Kuka kruunataan, mihin arvoon? Selvitin, että ’korona’ oli ensin termi auringon auralle. Virus näyttää samalta tutkijoiden mikroskoopissa.

Hallituksen paine liikkumisen rajoittamiseen kasvaa. Se pitäisi tehdä aiemmin kuin myöhemmin. Tällä hetkellä herää vaikutelma siltä, että hallituksella ei ole uskallusta siihen. Onkohan vaikutelma oikea?

Miksi terveidenkin pitäisi pysyä kotona? Koska oireettomatkin voivat kantaa jo virusta ja tartuttaa muita. 

Tämänhetkisen tiedon mukaan koronaviruksen itämisaika on keskimäärin 4–5 päivää. Vaihtelua on 2–12 päivän välillä. Oireeton ihminen voi siis ainakin periaatteessa tartuttaa virusta jo melkein kaksi viikkoa ennen ensioireiden ilmenemistä.

Nyt on onni, että minua on siunattu perheellä, jota viisihenkisenä voi pitää jo verraten kookkaana, ja jossa lapset ovat tarpeeksi vanhoja. Harrastukseni tällä hetkellä ovat kaiken lisäksi kuntosaliharjoittelu ja lautapelaaminen. Molempia voin tehdä kotonakin. Vaikeampaa on yksin eläjillä… 

Siivosin vaatehuoneen ja kannoin sinne ylimääräisen tuolin. Voisin rakentaa tänne työhuoneen, jos ostaisin pienen pöydän. Huoneen nurkassa on vanha akustinen kitarani. Ostin siihen uudet kielet vuosi sitten, näitä ikuisuusprojekteja, ”jos vaikka kokeilisi taas soittaa…” Harjoittelin akustista kitaraa yläasteella hetken aikaa, viimeksi olen tarttunut kitaraan kun kirjoitin Perkele-romaania. Lihasmuisti toimi silloin yllättävästi. Varmaan nytkin. Jos karanteeniksi menee, viritän uudet kielet ja etsin netistä itseoppaita soittamiseen. (Saa vinkata.)

Sillä välin yläkerrassa: metsästäjä ampuu Rastapopouloksen, johon on tehty pienennystaika. 

(Rastapopoulos on Tintin pahis.)

Iltapäivällä suoritamme yksitoistavuotiaan kuvataiteen koulutehtävän. Se tapahtuu nyt ulkoilmassa, vielä. Pitää perehtyä kohteisiin Espoon Kotikaupunkipolulla ja ottaa niistä valokuvia eri kuvakoossa. Weegee on helppo kohde, mutta ”Eeva Kilven runo- ja perhospuiston” etsiminen on niin vaikeaa, että koko odysseia alkaa naurattaa. Rämmimme kuvaamassa summamutikassa rauduskoivuja harmaan Kaskiniityn ympärillä, kaikilla on eri käsitys suunnasta, lapset eivät osaa lukea karttaa, poika pludailee lätäkön läpi ja heristää meille keppiä, meitä naurattaa, hän huutaa ja jahtaa meitä kepin kanssa. Sirkus on tullut kaupunkiin, ääntä ja vimmaa ja slapstick-huumoria… 

Yksi kotikaupunkipolun kohteista on muuten Heikki ja Kaija Sirenin suunnittelema valkoinen rivitalosto. Sijoitin niihin Koskikarin perheen asumaan Totuudessa naisista, en tiennyt taloja niin kuuluisaksi, että ne löytyvät ”opaskirjoista”. 

Tuulee hyytävästi, ja on ihanaa päästä harharetkiltämme lämpimään kotiin. Tämä oli  kuitenkin verrattoman hauska seikkailu, johon emme olisi ryhtyneet ilman koulujen sulkua.  Tapiolan puistoissa ja poluilla liikkui saman verran ihmisiä kuin aina. Tuntuu kyllä mahdottomalta tautia saada ohikulkevalta lenkkeilijältä tai koiranulkoiluttajalta…

Maailmassa on tänään miljardi ihmistä koronakaranteenissa. Madridissa otetaan jäähalli käyttöön ruumishuoneeksi.  Illalla Britanniakin on ottanut liikkumisrajoitukset, melko tiukat käyttöön: kaupat suljetaan, ystäviä ei tavata, lenkillä sentään saa käydä kerran päivässä. Suomi on nyt lepsuimmasta päästä. En usko hallituksen uskaltavan olla erilainen pitkään, joten meilläkin tiukkenee pian. Ruotsi on toki oma lukunsa.  

Niin, meillä on kotona piano, kitara ja nokkahuilu. Jostain saisi vielä askarreltua marakassin nuorimmaiselle niin meillä olisi kotibändi. Solistin rooli vaimolle.

Punnerruksia lisäpainoilla (lapsi, arviolta 15 kiloa). Korttipelejä. 

Päivä 9, Tiistai

Pidän kiinni rutiineista, ne ovat selkäranka, joka pitää meitä pystyssä. Aamiaisen jälkeen pestään hampaat ja puetaan päivävaatteet aivan kuten muulloinkin. Sitten tytöt käyvät aamukävelyllä, joka simuloi koulumatkan kävelyä. Sen jälkeen koulutehtäviin. Minä ajan parran joka aamu ja pukeudun päivään. Varjele tapaa, niin tapa varjelee sinua, kertoi eräs Herrasmieskirjan lukija oppineensa jo nuorena. Siinä on viisautta.

Yksitoistavuotiaalla on aamupäivisin virtuaalinen oppitunti. Lapset loggautuvat yhteiseen luokkahuoneeseen tietokoneella/puhelimella ja seuraavat opettajan opetusta kameran kautta. Hirveän näppärää. Kyllä meillä on helppoa nykyään. Viime poikkeustilan aikana oli tasan radio. Olen nopeasti tippunut kärryiltä lasten päivittäisistä Wilma-viesteistä, eri oppimisympäristöistä ja linkkisivuista ja driveista ja uusista appeista. Olen pihalla heidän läksyistään. Onneksi he eivät:

”Ei mitään hätää isi, mä oon perillä niistä.”

Ei hätää sanotaan humoristisesti, loppuosa kiitettävän itsevarmasti. 

Luen aamulla kirjaa Kiinan kulttuurivallankumouksesta. Wuhanin alueen nimi tarttuu nyt silmään, koska nyt abstraktilla nimellä on merkitys. Wuhan on kirjan mukaan yksi Kiinan ”kolmesta uunista”: kuuma ja kostea. Se oli jo 1960-luvulla teollisuuden ja kotimaanliikenteen tärkeä keskus ja solmukohta. Kuulostaa viruksen paratiisilta.

Ceterum, Kiinan 1900-luvusta lukeminen riittänee karkoittamaan etnosentriset illuusiot, että Kiina olisi kaltaisemme länsimainen liberaali demokratia, jonka arvot pohjaisivat kristinuskoon ja valistukseen. Kirjoitin etnosentriset, mutta oikeastaan parempi sana olisi egosentriset. Lähtökohtaisesti kuvittelemme, että kaikki oman päämme ulkopuolella toimii kuten päämme sisäpuolella.

Joka tapauksessa Kiina on nyt sulkenut villieläintorinsa. Jos se on kulttuurisen muutoksen merkki, se on erinomainen sellainen. Voisiko jopa olla, että Kiinaa hävettää? Häpeä on voimakkaimpia tunteita, sillä saadaan aikaan suuria. Kiinassa sidottiin naisten jalkoja ainakin tuhat vuotta, kunnes he 1900-luvulla huomasivat länsimaisten pitävän sitä häpeällisenä. Heitä alkoi hävettää se, millaisina muut heidät näkivät. Ikivanha tapa katosi maasta sukupolvessa. Kwame Anthony Appiah on kirjoittanut näistä ”moraalisista vallankumouksista”. Ehkä kiinalaisia alkaa hävettää, että he syövät hiiriä, hämähäkkejä, lepakoita…

– Vuodenvaihteessa Marraskuussa kiinalaisukko menee maistamaan lounaaksi lepakkosushia
-Keväällä koko maailma on polvillaan

Siinäpä kaaosteoriaa.

Lisärajoituksia liikkumiseen odotettiin jo eilen aamulla. Saamme odottaa huomiseen, koska lainsäädäntö ei kuulemma anna periksi. Hallitus runnoo lakimuutoksen ensin läpi yhtenä päivänä ja ottaa uuden lain käyttöön seuraavana. Miettikääpä, miltä moinen kuulostaisi normaalioloissa!

Muualla uutisissa: Espoon kaupunki aloittanee ensi viikolla eväspussien jakelun etäkoululaisille. Sama ”sämpylä, banaani, mehutetra” -linja, kun jo omilla kouluretkilläni aikoinaan. En ehkä lähde reissaamaan koululle näiden perässä. Sokerin juottaminen lapsille ei innosta, ja ruoan korvaaminen margariinisämpylällä on vaihtoehto, jota emme vielä tarvitse. Toisaalta kaksi ilmaista banaania päivässä… Mikä on vaihtoehtoiskustannus sille, että poljen koululle ja takaisin (yht. 20 minuuttia)? Banaanit ovat kaupassa 2 euroa kilo, jos kaksi banaania maksaisi 50 senttiä, se tekisi hakureissujen tuntipalkaksi 1,50€. Ihan kirjailijan tuntipalkka siis… 

*

Viikon treeniohjelma muodostui nyt tällaiseksi (ma – su)

Punnerrukset, Kyykyt, Selkä, Punnerrukset, Kyykyt, Selkä, Lepo.  Apuliikkeinä tehdään samassa järjestyksessä: kädet, vatsa, pystypunnerrus, jne.  Kun treenin intensiteetti laskee, frekvenssi ja volyymi saavat nousta. Tosin lankutuksiin ja punnerruksiin saa kummasti vaikeusastetta, kun selässä kiipeilee lapsi. Kehonpainopunnerruksissakin olisi nähtävästi progressiota syksyyn asti: 

Päivän pelit: Azul: Stained Glass of Sintra, Kilpikonnakisa, Showtime. (Valtaosa näistäkin peleistä löytyy muuten peliblogistani Puutyöläinen hakutoiminnolla tai klikkaamalla nimeä oikean puolen palkista.)

Tytöillä on paljon kotikoulutehtäviä tänään.  Minä suunnittelen kollegani Elinan kanssa jo syksyn puhujakoulutusta. Syksy nyt on turvassa kai, onhan? Elina on ammattiesiintyjä ja -kouluttaja ja kaukaa viisas. Hän on varautunut siihen, että työt kärsivät vuoden, puolitoista, eli kunnes rokote keksitään.  Kerron että olemme kesäkuussa menossa Italiaan. ”Joo, ei tule onnistumaan.” Hän on nyt kouluttamassa ja varustamassa itseään kovaa tahtia erilaisten videokoulutusten ja -konferenssien asiantuntijaksi. Hyvin kunnioitettavaa proaktiivisuutta. Minun pitäisi ottaa siitä mallia. Lainasin viime viikolla vt. pääministeri von Bornin jatkosodan paatoksellista rauhanpuhetta, taas ne kaikuvat mieleen: ”Isänmaa ei nyt kaipaa vaivojensa vaikertajaa. Se kaipaa miehiä ja naisia, jotka vielä nytkin jaksavat uskoa tulevaisuuteen ja ihmisyyden voittoon…”  

Mikä on uskoa tulevaisuuteen? Kun lapsi oppii ajamaan polkupyörällä. Sitä me harjoittelimme tänään pojan kanssa. Kävimme leikkipuiston pihalla ensin iltapäivällä, ja äsken hän halusi lähteä pyöräilemään vielä äidin kanssa illalla uudestaan. Huomisesta puhutaan jo kovasti, silloin pitää mennä pyöräilemään uudestaan…

Mikä on uskoa tulevaisuuteen? Tyttöjen partiosta tulee ”etäpartiotehtävä”: käy etsimästä luonnosta kolme kevään merkkiä. 

Ja mikä vielä? Päiväkodistakin tulee etätehtävä: Kerää käpy, tee siitä käpylehmä…

Päivä 5, lauantai

Sataa lunta. Talvi, tuo luonnon oma desinfioija. Eilen oli kevätpäiväntasaus, nyt on taas valo pimeyttä vahvempi.

Kotikuntosalia on vaikea kuvitella ilman leuanvetotankoa. Laajalahden Tokmannilla on kuntotarvikehylly lähes tyhjä. Käsipainot ovat loppu, kahvakuulista vain kevyimmät jäljellä. Leuanvetotankoja onneksi on. 

Liikkeessä ilmoitetaan julistein, että myyjät pitävät asiakkaisiin kahden metrin etäisyyden, asiakkaita pyydetään tekemään samoin. Kassajonossa ihmiset eivät tee niin, vaan hönkivät niskaan. Nykyään kun ihmisen haistaa, se tuntuu häkellyttävältä. Jos haistaa toisen, on tartuntaetäisyydellä. Se on liian intiimiä.

Tämä ihminen haisi jotakuinkin makaronilaatikolta.  Social distancing, se on suomeksi hajurako.

Käyn samalla ruokakaupassa ja vien äidilleni kassillisen ruokaa. Muikkuja, jauhelihaa sun muuta, niillä hän pärjää kuulemma viisi päivää. Meidän taloudessa menee saman verran päivässä. Itse asiassa ruokaa menee nyt todella paljon, koska minä ja lapset olemme joka aterialla syömässä. Äiti on nyt jotakuinkin kotikaranteenissa. 

Haen samalla matkalla anopilta lähetyksen, hän on paistanut lihapullia lapsille. Mummin lihapullat ovat heidän lempiruokiaan. Hekin ovat käytännössä kotikaranteenissa. 

Lähimmät ikäihmiset, riskiryhmä. Kumpaankaan asuntoon en mene sisään, asioin ulko-ovella kuin kohtelias Jehovan todistaja.

Kiinassa on kolmas päivä ilman uusia tartuntoja. Milloin tämä alkoi siellä, tammikuussa? Silloin kun ainakaan minua ei paljoa kiinnostanut. Mutta kolmea kuukautta pitempään tämä tuskin täälläkään kestää? Nyt on löytynyt lääkekin, rokotteita testataan Yhdysvalloissa ja huhutaan jopa kiinalaisten käyttävän malarialääkettä… Toisaalta uutiset Italiasta ovat hurjia. Toisaalta lehdistö kirjoittaa juuri kauhutarinoita. Iso kysymys on: minkä verran lehdistö huutaa sutta? Suden huutaminen kuuluu lehdistön liikeideaan. Se tarkoittaa tässä: tehdä asioista huomiota herättäviä. Vedota emootioon, löytää rajuin tapaus, liikuttavin ilmaus, esimerkki, valokuva ja niin edelleen. Se on helppoa. Se ei ole valehtelemista. 

Poliisijohtajaa haastatellaan radiossa, tällä viikolla ovat kotihälytykset nousseet. Se ei ole uutinen, siellä sattuu ja tapahtuu, missä on ihmisiä, ja ihmiset ovat kotona.

Päivän treeni: leuanvetoja, välissä pystypunnerrusta käsipainoilla. 

Päivän lautapelit: Colt Express, My First Castle Panic, Riverboat. 

Päivän elokuva: Leijonakuningas ja kattilapopcornia. (Laulut pysäyttävät tässäkin musikaalissa tarinan, ne ovat siis draamallisesti kuollutta aikaa.) 

Karamazovin veljeksiä uudestaan.

Illalla lapset tappelevat, fyysisesti tappelevat kotona. Lähinnä tuon pienen pojan instigoimana, hän  ei ole oppinut, ettei isommilleen kannata alkaa.  Ei sentään mitään perusnahistelua pahempaa.

Illalla vaimon kanssa pullo proseccoa.

Italia parka… Kesäkuussa meidän pitäisi olla Roomassa ja Firenzessä… Venetsian kirkastuneissa kanaaleissa on nyt nähty delfiinejä.

Päivä 6, sunnuntai

On kiinnostavaa lukea eurooppalaisten kuvauksia elämästä lukitussa maassa. Italiassa, Espanjassa ja Portugalissa kerrotaan samaa, tullaan aina samaan aikaan iltaisin parvekkeelle tai avataan ikkuna, ja kolkutetaan kattiloita tai taputetaan yhdessä. Portugalissa on yhteistaputukset tarkoitus tänään korvata kansallislaululla. Onko Suomessa vielä yhtenäiskulttuuria tällaiseen?

Ihmiset ainakin rynnivät nyt Lappiin ja mökeille. Evakuoivat itsensä kaupungista kuin suurpommitusten aikaan. On väläytelty liikkumisrajoitusten mahdollisuutta. 1940-luvulla riitti aika pitkälti, että junat ja bussit pois Rautatieasemalta peruttiin. Nyt on henkilöautot ja auton tuoma vapaus.

Me käytämme auton vapautta ajaaksemme nyt Nuuksioon. Radiosta tulee ortodoksinen jumalanpalvelus – mitähän kirkot tekevät nyt sunnuntaisin, kun messuja ei pidetä? Iskelmäradion listassa on tuttuja lauluja. 

Nuuksiossa selviää, että muillakin on ollut samat suunnitelmat sunnuntain varalle. Haukkalammen risteyksessä on vapaaehtoinen ”liikennepoliisi”, parkkipaikalla on toinen järjestämässä liikennettä. Helsingin Suunnistajat tekevät tätä talkootyöllä. Hattu päästä heille.

Parkkipaikka on tietysti täynnä, mutta pääsemme metsäreitille. Kierroksen alussa ei vastaan tule liikaa ihmisiä. Syömme eväsleivät, kahvit lammen rannalla. Pari saksalaista istuu viereiselle kalliolle, mietin jo, miten saksaksi ilmaistaan: ”Voitteko pitää riittävästi etäisyyttä?” Lebensraum, bitte?

Paluumatkalla takaisin parkkikselle polku on jo täynnä ihmisiä. Aivan turhan täynnä ihmisiä. Olisi mahdoton pitää kahden metrin etäisyyttä muihin. 

Nuuksion opetus: Aina kun mietit jotakin, voit olla varma että lukemattomat muut ihmiset ovat miettineet samaa. 

Mikseivät ihmiset esimerkiksi paenneet natsi-Saksasta? Siinä vaiheessa kun valtaosa tajusi, että maasta kannattaa todella paeta, kaikki muutkin olivat päätyneet samaan lopputulokseen. Halukkaita pakenijoita oli jo enemmän kuin mahdollisuuksia pakoon. Oli myöhäistä.

Kotona luen IS:n uutisen HUS:in neurokirurgi Pälvimäen äkäisistä twiiteistä:

Ppl get out of the fucking bars and go home or I’ll come and remove you violently myself after my hospital shift ends. You want another Italy here? Here’s a thread for you:
Italy death toll from coronavirus has risen by 793 in the past 24 hours to 4,825.

*

Hyvät ihmiset, koska Suomi ei teitä eristä, eristäkää itse itsenne. Näin tästä selvitään. Muuten ehkä ei selvitä. Ollenkaan.

*

Lockdown pakko nyt. Jos @THLorg ei muuta suuntaansa, riskinä se, että lockdown pitkittyy, työpaikkoja menee, talous ei kestä eikä toivu, ihmisiä kuolee paljon, pitkään. Nyt pitää pistää Suomi kiinni, ja aloittaa laajamittainen testaus- ja eristysohjelma,saadaan Suomi taas auki.

 

Lääkärit, sairaanhoitajat ym. juoksevat tämän luodin eteen meidän puolestamme. 

Kuinka viattomia olimmekaan vielä hiihtolomalla Muoniossa, ihan äsken. Silloin eurooppalaiset turistit vitsailivat lähtiessään olevansa ”corona survivors”. (Lapissa oli kiinalainen turisti potenut silloin Suomen ensimmäistä koronaa.) Nopeasti on maailma muuttunut siitä vitsailusta.

Ystäväni on töissä erikoisalan liikkeessä, joka nyt suunnittelee sulkevansa myymälänsä vapaaehtoisesti. Ei siksi, että ihmisiä on liikkeellä niin vähän, vaan koska heitä on liikkeellä liikaa. He haluavat tehdä enemmän kuin välttämättömän ihmisten suojelemiseksi. Tuntuu väärältä, että ihmiset joutuvat itse tekemään tällaisia päätöksiä elatuksestaan. Hallituksella on luultavasti nyt kovat paineet antaa päätökset ylhäältä.

Pitäisikö jättäytyä vapaaehtoisesti kotiin? Kuinka vakavasti tämä tulisi ottaa? Parin viikon päästä se varmaan tiedetään jo Suomessakin. Silloin nämä päiväkirjat saattavat olla jo naiiveja tai sitten ei.

Ja nyt tätä kirjoittaessa aavistan jo vastauksen. 

Olemme koko ajan erehtyneet naiivin puolelle tämän taudin kanssa. Olemme tähän asti jatkuvasti aliarvioineet taudin leviävyyttä, vaarallisuutta ja sen aiheuttamien vastatoimien suuruutta. Luultavasti aliarvioimme siis yhä. 

Luen sanomalehdistä kirjoittelua aiheesta ja alan vakuuttua siitä, että epidemian pysäyttämiseksi pitäisi tehdä enemmän, heti.  

Huomenna on maanantai, mutta se ei tarkoita uutta viikkoa. Huominen jatkuu sunnuntaina neljälle viidestä meistä. Se on: minä ja lapset olemme edelleen kotona huomenna aivan kuten tänäänkin.  

Ilmoitan eturintamalle (päiväkotiin), että poika on kotona ensi viikonkin. Muutan ensi viikon työtapaamiseni etäkokoukseksi. Etäkokous on hieno sana puhelinsoitolle.

Tässä meillä on sota, joka on mahdollista voittaa jäämällä kotiin.

Päivän pelit: Agricola Family, Doppel So Clever (304 pistettä!), The Castles of Burgundy

Illalla meillä pidetään kotibaletti. Yhdeksänvuotiaan balettiopettaja oli lähettänyt ohjeita tanssin kotiharjoitteluun koko perheelle. Itse silitän paitoja, minua ei haluttu mukaan… näyttävät pitävän hauskaa. Iltapalaksi on uuniomenaa ja kotivaniljajäätelöä.

Lapset ovat poikkeus Nuuksion opetuksesta. Heidän ajatuksensa eivät ole samat kuin kaikilla muillakin, vaan poukkoilevat sivuttain. Se ei ole samanlaista päämäärätietoista ajattelua kuin aikuisten ongelmanratkaisu, vaan lateraalista ”ajattelua”. Löyhiä assosiaatioita. Poika muistelee illalla yhtäkkiä autoradiota: ”Me kuunneltiin autossa sitä rakkauslaulua, jonka sä lähetit äitille, kun sä olit poissa!”

 

Päivä 3, Torstai

Aamu valkenee Espoossa kirkkaana ja aurinkoisena. Keväisenä. Samaan aikaan toisaalla: Frederik on jumissa Kanarian saarilla. Jared Leto palasi meditointiretriitiltä autiomaasta ja sai nyt vasta kuulla coronasta, nyt hän on ihan whoaaa dude whaaaat?

Päiväkoti on vinkannut Facebookissa pidettävästä Oona Kivelän aamujumpasta. Nelivuotias innostuu ihmeen lailla tekemään muurahaisjumppaa tyynyn kanssa, hyppyjä, karhunkävelyjä, voimisteluliikkeitä. Näen aivan uuden puolen lapsestani. 

Tytöt käyvät aamukävelyllä ja alkavat tehdä läksyjä. Englannissa opetellaan body partseja. Poika haluaa taas liikennepuisto mini-Tapiolaan, koska on innostunut siellä pyöräilystä. Se on hyvä päiväulkoilukohde. Kävelemme siis ostoskeskus Ainoan pihalle, hän pyöräilee siellä puolisen tuntia.

Sen jälkeen pitäisi taas käydä kaupassa. Ja vielä kerran Kaisan Caféssa.

Ostokeskuksen syövereihin kävelee kuin Morian kaivoksiin. 

Ja käsidesi unohtui. Olen nyt ihminen, jonka elämässä on tärkeä paikka käsidesille.

Pesemme kädet Ainoan käymälässä varoen vaivalloisesti koskemasta hanoihin tai paperipyyhekoteloon tai oven kahvoihin pesun jälkeen. Käsken poikaa pesun jälkeen pistämään sormet ristiin: seuraavaksi saa koskea vasta korvapuustiin. Kävelemme läpi kauppakeskuksen ja pojalla on kädet ristissä rinnan edessä. Se on liikuttavan näköistä, hän on tarkka nyt tästä. Olemme kuin pyhiinvaeltajien kulkue, määränpäänä korvapuusti.

Kaisan Cafessa on vain kahdessa pöydässä ihmisiä. Nyt alkaa tuntua, kuin täällä ei tulisi meidänkään olla. Miksi tuntuu siltä? Koska muutkin ovat poissa. Valtaosa eläimen päätöksistä ei ole päätöksiä, seuraamme vain mitä muut tekevät ja teemme samoin. Tai tunnemme että pitäisi. 

Ostan jättikorvapuusteja pakkaseen. 

Ostoskeskuksessa on niin paljon vanhuksia, että voisi melkein sanoa liikkeellä olevan lähinnä vanhuksia. Aika hämmentävää. Koko ruljanssi tehdään pitkälti heidän suojelemiseksi. Valitsen kahdesta ruokakaupasta Stockmannin sen mielikuvan perusteella, että se olisi muka jotenkin puhtaampi. Behavioristinen immuunijärjestelmä. 

Ruoaksi ostan ja kokkaan maksapihvejä. A-vitamiinia, se on immuunipuolustuksen ruokaa.

Soitin Arkiystävälleni, hän on hyvin iäkäs herrasmies, jonka luona olen käynyt seuraa pitämässä vuoden verran. Hän kertoo kaiken olevan hyvin, hoitaja tulee sisään juuri kesken puhelun.  Asiat kunnossa siis siellä. Nykyään sitä viestitteleekin ihmisten kanssa kyllä erityisen paljon. Täti tekstailee, Saksan-kaverille lähetän viestiä, kummisetä soittelee, whatsap-ryhmät laulavat aamusta iltaan… Tämä yhdistää ei vain Suomea vain koko Eurooppaa, maailmaa. Ongelma on globaali ja sen hoito on kansallinen.  Voi vain kuvitella, miten sota on yhdistänyt. 

Kotisalilla on tänään jalkapäivä. Ilman painoja se tarkoittaa vain yhtä asiaa. Pistoolit.  Teen kolme sarjaa pistooleja jakkaralle lämmittelyjen jälkeen,  näillä saanee jalat kipeiksi huomiseksi. Loppuun vielä vatsalihaksia, hollow rock’eja yhdessä lasten kanssa. Hollow rock on rugbyn oppeja. Ensimmäiset kymmenen: eihän nämä tunnu missään. Seuraavat kymmenen: lihakset itkevät verta.

Illan Agricola: Family Edition

Kun illalla kurkku on vähänkin karhea, ajatukset karkaavat… Luen vielä Poen Punaisen surman naamion. Se on pieni tunnelmanluomisharjoitus, jonka jujuna on se voimakas tunne, että kun tauti raivoaa ulkopuolella ja kokee olonsa turvalliseksi sisäpuolella, mitä jos turvallisuuden tunne onkin väärässä ja tauti onkin jo täällä sisällä… Tartuntatautien kauhu numero yksi, varmasti. Väärä turvallisuuden tunne, turvallisuuden illuusion särkyminen; paranoia tästä kaikesta.

Päivä 4, Pe

Minulla on lähes huono omatunto siitä, kuinka jännittävänä tätä kaikkea pidän. Mieleen tulevat ne nuoruuden keväät, jolloin janosi, että tapahtuu jotakin, mitä tahansa, joka rikkoo elämän jatkuvan tiistain… Nyt on tiistai rikki koko maailmasta. 

Ja sitten mietin: tästä poikkeusajasta saisi kaiken irti vasta jos määrättäisiin karanteeni. Ulkonaliikkumiskielto. Täysi lukitus. Tuntuu että ainutlaatuinen kokemus jää puolitiehen, kun saa vapaasti kävellä kylillä. Tuntuu, että pitäisi ottaa nyt kaikki irti tästä hetkestä ja sulkea Suomi, edes viikoksi, katsotaan miten se menee, millaista se on… milloin muulloin tulee vastaava tilaisuus…?

Tämä on luonnollisesti osastoa varo mitä toivot… Mutta luovuus kaipaa ainutlaatuisia kokemuksia, kaipaa ottaa kaiken irti. Morrissey oli väärässä: jos jokainen päivä olisi kuin sunnuntai, sehän olisi ihan hienoa. Mutta tiistai…

Itse asiassa, nyt nämä aamut tuntuvat kiireettömyydessään kuin sunnuntailta kaikki.

Joka tapauksessa yöllä on tullut lunta. Tytöt lähtevät aamukävelylleen ja alkavat tehdä läksyjä – paitsi eivät ne ole läksyjä, ne ovat etäopiskelua. Päivää pitää suunnitella, tai siitä tulee kaaosta.

Käyn työhuoneella lyhyesti, teen ruoan ja lähdemme lasten kanssa Tapiolan Asukaspuistoon. Siellä on paljon lapsia iltapäivällä. Kaikilla ei ole edes hanskoja käsissä,  vaikka hanskat nyt ovat helpoin keino suojautua pöpöiltä.  Yhdeksänvuotiaani huomauttaa heistä: ”Jotkut ei ota tätä kovin tosissaan.”  Ja kun paluumatkalla vastaan tulee rouva hengityssuojain kasvoilla: ”Jotkut ottaa tän liiankin tosissaan.”

Illalla pienimmät lapset riehuvat ja uhoilevat, haastavat vanhempiaan. Näitä ei kannata hävitä. Pidämme tiukan linjan, sen jälkeen he tulevat tyytyväisenä syliin, niin yleensä, niin nytkin. Minäkin hermostelen päivällisaikaan, tuhahtelen ärtyisästi. Tajuan sen johtuvan siitä, että olen harvoin näin monta tuntia vuorokaudesta ihmisten kanssa. Nyt olen käytännössä ollut koko päivän lapsillani töissä.

Suomalaiselle introvertille tämä social distancing on yleisesti ottaen mukavaa, väljyyttä on, mutta jatkuva seurassa olo taas koettelee.

Kävin talvella Vaaran vuosien taustatyöksi Helsingin Kaupunginmuseo hienossa Mieliala-näyttelyssä, johon oli kerätty mielialatiedustelun raportteja sodan ajoilta. Nimillä SAT ja VIA kulkenut salainen kotirintamatiedustelujärjestelmä oli aika nokkela systeemi paitsi keräämään tuntumaa kansalaisten mielialaan, myös vaikuttamaan siihen. Talonmies esimerkiksi saattoi olla värvätty. Hän sitten jutusteli ihmisten kanssa ja kertoi havaintojaan eteenpäin. Hänellä oli myös valtaa jakaa informaatiota, sopivia keskustelunaiheita, näkökantoja. 

SAT/VIA purettiin ja salattiin nopeasti sodan jälkeen Neuvostoliiton tultua maata valvomaan. Vai purettiinko, näinä aikoina sitä melkein toivoisi, että joku viisas taho keräisi kansan pulssia ja jakaisi oikeansuuntaista mielialaa…

Joka tapauksessa aamun listasta tulee suoritetuksi kaikki. Vain imurointi jää huomiseen, samoin puutarhanhoito, mutta siinä olikin kysymysmerkki.

Vaimo on ostanut pullon proseccoa. Ei paha. Ai niin. Nyt alkaa viikonloppu.

Nämä kevään 2020 tapahtumat saivat minut nyt innostumaan blogiin kirjoittelusta taas. Aion jatkaa, postaan joka toinen ilta aina kahden päivän päiväkirjat. Jos pari lukijaakin löytää näistä seuraa, sen mukavampi. Sunnuntai-iltaan.