Maailmanpahantaja määritellään Goethen Mefiston vastakohdaksi. Tämä kun runoelma/näytelmä Faustissa kertoi olevansa:
osa voimaa syvää
mi tahtoo pahaa vain
ja aikaa saa vain hyvää.
Maailmanpahantaja päinvastoin on siis ihminen, joka halussaan tehdä hyvää onnistuu vain saamaan pahaa aikaan. Käsite on vähän halju, koska parantamisen halu on usein vilpitöntä ja tarkoitus kaunis. Mutta se on hyödyllinen, ja siitä ajankohtainen esimerkki.
Nykyisin aapisentekijän pitää tuntea lukijansa, eikä ketään lasta saa loukata, muistuttaa Raikunen.
– Siksi esimerkiksi porsaita ei aapisiin voi laittaa, koska se saattaa loukata joitakin pieniä aapisen lukijoita.
Raikunen ei tullut ajatelleeksi, että porsaiden olemassaolon kieltäminen loukkaa ei-muslimeja. Kuten esim. suomalaisia, joille porsas on aika olennainen otus.
Eikä Raikunen tiennyt, että hänen tekonsa loukkaa myös muslimeja. Iltalehden haastattelema muslimiäiti:
– Olemme tästä aiheesta keskustelleet muslimien omissa keskusteluryhmissä harmistuneena siitä, että taas saadaan aikaiseksi tällainen turha urbaani legenda, mikä jää elämään totuutena. Siitä on meille paljonkin haittaa. Saamme jatkuvasti selitellä, ettei se pidä paikkansa. Asia lisää ennakkoluuloja sekä vihaa muslimeita kohtaan entisestään, hän sanoo.
– Kuinka aivottomina suomalaiset meitä oikein pitävät? Miksi ihmeessä kukaan possukuvasta loukkaantuisi? hän ihmettelee.
Hänen mukaan possukuvan poistaminen aapisesta uskonnollisista syistä tuntuu lähinnä alentavalta ja loukkaavalta muslimeja kohtaan.
Lopputulos: kaikilla paha mieli. Raikusen possuttomasta aapisesta saattaisi jäädä jälkipolville opettavainen relikti 2000-luvun alusta, mutta se mikä on poistettu, on vaikea huomata. Mistä tuli mieleen vielä kolmas tapauksen ongelma: että tällaisen keskeisen otuksen olemassaolon kieltäminen poliittisista syistä (poliittinen korrektius) on potentiaalisesti vaarallista. Onneksi Raikunen huomautti tästä ennakkosensuuristaan. Muuten olisimme ehkä jonain päivänä havahtuneet siihen, että hetkinen… mitä muuten sioille on tapahtunut?!
Aikookohan aapisen kustantaja Otava seuraavaksi poistaa possuja muista kirjoistaan? Mieleeni tule heti pari pahaa possua George Orwellin Eläinten vallankumouksessa.
No, ei tätä ole kirjoitettu ilkkumismielessä. Tapaus on hyödyllinen havainnollistamaan maailmanpahantajan käsitettä. Ja käsite taas on hyödyllinen sen takia, että se voi saada meidät varuillemme aina kun joku esittää uusia, kirkassilmäisiä maailmanmuuttamissuunnitelmia. Onko hän oikeasti maailmanparantaja… vai mahdollisesti maailmanpahantaja?
Lisää aikamme ensimmäisestä käskystä ”Tarkkaile jatkuvasti omia ja toisten sanoja, ettet sinä tai he sano mitään, mikä voi loukata jotakuta” artikkelissa Tämä lörpötys on loppu. Maailmanpahantajan käsitettä käytin ensin artikkelissani Lihan ilot.
Minun on jo vuoden verran pitänyt kirjoittaa blogipostaus nykyisestä ruokavaliostani, jotta voisin jatkaa siitä kokkailukuvilla. Ruokavaliopostaus puuttuu yhä, mutta nämä ruokakuvat oikeastaan hoitavat samaa asiaa paljon värikkäämmin. Valokuvani tosin ovat mitä ovat, koetan petrata.
Laitan meidän perheen ruoat enimmäkseen itse. Nykyaikana keittotaito on eloonjäämistaito. Keittotaito estää meitä myymästä elämäämme halvalla. Valmisruoka on tehty halvimmin mahdollisin keinoin halvimmista mahdollisista aineksista halvinta mahdollista elämää varten – ja kun sanon ’halpa’, puhun enemmästä kuin rahasta. Eines edustaa luopumista ja alennustilaa: tämän arvoinen olen. En paljonkaan. Robotti suoltaa minulle tämän monivärisen muovipussin, jota harhaan johdettuna nykyihmisenä luulen ruoaksi, koska se näyttää ruoalta. Se on laskelmoitu ruoan korvike. Tehtaissa voi tehdä muttereita ja Barbeja ja selluloosaa, mutta ruoka ei tule tehtaista.
Ruoan laittaminen on teko, joka edustaa ja lisää rakkautta ja vapautta, itsenäisyyttä ja itsekunnioitusta.
Miten kehitykseen uskovat ihmiset selittävät sen, että me syömme eineksiä ja ennen syötiin ruokaa? Vaikka ennen oltiin köyhempiä? Ja tehtiin pitempää työpäivää? Silti syötiin ruokaa? Ja nyt syödään eineksiä? Miten tämä on edistystä?
Saarna ohi, kuviin! Arjen päivällisiä tiedossa tässä ensimmäisessä osiossa.
*
Sitten kun kirjoitan bestsellerini Unveiling the Seven Secrets They Don’t Want You to Know on How to Take Charge of Your Radiant Health – sitten kun kirjoitan sen, niin yksi säännöistä tulee olemaan, että aina kun kaupassa on tuoreita muikkuja, osta. Muikku on ehkä paras kala, mitä meille on tarjolla, asian kaikki puolet huomioiden. Ja hyviäkin ovat. Tässä höyryävät suoraan pannulta. Rairuohot ovat vain koristeita. Kuva on siis pääsiäiseltä.
Tässä on caesar-salaatti, tai se olennainen. Salaatin ja kananviipaleet voi kuvitella, mutta caesar-salaatin clou on tietysti sen omintakeinen kastike, ja siihen tulee näitä. Anjoviksen sijasta käytän ihan sillejä, parmesaania halvempaa on Grana Padano, ja sitruunamehu on tässä kelvollinen korvike tuoreille sitruunoille.
Jauheliha on arjen sankari. Siitä tulee vaikka nopea burgeri. Jos haluaa vaihtaa vähän makua terveellisyyteen, niin laittaa sämpylän tilalle salaattia. Ketsuppi on sokeritonta, se on paras tuntemani käyttö stevialle.
Punajuuripaistos. Kilo raastettua punajuurta, vähän vähemmän naudan jauhelihaa, Aura-juustoa ja jogurttia, valkosipulia ja persiljaa. Ei tarvitse sitten säikähtää, kun aamulla ulos tulee punaista, se on vain betaniinia.
Vielä yksi jauheliharuoka, tämä yleensä karitsasta. Musaka. Resepti on alun perin karppaus.infosta, mutta kehitin tätä nopeammaksi valmistaa: munakoisot kannattaa itkettää suolalla, mutta niiden paistaminen ei minusta ole vaivan väärti. Sipuli on tällä kertaa tarpeeton, ja tomaattipyrettä kannattaa laittaa paljon. Taistelu musakan puolesta on taistelua vetisyyttä vastaan: olen joskus paistanut tomaattimurskaa saadakseni siitä vetisyyttä pois. Mutta tämä on makuasia.
Perheessäni on kasvavia lapsia sekä hoikkia aikuisia, joten hiilareita ei ole tarvis asettaa täyspannaan. Niinpä päivällisellä menee esim. perunaa. Jotkut ovat ehkä turhankin tarkkoja tuomitsemaan perunan kategorisesti. Peruna on aika harmiton ja vieläpä edullinen, eikä siinä edes ole paljon tärkkelystä. Erityisen ravinteikas se ei ole, ja melko mautonkin usein, mutta joihinkin ruokiin mauton tärkkelyspitoinen lisuke sopii. Ostan usein multaista luomuperunaa pahvipussissa, koska ne ovat maukkaita ja väriltäänkin kauniin karoteenisia keltaisia. Tässä pari perunan kanssa tarjoiltavaa ruokaa.
Tuoretta kuhaa, hollandaise-kastiketta ja paljon tilliä. Hollandaise-kastike on sivilisaation kauneimpia saavutuksia, ja vain houkka kieltäytyy ottamasta tätä lahjaa vastaan.
Läskisoosi. Tosin kiitos suomalaisen ruokakulttuurin tuhonneen low fat -ideologian en edes tiedä, miten perinteinen läskisoosi tehdään. Eli oikeasti tämä onkin luomupossunkylkeä ja kantarellikermakastiketta. En ole iso porsaan ystävä, osin siksi, että halvalla tuotettu tehosika maistuu usein jotenkin pistävän stressiseltä. Suuri osuus on varmaankin sian rehulla, joka on viljaa, rypsiä ja soijaa, eli huonointa millä elossa pysyy. Seurauksena sianlihassa on myös turhan paljon omega-6-rasvahappoja. Nykyään saa kyllä jo herkullista porsastakin, ja usein se on luomutuotantoa.
Kalakeitto, mateesta tällä kertaa, sekalaisia juureksia. Liemi on kalaliemi, ja takarivin kolme kovaa kaveria (suolakurkkuliemi, thai-kalakastike ja kerma) odottavat vielä pääsyä lautaselle.
Suolakurkuthan tehtiin ennen fermentoimalla eli maitohappokäymisellä, jolloin ne olivat luonnon omia maitohappokapseleita. Sitten kyyniset markkinamiehet keksivät tehdä huonompaa halvemmalla ja tuli ”herkkukurkut” ja ”voileipäkurkut”, jotka säilöttiin viinietikkaan tai brutaaleimmillaan sokeriin. Näin säästettiin tuotantokustannuksia ja saatiin ihmisiä huijattua, mikä tuo aina hymyn einestehtailijoiden huulille. Samaan aikaan ihmisiltä voitiin viedä lisää rahaa myymällä maitohappobakteerit erikseen pillereinä. Oikeita suolakurkkuja saa onneksi vielä marketeista paljuista tai sitten venäläisinä tölkkeinä. Kun ei enää saa, toivo on menetetty. Kalaruoissa korvaan osan suolasta usein thai-kalakastikeella, joka on muuten sekin fermentoitu.
Thairuoka on aasialaisista suosikkini. Tässä on wokkiin menossa kasviksia ja kookoskermaa kokonaisena keitetyn broilerin kanssa. Ja tietysti thai-kalakastiketta. Vihreä valmistahna on Thaimaan-tuliainen.
Tällä on joku ranskalainen nimikin tällä makupohjalla, jota aluksi paistellaan ja johon sitten lisätään kaikki muu. Se tässä. Sitruunaruoho, thaibasilika ja kaffirlimen lehdet tuovat loistavan thaimaun.
Arkeenkin sopii kotijäätelö. Jäätelökoneesta tulee rakas ystävä, kun kerran erehtyy lukemaan kaupan jäätelöiden tuotelistaa. Oikeastihan jäätelössä on vain muutama ainesosa eikä sitä sokeriakaan kiloa tarvita. Kermaa, maitoa, kananmunankeltuaista, makeutus (esim. hunajaa, steviaa, dekstroosia ja/tai raakasokeria) ja päivän maku: marjajäätelöt ovat meillä varmaan yleisimpiä, mutta tällä kertaa maku on Jallu-rusina, sillä rommi oli loppu. Keltainen väri tulee luomumunien keltuaisesta.
Pidin Richard Dawkinsista silloin kun hän vielä keskittyi tieteeseen. Geenin itsekkyys, Sokea kelloseppä, Extended Phenotype, ahmin niitä nuorena. Sittemmin Dawkins tuntuu taantuneen dogmaattiseksi teinipojaksi, joka käy fanaattista uskonsotaa uskovaisia vastaan. Mikä on paitsi sivistymätöntä, myös suoranaisen inhottavaa. Aikuisten maailmassa toisia ihmisiä tulisi arvostella lähinnä sen mukaan, tulisiko heistä hyviä naapureita. Kävisikö heiltä lainaamassa jauhoja, voisiko lapset virpoa heillä pääsiäisenä, juttelisivatko he pihalla, pitäisivätkö pihan siistinä, antaisiko heille vara-avaimen omaan kotiinsa ja pyytäisi kastelemaan kukkia, kun on matkoilla. Uskovaisista ihmisistä – ja puhun kristityistä, koska en tunne muita – tulee hyviä naapureita.
Minä olin nuoresta asti samaa koulukuntaa kuin Pentti Linkola. Jossain esseessään Linkola harmitteli, että hän ei osaa uskoa, sillä se varmasti toisi lohtua. Nykyään onkin tapana esittää, kuinka uskominen on yhä vaikeampaa, koska maailmanselityksemme on niin tieteellinen, pappien sijasta kuunnellaan lääkäreitä ja profeettoina toimivat tiedemiehet. Paradoksi on tietysti siinä, että jos Jumala on olemassa, silloinhan on sama kuinka tieteellistä meno maan päällä on, ei taivas lie yhtään sen kauempana. Meitä vain ei enää kannusteta etsimään uskoa. Pikemminkin meitä kannustetaan pois uskosta. Syinä käytetään tieteellisiä, mutta oikeasti ne ovat usein poliittisia ja tarkoitus pyhittää keinot.
Sveitsiläisen filosofin Alain de Bottonin tuore kirja Uskontoa ateisteille (Basam Books 2013) täyttää paikkansa. Sen lähtökohtana on esitellä uskonnon hyviä puolia niille ihmisille, jotka eivät pysty uskomaan. De Botton etsii uskontojen (lähinnä kristinuskon, juutalaisuuden ja buddhismin) opetuksien tarjoamia inhimillisiä etuja ja etsii keinoja saattaa ne epäuskoisten ulottuville.
Mitkä ovat uskonnon edut de Bottonin mielestä? Mainitsen tässä vain muutamia ja nekin sotken omiin ajatuksiini:
– Oletko huomannut kuinka paljon esitetään tuskastuneita väitteitä, jotka alkavat ”Ihmisten pitäisi olla enemmän… Miksemme me kaikki voisi vain tehdä tavalla X…?” Näistä lausemuodoista tietää jo etukäteen, että näin ei tule koskaan tapahtumaan. Uskonnot sen sijaan ymmärtävät, kuinka vaikeaa on muuttaa ihmisten käyttäytymistä laajassa ja kestävässä mittakaavassa. Ja silti ne pystyvät siihen. De Botton hahmottelee keinoja miten se onnistuu. Se edellyttää käytännössä vahvaa, elävää, alati mukana olevaa yhteistä, julkisesti tunnustettua uskomusjärjestelmää perinteineen ja instituutioineen. Aika paljon enempää siis kuin vain valistuskampanjoita ja kiltteyttä.
Tai sitten, tietysti, raakaa lakia. Mistä pääsemmekin seuraavaan:
– Nöyryyden edut. Yksi uskontojen keskeisiä opetuksia on hybriksen välttäminen ja ihmisen erehtyväisyyden (”syntisyyden”) muistaminen. Minä kavahdan näitä moderneja aatteita, jotka eivät anna ihmisen olla epätäydellinen, vaan ovat muokkaamassa meitä alusta uusiksi. Siperia ei näköjään opettanut meitä. Että täydellinen on hyvän vihollinen – tämä on hyvin vaikea oppia. Pelkkä älyllinen argumentointi sen puolesta ei ikinä tule vakuuttamaan kaikkia. Mitä enemmän tätä mietin, sitä enemmän pelkään, ettei tämä mene ihmisten jakeluun ilman uskontoa. Voi olla, että ilman uskontoa jokaisen sukupolven täytyy oppia utopioiden vaarallisuus kantapään kautta.
Uskonnot vastustavat maallisia utopioita jo lähtökohtaisesti. Tämä on myös se poliittinen syy, minkä takia monet hyökkäävät uskontoa vastaan. He haluavat päästä tekemään ihmiskokeita. Sukupolvia halutaan uhrata tulevien hyväksi.
…mistä jatkaen:
– Pessimismin ilot. Uskonnot tietävät, kuinka armollista on, kun aina ei tarvitse onnistua ja antaa hymyillen sataakymmentä prosenttia. Ja kuinka vapauttavaa on voida myöntää heikkoutensa, edes yksin salaisuudessa. Ja että yllättäen tämä ei heikennäkään meitä, vaan vahvistaa.
*
De Bottonin kirja alkaa heikonpuoleisesti ja sisältää vähän naiivejakin visioita siitä kuinka yhteiselo tulee mahdolliseksi kun viha hylätään tjsp, tällaista Kukoistuksen käsikirjoitusta. Mutta se paranee kyllä, ja kun de Botton pääsee vauhtiin, hän tekee parempaa teologiaa kuin moni teologi. De Botton argumentoi uskonnon puolesta taitavasti ja kauniistikin.
Ja silti pysyy ateistina.
Tästä seuraa kiinnostava jännite. Ateistikin voi joutua huomaamaan, että ei tämä uskontohomma ihan hölmöä olekaan. Ehkä ei olekaan sattumaa, että kaikki kansat ovat aina olleet uskonnollisia – voisiko olla, ettei se johdukaan tyhmyydestä? De Bottonin korvaava visio ”sekulaarista uskonnosta” taas on kaukaa haettua ja työlästä verrattuna siihen, että… ai niin. Meillähän on jo valmis uskonto, jolla on vuosituhantiset opit, perinteet, kirkot, instituutiot, rituaalit, jne.
Loppua kohti kirjan lukija huomaa kysyvänsä yhä uudestaan: äh, mitä jos sitä vaan uskoisi? Yrittäisi edes.
Sama T.S. Eliotia lainatakseni,
We shall not cease from exploration
And the end of all our exploring
Will be to arrive where we started
And know the place for the first time
*
Basam Booksin kustantama kirja on myös esineenä kaunis, mikä ei suinkaan ole merkityksetöntä de Bottoninkaan mielestä.
***
PS: Minun on jatkettava vielä T.S.Eliotilla. Hänen myöhäisempää, kristillistä tuotantoaan edustava Choruses from ’The Rock’ sanoo nimittäin samoja asioita niin painavasti ja niin kaikin tavoin huomattavalla etumatkalla näihin minun tuumiini:
О Lord, deliver me from the man of excellent intention and impure heart…
Lainaan kohdasta VI:
Why should men love the Church? Why should they love her laws?
She tells them of Life and Death, and of all that they would forget.
She is tender where they would be hard, and hard where they like to be soft.
She tells them of Evil and Sin, and other unpleasant facts.
They constantly try to escape
From the darkness outside and within
By dreaming of systems so perfect that no one will need to be good.
Tässä asia, joka jatkuvasti mietityttää minua: Miten edistykseen uskovat ihmiset selittävät katukuvamme, sen miltä tavalliset ihmiset näyttävät nykyään? Voivatko he vertailla nykyihmisten pukeutumista menneeseen, vaikkapa 1950-lukulaiseen ja uskoa silti, että kaikki on nyt paremmin kuin ennen?
Tältä näytettiin sotakorvauksia maksaneessa Helsingissä. Ihmiset junalaiturilla puolentoista minuutin jälkeen näyttävät melko kunnioitettavilta.
Onko nykyään paremmin? Vaatii vuosia kestävän yliopistollisen korkeakoulutuksen, että pystyy uskomaan johonkin niin omituiseen. Jos Roswellissa aikoinaan vierailleet alienit palaisivat nyt uudestaan maan pinnalle, he varmasti hämmästelisivät muutosta. Mitä kamalaa on tapahtunut näille ihmisille ja heidän yhteiskunnalleen?
Tapahtui tietysti vapautus asiallisen pukeutumisen ahdistavista kahleista. Olen kirjoittanut tästä aiemmin mm. täällä.
Kirjallisuus ei pysty täysin havainnollistamaan tätä muutosta. Hahmojen vaatetusta ei tietenkään aina kuvata, koska se on aikaa vievää ja koska aikalaislukijat osaavat muutenkin vaatettaa heidät päässään. Hankalaksi tämä muuttuu silloin kun luemme vanhempaa kirjallisuutta emmekä ymmärrä sitä katastr edistystä, joka vaatetuksessa tässä välissä on tapahtunut.
Seuraa kohtaus William S. Burroughsin romaanista Nisti vuodelta 1953. Beatnik-isä Burroughsin kirja kuvaa narkkareita. Sen päähenkilöt ovat syrjässä yhteiskunnasta omistautuneet huumeiselle elämäntavalleen, jonka he rahoittavat rikoksilla ja juoppojen ryöstämisellä. Kohtauksessa minäkertoja ja hänen kaverinsa Gains aikovat vetäytyä New Yorkissa maisemista, koska epäilevät huumepoliisin olevan heidän jäljillään. He tekevät vielä viimeisen myyntikeikan tienoolla. Doolie ja Izzy ovat heidän nistikavereitaan.
Heti tullessamme tapaamispaikalle Doolie erkaantui muista ja juoksi meidän luoksemme täyttä vauhtia kiskoen päältään kaksiväristä urheilupusakkaa. Jalassaan hänellä oli jonkinlaiset sandaalit tai tohvelit.
”Antakaa mulle neljä kapselia tästä takista”, hän sanoi. ”Mä olen ollut vuorokauden ilman.”
Vieroitusoireinen Doolie oli vastenmielinen näky. Persoonallisuuden kuori oli poissa, kamaa janoavat solut olivat syövyttäneet sen. Joidenkin kuvottavien hyönteismäisten elintoimintojen liikuttamat sisälmykset ja solut näyttivät purskahtavan ihon läpi minä hetkenä hyvänsä. Hänen kasvonsa olivat sameat, tunnistamattomat, samaan aikaan sekä kuivuneet että turvonneet.
Gains antoi Doolielle pari kapselia ja otti takin. – –
Vieressä hiljaa seissyt Izzy oli katsellut Doolieta inhoten. ”Jeesus sentään!” hän sanoi. ”Sandaalit!”
Toiset kuhisivat ympärillä työntäen käsiään meitä kohti kuin aasialaiset kerjäläiset. Kellään ei ollut yhtään rahaa. Sanoin: ”Ei luottoa”, ja aloimme kävellä pois. He seurasivat meitä vikisten ja nykien meitä hihoista. ”Yks laaki vaan hei.”
Kieltäydyin ja jatkoin matkaa. He putosivat kannoiltamme yksi toisensa jälkeen. Kävelimme maanalaiseen ja kerroimme Izzylle, että aiomme vetäytyä.
”Hitto”, hän sanoi. ”En voi moittia. Sandaalit, ei jumalauta!”
Onko nyt siis niin, että sandaali, tuo suosituin kesäjalkineemme, oli 50-luvulla narkkareidenkin mieliä järkyttävä osoitus mitä syvimmästä rappiosta?
Kenkiä 1950-luvulla ja nyt
Lukijan täytyy nyt muodostaa kantansa näihin jalkineisiin.
Onko kyseessä vain harmiton muutos, jossa yksi tapa pukea jalka on korvattu toisella, ihan yhtä hyvällä? Tämä kanta olisi relativismia: pukeutuminen ei kerro mitään kantajastaan, ja yksi tapa pukeutua on ihan yhtä hyvä kuin toinenkin. Kaunis ja ruma eivät vaikuta ihmisiin, ja oikeastaan niitä ei voi edes määritellä, ja vaikka voisikin, olisi väärin pitää toista parempana.
Vai onko kyseessä rappio, joka osoittaa, että standardit ovat romahtaneet, eikä tästä(kään) asiasta enää välitetä? Tämä kanta olisi kehityspessimistinen.
Vai onko tämä sittenkin edistystä: käsintehdyt nahkakengät olivat ehkä jotenkin niin ahdistavanrajoittavia, kun taas sandaaleissa varpaat ovat vapaat ilmaisemaan itseään yksilöllisellä tavalla?
Mutta. Tähän Jaakko Yli-Juonikkaan suomennokseen vuodelta 2003 on osunut erityisen kuvaava käännösvirhe. Kohtaus jatkuu nimittäin välittömästi näin:
Bill Gains tutki urheilupusakkaa asiantuntijan silmin. ”Siitä pitäisi irrota helposti kymmenen taalaa”, hän sanoi. ”Tiedän räätälin joka ompelee tän repeämän.” Yksi tasku oli hieman rikki. ”Mistä Doolie sai tämän?”
”Brooks Brothersilta omien sanojensa mukaan. Mutta se on tyyppi joka sanoo, että se varastaa pelkästään joko Brooks Brothersilta tai Abercrombie&Fitchiltä”.
Suomennoksen ”kaksivärinen urheilupusakka” on alkuperäisessä ”two-tone sports jacket”. Suomeksi ”sports jacket” on irtotakki tai pikkutakki. Se on siis leikattu kuten puvun takki, mutta on kankaaltaan, kuosiltaan ja väreiltään asteen rennompi, vapaa-ajan vaate. Sen kanssa käytetään housuja, jotka tuolloin olivat useimmiten villasta, esim. flanellista tai tweedista, nykyään yleensä puuvillasta. Irtohousut ovat selvästi erilaiset kuin takki, koska asun ei ole tarkoitus näyttää puvulta.
Brook Brothers on vuodesta 1818 lähtien tehnyt laadukkaita klassisia vaatteita Amerikan keski- ja yläluokan miehille. (Abercrombie & Fitch oli vielä tuolloin laadukas BB:n tapainen ns. ivy league -tyylin luottovalmistaja.) Kuvassa Brooks Brothersin irtotakki 1950-luvulta, sellainen jonka arvotietoinen nisti Doolie olisi saattanut keikata:
Valokuva Brooks Brotherin mainoksesta kirjan kirjoittamisvuodelta:
Vasemmalla kaksirivinen ruskea irtotakki harmaiden (flanelli)housujen kera; oikealla kaksi tyylitietoista veijaria irrottelemassa 50-luvun tyyliin. ”Two tone” voisi kuvata oikeanpuoleisimman herran ruututakkia.
Dooleyn näpistämä takki onkin siis villakankainen, tuolloin vielä Amerikassa käsintehty laadukas vaate, joka kestää isältä pojalle. (Helposti revennyt tasku saakin Gainsin epäilemään takin aitoutta.)
Yli-Juonikkaan 2000-luvun versio ”urheilupusakka” taas synnyttää nykylukijassa kuvan jostain tällaisesta aasialaisen koneen ja lapsen yhteistuotoksesta:
Nykyään näitä urheilupusakoita käyttävät tasa-arvoisesti niin nistit kuin tavallisetkin ihmiset. Mutta ehkä se on edistystä.
Onko Perussuomalainen puolue maallinen paholainen, jonka tehtävä on vain pilata kaikki hyvä ja kaunis, jonka eteen kunnon ihmiset ovat tehneet vuosikymmeniä työtä? Miten kukaan muu kuin paha ihminen voisi kannattaa heitä? Ja miten on mahdollista, että he ovat yhtäkkiä Suomen toiseksi suosituin puolue?
Tämä kirja voi tarjota vastauksia. Se oli minulle vuoden 2012 tärkein tietokirja.
The Righteous Mind: Why Good People Are Divided by Politics and Religion on yhdysvaltalaisen moraalipsykologin Jonathan Haidtin katsaus ihmisen moraaliseen ajattelun. Hän esittelee kirjassa teoriansa niistä voimista, jotka muokkaavat ihmisen moraalisen ajattelun – siis käsityksemme oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Näkökulma on evolutiivinen ja kulttuuriantropologinen.
Kirjan johdannoksi Haidt kuvaa tapamme tehdä moraalisia tuomiota. Se on vaistomainen. Kun kohtaamme moraalisen ongelman, koemme ensin intuitiivisen reaktion, ja vasta sitten analyyttinen järkemme käy töihin rationalisoidakseen omat tuntemuksemme. Toisin sanoen (oma esimerkkini), kun Riikka-Piia tulee ja kertoo mielipiteensä, me mietimme ensin a) tykkäämmekö Riikka-Piiasta
b) tykkäämmekö tästä mielipiteestä
ja ehkä sitten, ehkä, c) onko hänen mielipiteensä totta.
Ehkä. Yleensä olemme jo kahden edellisen kohdalla valinneet, miten suhtaudumme mielipiteeseen tarvitsematta ryhtyä edes pohtimaan. Esimerkkejä tästä voi löytää omasta toiminnastaan päivittäin, mutta Haidt muotoilee ja perustelee argumenttinsa nasevasti.
Kirjan pääsisältö on teoria moral foundationeista, moraalin perustoista. Nämä ovat ihmisen mielen universaaleja moduuleja. Arvoissamme havaittavat erot johtuvat siitä, että erilaiset kulttuurit, yhteisöt, poliittiset koulukunnat ja yksilöt painottavat niitä eri tavoin. Kuusi moraalin perustaa ovat:
1) Care/harm: Tapa samaistua toisten kärsimykseen ja tuomita sen aiheuttaminen. Lempeys ja hoiva. Pohjautuu nisäkkäiden kiintymyssuhdemekanismiin, mikä selittää miksi hellyyttävien kuuttien nuijiminen herättää enemmän vastustusta kuin etanoiden tallominen.
2) Fairness/cheating: Tähän perustaan liittyvät tunteet oikeudenmukaisuudesta ja sen loukkamisesta. Vastavuoroisen altruismin mekanismi, eli jos minä raaputan selkääsi, sinun tulee sitten raaputtaa minun. Nykyään esim. verojen ja yhteiskunnan tukien kysymykset koskettelevat tätä moraaliperustaa. 3) Liberty/oppression: Vapaus vainosta ja sorrosta. Inho pomottajia ja kiusaajia kohtaan. Usein jännitteessä ao. auktoriteetti-perustan kanssa. Ihminenhän on tässäkin suhteessa ambivalentti: toisaalta olemme melko tasa-arvoisia (metsästäjä-keräilijä-yhteiskunnat jopa erittäin tasa-arvoisia), toisaalta meillä on taipumus järjestää hierarkioita kuten kaikki sosiaaliset eläimet tekevät.
4) Loyalty/betrayal: Kyky järjestyä ryhmäksi, toimia ryhmän puolesta ja uhrautua sen eteen. Miehet, jotka vetävät käden vaistomaisesti lippaan kuullessaan sotaveteraaneista, kokevat tämän erityisen tärkeäksi moraalin perustaksi. Myös maahanmuuttokriittisyyttä voi selittää tällä: suomalaisten suosiminen voidaan nähdä oman ryhmän sisäisenä lojaalisuutena, ”niiden” positiivinen syrjintä taas petturuutena.
5) Authority/subversion: Pitkä historiamme kädellisinä (ja nyt uudestaan järjestäytyneissä valtioissa toimivina olentoina) muokkasi tätä perustaa, joka keskittyy hierarkkisiin sosiaalisiin suhteisiin. Se sisältää hyvän johtajuuden ja alamaisuuden käsitteitä, kunnioituksen laillista auktoriteettia ja traditioita kohtaan. Monet liberaalit usein kokevat nuoren Haidtin tavoin, että ”hierarkia = valta = riisto = paha”, mutta kyky toimia yhteisönä ja näin torjua anarkia luonnollisesti vaatii hierarkistakin järjestystä.
6) Sanctity/degradation: Tämän perustan muovasi inhon ja saastumisen psykologia, behavioraalinen immuunijärjestelmä. Se sisältää (usein uskonnollisia) käsityksiä siitä kuinka elää jalommalla tavalla, vähemmän eläimellisellä tasolla. Jos uskot, että keho on temppeli, jonka moraalittomat teot kuten bestialismi, Pringlesit tai Crocs-jalkineet saastuttavat, tämä pyhyyden moraalinen perusta on sinussa vahva.
Moraaliset perustat ovat arvojemme makuaistit.
Haidt kutsuu ”konservatiiviseksi eduksi” sitä, että konservatiivinen moraaliajattelu puhuttelee kaikkia näitä perustoja, siinä missä liberaali moraali lähinnä kahta. Lienee helppo huomata, että esimerkiksi pyhyyden moraalinen perusta on moderneilla maallisilla liberaaleilla melko vähässä käytössä (ellei lasketa uskoa, että lisäaine on epäpyhä myrkky ja luomu puhdasta). Toisaalta liberaali individualismi painottaa huomattavasti enemmän vapauden perustaa kuin lojaalisuuden saati sitten auktoriteetin. Ja äärimmäisen vahvasti nykyliberaali ajattelu korostaa care/harm-perustaa: se näkee maailman täynnä vähemmistöjä, jotka ovat pelastamista kaipaavia uhreja, olivat nämä sitten eläimiä, naisia, mustaihoisia tai vaikka nettivihan uhreja, ja tiesivät nämä sitten itse olevansa uhreja vai eivät. (Ei-länsimainen maailma saatetaan nähdä esim. taikauskon tai patriarkaatin uhreina tai äärimmäisillään omien perinteidensäuhrina, ikään kuin perinteiden tehtävä olisi vain alistaa ihmisiä ja länsimaisen älymystön tehtävä olisi pelastaa nämä siitä).
”Konservatiivisesta edusta” puhuminen ei ole kannanotto konservatiivisen ajattelun puolesta. Haidtin kirja on aidosti ja tieteellisesti puolueeton. Haidt on pluralisti, joka pyrkii ymmärtämään moraalista ajattelua, ei asettamaan sitä rankingiin. Hän myöntää lähteneensä aikoinaan nuorena liberaalina tutkimaan moraalipsykologiaa, että voisi auttaa demokraattista puoluetta, ja kuvaa kirjassa niitä kokemuksia, jotka auttoivat häntä ymmärtämään kolikon toisenkin puolen. Ei ole sattumaa, että Haidtkin nuorena kuvitteli republikaanien olevan vain pahoja ihmisiä, joiden tehtävänä on pilata maailma. Kirja osoittaa, että liberaalit ymmärtävät konservatiiveja yleensä huonommin kuin toisin päin. Expertus scio.
The Righteous Mind on avuksi kaikille, jotka haluavat ymmärtää progressiivisten ja perinteisten maailmankatsomusten eroa ja kummankin puolen argumentteja. Se voisi olla tärkeä kirja Perussuomalaisille oman ajattelun jäsentämisessä ja perustelemisessa, mutta Persuvihaajille se olisi erityisen tärkeä. Vaikkei Suomeen toivottavasti ole tulossa kulttuurisotaa samassa laajuudessa ja äärimmäisyydessä kuin Yhdysvalloissa nykyään demokraattien ja republikaanien välillä on, meilläkin alkaa jako liberaaleihin ja konservatiiveihin arvoihin olla puhuvampi kuin vasemmisto-oikeisto-jako.
Siksikin olisi kiva saada tämä suomeksi.
Omassa rankingissani Righteous Mind menee vaikuttavimpien lukemieni tietokirjojen joukkoon, jonnekin tuonne Steven Pinkerin Blank Slaten ja Gary Taubesin Good Calories Bad Caloriesin joukkoon. Kuinkahan monta vuotta opiskelin yliopistolla kulttuuriantropologiaa? Monta, ja silti koen oppineeni tästä kirjasta ymmärtämään perinteisiä yhteiskuntia (lue: konservatiivisia) paremmin kuin yliopiston tenttikirjoistani aikoinaan.
Kirja oli myös yhtenä inspiraationa romaanilleni Totuus naisista, jokaloppupeleissä on kaunokirjallinen esitys liberaalien ja konservatiivisten maailmankatsomusten törmäyksestä nyky-Suomessa.
Ennen vanhaan poliitikkoja kiinnostivat moraalikysymykset, mutta nykypoliitikot puhuvat vain kaupankäynnistä ja rahasta.
Tämä on sitaatti tuntemattomaksi jäävältä ranskalaiselta filosofilta 1700-luvulta. Giacomo Leopardi lainaa häntä ja jatkaa tavalla, joka kuulostaa täysin siirrettävältä siihen keskusteluun, jota vuonna 2013 käymme.
Joidenkin poliittisen taloustieteen opiskelijoiden mielestä tähän on hyvä syy, koska hyve ja moraali eivät voi pysyä vahvoina ilman teollisuuden pohjaa. Teollisuus mahdollistaa päivittäisten tarpeiden tyydytyksen, tekee elämästä mukavaa ja turvallista kaikille ihmisluokille ja tekee hyveestä vakaan ja yleisen kaikille. Ehkä niin. Yhdessä teollisuuden kanssa matalamielisyys, välinpitämättömyys, egoismi, ahneus, petos ja huijaus, kaikki turmeltuneimmat ja sivistyneen ihmisen arvolle sopimattomimmat ominaisuudet ja intohimot voivat mainiosti ja leviävät loputtomasti. Ja yhä me odotamme hyvettä.
(Vapaa suomennokseni kirjasta Thoughts)
Leopardi, Giacomo (1798-1837)
Sanotaan: ”Ne, jotka eivät tunne historiaa, ovat tuomittuja toistamaan sitä.” Tosiasiassa historia opettaa meille, että olemme tuomittuja toistamaan historiaa. Kiivas edistysusko on mahdollista lähinnä niille, jotka eivät tunne historiaa. Klassisen kirjallisuuden harrastaja huomaa yhä uudelleen, että ihmiset valittavat samoista asioista vuosisadasta ja tuhannesta toiseen. Ahneus on tällainen asia, ihmisen väkivaltaisuus ja yleinen ilkeys on tällainen, nuorison kurittomuudesta valittivat jo muinaiset kreikkalaiset.
Konstigin korollaari: Jos jostain inhimillisestä paheesta on valitettu aina, siitä tullaan aina valittamaan. Joka sukupolvi löytää sen kuvana omasta ajastaan.
Ei silti ole väärin valittaa paheesta: valittaminen on osa pahetta, se kuuluu paheeseen, se kuuluu ihmiseen ja saattaa pitää pahetta aisoissa. Ihminen on paitsi ahne eläin, myös ahneutta moittiva ja epäitsekkyyteen kykenevä eläin.
Tämä ei myöskään tarkoita, etteikö pahe voisi kukoistaa joinain aikoina erityisen voimakkaana. Tai etteikö kehitystä silti saattaisi tapahtua. Suuntaan tai toiseen. Ihmisessä on huomattava vaihteluväli.
Silti olen hyvin skeptinen ajatukselle, että ihminen voitaisiin jalostaa jotenkin ratkaisevasti paremmaksi. Ihmiskunnan historian valistunein ja kehittynein osa viettää nykyään aikansa sellaisessa paikassa kuin Facebook. Siellä se pilkkaa oman jenginsä ulkopuolisia siinä missä muutkin ihmiset aina. Aiemmin inhottiin ja pilkattiin vaikka noitia, kaatumatautisia, ryssiä, pakanoita, paavinuskoisia. Nyt jahdataan esimerkiksi mokanneita julkkiksia, perussuomalaisia, Putinia, Päivi Räsästä, paavinuskoisia…
Ja tämäkin sivistynein osa pitää itseään muita parempina. Juuri tällä hetkellä kilpailevia jengiläisiä ei jahdata talikoin, mutta se lienee pikemminkin järjestäytyneen yhteiskunnan ansiota kuin jonkin ratkaisevan vivun, joka olisi ihmismielissä naksahtanut riittävän moittimisen johdosta. Edistyksen ihanne perustuu ajatukseen, että kaikki ihmiset edistyisivät: se on, muuttuisivat samanlaisiksi kuin me – koska me olemme muita parempia ja mitä enemmän meitä on, sitä vahvempi linnoituksemme on barbaareja vastaan.
Tässä ei koskaan onnistuta, mutta silti tätä sisyfoaanista urakkaa hammasta purren jatketaan. Ja tietysti, Leopardi tiesi tämänkin:
In short, nature’s variety is so great that it is impossible for civilisation, for all its tendency to make people uniform, to conquer nature.
Tai Saarnaaja:
Kaikki ihmisen vaivannäkö tapahtuu hänen oman suunsa hyväksi, ja kuitenkaan ei halu täyty.
Tai Marcus Aurelius:
He tekevät tismalleen samoin, vaikka repisit itsesi kappaleiksi.
Ja tämän takia minä luen klassikkoja. En siksi, että kuvittelisin olevani sen parempi, vaan koska minusta tämä perspektiivi on ennen kaikkea huojentavaa. On mukavaa nähdä, etten ole sen parempi tai huonompi kuin ihmiset ennenkään. Sitä tuntee suurta yhteyttä koko ihmiskuntaan.
Kaikkeen tähän päivittäiseen uutis- ja linkkihälyyn voi hukkua ja luulla, että se on tärkeää. Klassikot opettavat, että on turha repiä ihokastaan pelihousujaan. Aina on pärjätty.
Kirjoitin Totuus naisista -romaanin Tapanin osuudet hyvin eläytyvällä kertojalla. Kertoja kuvaa tapahtumat päähenkilön sisäisen maailman kautta, joten ajatukset, mielipiteet ja tunteet ovat päähenkilön omia. Osa lukijoista on aina kiinnostuneita myös kirjailijan mielipiteistä ja siitä missä määrin nämä ovat samoja kuin päähenkilöllä. Joten seuraa paljastus.
Kun Tapani on toisessa luvussa yksin työpaikallaan ja häntä kuvataan näin
Hänellä oli solmio kaulassa nytkin. Se sai hänet tehokkaaksi. Asioilla oli merkitystä kun kaulassa oli solmio. Aika oli ladatumpaa, nykyhetki tärkeämpää.
nämä ovat Tapanin omia mielipiteitä, mutta voin yhtyä niihin itsekin. Pidän solmioista. Vaatteena solmio on turha, mutta mikäpä ei olisi? Solmion turhuus tekee siitä tärkeän. Solmion kantaja taistelee kaiken turhuutta vastaan lataamalla turhuuden keskelle merkitystä. Solmio roikkuu alaspäin, mutta kohottaa ylöspäin: ajan, tilaisuuden, läsnäolijat. Vaikka solmio roikkuu alaspäin, se vetää katseen ylöspäin. Kohti kasvoja, kohti jotain korkeampaa. Solmio on voittoa alhaisesta.
Sadan vuoden ajan solmio oli kaikkien miesten asuste kaikkiin tilaisuuksiin, mutta nykyään sitä pidetään sopivana vain tiettyjen alojen miehille. Erityisesti älymystö vastustaa näitä tietynlaisia miehiä. Nykymieskirjailijamme näyttävät siltä, kuin he kokisivat olevansa sitä syvällisempiä kirjailijoita, mitä huonommin he pukeutuvat. (Tai sitten he eivät ole ajatelleet koko asiaa, mutta se johtaisi niin synkkiin johtopäätöksiin, etten halua uskoa tätä.)
Joten mitä tekee mies, joka haluaa taistella kuolemaa vastaan kohottamalla päivänsä solmiolla, mutta ei halua ylipukeutua?
Hän käyttää neulesolmiota.
Neulesolmio on kaksinkertainen väliinputoaja, eri syistä. Aiemmin neulesolmio oli erityinen siksi, että se oli epämuodollinen: pehmeä, rouhea ja tasapäätyinen, erotuksena tavallisesta silkkisolmiosta, joka on formaalin kiiltävä, korskeasti kaulasta ponnistava ja miekan muotoinen. Neulesolmio, etenkin villaisena, onkin solmio rennoimmillaan.
Nykyään taas solmioita käytetään niin harvoin, että olemme kadottaneet nyanssien tajumme. Neulesolmio näyttää koulimattomaan silmään vain solmiolta. Toisin sanoen: erityisen tyylikkäältä asusteelta, joka saa miehen näyttämään niin hyvältä kuin hänen on mahdollista näyttää. Siksi jotkut voivat pitää sitä turhan hienona. Silti neulesolmio sopii melkein tilaisuuteen kuin tilaisuuteen, koska se on neulesolmio eikä voi siis koskaan olla liian tärkeilevä.
Tekstuuri tekee neulesolmion immuuniksi tylsyydelle. Vaikka se on silkkiä, se ei kiiltele turhan prameasti. Neulos voi olla tiheä taikka tällainen perinteinen väljä, jonka valmistaminen on kuulemma vaativampaa:
Kuvioituna neulesolmion tunnistaa vaakaraidasta, siinä missä tavallisissa solmioissa raidat ovat yleensä diagonaalissa. Pallot ovat toinen klassinen neulesolmiokuvio:
Ja tässäpä ratkaiseva nyanssi: siinä missä tavallisesti solmioissa musta väri on tarkoitettu yksinomaan hautajaisiin, neulesolmioissa musta on korrekti aina ja yllättäen ehkä väreistä klassisin. Kuuluisin mustan neulesolmion käyttäjä lienee James Bond. Flemingin romaani From Russia with Love kuvailee Bondin näin:
It was a dark, clean-cut face, with a three-inch scar showing whitely down the sunburned skin of the right cheek. The eyes were wide and level under straight, rather long black brows. The hair was black, parted on the left, and carelessly brushed so that a thick black comma fell down over the right eyebrow. The longish straight nose ran down to a short upper lip below which was a wide and finely drawn but cruel mouth. The line of jaw was straight and firm. A section of dark suit, white shirt and black knitted tie completed the picture.
On se nähty elokuvaversioissakin ajoittain Bondin päällä. Tämä tosin näyttää minun näytölläni vihertävältä:
Kasvot kuvaruudussa -elokuvassa vihainen Howard Beale julisti tuomiota mustassa neulesolmiossa, joka roikkui hänen päällään sopivan huolettomasti. Benjamin Braddock käytti mustaa neulesolmiota ravintolassa.
Neulesolmioissa on sekin etu, että ne eivät rypisty. Ne ovat siis matkustajan luotettavin kaveri. Perillä hän purkaa matkalaukusta neulesolmiorullan, solmii sen kaulaansa, ja hänen illallisensa maistuu paremmalta.
Klassisen Herrasmies-tyylikäsikirjan kirjoittaja Bernhard Roetzel asemoi neule- ja villasolmion näin:
Villasolmioilla ja neulesolmioilla ei ole sijaa lontoolaisen gentlemannin pukeutumisessa. Hän suostuu panemaan villasolmion kaulaansa korkeintaan maaseudulla, ja neulesolmion hän jättää kernaasti taiteilijoiden, akateemikkojen, kirjailijoiden ja journalistien haltuun.
Sopii mainiosti. Enemmän neulesolmioita taiteilijoiden, akateemikkojen, kirjailijoiden ja journalistien kaulassa viestittäisi, että maailmassa on enemmän ihmisiä, jotka välittävät. Luottamus ihmisyyteen ja usko tulevaisuuteen kohoaisi heti.
Readberry.fi on uusyhteisöllisen ajan digitaalinen kirjapiiri, jossa sähkökirjan ostaja saa pääsyn keskusteluun muiden kirjan lukijoiden kanssa. Readberryn nokkamies Mikko Aarne pyysi minua esilukijaksi keskustelemaan Elina Lappalaisen tuotantoeläinten kohtelua käsittelevästä Syötäväksi kasvatetut -kirjasta.
Laitoin esittelykseni johdannon omaan tulokulmaani:
Olen ollut kiinnostunut ruoasta seitsemäntoistavuotiaasta asti. Silloin pamahdin kasvissyöjäksi, ja seuraavat seitsemän vuotta olin sitä ärsyttävintä sorttia oleva kasvissyöjä, joka halusi muiden tietävän sen. Sittemmin ryhdyin sekasyöjäksi ja innostuin ravintotieteestä. Olen viimeisen seitsemän vuoden ajan opiskellut ravitsemusta amatöörinä, se on, intohimoisena rakastajana. Se on minusta tavattoman tärkeä ja kiehtova aihe. Väitän (ja tämä ymmärrettävästi sapettaa monia formaalisti koulutettuja ravintotieteilijöitä) jopa tietäväni yhtä sun toista ravinnon vaikutuksesta meihin.
Tältä taustalta kirjoitin joulukuun 2011 Imageen esseen Lihan ilot, joka oli kunnon lehtijutun tapaan reippaan poleeminen vegetarismin lyttäys. (Linkitän esseen kotisivujeni kautta, koska siellä on kiinnostuneille bonusraita: http://wp.me/p2s6Fa-Q )
Olen ja en ole kirjan kohderyhmää. Olen hyvin kiinnostunut siitä, mitä syön ja mitä meille syötetään. Teen perheeni ruoat lähinnä itse: tällä viikolla meillä syödään mm. nieriätäytteisiä uuniperunoita, burgundinpataa, punajuuripaistosta (jauhelihaa, Aura-juustoa) ja poronkäristystä. Eineksiä ja muita teollisia metkuja kartamme. Syömme keskivertoa vähemmän sokeria ja tärkkelystä, enemmän luonnollisia rasvoja ja luomua. Eläinproteiini kuuluu jossain muodossa joka aterialle. Nostelen painoja, ehkä se proteiinin arvostus on sitä kautta opittu. Harrastan metsästystä, ja tälläkin hetkellä pakkasessani on viimekuinen rusakko, syksyinen pyynrääpäle sekä appiukon kalastamaa kuhafilettä. Arvostan perinteistä, puhdasta, aitoa ruokaa, ja tähän kuuluu eläinten kohteleminen eläiminä, ei teollisena lihatahnana.
Mutta yhtä aikaa lähden lukemaan tätä kirjaa hieman skeptisenä. Jokin siinä, myönnän, ärsyttää. Nimi ”Syötäväksi kasvatetut” nostattaa halun vastata parhaalla teininasaalilla: ”DAA!” – totta kai ne on kasvatettu syötäväksi. Kirjan esittelyteksti (johon Lappalainen on toki syytön, ne tehdään kustantamoissa) väittää, että ”mielikuvissamme possut, vasikat ja tiput ovat suloisia eläinvauvoja”. Eivät minun mielikuvissani. Tämänlainen disneymäinen luontokäsitys on mahdollista vain paljasjalkaisille kaupunkilaisille, jotka saavat vasta teini-ikäisinä kuulla, että liha on muuten kuollutta eläintä. Kuten minulle.
Tiivistäen. Hunajamarinoitu broilerisilppu on häpeä jokaiselle osapuolelle, mutta niin ovat myös ne teolliset papanat, joita hyväuskoisille länsimaisille naisille myydään soijarouheen muodossa synnittömänä terveystuotteena.
Odotan ja toivon, että kirja rikkoo siihen kohdistamani ennakkoluulot. Todennäköisesti opin jotain uutta, ja se on aina hienoa. On muuten myös mukava olla osallistumassa keskusteluun.
Tervetuloa mukaan lukemaan. Tuosta painojen nostelusta valmistelenkin blogiesseetä.
And now for something completely different. Illalla on Gummeruksen suurin vuosijuhla Kaarlenpäivän illallinen, eli tilanne on tämä:
1970-luvulta lähtien on Suomessakin opetettu kansalaisia syömään valtion virallisten ravitsemussuositusten mukaan. Kenelle ne on tarkoitettu? Tulisiko sinun noudattaa virallisia ravitsemussuosituksia? Annan vastauksen.
En tiedä kumpi on kyynistyttävämpi fakta: se, että suositukset laatii talousministeriö, vai se, että ketään ei kiinnosta protestoida, vaikka suositukset laatii talousministeriö. Ehkä tälle on jokin erityinen syynsä. Nyt se vain näyttäisi todistavan sen puolesta, että suositukset laaditaan maatalouden tarpeisiin.
Suosituksia noudatetaan kaikissa valtiollisissa laitoksissa kehdosta hautaan: sairaalat, päiväkodit, koulut ja opistot, armeija, vankilat, vanhainkodit. Niissä liikkuu isot rahat. Tämän takia talous ohjaa suosituksia. Ravintomme esimerkiksi on pohjauduttava viljaan, koska maataloutemme rakentuu sille. Ei ole olemassa vaihtoehtoa, että viralliset suositukset tuomitsisivat viljan tai edes antaisivat sille puolueettoman käsittelyn. Viljalla mennään Suomessa.
Valkoinen ydinvilja tuomitaan nykyään yhä useammin, mutta kotimaisesta täysjyvästä ei luovuta – vaikka uusi tieto toteaa, että täysimittaista keliakiaa sairastaa Suomessa 2 % väestöstä, eniten koko maailmassa, ja täysimittainen keliakia näyttäisi olevan vain jäävuoren huippu: sen alla on paljon suurempi joukko ihmisiä, jotka kärsivät gluteeniviljasta (hakuun: non-celiac wheat sensitivity tai gluten sensitivity). Me pohjalaiset hylkeensyöjien jälkeläiset olemme mahdollisesti maailman heikoimmin varustettuja elämään viljapohjaisella ruokavaliolla. Mutta näin taloutemme on rakentunut, joten tätä tuskin tullaan viralliselta taholta edes miettimään koskaan.
Toinen esimerkki kotiinpäinvedosta on rypsiöljyn ylistys. Rypsi on uusruokaa, 1970-luvulla syömäkelpoiseksi jalostettu rehukasvi, jonka öljystä on hurjaa vauhtia tehty kansallinen projekti. Sitä kehutaan, koska se kasvaa täällä. Oliiviöljy ei tue kansantalouttamme.
*
Kansanterveys on kansan terveyttä. Se ei koske yksityisen ihmisen terveyttä. Se ei edes yritä tutkia sinua. Se tutkii joukkoja ja toimii numeroilla. Kuten Turgenevin Isien ja poikien Bazarov sanoo: Ei tutkijakaan ole kiinnostunut jokaisesta koivusta erikseen, vaan koivusta yleensä. Ja hyvä niin, niin tilastotieteen on tarkoituskin. Mutta keskeinen ristiriita on siinä, että yksityistä ihmistä ei kiinnosta kansanterveys vaan omansa. Nämä asiat ovat melko samankaltaisia, mutta silti eri asioita.
Esimerkiksi suola. Meille kerrotaan, että suolaa tulisi välttää, koska se nostaa verenpainetta. Kaikkien tulisi välttää. Kyse on tilastomatematiikasta. On laskettu, että jos keskivertosuomalainen syö päivässä 6.5 grammaa suolaa, ja keskivertosuomalaisen verenpaine on z… niin tavoiteverenpaineeseen pääsyyn vaadittaisiin keskimäärin 6.5 miinus z määrä suolaa. Aloitetaan kansanvalistuskampanja, jotta suolankäyttökeskiarvo per kansalainen laskisi. Lasketaan, että kampanja maksaa Q euroa ja sillä hypoteettisesti säästettäisiin N henkeä, joten kampanja kannattaa.
Mutta sinun verenpaineesi saattaa olla kunnossa. Se saattaa jopa olla alhainen. Sinä saatat jopa kärsiä natriuminpuutteesta. Mutta tottelet silti kansanterveysmääräystä, ja karsit suolansaantiasi. Tilasi pahenee. Kansanterveys ei kärsi, vaikka sinä kärsitkin, koska sinä pienennät suolansyöntitilastoja. THL on tyytyväinen, sinä et.
Toinen esimerkki: raskaana oleville sallitaan Suomessa maksamakkaran syönti, mutta ei maksan syönti, koska maksasta saa väitetysti liikaa A-vitamiinia. Mutta ei ole mitään maagista eroa siinä, maistatko pienen haarukallisen maksapihviä vai levitätkö leivän päälle tuhdisti maksapateeta – saat saman määrän A-vitamiinia. Mutta perustelu ei olekaan tarkoitettu yksilöille: se on simulaatiomallintamiseen perustuva yleistys, jolla on tarkoitus välttää väestötasolla A-vitamiinin liikasaanti. Sinä saatat kärsiä A-vitamiinin puutteesta, mutta koska keskivertosuomalainen ei laskelmien mukaan kärsi, sinäkään et saa syödä maksaa – muussa kuin vähäsen, pateemuodossa. (1)
Tämä on epidemiologiaa. Epidemiologia sai alkunsa kulkutaideoppina, mutta nykyään se on meitä hallitseva tilastotiede, kansanhallinnan väline. Se on kammottavan huono kertomaan, mitä yksityisen ihmisen pitäisi tehdä, koska se ei yritäkään sitä. Tätä ei juuri ymmärretä. (Kiinnostuneille suosittelen Gary Taubesin kirjaa Good Calories Bad Calories.)
Kansalliset ravitsemussuositukset, kuten kaikki kategoriset säännöt, suunnataan pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan. Kaikkien pitää pystyä noudattamaan niitä. Joten kaikki viestit pitää karsia mahdollisimman simppeleiksi, hankalat asiat yksinkertaistaa, mutkat oikoa, rönsyjä karsia. Vaikka se tekisi väkivaltaa totuudelle ja järjelle. Vaikka se kieltäisi maksapihvin, mutta ei samaa maksaa kermaan ja silavaan sekoitettuna pateena. Vaikka solujemme tärkeimmästä elektrolyytista natriumista jouduttaisiin tekemään mörkö.
*
Toinen keskeinen tapa, jolla kansanterveysvalistus on mahdollisesti ristiriidassa sinun omiesi kanssa on tämä: se tähtää mahdollisimman vähään. Se tähtää pienimpään määrään radikaaleja lopputuloksia (hyvän tai huonon radikaaleja). Se ei tähtää täydelliseen terveyteen, ei edes hyvään. Sitä ei kiinnosta voivatko ihmiset hyvin. Se tähtää pitämään ihmiset minimissä, hengissä, se haluaa, että heikoimmatkin selviytyvät, että vähimmälläkin pärjää. Se tutkii kuinka vähällä voi pärjätä, kuinka alas riman voi asettaa. Tämä johtuu siitä, että riman nostaminen maksaa kamalasti. Verorahoja.
Vitamiinien ja mineraalien ja proteiinien, kaiken arvokkaan kohdalla puhutaan saantisuosituksista, mutta näillä on taipumus taittua kohti minimisaantisuosituksia. Ei puhuta optimisaannista. Minimi saavutetaan (keripukki ja riisitauti vältetään), sitten täytetään vatsa edullisilla ja kotimaisilla tuotteilla. Tämä on ravintosuositusten tavoite. Kasviksia suositellaan aina, vaikka niissä ei ole mitään maagista eikä hirveästi ravinteitakaan, mutta ne ovat harmittomia.
Samoin sinun mahakasvattisi saattaa hyötyä maksapihveistä saatavista vitamiineista ja mineraaleista. A-vitamiini on olennaisen tärkeää esim. kehon symmetrian ja silmien kehitykselle – kaksi asiaa jotka vaikuttavat lapsesi kauneuteen. Mutta kansanterveys ei ole kiinnostunut hyötymisestä tai kauneudesta. Se on kiinnostunut riskien vähentämisestä.
*
Tämä kaikkihan on ihan tasa-arvoista, mutta sinä ehkä haluat enemmän.
Tai ehkä et. Ehkä tyydyt siihen, että kärsit samoista vaivoista kuin kaikki muutkin ja pidät sitä normaalina ja jotenkin turvallisena. Pidät normaalina, että vyötäröllä on samat kymmenen kiloa liikaa kuin muillakin. Että tarvitset päivittäin käsirasvaa, huulirasvaa, kasvorasvaa, vartalorasvaa ja rasvaa kantapäille. Että koko ajan on pikku nälkä ja ruoan jälkeen ja busseissa aina nukuttaa; että sinulla on ilmavaivoja ja ”stressivatsa”, ja ladot ostoshihnalle korvaamattomia ruoansulatusjogurtteja. Pidät normaalina, että perheesi on kipeä kymmenen kertaa vuodessa ja riippuvainen lääkärihoidoista, jota olisi ollut mahdotonta antaa vielä pari sukupolvea sitten. Pidät hyväksyttävänä osteoporoosia ja kasvojen luuston alikehittymistä niin, että tarvitaan vuosikausien oikomishoitoa. Nämä ovat ihmisen osa, ja hyi ja häpeä niille, jotka koettavat näitä välttää.
Mistään tästä ei ole haittaa kansanterveydelle – eikä juuri kansantaloudellekaan, koska kansantalouteen kuuluu lääkintätoimi ja rasvatuubikauppiaat.
Jos sen sijaan haluat enemmän, ravitsemussuositukset eivät auta sinua. Ne eivät yritäkään sitä. Ne pyrkivät vetämään sinut takaisin sen perusterveen tai perussairaan, katsannosta riippuen, kansan joukkoon, josta yrität kohota. Tekosi on julkea. Sehän on poliittinen. Se vastaa sellaisiin kysymyksiin kuin: Saako toinen olla terveempi kuin toinen? Saako ihminen harjoittaa vapauttaan etsiä tietoa ja soveltaa sitä parhaaksi näkemällään ja kokemallaan tavalla?
Monien mielestä ei. Monia se pelottaa. Että joku lipeää ruodusta. Liian hyvää ruokaa tehnyt keittäjä saa potkut päiväkodista.
Muista tämä, kun viralliset tahot seuraavaksi antavat lausuntojaan, kuten viimeksi kalaöljystä. Jos näiltä Virallisilta kysytään, ei tule syödä kalaöljyä. Nimenomaan ei tule syödä, ei edes ei tarvitse. Virallisten mielestä on väärin, että hegemoniaa tullaan rapauttamaan poikkeavilla näkemyksellä. Toisinajattelu on kahdesta syystä ikävää: koska toisinajattelijat voivat olla väärässä ja koska he voivat olla oikeassa. Jos he ovat väärässä, hehän aiheuttavat haittaa itselleen, rumentavat tilastoja. Jos he ovat oikeassa, no, hehän nöyryyttävät Virallisia ja vievät näiden työn. Ja he ovat terveempiä kuin toiset, ja se on epätasa-arvoista.
Sinä saatat hyötyä kalaöljyn syönnistä…
…Mutta kansanterveys ei ole kiinnostunut sinusta, vaan tilastoista…
…Eikä kansanterveys ole kiinnostunut optimista terveydestä, vaan heikoimman selviämisestä.
Ongelmia syntyy kun puhutaan eri asioista eikä ymmärretä sitä. Osa nykyisestä sekaannuksestamme ruoan suhteen johtuu tästä.
Toiset (esim. karppaajat, paleot, urheilijat, jne.) puhuvat a1) sinun b1) optimista terveydestäsi. He kysyvät: mitä vaaditaan että juuri sinä pääset parhaimpaasi?
Toiset (Viralliset, Vihreät/vegetaristit jne.) puhuvat a2) kansan b2) minimiterveydestä. He kysyvät: kuinka vähällä suomalaiset voivat pärjätä?
Ne ovat ratkaisevasti eri asioita, vaikka näyttävätkin läheisiltä.
*
Oikeastaan tunnen sääliä virallisten ravitsemussuositusten tarjoajien nykytilannetta kohtaan. Nykyään ihmisillä on vaihtoehtona ottaa asioista itse selvää. He voivat käydä hakemassa PubMedista tai AJCN:sta sen tuoreen tutkimuksen, jota lehdessä toimittaja siteerasi, ja tarkistaa, puhuiko toimittaja pehmeitä. He voivat hakea tietoa ja keskustella siitä blogeissa ja foorumeilla. Tämän takia Viralliset kaverit eivät juuri koskaan viittaa tutkimuksiin. He puhuvat siitä, kuinka ”lukuisat tutkimukset” puoltavat tätä, mutta eivät nimeä yhtäkään, koska sen voisi lukea ja ruotia, tutkia mitä se oikeastaan näyttää todistavan ja mitä ei. Kirotut amatöörit tulevat rikkomaan kaveripiirin hyvää hegemoniaa. (Piirit ovat niin pienet, että kaikki päättäjät ovat kavereita keskenään, ja kavereiden kesken ei viitsi riidellä.)
Toista oli 1970-luvulla: kun auktoriteetti jyrähti, kansa mutisi ja totteli, mutisi ja totteli. Nöyrän alamaisella tavalla suomalaiset vaihtoivat kulttuuriperinteensä sietämättömän makuiseen Floraan. Koko kansalle suunnatut ravitsemussuositukset ovat tämän kekkoslovakialaisen yhtenäiskulttuurin liikuttava jäänne.
*
Mutta: tulisiko sinun noudattaa virallisia ravitsemussuosituksia?
Kyllä, jos et vaadi parempaa.
Loppukevennykseksi tarjoan Tom Naughtonin puheen aiheesta, johon lopetin: Virallisen totuuden kulttuurin kuolemasta.
Hyvää itsenäisyyspäivää.
***
Edit 9.12. Tämä artikkeli on lähtenyt lumivyöryilemään: muutaman päivän sisällä sen ovat lukeneet jo tuhannet ihmiset, eikä vauhti näytä hidastuvan. Toivotan lukijat tervetulleiksi tutustumaan myös blogini muuhun sisältöön! Pääasiani niin blogissa kuin elämässäkin on kirjoittaminen ja kirjallisuus (tägejä: Tämä kirjoittamishomma, Totaalinen romaani, Narratologia, Totuus naisista…). Joitain ruoka- ja tiedeaiheisiakin artikkeleita olen myös ehtinyt tehdä.
*
Post scriptum 10.12.2012
Helsingin Sanomat esiintyy nyt virallisterveellisen puolueen pää-äänenkannattajan roolissa: maanantain lehdessä ”kumotaan sokerimyyttejä”. Puolueen komissaarit (mm. Mikael Fogelholm ja Ursula Schwab) katsovat hoitavansa kansanterveyttä parhaiten kiistämällä sokerin olevan epäterveellistä tai lihottavaa. He suosittelevat sokerin käyttöä yhdessä kotimaisten marjojen, kotimaisen ruisleivän ja kotimaisen rypsiöljyn kanssa – ja näin rientävät todistamaan tämän artikkelini puolesta. Kiitos siitä.
Toimittajan roolissa esiintyvä Ilona Vihonen on hakenut juttua varten sokeritietoa myös – Suomen Sokerin tuotekehityspäälliköltä. Suosittelen lukijoita hakemaan terveystietonsa muualta kuin Helsingin Sanomista. Sillä välin muualla tehdään rohkeaa tutkivaa journalismia, jossa uskalletaan kysyä Is Sugar Toxic?
Tämä D-vitamiinikohu toimii muistutuksena kahdesta asiasta: 1) Ruoka on tärkeämpi kuin pillerit. 2) Silloin kun ruoka ei riitä (D-vitamiini on harvoja poikkeuksia), kannattaa satsata luotettavaan valmistajaan ja vaihdella lähteitä. Ja D:n ollessa kyseessä: omat vitamiiniarvot voi ja kannattaa mitata.
Kävin joulukuun puolivälissä 2009 Töölön Mehiläisessä mittauttamassa veren kalsidiolin eli D-vitamiinitasoni 25(OH)D. Olin syönyt 3 kuukautta 5.000 IU (125 µg) Healthy Originsin D3-vitamiinia päivässä öljykapselina. Lähtötasoni olivat varmaan hyvät, sillä otin kesällä aurinkoa ja ruokavaliooni kuuluu paljon D-vitamiinin lähteitä, kuten munia, kalaa ja kalanmaksaöljyä. Viljaa syön yhä hyvin vähän, ja viljakuiduthan laskevat D-vitamiinitasoa.
Lukemani oli 176 nmol/l (71 ng/ml). Hyvin siis imeytyi.
Mehiläisen viitekehykset ovat väljät: minimissään 80 nmol/l vaaditaan luuston hyvinvointiin, toksisuusraja on 250 nmol/l. Alan auktoriteetin Vitamin D Councilin tavoitearvoilla 125 – 200 nmol/l (50 – 80 ng/ml) olin hyvää korkeaa keskitasoa. Minulla oli siis varaa jättää vitamiinilisät kokonaan tauollekin. (Taisin ottaa niitä vielä muutamia helmikuussa.) Kannattanee ihan varmuuden varaksi tähdätä Vitamin D Councilin tavoitearvojen alalaidalle, ellet kärsi esim. syövän tai suolistotulehduksen kaltaisista taudeista, joiden hoito vaatii enemmän D3-vitamiinia.
Testi maksoi vain viisikymppiä.
Ikävä kyllä D-vitamiinikohun alle jäi vielä paljon tärkeämpi uutinen. HS julkaisi 25.10. Päivi Repon jutun Hoitosuositusten tekijöillä paljon sidonnaisuuksia. Siinä oli selvitetty, kuinka paljon hoitosuositusten tekijöillä on yhteyksiä lääketeollisuuteen. Ja tottahan niitä oli. Parhaimmilla verkostoitujilla oli yli 30 sidonnaisuutta, suuri osa lääkeyhtiöihin. Sidonnaisuuksia ovat muun muassa luentopalkkiot lääketehtaiden kongresseissa, maksetut matkat lääketehtaiden kongresseihin, lääketutkimukset ja lääketehtaiden järjestämät lääkärien jatkokoulutukset. Ei ole hurjaa liioittelua sanoa, että ”sidonnaisuus” on eufemismi korruptiolle.
Internetversiosta puuttui nimiä. Ne on saatavissa täältä zip-filenä. Esim. neurologi, unitutkija Markki Partisella todettiiin 34 sidonnaisuutta: luentoja lääkealan yrityksissä palkkioita vastaan, lääkealan tukemia koulutustilaisuuksia, toimimista asiantuntijan roolissa lääketehtaiden piikkiin. 33 -21 sidonnaisuutta oli kirjattu seuraavanlaisille ihmisille: KYKSin ylilääkäri Olavi Airaksinen, HYKSin infektiosairauksien klinikan ylilääkäri Asko Järvinen, TYKSin neurologian ylilääkäri Kaj Metsärinne, Vantaan kaupungin ja Mehiläisen ylilääkäri Merja Laine, Tampereen yliopiston lastentautiopin professori Markku Mäki sekä Oulun yliopiston sisätautiopin emeritusprofessori Antero Kesäniemi. Melko kattava paketti siis.
Seuraa itsestäänselvyyksiä, joita ei kuulla läheskään tarpeeksi usein.
Lääketieteen ensimmäinen tehtävä ei ole ihmisten terveyden edistäminen. Lääketiede tutkii lääkkeitä. Siitä nimi. Lääketiede on liiketoimintaa. Lääkäri taas harjoittaa lääkitsemistä, sitä millaisia lääkkeitä pitää sairauksiin soveltaa. Lääkärin kannattaa jättää potilaansa eloon, koska muuten kukaan ei halua hänen potilaakseen. Lääkäri tekee työtään saadakseen potilaita ja potilaista palkkaa. Enemmän palkkaa on parempi kuin vähemmän.
Aivan varmasti on paljon lääkäreitä, joita on joskus motivoinut ja yhä motivoi myös vilpitön halu auttaa ihmisiä. Se ei sulje yllä olevaa mitenkään pois. Tehokas auttaminen on tehokasta liiketoimintaa.
Lääketiede liiketoimintana limittyy terveyden edistämisen kanssa vain osittain. Lääketeollisuus ja sen alaiset (sis. lääkärit) esimerkiksi tutkivat tauteja suhteessa siihen, miten paljon niiden hoidosta (ei niinkään parantamisesta) on saatavissa rahaa, ei suhteessa taudin merkittävyyteen. He suosittelevat lääkkeitä ja lääketieteellisiä operaatioita hoidoksi vaivoihin, joita voisi hoitaa ilmankin näitä (esim. insuliini II-diabeetikoille tai lihavuusleikkaukset). He vastustavat usein hoitokeinoja, joista ei ole saatavilla rahaa. (Edellä mainittu D-vitamiini esimerkiksi näyttää joka vuosi lupaavammalta mitä moninaisiin vaivoihin, mutta D-vitamiinia ei voi patentoida, ja sitä saa erittäin halvalla eristettyä lanoliinista, joten lääketeollisuus ei innostu siitä ja saattaa puhua siitä halveksien.) He keksivät jatkuvasti uusia sairauksia, joihin voi kaupata yhä enemmän lääkkeitä. Parhaat tuotot saadaan nimeämällä normaaleja toimintoja sairauksiksi: kolesteroliarvot esimerkiksi kohoavat kaikilla vanhetessa (kolesteroli suojaa aivoja vanhenemiselta), joten statiineja voi kaupata kaikille. Niitä on tarkoitus syödä koko ikä, eli niiden tarkoitus ei edes ole parantaa potilasta. Statiinit ovat lääketeollisuuden tuottavin keksinto.
Kaikkein keskeisin epäkohta on tietysti se, että sairauksien ennaltaehkäiseminen ei kannata. Ehkäisyyn ei satsata, koska on parempi antaa ihmisten sairastua ja kaupata sitten hoitoja ja lääkkeitä. Se työllistää lääkäreitä ja pitää lääketeollisuuden rahoissa.
Tässäkään huomiossa ei ole mitään kontroversiellia taikka omaperäistä. Se on normaalin liiketalouden kuvaus. En lakkaa ihmettelemästä, miksi niin harva ymmärtää tämän.
Paras selitykseni on, että lääkärit ovat nykyajan pappeja. Pappien tehtävä, siis vanhoina hurjina aikoina, oli pelotella ihmisiä piruilla ja esittää sitten sankaria, joka pystyy pelastamaan heidät näiltä. Lääkärien tehtävä on näytellä sankaria saman näytelmän nykyaikaisessa roolituksessa. Ihmiset kunnioittavat lääkäreitä, koska he uskovat näiden tekemään roolisuoritukseen. Ja kyllähän sairas uskoo sankariinsa, koska hän haluaa uskoa – koska hänellä ei ole muuta. Pillerit ovat materialisoitua lohtua.
Tämä pappisvertaus selittää myös, miksi kaiken yllä olevan sanominen ääneen kuulostaa monista pyhäinhäväistykseltä.
Järkevät ihmiset sen sijaan suhtautuvat lääkäreihin samanlaisella terveellä skeptisyydellä kuin kaikkiin muihinkin, jotka tarjoavat heille palveluitaan maksua vastaan.
Joonas Konstig 