Julkaisujani

Perkele

/ JK

Nyt saan tämän vihdoinkin julkistaa. Kolmas romaanini julkaistaan Gummerukselta elo-syyskuussa 2015. Romaanin nimi on Perkele, ja tässä on sen katalogiesittely sekä kansi.

Ysiluokan päätteeksi koulun työryhmä esitti musikaalin, Reko pyysi Miikkaa soittamaan ykköskitaraa. Se oli Rekon viimeinen muistikuva Miikasta: sen ilme silloin. Se oli vähän kuin olisi sanonut koulun harmaimmalle tytölle tuutsä tanssimaan.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Miikka on Kris Liedes, maailmankuulun hevibändin solisti, jolla on skenen hulluimmat fanit, huvila Losissa ja Lemmyn numero puhelimessa. Reko on Afganistanin veteraani, jonka elämässä ei ole sodan jälkeen tapahtunut mitään. Kun puhelin soi, Reko lähtee Miikan niin sanotuksi turvamieheksi Total Warin maailmankiertueelle. Elämä on yläaste plus raha.

Perkele on yhtä aikaa kansainvälinen ja pistämättömän suomalainen nykyromaani, jossa villitään määrättömästi kansaa, haahuillaan maailmalla kartanoissa ja hotellihuoneissa ja etsitään ihmistä joka ei satuttaisi. Se kasvaa suureksi kertomukseksi alati hedonistisemmaksi muuttuvasta maailmasta ja kysyy mikä on ylpeyden hinta. Joonas Konstig kirjoittaa tinkimättömän tarkkaa proosaa kuoleman tarkoituksesta ja rakkauden välttämättömyydestä.

Kansi Jussi Karjalainen

Kansi Jussi Karjalainen

Joonas Konstig on vanha vihreätukkainen punkkari, jonka julkiset esiintymiset muusikkona rajoittuvat Kolmen cowboyn säestykseen kitaralla kevätjuhlissa. Sittemmin Konstig on saanut lapsia ja muuttanut Espooseen. Perkele on hänen kolmas romaaninsa.

Mitä mieltä Suomessa saa olla – otteita kirjasta

/ JK

Esseekokoelma Mitä mieltä Suomessa saa olla – Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit (Minerva) on kaupoissa maaliskuun 30., tätä aikaisemmin jo julkistajaisissa torstaina 26.3. Makkaratalon Rosebudissa. Tässä ennakkoon otteita kirjasta.

Kirjan sisällysluettelo näyttää tältä:

Uskalla käyttää järkeäsi! Vapaan älymystön manifesti  (Timo Vihavainen)
Johdanto (Marko Hamilo)

Juuret

Mitä konservatismi on (Joonas Konstig)
Kuinka arvoliberalismista tuli autoritaarista relativismia (Marko Hamilo)
Paheiden varaan rakennettu maailma (Timo Vihavainen)
Salaliitto nimeltä kulttuurimarxismi (Joonas Konstig)
Poliittinen korrektius ja sen lieveilmiöt – esimerkkinä suomettuminen (Timo Vihavainen)
Värisokeuden unohtuminen ja sodan logiikka (Timo Vihavainen)
Traditionalismi ja vastavalistuksen perinne (Timo Hännikäinen)
Kohti ankkapuheen aikakautta (Timo Vihavainen)

Tiede

Kulttuurisodan anatomia eli miten suvaitsevaisuus
aiheuttaa suvaitsemattomuutta (Joonas Konstig)
Luottamus, hyvän yhteiskunnan perusta (Jukka Aakula)
Olemuksen häviäminen ja kulttuurin rappio (Timo Vihavainen)
Jonathan Haidt ja moraalin perustat (Joonas Konstig)
Identiteetti, signalointi ja yhteiskunnan polarisaatio (Jukka Aakula)

Koti

Perhe on paras, yhä (Timo Vihavainen)
Miksi en ole feministi (Heidi Marttila)
Hyve ennen ja nyt  (Timo Vihavainen)
Miksi homosaatio ärsyttää – vanha homorummuttaja muistelee (Marko Hamilo)
Rappeutunut nainen (Timo Vihavainen)
Seksuaalisen vallankumouksen jälkeen (Timo Hännikäinen)

Uskonto

Seksivinkkejä neitsyiltä, eli vapaa-ajattelun harhat (Joonas Konstig)
Pyhä ja arvokas (Timo Vihavainen)
Ateismia ei tulisi sotkea politiikkaan (Marko Hamilo)
Uskonnon käyttökelpoisuudesta (Timo Vihavainen)

Isänmaa

Lojaliteetti, ryssäviha ja kalifaatti (Timo Vihavainen)
Kuinka minusta tuli maahanmuuttokriittinen (Marko Hamilo)
Kunniaa väkivallalla. Kenelle vastuu kuuluu? (Timo Vihavainen)
Kansallisvaltioiden paluu ja Venäjän ihailu (Jukka Aakula)
Ruotsi demokratian opissa (Timo Vihavainen)
Euroopan unioni, valtio vailla kansaa (Marko Hamilo)
Väestöräjähdys ja tulevaisuuden riskit (Timo Vihavainen)
Loppusanat (Marko Hamilo ja Joonas Konstig)

Konservatiivinen sanakirja (Erkki Lampén, Marko Hamilo ja työryhmä)

Kirja sisältää siis esseiden lisäksi 25-sivuisen sanakirjan käsitteistä, joiden sisältö on joko osalle Suomea täysin tuntematon tai joiden merkitys on muuttunut tavalla, joka aiheuttaa väärinkäsityksiä ja kohtaamattomuutta.

Yksi kirjan avainteksteistä on esseeni Kulttuurisodan anatomia eli miten suvaitsevaisuus ruokkii suvaitsemattomutta. Olen pohjustanut aiheeseen blogissani aiemmin, mutta tässä alku kirjan esseestä. Pahoittelen lay-outia, kirjassa se on hyvä.

**********************************************************

Kävin Kolilla toissa kesänä. Maisemien lisäksi huomioni kiinnitti
pari miestä, jotka päättelin paikallisiksi heidän karjalaismurteestaan
ja tavastaan saapua paikalle pelkissä rantasandaaleissa.
Miehillä oli Waffen-SS-teepaidat päällä. Ihmettelin mistä
menneisyydestä nyt tuulee. Mieleeni muistui ajat 1990-luvulla
kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin juoksin skinheadeja pakoon
Soukassa ja Vaasassa.
Myöhemmin talvella opin, että Lieksassa on jo useamman
vuoden ollut vastaanottokeskus. Köyhä kunta on valtionavustusten
toivossa ottanut vastaan huomattavan määrän somaleja.
Afrikkalaisten ja pohjoiskarjalaisten yllätysnaapuruus on
aiheuttanut äläkkää, ja rasististen rikosten määrä on räjähtäen
noussut.

Mutta ongelmathan menevät pian ohi. Ainakin virallisen
teorian mukaan.
Vallitseva käsitys suvaitsemattomuudesta on jotakuinkin
tällainen: suvaitsemattomat ihmiset elävät pimeiden harhaluulojen
keskellä, ja heidät voidaan opettaa niistä pois antamalla
näiden kohdata erilaisuutta. Erilaisuuden kohtaaminen todistaa
ennakkoluulot vääriksi. Monimuotoisuudessa eläminen ja
valistus kehittävät suvaitsemattomien mieltä, ja näin heistä kasvaa
kunnollisia, suvaitsevaisia ihmisiä.

Tämä on virallinen teoria, niin sanottu kohtaamisteoria. Se on kaunis tarina, mutta valitettavasti ei ehkä sen enempää.

Kohtaamisteoria on kehäpäätelmä, joka rakentuu ruusuiselle
ihmiskäsitykselle. Se lähtee siitä, että ennakkoluulot ovat
aina pahoja ja ihmiset hyviä. Näin ollen tutustuminen poksauttaa
pahat ennakkoluulot kuin saippuakuplat. Suvaitsemattomuuden
tutkija Karen Stenner on kuitenkin toista mieltä.
Tutkimuksessaan The Authoritarian Dynamic (Cambridge University
Press 2005) hän päätyy aivan päinvastaiseen:

”Kaikki saatavilla oleva aineisto osoittaa, että altistuminen
erilaisuudelle, siitä puhuminen ja sen ylistäminen…
ovat varmin keino ärsyttää niitä, jotka
ovat luontaisesti suvaitsemattomia, ja taata se, että
he tuovat taipumuksensa julki selkeän suvaitsemattomilla
asenteilla ja käytöksellä.”

Saamme siis sekä hyviä että huonoja uutisia. Huonot uutiset
kuuluvat, että suvaitsemattomuutta ei saa kokonaan pois
väestöstä koskaan. Hyvät uutiset puolestaan ovat, että suvaitsemattomuutta
voi vähentää, joskin se onnistuu täysin eri tavalla
kuin yleensä yritetään tehdä. Erilaisuuden kasvattaminen
ja korostaminen lisäävät suvaitsemattomuutta, päinvastainen
vähentää sitä.
Taustalla on autoritaarinen ihmispsykologia. Autoritaarinen
tarkoittaa sisäsyntyisiä taipumuksia, jotka ajavat ihmisiä korostamaan
yhteisyyttä ja samanlaisuutta (oneness and sameness).
Autoritaariset ihmiset ovat ryhmäihmisiä, groupish. Autoritaarisuus
saa ihmisen kannattamaan sellaisia yhteiskuntaa ja yhteisöjä
rakentavia asenteita, jotka korostavat samanlaisuutta
ja minimoivat ihmisten, uskomusten ja käytösten diversiteettiä.
Autoritaarisuus ylistää, rohkaisee ja palkitsee yhdenmukaisuutta
ja halveksii, suitsii ja rankaisee erilaisuutta.

Asenteiden kirjo asettuu janalle. Lukija saattaa ajatella nyt
autoritaareja jonkinlaisina fasistisina poikkeusyksilöinä, mutta
vain äärimmäisimmät autoritaarit äityvät fasisteiksi tai stalinisteiksi,
kun taas suurimmalle osalle ihmisistä autoritaarinen
taipumus tarkoittaa vain ajatusta siitä, että mukautuminen
ryhmään, tottelevaisuus auktoriteetteja kohtaan sekä ryhmän
normeja ja lakeja vastaan rikkovien rankaiseminen ovat ryhmälle
tärkeitä ja jossain määrin välttämättömiä. Autoritaarisuus
ei siis sinänsä ole paha asia, koska ryhmä, joka haluaa pysyä jotenkin
yhdessä ja jotenkin tasa-arvoisena, tarvitsee yhteisyydestä
ja samanlaisuudesta huolehtivia ihmisiä.

Janan toisessa päässä ovat ne ihmiset, joista Stenner käyttää omalla tavallaan
nimitystä libertaari. Libertaari ei siis tässä tarkoita pitkälle vietyä
vapautta ajavaa yhteiskuntateoreetikkoa, vaan ihmistä, jolle
on tärkeää, että ihmiset ovat erilaisia, ja joka puolustaa ja rakastaa
erilaisuutta ja vastustaa ryhmäpainetta mukautua homogeeniseksi
ryhmäksi.
Autoritaarit eivät ole ongelma silloin, kun yhteisö on homogeeninen.
Autoritaarisuus voi silloin nukkua, ja autoritaarit
ovat suvaitsevaisia, koska he eivät koe yhteisyyttä uhatuksi.
Kun taas yhteisöä uhkaa normatiivinen uhka (siis uhka ryhmän
yhteisyydelle ja samanlaisuudelle ja sääntöjen noudattamiselle),
sen kokeminen herättää ihmisten latentit taipumukset
autoritaarisuuteen. Uhka voi olla todellinen tai ei, mutta
jos uhka koetaan, se on faktisesti totta, koska sillä on todellisia
seurauksia. Tällaisen uhkan kokevaa väkeä ei edes tunnista
samaksi kuin se oli vielä hetki sitten. Niinpä nykyäänkin moni
suvaitsevainen ihmettelee, miksi suomalaiset ovat yhtäkkiä
muuttuneet rasisteiksi. Onko juomaveteen lisätty jotakin?
Erilaisuuden lisääntyminen on juuri tällainen uhka. Erilaisuuden
ylistäminen ja esittäminen tavoiteltavana saavat autoritaarit
taistelemaan erilaisuutta vastaan: ”Nyt menee jo turhan
pitkälle…”, mutistaan ja avaudutaan lasillisen jälkeen kavereille ”homotuksesta” ja ”mokutuksesta”. Näin homoparaatit aiheuttavat
heteroparaateja, ja etnisen monimuotoisuuden lisääntyminen
aiheuttaa maahanmuuttokriittisyyttä. Näin taisi käydä
koko Euroopan mittakaavassa kevään 2014 eurovaaleissa.

Kun autoritaariset mielipiteet heräävät, havahtuvat myös libertaarit
puolustamaan omia arvojaan. He toimivat päinvastoin:
he haluavat osoittaa ja lisätä erilaisuuden hyväksymishalua,
suvaitsevaisuutta ja erilaisuutta. Kun nämä suvaitsevaiset
ihmiset sitten heiluttavat suvaitsevaisuuden ja erilaisuuden
ja monimuotoisuuden lippujaan, suvaitsemattomat ihmiset
muuttuvat entistä suvaitsemattomammiksi, koska nythän normatiivinen
uhka on kasvanut: ”niillä on liittolaisia, nämä petturit
ovat hypänneet niiden leiriin!”
Tämä on autoritaarinen dynamiikka. Se on itseään ruokkiva
sykli, jossa toinen osapuoli synnyttää toisen. Suvaitsevaisuuslipun
heilutus aktivoi suvaitsemattomuutta, koska se muodostaa
uhkan sille kansanosalle, joka haluaa pitää kansakuntaa kasassa
ja yhtenäisenä ja samanlaisena. Suvaitsemattomat ihmiset
muuttuvat sitä suvaitsemattomammiksi, mitä enemmän moninaisuutta
hehkutetaan. Heidän aktivoitumisensa kiihottaa
suvaitsevaiset entistä räikeämpään oman lipun heilutukseen,
mikä edelleen kiihottaa toista osapuolta ja niin edelleen.

Syntyy kulttuurisota. Prosessi ruokkii itseään, leirit polarisoituvat
ja kärjistyvät, ja viha lisääntyy puolin ja toisin…
(ote päättyy)

Marko Hamilo on myös julkaissut blogissaan otteen kirjasta.

Osta kirja ennakkoon täältä.

Mitä mieltä Suomessa saa olla – julkkarit

/ JK

Konservatiivisen ja edistyksellisen maailmankuvan eroja ruotiva esseekokoelma ”Mitä mieltä Suomessa saa olla – Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit” (Minerva) viettää julkkareita, joihin kaikki ovat tervetulleita.

Kirjan julkistajaisia vietetään torstaina 26.3. 2015 kahdellakin tavalla:

– 16.00 – 17.00 kirjakauppa Rosebudissa, Makkaratalossa (Rautatieasemaa vastapäätä) järjestettävässä tilaisuudessa esittäytyvät kirjan toimittajat professori Timo Vihavainen, tiedetoimittaja Marko Hamilo ja kirjailija Joonas Konstig. Heitä haastattelee myymäläpäällikkö Petteri Granström.

Tämän jälkeen lavalle astuvat eduskuntavaaliehdokkaat Tuomas Rantanen (vihr.) ja Wille Rydman (kok.), jotka ovat lukeneet esseekokoelman etukäteen ja pitävät kirjan aiheiden tiimoilta väittelyn.

– Noin klo 17. eteenpäin siirrymme hotelli Tornin O’Malley’s-pubin Loungeen (Yrjönkatu 26), jossa ilta jatkuu vapaamuotoisen seurustelun merkeissä. Kirjan koko kirjoittajakaarti on jotakuinkin paikalla.

Molempiin tilaisuuksiin on vapaa pääsy ja kaikki sydämellisesti tervetulleita!

Kirja on myös nopeimmille jo myynnissä – muihin kirjakauppoihin se ehtinee vasta seuraavalla viikolla.

Tapahtuma Facebookissa: https://www.facebook.com/events/1640218852868426/

Kirjalla on Facebookissa omat sivut täällä: https://www.facebook.com/pages/Mit%C3%A4-mielt%C3%A4-Suomessa-saa-olla/1538485883078242

Pahoittelut, uskonto ei ole katoamassa

/ JK / 4 kommenttia

Meidän aikanamme melko hallitseva edistyksen tarina uskoo, että uskonto on siirtymässä historiaan, koska ihminen on nyt niin ratkaisevasti älykkäämpi kuin ennen. Edistyksen tarinassa kasvaneen on vaikea nähdä maailma jonkin muun tarinan mukaan. Tässä olisi tarjolle muu tarina:

Kun niin sanottujen kuuskytlukulaisten (eli suurten ikäluokkien) sukupolvi nyt eläköityy ja siirtyy autuaampia maita parantamaan, heidän maailmanselityksensä hiipuu heidän jälkeensä pikkuhiljaa historiaan. 60-lukulainen luenta uskonnosta rakentuu marxismin käsitykselle uskonnosta sortona, sisältää rutkasti yleistä nuorison vastakulttuuria (eli itsenäistymisen uhmaa ja kapinaa auktoriteetteja vastaan) ja lisää tujauksen freudilaista teoriaa estoista ja niistä vapautumisesta. He ovat opettaneet tätä oppikirjoissaan ja romaaneissaan, kouluissaan, perheissään ja lauluissaan, joten heidän perinteellään on häntä, pitkä mutta suippeneva.

Tämän jälkeen uusi sukupolvi tekee mitä uusi sukupolvi aina tekee, aloittaa maailman selittämisen alusta uudelleen. 1970-luvulla syntyneet tulevat nyt siihen ikään, jossa he alkavat pohtia näitä asioita. Selvästi sitä … on … nyt … ilmassa. Ja he ovat vapaita ajattelijoita, jotka suhtautuvat nyt uskontoon edeltäjien sukupolvikapinan jäljiltä siivotulta puhtaalta pöydältä. Kuuskytlukulaisten uskonnollisen epäuskonnollinen ajattelu näyttäytyy heille kalkkeutuneena: ojassa makaavien 50-lukulaisten olkinukkien ruoskimiselta. Ohessa graafinen esitys aiheesta:

 

Uskonto 2000-luvulla

Rohkea ja itsenäinen oman tien kulkija

Ymmärrän, että tämä voi turhauttaa vanhoja partoja. Kiittämättömyys on maailman palkka. Mutta ehkä kontekstin ymmärtäminen auttaa. Konteksti on niin erilainen kuin käytännössä voi. 1950-luvun yhä Jukolan-lukkarinkasvoinen kirkko >versus< vuosituhannen alun arka ja anteeksipyytelevä kirkko, jonka opit ovat viime vuosikymmenien liberaaliteologian vesittämät ja jolla on Kari Mäkismäisen ressukka ilme. Ei näitä juuri voi verrata.

Kun asiaa miettii edistyksen tarinasta vapautuneena, tuntuu omituiselta kuvitellakin, että niin valtavaa asiaa kuin uskonto ei löydettäisi uudestaan, että se vain unohtuisi. Sen tilalle ei voi kuvitella arvotyhjiötä, koska arvotyhjiöitä ei ole olemassa. 60-lukulaisilla oli sen tilalla sosialistisesta viitekehyksestä ammentava tulevaisuususko. Sama kehitysusko voimistaa yhä omalla tavallaan edistyneistöä: että he ovat tulevaisuuden airueita, joilla on historia puolellaan jo etukäteen, koska historian kehitys on vääjäämättömän mekanismin myötä menossa heidän suuntaansa. Maallistunut Ruotsi voi olla ateistiselle edistyneistölle tässäkin edelläkävijä, joka viitoittaa koko maailman tulevaisuutta. Tosin Ruotsi ei ole niinkään maallistumassa kuin islamisoitumassa. Ja koko edistyneistökään ei ole yhtä selvän kirkkovastaista kuin silloin vanhoina aikoina (yo. esimerkkilinkit).

(Marxilaisilla oli sentään puolellaan dialektinen materialismi, joka todisti ”tieteellisesti”, mihin historia johtaa. Onko nykyedistyneistöllä korvaavaa teoriaa, vai perustuuko heidän näkemyksensä maailman valaistumisesta pelkästään uskoon, haluun ja lyhyen aikavälin havaintoihin lähipiirissä?)

Pieni ja kuuluva alajaosto edistyneistöä edustaa skientismiä, eli uskoa tiedemiehen täydellisyyteen, mutta skientismistä näkee jo päältä, ettei siitä ole kuin pienen porukan ideologiaksi: niin kylmä se on ja ennen kaikkea puhuttelee vain (tärkeätä mutta) häviävän pientä osaa ihmisessä, aivojen etuotsalohkoa.

Tämän pitkällisen johdannon jälkeen: Alan tästä kuusta lähtien kirjoittaa omia pohdintojani aiheesta aloittaessani kolumnistina ESSEssä eli Espoon Seurakuntasanomissa. Ilmeisesti haastatteluni päivän lehdessä ja mahdollisesti kolumninikin näkyvät myös Vantaan puolella Laurissa.

The Right Place (Sopiva paikka) translated for Words Without Borders

/ JK

The August 2014 issue of the magazine Words Without Borders contains my short story The Right Place (Sopiva paikka) expertly translated by Douglas Robinson. Glad to be featured!

You can read the whole issue online here: http://wordswithoutborders.org/current-issue/ and my story here: http://wordswithoutborders.org/article/the-right-place

Pic by Susanna Majuri via WWB

A New North: Contemporary Writing from Finland

This month we present writing from Finland. Due to historic and linguistic circumstances, Finnish literature has received less attention in the English-speaking world than it merits. Our guest editor, the prominent Finnish translator Lola Rogers, has selected an exciting group of contemporary writers, many of whom appear in English for the first time. Leena Krohn’s depressed writer presents the reading from hell. In stories of parents and children, Mikko Rimminen finds unexpected obstacles on a train, and Shimo Suntila looks in on a single parent wrangling two rambunctious girls. Two pieces here bring history to life, as Sofi Oksanen pens a vivid recreation of the bombing of Talinn in 1940 and Antti Tuuri observes an expat Finnish construction crew working in Russia under the local Communist Party in 1930. Pasi Ilmari Jääskeläinen’s dementia patient loses his memory but develops second sight. Daniel Katz calculates the literal weight of words, while Maritta Lintunen’s librarian receives a package from the past. Tiina Laitila Kälvemark’s fragile woman struggles to recover her sanity. Kari Hotakainen’s multiple narrators struggle with anger and ennui. Joonas Konstig’s fretful young man seeks an appropriate setting for an important question. And Petri Tamminen acknowledges a lifelong trait.

”Sopiva paikka” is one of the three semi-autobiographical (sort of) stories with Karhu and Ella as main characters in my first book, the short story collection Ahneet ja viattomat (The Greedy and the Innocent, Gummerus 2008).

Kesä vuonna 2014

/ JK

En bloggaa nyt kesällä niin ahkerasti. En tiedä kuinka paljon olen internetissä muutenkaan, toivottavasti en hirveästi. Kirjoitan kolmatta romaaniani, se edistyy hyvin. Sen lisäksi koetan viettää vähän kesää jossain vaiheessa sekä katsoa jalkapalloa.

Olen varannut kesäksi paljon luettavaa, kuvassa ote lukulistasta. Haluan tässä jakaa erityisesti rakkautta tuolle päällimmäiselle:

012

Pari asiaa:

* Kesän Mondo-lehdessä 6-7/14 on repparini Saimaan polkupyöräretkeltä. Tämä liila kansi:

MO0614_kansi_lowSuviretki Saimaalla

Saimaan hienot järvimaisemat ovat omiaan muutaman päivän pyöräretkelle ihanaan Kesä-Suomeen.

Juttu sisältää mm. maaseuturomantiikkaa, hitaan matkanteon ja kylähulluuden ylistykset sekä Joel Lehtosta.

* Unohdin mainita, että Image-lehdessä Tuomas Sorjamaan tyylisivuilla oli maaliskuussa mikrohaastatteluni. Koetin kopioida sen tähän, mikä teko mahdollisesti rikkoo jotain IP-lakia, mutta en onnistunut, koska ei tästä saa selvää, joten en varmaan rikkonut mitään. Tältä maaliskuun Imagen Hip-sivu näyttää ilman rillejä:

IMG* Tässä kerron Pk-seudun kirjastojen sivuilla otteita kesän lukulistastani. Sisältää myös, ensi kertaa, pari sanaa tulevasta romaanistani.

* Tässä on kaikenlaista tulossa, mutta niistä sitten kun aika on. Hesari-kolumneja kirjoitan läpi kesän (palstalleni on linkki tuossa palkissa alaoikealla). Pienemmistä ilmoitusluonteisista asioista koetan laittaa aina Twitteriin tiedotteita. Twitter-tilini löytää sieltä, ja tuossa alaoikealla on linkki sinnekin.

* Syksyllä jatkan kirjoittamisen opettamista Palmenian kirjoittajakoulutuksessa (ilmoittautuminen on jo alkanut) sekä Kriittisessä Korkeakoulussa.

Hyvää kesää!

Aloita niin läheltä loppua kuin mahdollista

/ JK

Valkea kani saa Ihmemaassa kuninkaalta tarinankerrontaohjeen:

Aloittakaa alusta, ja jatkakaa kunnes tulette loppuun. Sitten lopettakaa.

Mutta mistä tarina alkaa ja mitä kertoa, on mitä perusluonteisin kysymys kirjoittajalle.

Kurt Vonnegutilla oli tähän neuvo: Aloita niin läheltä loppua kuin mahdollista.

Se ei ole nokkeluus, vaan piilottaa syvällisen viisauden. Kerro vain ne tapahtumat, jotka ovat välttämättömiä loppuun pääsemiseen. Ts. ne jotka muuttavat jotain juonellisessa tarinassa, ne joita ilman ei kokonaisuutta voi ymmärtää. On nimittäin olemassa tapahtumien kuvausta ja sitten on tarina. Tapahtumien kuvauksen voi olla kirjoittamattakin eikä se haittaa. Tarinasta taas ei voi poistaa vaiheita, tai kokonaisuudesta tulee selittämätön.

Tapahtumien kuvausta on niissä kouluaineissa, joissa kerrotaan luokkaretkestä:

Lähdimme aamulla bussipysäkille. Villellä oli uusi reppu. Bussi tuli ajallaan ja menimme sisään istumaan penkeille. Minä istuin Villen vieressä. Eipä aikaakaan kun olimme perillä Helsingissä. Siellä oli tuulista ja Matin lippis lensi lätäkköön. Korkeasaaren laiturissa oli mies joka kysyi mihis pojat on mänössä. Lautalla tuuli vielä enemmän… jne.

 

Tapahtumat ovat vasta materiaalia tarinalle, ei tarina. Jos tästä huikeasta luokkaretkestä tehdään novelli tai romaani, pitää miettiä, mitä ilman ei pärjätä. Mistä siinä tehdään tarina, kausaalinen narratiivi. Mitkä muutokset on tarinassa läpikäytävä ennen loppua.

Arkinen esimerkki: hahmot nopeusjuovat kaljaa. (’Nopeusjuoda’ ei ole sanakirjassa.) Voi kuvata miten se tapahtuu:

Keke tarttui pulloon ja sihautti sen auki sytkärillään. Pullo tuntui sopivan haalealta kädessä. Hän tasasi hengitystä. Ludde oli valmiina kellon kanssa vieressä ja kysyi oletko valmis. ”Valmiita ollaan”, Keke sanoi, ”käynnistä vasta kun osuu huulille”. Hän rentoutti kurkunpäänsä, puhalsi ilmaa ulos ja nosti yhdellä nopealla liikkeellä pullon pystyyn huultensa väliin ja kalja ryöppysi hänen suuhunsa…

Tällä proosalla ei ole tarkoitus tehdä vaikutusta nyt, olennaista on se, että tämä nopeusjuonti on vain tapahtumien kuvausta, ellei siihen liity jokin tarinallinen elementti: hahmon pitää vaikka onnistua  kuvatussa aktissa voittaakseen Ludden ajan tai saavuttaakseen Lissun hyväksynnän.

Silloin nopeusjuontia ei kannata jättää kuvaamatta, koska ilman sitä ei ymmärretä nopeusjuontia seuraavia tapahtumia.

Merkittävistä juonellisista tapahtumista muodostuu helminauha. Tapahtumat/kohtaukset ovat helmiä, narratiivi on nauha, joka yhdistää ne.

Kokeellinen juoni

Jos nopeusjuonti ei ole juonellinen elementti, tulee miettiä, kannattaako sillä lukijaa sitten työllistää. Voisiko sen kertoa tiivistäen jälkikäteen: ”He olivat nopeusjuoneet kolme kaljaa mieheen ennen paikalle saapumista, joten…”

Vai onko nopeusjuonti tärkeää vaikka hahmojen luomisessa? Nämä ovat tällaisia jätkiä, että tämä nopeusjuonti on tärkeä kuvata, että lukija pääsee heidän nahkoihinsa. (Silloin kuvauksen pitää melkein olla aika tarkkaa ollakseen eläyttävää.) Tai onko nopeusjuonti tärkeää tunnelman luomisessa, taikka symbolisesti tai jonkinlaisella temaattisella tasolla? Vai onko kaljan nopeusjuonti ihan vain niin tärkeä etnologinen akti, että sen kuvaaminen on jo sinänsä itsessään kiinnostavaa ilman mitään muuta käyttöä, perusteluja ei tarvita?

Ehkä kaikkea tätä, mutta parempi siitä silti tulee, jos nopeusjuonti on samalla juonellinen elementti. Toisin sanoen, tärkein syy kuvata nopeusjuonti on se, että jokin on sen jälkeen vähän eri lailla kuin sitä ennen: mieluiten siinä mitä hahmot tietävät, tai vähintään siinä mitä me tiedämme hahmoista.

Juonen kanssa voi tehdä kaiken mitä ilmankin juonta, mutta juonen kanssa siitä tulee parempi.

Kaunis juoni

Jatko-osa täällä: Dumbo.

* Asiaankuulumaton uutinen: Tuoreessa Kerberos-lehdessä (4/2013) on esseeni Tauno Yliruusista. Vladimir Putin teki siitä juuri vähän ajankohtaisemman. Lehteä saa mm. Akateemisesta kirjakaupasta.

Kolumnin tekstilajista ja K2-vitamiinista

/ JK / 2 kommenttia

Kaverini kysyi lähteitä viime kolumniini Helsingin Sanomien ruokasivuilla. Tajusin vasta, että olen tainnut tehdä liikaa oletuksia. Ensinnä olen luottanut liikaa tekstilajiin. Kolumnin tarkoitus on olla miellyttävästi luettava ja viihdyttävä, ajatuksia ja mielipiteitä herättävä kirjoittajansa näkökulma johonkin asiaan. Kolumnin mielipiteet ovat kirjoittajan omia, eivätkä edusta lehden mielipiteitä. Tämän takia en ole laittanut lähdeviitteitä ym. kömpelöä tekstiin. Jos kolumnissa on tieteellinen pohja, kuten K2-vitamiinikolumnini tapauksessa, raja varmasti hämärtyy, ja pieni ”kolumni”-sana unohtuu. Miten tehdä tieteellinen, mutta silti luettava ja viihdyttävä kolumni, tätä amalgaamia pitää hioa jatkossa. En tosin kirjoita tieteellisempiä kolumneita kuin välillä. Seuraavaksi on mietteillä taas kaunokirjallisempaa sekä historiallisia ruoka-aiheita.

Tämän K2-kolumnin tapauksessa toisaalta lähdeviitteitä on post-google-aikoina niin helppo löytää itsekin, että oletin (taas tuo virhe, olettaa) ihmisten tekevän niin. Ensimmäinen Google-sivu löytää esim. tällaisia sivuja haulla vitamin K2: http://en.wikipedia.org/wiki/Vitamin_K2 , http://www.pronutritionist.net/k-vitamiini-%E2%80%93-unohdettu-ravintoaine-osteoporoosin-ehkaisyssa-ja-hoidossa-vieraskirjoitus/. Näissä on myös lisälinkkejä.

Ja Pubmedista voi päästä suoraan lähteille esim. samalla hakusanalla – sivu tarjoaa automaattisesti asiasanoja jatkoksi. (Tässä myös suoria linkkejä kiinnostuneille: sydämestä http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/?term=vitamin+k2+rotterdam,  http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/1917905 , kasvon luustoista https://www.ncbi.nlm.nih.gov/m/pubmed/8018065/?i=3&from=/9279066/related , aivoista http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/?term=presse+shatenstein+low+vitamin+k+intakes , http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/?term=li+lin+novel+role+of+vitamin+k ; ryppylinkki http://news.yale.edu/2011/06/06/not-just-skin-and-bones-wrinkles-could-predict-women-s-bone-fracture-risk )

Lukemani kirja (Vitamin K2 and the Calcium Paradox) ei varsinaisesti keksi mitään uutta, vaan on kokoama tutkimusta aiheesta, joten jätin sen ja sen kirjoittajan (Rhéaume-Bleue) kömpelöt nimet mainitsematta. Kiinnostuneille voi kyllä kirjaa suositella. Ja kiinnostavahan aihe on. Herää spekulatiivisia kysymyksiä, kuten voisiko juustoa syövä lapsi välttää purentaviat, kalliit hammaslääkärilaskut ja lasileuan?

Muuten, kaksi erikoisempaa mutta aivan erityisen potenttia K2-lähdettä ovat natto, fermentoitu japanilainen paputahna, ja ranskalaisten rakastama hanhenmaksa foie gras. Natto kuulemma haisee vanhoilta jumppasukilta ja maistuu vielä pahemmalta, mutta kai sitä voisi kokeilla. Hanhenmaksaa saa helpommin ja se maistuu herkulliselta. (Hmm, juustoa ja hanhenmaksaa – ranskalaisten sydänterveys näyttää taas vähän vähemmän paradoksaaliselta?)

Kun isolla kengällä astuu, jää iso jälki – artikkelini Poliisiammattikorkeakoulun valintakoekirjaan

/ JK

Jos haluaa poliisiksi, kynnys on nyt sen verran korkeampi, että joutuu lukemaan minunkin tekstiäni. Poliisiammattikorkeakoulun uusi valintakoekirja Kun isolla kengällä astuu, jää iso jälki – Kahdeksantoista näkökulmaa poliisin työhön on juuri julkaistu, ja yksi sen artikkeleista on minun kirjoittamani. Kirjailija valehtelee ja puhuu totta perustuu luentoon, jonka pidin Poliisiammattikorkeakoulun kuulusteluopin kurssilla vierailevana luennoitsijana syksyllä. Se oli erinomainen kokemus.

Artikkelini (s. 152->) ei tietysti käsittele poliisin työtä sinänsä, koska ihan kaikkien alojen asiantuntija en minäkään ole, vaan se pohtii totuuden ja valehtelun kysymyksiä kirjailijan ja kirjallisuuden näkökulmasta. Näin muun muassa: miten kirjailija luo totuudellisuuden illuusion; miten valehdella yksityiskohdilla; mitä ihminen tekee kun hän puhuu; näkökulmatekniikka ja epäluotettava kertoja totuuden paljastamisessa ja peittämisessä; miksi Liam Gallagher ei lue romaaneja ja miksi pitäisi.

Kirja on kaikkien luettavissa sähköisenä osoitteessa:

http://www.polamk.fi/poliisi/poliisioppilaitos/home.nsf/pages/195952FA63E49DE8C2257C47003DE590

Rådjurens himmel – Min novell på svenska

/ JK

Ruotsiksi on ilmestynyt suomalaisten novellien antologia Rådjurens himmel (Tranan 2013). Ilokseni kokoelma on saanut nimensä novellistani Kauriiden taivas (Ahneet ja viattomat 2008).

Rådjurens himmel är en bred presentation av novellistiken från vårt grannland Finland, med texter av både finska och finlandssvenska författare som spänner från 1900-talets början fram till i dag. Här återfinns för svenskar kända namn som Monika Fagerholm, Rosa Liksom och Johanna Holmström, men även författare som tidigare inte publicerats i Sverige. Antologin innehåller bland annat noveller skrivna i det modernistiska 1950-talets kyligt observerande ton, banbrytande kortprosa från 1980-talet, exempel på new weird-litteraturen med dess tydliga fantasyelement, och ett flertal texter skildrade ur ett barns perspektiv ett vanligt grepp i finsk novellkonst. Från realism till absurdism ger de tillsammans en rik bild av den finländska litteraturen.

https://i0.wp.com/tranan.nu/files/2013/09/9468632223_ea70279718_k.jpg

Medverkande författare:

Jyrki Vainonen, Tuuve Aro, Johanna Holmström, Rosa Liksom, Daniel Katz, Sari Malkamäki, Juha Itkonen, Susanne Ringell, Outi Alm, Joonas Konstig, Veijo Meri, Anja Erämaja, Sari Vuoristo, Riku Korhonen, Maritta Lintunen, Lars Huldén, Irja Sinivaara, Monika Fagerholm, Maarit Verronen, Armas Alvari, Taina Latvala, Sinikka Nopola, Eeva Tikka och Petri Tamminen.

Författare:
Marjut Hökfelt (red.)
Sidantal:
369 sidor
Översättning:
Marjut Hökfelt
Formgivning:
Åsa Eklöf
ISBN:
978-91-86307-68-4

http://tranan.nu/bocker/finland-berattar-radjurens-himmel/