Kirjoitan nyt Helsingin Sanomien verkkoon ruokasivuille kolumneja. Ohessa linkki ensimmäiseen kolumniini.
http://www.hs.fi/ruoka/Kasvirasvoilla+tehd%C3%A4%C3%A4n+suurta+ihmiskoetta/a1305756312932
Klikkaamalla blogissani tagia ”ruoka” löytää lisää kirjoituksiani aiheesta. Jos olet täällä ensi kertaa, tervetuloa! Kirjoihini ja minuun löytyy johdatukset ylläolevasta mustasta palkista. Etusivun oikeassa laidassa on tunnistepilvi, joista pääsee eri aihepiirejä koskeviin artikkeleihin.
Käänsin keväällä valikoiman italialaisen runoilijan Giacomo Leopardin ( 1798 – 1837 ) ajatuksia. Liitän pari otetta tähän alle. Loput on luettavissa kulttuurilehti Kerberoksen tuoreesta numerosta 2/2013, saatavilla Akateemisesta kirjakaupasta 6 euron hintaan.
Leopardilla on maine pessimistinä. Maine on vain osin perusteltua: osa ajatuksista antaa todellista synkemmän kuvan maailmasta, mutta tällaisia on vähän, ja enimmäkseen hänen ns. pessimisminsä on vain poikkeuksellista tarkkanäköisyyttä ja illuusiotonta rehellisyyttä. Minusta Leopardi oli nerokas. Hän oli ehkä jopa nero.
Kääntäjänä olen noviisi ja toivon kokeneimmilta armeliaisuutta käännöksiäni kohtaan. Kääntäminen on niitä asioista, joita oppii arvostamaan kun sitä yrittää itse. Leopardin lause on totta puhuen hänen heikoin puolensa: se on täynnä kiiloja ja turhia täsmennyksiä. Olen koettanut varovaisesti saattaa lausetta sulavampaan muotoon, ettei kaikki kömpelyys lankeaisi minun syykseni ja lukijan niskoille.
Leopardin Ajatukset löytyy netistä italiaksi täältä ja englanniksi täältä. Suomeksi on muutamia julkaistu aiemmin Tommi Nuopposen käännöksinä Numminen-Nuoppola-Viikilän Ensyklopediassa (Poesia 2011). Leopardia olen lainannut aiemmin tekstissä Miksi luen klassikoita.
_-_ritr._A_Ferrazzi,_Recanati,_casa_Leopardi.jpg)
9. Kenenkään, joka vastoin muiden mielipidettä on ennustanut jonkin asian tapahtuvaksi juuri niin kuin se tapahtui, ei tulisi kuvitella, että häntä vastustaneet myöntäisivät jälkeenpäin, että hän oli oikeassa ja että hän oli heitä viisaampi ja kaukonäköisempi. Ei, he kieltävät joko tapahtuneen tai ennustuksen taikka väittävät, että olosuhteet jollakin tavalla muuttuivat. Tai sitten he keksivät jonkin toisen keinon vakuuttaa itselleen ja muille, että heidän mielipiteensä oli oikea ja vastakkainen erehtyi.
24. Kun jotakuta kehutaan, on harvinaista elleivät kehut ole alun perin lähtöisin hänen omasta suustaan. Egoismi on nykyään niin voimakasta ja kateus ja inho, joita ihmiset tuntevat toisiaan kohtaan, niin vahvaa, että jos haluaa itselleen mainetta, ei riitä että tekee kunnian arvoisia tekoja. Sinun pitää mainostaa tekojasi tai, mikä ajaa vähintäänkin saman asian, löytää joku jatkuvasti ylistämään niitä sinulle itsellesi ja suosittelemaan niitä yleisön korvaan, opastamaan heitä esimerkin voimalla ja innokkaan periksiantamattomasti toistamaan noita ylistyksiä. Osoitit sitten minkälaista suuruutta, olivat saavutuksesi sitten miten hienoja tahansa, älä luota siihen, että yleisö sanoisi sanaakaan omaehtoisesti. He tuijottavat ja pysyvät vaiti. Jos voivat, he estävät muita huomaamasta. Jos haluat kohota yhteiskunnassa, vaikka aidoillakin ansioilla, sinun pitää karkoittaa vaatimattomuus. Tässä mielessä maailma on kuin naiset, koska kummaltakaan ei ole mitään saatavissa vaatimattomuudella ja pidättyväisyydellä.
27. Ei ole varmempaa merkkiä siitä, että joku ei ole kovin filosofinen tai viisas, kuin että hän toivoo kaiken elämän olevan viisasta ja filosofista.
28. Ihmislaji jakaantuu kahteen joukkoon: ne jotka määräilevät ja ne joita määräillään. Koska mikään laki tai valta, ei mikään filosofinen tai yhteiskunnallinen kehitys voi estää jokaista syntyvää ihmistä kuulumasta jompaan kumpaan näistä joukoista, ei auta kuin valita – siis jos pystyy valitsemaan, sillä läheskään kaikki eivät aina pysty.
45. Paras lääke pilkatuksi tulemiseen kuten muihinkin murheisiin on aika. Jos maailma tuomitsee työmme ja mielipiteemme, olivat nämä sitten hyviä tai huonoja, meidän ei tarvitse muuta kuin jatkaa sisukkaasti eteenpäin. Vähän ajan päästä aihe väljähtyy ja pilkkaajat jättävät sen löytääkseen uusia uhreja. Ja mitä vakaammin ja piittaamattomammin esiinnymme ja halveksumme muiden lausuntoja, sitä pikemmin kaikki mikä ensin tuomittiin tai mitä pidettiin outona aletaan hyväksyä ja nähdä normaalina. Ihmiset eivät usko kenenkään olevan väärässä jos tämä ei anna periksi, ja lopulta he tuomitsevat itse itsensä ja armahtavat meidät. Tästä syystä, kuten usein sanotaan, heikot elävät toisten tahdon ja vahvat oman tahtonsa mukaan.
106. Ihmiset nauravat niille asioille, joita heidän muutoin pitäisi ihailla, ja he paheksuvat kuten Aisopoksen kettu asioita, joita he kadehtivat. Suuri rakkaustarina, joka päätyy suurten koettelemusten kautta suureen onneen, on yleinen kateuden aihe ja sitäkin syvemmin sitä paheksutaan. Jalomielisen luonteen tai sankarillisen teon pitäisi tulla ihailluksi, mutta ihmiset kokisivat nöyryyttävänä joutua ihailemaan näitä, etenkin jos kyseessä ovat heidän vertaisensa. Joten ihailun sijasta he pilkkaavat. Tämä menee niin pitkälle, että kunniakkaat teot ruoditaan aina tarkemmin kuin häijyt. Kaikki toimivat häijysti, joten sen saa anteeksi. Mutta kunniakkuus on epätavallista ja tuntuu vaativan arvostusta tai ansaitsevan ylistystä, jota yleisö ja etenkin läheiset ihmiset eivät halua vilpittömästi myöntää.
Unohdin lisätä blogiini lukijakommentin, jonka kirjoitin Esseen viime kuussa (25.7). Tässä se on, jatkon kera. Täsmennän, etten ole arvostelemassa kirkkoa. Kirkko tarkoittaa niitä ihmisiä, jotka siihen kuuluvat. Sen sijaan tämä on osoitettu niille nykykirkon ja kirkollisten lehtien johtajille, joihin se kohdistuu.
Oli mukavaa vaihtelua lukea lehdestänne Heikki Sorvarin pääkirjoituskolumni Yhtenäisyys vaarassa (11.7.). Olen miettinyt samoja asioita viime aikoina. Kirkon ei kannata kaventua sellaisen yleismukavan demarin rooliin, joka julistaa vain kaikkia trendikkäitä, kivoja, maallisia mielipiteitä. Ajoittain kirkko näyttäisi nostavan suvaitsevaisuuden ja kaiken sallimisen korkeimmaksi hyveeksi. Ne ovat kauniita ajatuksia, mutta tässä on se ratkaiseva ongelma, että niiden ajamista varten on jo olemassa erilaisia maallisia järjestöjä ja poliittisia puolueita. Kirkolta ei tarvita sitä samaa sanomaa. Kirkko tekee itsensä tarpeettomaksi lähtiessään muiden järjestöjen alueelle omaksumaan näiden sanomia. Kirkon ydinsanoma on jotain muuta.
Mielestäni yksi kirkon tärkeimmistä tehtävistä on toimia yhteiskunnan tukijalkana, säilyttävänä voimana, siltana aikojen läpi. Tukijalka ei voi juoksennella trendiaatteiden perässä. Jos kirkko alkaa pyydellä anteeksi perinteikkyyttään, se menettää paitsi ihmisten kunnioituksen, myös olemassaolonsa oikeutuksen.
Ajoittain nykyinen kirkkomme on nimittäin kuin isä, joka vetää lippiksen päähänsä väärin päin ja esittää epävarmana rentoa kerjätäkseen hyväksyntää lapsiltaan ja näiden kavereilta. Lapset halveksuvat sellaista falskiutta.
Kaikki muuttuu, teologiakin, ja kun ajan pyörä pyörii tarpeeksi kauan, se osuu taas kohdalle. Minusta oli kiinnostava huomata, kuinka vanhalta ja sitäkin tuoreemmalta kuulosti vanha Lutherin katekismuksessa toistuva ohje ”Meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa”. Nykyään tuntuu hylätyn käskyn molemmat puolet: siis paitsi pelkääminen, myös vaativa meidän tulee rakastaa. Nykyote tuntuu kunnioitusta vaativan sijasta anteeksipyytelevältä:
Nykykirkko: (pullanpehmeällä tätiäänellä) Hei anteeks… täällä meillä ois tää Jumala, joka rakastaa sinua, tai siis… anteeks ei me haluta häiritä, ei sun tarvi tehä mitään… ethän sä nyt vaan eroa, oliks tää nyt– oltiiksme liian tiukkoja… Mitä sä haluut et me tehtäis?
…Mikä tekee kirkosta turhan, koska kukaan ei tarvitse kirkkoa, jota voi kiristää.
Olisi tärkeä saada nykykirkolle välillä muunkinlaisia ääniä. Täydellisessä maailmassa voisimme kaikki olla pullanpehmeitä, mutta tässä maailmassa pullanpehmeys vetoaa vain osaan ihmisistä, ja vähintään yhtä suureen osaan se toimii negatiivisesti, vie kunnioitusta. Pullanpehmeät ihmiset eivät ymmärrä tätä, ja he kuvittelevat, että heidän pitää reagoida olemalla vielä pehmeämpiä, vielä lempeämpiä ja vielä sallivampia. Kierre on valmis.
Onkohan sattumaa, että ne ihmiset, jotka minun tuttavapiirissäni ovat viime vuosina alkaneet lähestyä uskontoa, ovat etsiytyneet luterilaisen sijasta joko katolisen tai ortodoksisen kirkon piiriin? Voi se olla sattumaa. Itse olen luterilainen.
PS: Jos joku on jo ehtinyt oppia, että koko kristinusko olisi silkkaa pullanpehmeyttä, suosittelen vaihtelun vuoksi esimerkiksi Matt. 23:13 – 33.
Kuvan lähde https://en.wikipedia.org/wiki/Muscular_Christianity.
Poistun blogin ääreltä viettämään aikaa Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Siksi aikaa nostan tämän lukijakysymyksen pohdittavaksenne, nyt viiden pisteen vihjeellä varustettuna.
*
Tässä toinen lukijahaaste kesän ratoksi. Ensimmäinen lukijahaaste etsi Totuus naisista -romaanin lukua, joka sisälsi viittaukset sekä Ahneisiin ja viattomiin että Kaikki on sanottuun. Nyt jatketaan samassa hengessä etsimällä kirjoissani esiintyvää toisenlaista yhdistävää tekijää.
Kysymys, kalliit lukijani, kuuluu:
Kuka sivuhenkilö on esiintynyt kussakin kolmessa kirjassani?
Henkilö on hieman eri-ikäinen eri kirjoissa, joskin käytös on melko lailla samaa. Kaikki on sanottu sijoittuu vuosiin 2002 – 2004. Totuudessa naisista henkilöhahmo on siis jo kymmenisen vuotta tuota vanhempi. Ahneet ja viattomat on ajoitukseltaan epäspesifi, mutta sen tarinat tapahtuvat vuosisadan ensikymmenellä eli nolkytluvulla.
Edellisen lukijahaasteen voittaja nimimerkki Katina sai palkinnoksi omistetun niteen uusinta romaaniani. Tämän haasteen voittaja voi vapaasti valita palkinnokseen yhden kolmesta em. kirjastani, jonka lähetän hänelle omistuskirjoituksella.
Vastaa kommenttina tähän postiin taikka meilitse konstigblog (at ) gmail.com. Henkilötietojasi ei julkaista.
Tämäkin kesä menee minulla enimmäkseen töissä, seuraavan romaanin parissa. Kesä on hyvää aikaa istua kellarissa.
Hyvää kesää kullekin erikseen ja yhdessä.
*
Ratkaisuvinkki:
Henkilö esiintyy kirjassa Ahneet ja viattomat alkupuoliskolla, Kaikki on sanottu keskellä ja Totuus naisista lopussa. Ainoa varsinainen puherooli hänellä on Ahneissa ja viattomissa, muut esiintymiset ovat pikaisia cameo-rooleja.
Haaste on voimassa kunnes se ratkaistaan Haaste on ratkaistu.
Avaimelta ilmestyi pari viikkoa sitten Rivien välissä – kirjablogikirja, jossa kustannustoimittajat ja kirjabloggaajat Katja Jalkanen ja Hanna Pudas tarkastelevat kirjablogien sijoittumista kirjallisuuden kentälle. Käsitellään kirjablogien suhdetta kustantamoihin, kirjastoihin, kirjallisuuskeskusteluun ja sosiaaliseen mediaan ja lisäksi haastatellaan lukuisia kirjabloggareita ja kirjailijabloggareita, allekirjoittanuttakin. Jaoin omia mielipiteitäni mm. kirjablogien noususta ilmiönä sekä siitä, miten blogikritiikki ja lehtikritiikki eroavat toisistaan. Näen kirjablogit osana samaa laajempaa, internetin mahdollistamaa ilmiötä, jota voisi suureellisesti kutsua vaikkapa tiedon demokraattiseksi vallankumoukseksi.
Kirja löytyy kaupoista kirjallisuustieteen osastolta.
http://avain.net/julkaisut/tietokirjat/rivien-valissa-%E2%80%93-kirjablogikirja.html
Tämän alan paradokseja on, että siinä vaiheessa kun kirjailijan projekti päättyy, muille kaikki on vasta alussa. Puolentoista vuoden monomania on minulta ohi. Toinen romaanini Totuus naisista on painossa. Sen pitäisi olla kaupoissa joidenkin viikkojen päästä helmikuun lopulla. Kerron sitten. Yritän seuraavaksi tyhjentää pääni kovalevyltä tilaa muillekin asioille, kuten esim. ihmisille ja omalle puhelinnumerolleni.
Kirjaa kohtaan on ollut kivasti innostusta jo ennakkoon. Lisää luulisi kohtuuden ja ihmisuskon nimissä seuraavan, kun ensimmäiset ovat päässeet lukemaan sen.
Ensimmäinen tilaisuus tutustua Totuuteen on Nuoren Voiman Liiton Prosak-klubilla tiistaina 19.2., jolloin luen kirjasta luvun ja keskustelen siitä toimittaja Marko Gustafssonin kanssa. Illan toinen esiintyjä on Sirpa Kähkönen. Tilaisuus on maksuton ja tapahtuu Kansallisteatterin Lavaklubilla klo 19.
Sinne, ja olet etujoukkoa.
Kansi Tuomo Parikka
Puhutaan suvereeneista valtioista, mutta on olemassa vain yksi suvereeni kansa, italialaiset. Olen fani. Niinpä en empinyt, kun matkailulehti Mondo tarjosi kesällä keikkaa Marchen maakuntaan, Italian pohkeeseen. Kirjoittamani matkajuttu on luettavissa uudessa Mondossa 9/12. Valokuvaus ja hyvä matkaseura ovat Joanna Moorhousen.
Sprezzaturasta muuten lisää täällä.
Hyvät naiset ja herrat, nyt sen voi jo julkistaa: seuraava romaanini ilmestyy Gummeruksen kustantamana helmikuussa 2013. Romaanin nimi on Totuus naisista. Lisätietoja seuraa marraskuun puolivälissä.
Osa I täällä. Kolmas osa täällä.
Totaalisen romaanin manifesti julkaistiin Parnassossa 1/2012.
*****
Nykyrunous ei kiinnosta ihmisiä. Runoilijapiirien ulkopuolella sitä ei käytännössä lue kukaan, osta kukaan, kukaan ei jäljennä sitä päiväkirjaansa, opettele sitä ulkoa, lausu ystäville. Nykyrunous ei kosketa 2000-luvun yleisöä, joten se ei lue uusia runoja, vaan tyydyttää lyriikan tarpeensa laulujen sanoituksina: poppina, rockina, räppinä. Inhimillisen elämyksen välittäjinä, tunteiden liikuttajana ja nimeäjänä Morrissey, Martti Syrjä ja Method Man ovat ihmisille äärettömästi tärkeämpiä kuin meidän aikamme runoilijat.
Tämä on seurausta tietyistä esteettisistä valinnoista, joihin runopiirit ajautuivat modernismin pitkittyessä ja muuttuessa umpikujaksi. Minulta on mennyt tämän myöntämiseen vuosikymmen, koska minä rakastan runouden modernisteja. Mutta myönnettävä se on, sillä romaanille on käymässä samoin.
Kuten laulusanoitukset ovat korvanneet runouden, on romaani joutunut elokuvan syrjäyttämäksi. Kilpailulaji on tarinankerronta, ja siinä lajissa liikkuva kuva on kuningas. Elokuvat ja tv-sarjat puhuttelevat ihmisiä paljon laajemmin kuin romaani. Tästä voi joko syytellä ihmistä tai jälkimodernia yhteiskuntaa – tai sitten kirjailijat voivat kantaa oman osansa vastuusta.
Kirjailijat ovat jakautuneet kahteen leiriin. Toisessa on viihdekirjallisuus, dekkaristit, bestselleristit; toisessa akateemiset älyköt heiluttavat puhtaan taiteen lippua.
Jotta romaanitaide pysyisi elossa, sen olisi löydettävä kolmas tie.
On totta, mitä Tommi Melender sanoo taiteesta: sen on opetettava lukijaansa kuolemaan tai vähintäänkin elämään. Mutta se ei riitä. Kirjallisuuden on myös palkittava lukijansa, kiinnostettava ja viihdytettävä ja kosketettava. Ideaalini on kirja, joka on helppo lukea mutta mahdoton unohtaa.
Minkälaista 2000-luvun romaanitaiteen on oltava, jotta se eläisi ja jopa kasvaisi sen sijaan että joko käpertyisi pienten änkyräpiirien itseriittoiseksi mytyksi tai odottaisi vain soittoa Markus Seliniltä? Tarjoan vastaukseksi seuraavan, kolmannen tien manifestin.
1. Romaanikirjailijan tulee suhtautua itseensä käsityöalan huippuammattilaisena. Ammattitaitoon kuuluu alan historian ja sen välineistön opiskelu sekä taidon jatkuva kehittäminen, vaaliminen ja hiljainen kunnioitus. Lukija arvostaa ammattitaitoa ja vaivannäköä, ei omakehulta haisevaa kikkailua.
2. Lukija on nähtävä kirjailijan ystävänä. Ystävä, ei oppilas, vihamies tai ärsyttävä pikkusisko, ei naapuri tai esimies, jonka kanssa pidetään yllä kohteliaita, diplomaattisia fasadeja. Kirjailija saattaa koetella lukijaa (ja lukija saattaa koetella kirjailijaa), mutta kunnioittaa tätä vaikeinakin aikoina, koska tietää, ettei häntä olisi olemassa ilman lukijaa. Kunnioitus tarkoittaa myös, että kirjailija jättää lukijalle tilaa tulkita ja oivaltaa.
3. Synnyttämällä lukijassa tunnetiloja kuten pelkoa ja sääliä romaanin tulee aiheuttaa näiden tunteiden puhdistuminen (Aristoteles). Tähän tarvitaan juoni, oikea, rehellinen tarina-ja-miten-se-kerrotaan, joka on ollut tämän alan A ja Ω aina ensimmäisistä leirinuotioilloista asti. Juoni tekee kertojasta haavoittuvan kuulijan edessä: tässä, tätä tarjoan, ota tai jätä. Haavoittumisen pelossa monet kirjailijat eivät edes yritä kertoa tarinoita. He valitsevat lajikseen pienen ja tapahtumattoman, mahdollisesti ”absurdin” taideproosan, jossa vain kuvaillaan kertojan vaihtelevia oivalluksia kohosteisin korulausein. Tällainen taideproosa on suhteessa tarinankerrontaan kuin pukkihyppy on suhteessa uimahyppyyn: arvostelu on sen edessä voimaton, koska se ei yritä mitään, ei väitä ymmärtävänsä maailmasta mitään kuten aito tarina väittää.
4. Romaanin on hyödynnettävä proosan ainutlaatuista kilpailuetua elokuvaan nähden: sisäistä näkökulmaa. Viemällä lukijan päähenkilön pään sisään kirjailija pystyy luomaan ainutlaatuisen samastumisen kokemuksen, johon elokuva on kykenemätön. Tämä on romaanin ydinosaamisalue, se voima, joka saa henkilöt muuttumaan todellisiksi lukijan mielessä.
5. Romaanissa tulee olla paljon kerrontaa, joka etenee reaaliaikaisina kohtauksina ja sisältää ihmisten realistista dialogia (tunnustan velkani Tom Wolfelle). Tämä kiinnostaa ihmisiä, koska tässä muodossa elämä tapahtuu. Tämä on liikkuvan kuvan leipälaji vain siksi, ettei se pysty proosan tavoin käyttämään kertojaa, mutta proosa ei ole tässä yhtään huonompi.
6. Romaanin on kerrottava todentuntuisista ihmisistä, kaikenlaisista oikeista ihmisistä. Ei vain kultturelleista ihmisistä, kirjailijoista ja korkeakoulutetuista, ei vain esteettisten teorioiden kouluttamien runkkurinkien rinkirunkuista. Se tarkoittaa myös ihmisiä, jotka eivät ole hyvin kasvatettuja ja poliittisesti oikeaoppisia: ihmisiä jotka eivät lue kirjoja tai lausu d-kirjainta puheessaan, ihmisiä jotka eivät anna rahaa romanikerjäläisille, naisia jotka tupakoivat raskausaikana, miehiä jotka haluavat panna naisia, naisia jotka rakastavat uusnatseja, toivonsa menettäneitä ihmisiä, toivon saavuttavia ihmisiä, turkistarhaajia, ihmisiä jotka kamppailevat arvostuksesta ja ovat valmiita järjettömiin asioihin hävittääkseen nöyryytyksen mahdollisuuden – eikä se saa suhtautua näihin ihmisiin ylimielisesti ja holhoavasti.
Kutsun tällaista romaania totaaliseksi romaaniksi, koska se toisaalta nielee ihmiset ja maailman karvoineen päivineen, ja toisaalta käyttää ylpeänä koko tarinankerronnan historian aikana kehittynyttä ammattitaidon arsenaalia. Kyllä, jopa keinoja, joilla lukijan mielenkiinnon saa pysymään yllä muunkin kuin vakaumuksen varassa.(Meille pitää sallia joitain kikkoja sitä epäreilua etua vastaan, että elokuvaohjaaja pystyy aina palkkaamaan Meryl Streepin tai Jessica Alban luomaan kertomukseensa sanatonta vetovoimaa.)
Totaalista romaania, kuten kaikkea merkityksekästä ja haastavaa, tullaan koettelemaan. Siihen kohdistetaan seuraavia vastalauseita, jotka on hyvä jo ennakoida:
– Jotkut pitävät sitä elokuvallisena, vaikka sen keinot on keksitty 1800-luvulla ja kehitetty huippuunsa niihin aikoihin kun elokuva vasta opetteli puhumaan.
– ”Puhtaan taiteen” leiri tulee haukkumaan sitä viihteelliseksi ja halpamaiseksi, koska se tyydyttää lukijan tarpeen uppoutua kirjan maailmaan, eläytyä sen hahmoihin ja jäädä kaipaamaan heitä kirjan loputtua. Nämä taiteen eugeenikot eivät arvosta mitään, mistä lukija nauttii ilman sadan opintoviikon alustusta. Tämä ylimielisyys on vain jätettävä omaan arvoonsa.
– Jotkut tulevat pitämään totaalista romaania sopimattomana, jopa vaarallisena. Se ei ota kantaa Kaikkien Hyvien Asioiden puolesta eikä näin ollen edistä näitä asioita, vaan antaa tuomitsematta äänen sellaisillekin ihmisille, jotka eivät maailmaa sulostuta. Se luo uskottavia, todentuntuisia hahmoja, jotka eivät ajattele kaikesta samoin kuin korrektin akateemisen lukijan koko turvallinen lähipiiri. Se haastaa joitain ortodokseja kuten väärille keskustelufoorumeille joutuminen. Tätä kritiikkiä tuo esiin vain pieni osa koko lukijakunnasta, mutta osa on vaikutusvaltainen. Suuri lukeva yleisö pitää tällaista totaalisuutta vain elämänmakuisena ja todellisena, koska heitä ei ole vielä opetettu kieltämään ihmisluontoa.
– Jos tarina kompastelee, sitä voi aina kritisoida. Tarinankertominen on vaikeaa siksi, että jokainen lukija on tarinan asiantuntija ja voi arvostella sitä selkeällä asteikolla onnistunut – epäonnistunut. Tämä on sen arvoista, että sen voi kerrata George Orwellin kynällä: On helpompaa kirjoittaa säyseää proosaa kuin kertoa hyvä tarina. Lukija kyllä tunnistaa eron.
Tämänkaltaisessa totaalisessa romaanissa ei ole mitään vallankumouksellisen uutta ja edistyksellistä. Se jatkaa Shakespearen, Flaubertin, Zolan, Dickensin, Tolstoin, Hemingwayn, Steinbeckin, Kiven ja Linnan perinnettä.
Se osa kirjoittajakuntaa, joka haluaa pikemminkin pukkihypätä tarinan jättiläisten harteilta kuin rakentaa niiden päälle, saa kaikin mokomin jatkaa sitä! Mutta pukkihyppääjienkin tulisi valita paikkansa totaalisen romaanin puolelta areenalla, jolla taistellaan romaanin jatkosta relevanttina taidemuotona: siitä, lukevatko ihmiset jatkossakin romaaneja, vai kärsiikö se oopperan ja runouden kohtalon. Ja jos joku tuntee tätä manifestia paremman ottelusuunnitelman, olkoon hyvä ja tuokoon sen esiin, sillä erät ovat pitkällä, yleisö huutaa jo Elokuvan nimeä, ja kehätyttö iski tälle juuri silmää.
Tässä on linkki Image-lehdessä joulukuussa 2011 julkaistuun artikkeliini Lihan ilot. Nettiversio keräsi valtavat klikkausmäärät hyvin nopeassa ajassa. En tiedä, sainko tällä provosoivalla esseellä enemmän ystäviä vai vihamiehiä, mutta kuten Freud huomautti, jälkimmäisetkin lisäävät mainetta.
Lisään tähän bonuksena yhden tylsähkön luvun, joka jäi pois painetusta versiosta. Luku oli ensiversion puolivälin paikkeilla ja käsitteli matoja.
******************************************
Leopold Bloom ei tehotuotannon ongelmista ehtinyt kuulla. Bloom oli suuri sisäelinruokien ystävä ja hieno mies. Hän eli yhden päivän kesäkuussa 1905 James Joycen romaanissa Odysseus. Dublinilaisella odysseallaan, aamiaiseksi paistamansa munuainen sisuskaluja lämmittäen Bloom tunnistaa kadulla runoilija A. E. Russellin, mystikon ja vegetaristin, ja äityy seuraaviin tajunnanvirrallisiin pohdiskeluihin:
Tulossa vegetaarisesta. Vain vihanneksia ja hedelmiä. Ei syö paistia. Jos sen tekee niin sen lehmän silmät vainoavat iankaikkisesta iankaikkiseen. Sanovat että se on terveellisempää. Mutta se pierettää ja pissattaa. Minä koetin kerran. Saa juosta koko päivän. Turvotusta. Unia koko yön. […]
Tuollaisia kirjallisia eteerisiä ihmisiä ne kaikki ovat. Haihattelevia, sumeita, symbolistisia. Esteettejä ne ovat. Minä en yhtään ihmettelisi jos juuri sellainen ruoka tuottaisi sellaisia aivoaaltoja runollisia. Esimerkiksi joku noista poliisimiehistä joka hikoilee irlanninmuhennosta paitaansa; hänestä ei saisi puristettua yhtä säettä runoutta.
Runoilijan hermoherkkyyteen vegetarismi toki sopii siinä missä nuorena kuoleminenkin. Antakaamme runoilijoiden tavoitella ylimaallisia tiloja askeesilla… mutta vegaaninen prosaisti? Haluan romaanikirjailijoissani olevan tuntuvasti enemmän hikistä poliisia kuin haihattelevaa teosofia.
Minä esimerkiksi rakastan renessanssikirjallisuutta. Sen iloisempaa aikakautta ei olekaan. Teen työkseni ajatusleikkejä, ja tässä yksi: Minkälainen olisi ollut kirjallisuuden renessanssi jos Boccaccio, Cervantes, Rabelais ja Shakespeare olisivat olleet vegaaneja? Olisiko naurattanut? Olisiko renessanssia tapahtunut, jos kirjailijat olisivat ihailleet halujansa kieltäviä munkkeja eivätkä pilkanneet näitä? Millainen olisi henkilöhahmo, joka ei tunne lihan himoa? Eikö se sotisi kaikkea sitä vastaan, josta kirjallisuus muodostuu?
Shakespearella oli sentään Hamlet. Hän oli ensimmäinen moderni henkilöhahmo: valistunut, introspektiivinen, uuden ajan ihminen, joka ei tuntenut voimankäyttöä omakseen. Olisiko Hamletista ollut tiedostavaksi vegaaniksi?
Voisiko vegaani pitää tämän puheen:
Se mato, se on sentään, mitä ruokaan tulee, keisarien keisari. Me lihotamme kaikkia muita elukoita itse lihotaksemme, mutta itseämme lihotamme madoille. Lihava kuningas ja laiha kerjäläinen ovat vaan eri ruokia: kaksi ruokalajia, mutta yhdellä pöydällä; siinä sen virren loppu.
Hamlet opettaa, että me syömme kalan, joka syö madon, joka syö kuninkaan. Kuningas on kuollut, kauan eläköön kuningas.
Toisessa, vielä vanhemmassa kirjassa se ilmaistaan: kaikki liha on ruohoa.
Se on kaunista.
Se on kypsää ajattelua, sellaista ajatonta viisautta, inhimillisen ymmärryksen lakea, jonka takia minä luen klassikoita. Kirjailijana minua miellyttää myös sen täydellinen juoni: se sisältää itse oman ratkaisunsa, ympyrä sulkeutuu mutta ei silti ole entisensä.
Mutta vegetaristi ei tyydy siihen. Elämän kiertokulku vegetaristin mukaan: Mato syö meidät. Olkaa kilttejä madolle.
Se ei ole kiertokulku.
**************************
(Teksti kirjoitettiin ennen Leevi Lehdon Ulysses-suomennosta, joten lainaus on Saarikoskelta. Hamlet on Meren.)
Joonas Konstig 