eli Ei pidä peiliä syyttää jos naama on vino

Äsken oli FB:ssä puhetta kirjailijoiden hyvinvoinnista ja siitä, miten suuri yleisö suhtautuu nykyään kirjailijoihin. Jotkut kollegat olivat havainneet suoranaista ”taiteilijoihin kohdistuvaa vihaa”: tälle olivat leimallisia vahvat mielipiteet kuten että kirjoittaminen on mukava harrastus, joten miksi siitä pitäisi maksaa; kehtaavat ahneet vaatia siitä rahaakin; kirjoittavat roskaa; tyytyisivät vähään; van Goghkaan ei myynyt eläessään mitään eikä Kafkallakaan ollut kivaa.

Osasyy tähän on sitkeä kärsivän taiteilijan myytti (”ei niillä kuulu hyvin mennäkään”). Mutta oma veikkaukseni on, että taiteilijoihin kohdistuva viha on pitkälti tiettyä monelti varioivaa peruskamaa, inhoa vapaamatkustajia kohtaan. Eli ei nähdä kirjailijaa tuottavana yhteiskunnan osana vaan loisena, joka elää taiteilijaelämää toisten kustannuksella: ”Siellä ne tytöt ja pojat kahviloissa kirjoittelevat minun verorahoillani jotain p-skaa. Menisivät oikeisiin töihin.”

Kirjailijoiden kannattaa etsiä osasyytä myös itsestään. Itsestä on hyvä löytää vikoja, koska päinvastoin kuin muiden viat, omat viat on mahdollista korjata. Olen miettinyt, ovatko nykykirjailijat marginalisoineet itseään liikaa suuresta yleisöstä. Koulutetuissa kulttuuripiireissä on ylimielisyyttä, ajatellaan itseä tulevaisuuden ihmisen esikuvana. Kouluttamatonta ja epäkulturellia kansaa katsotaan alaspäin, se lukee vääriä kirjoja tai ei lue tarpeeksi kirjoja, äänestää Persuja, rassaa mopoja vaikka pitäisi mennä julkisilla jne. Sitä tulee valistaa. Tämä on asenne, joka seuraa melko suoraan nykyisestä yliopistokoulutuksesta, vaikka harva sen tunnustaisi, moni ei edes tunnistaisi. Sillä asenteella ja näillä mielipiteillä pääsee sisään kulttuuripiireihin, on heti samaa porukkaa. Kirjailijat ovat keskimäärin hyvin yliopistolaisia ja hyvin helsinkiläisiä ja kaikki homogeenisyys, mitä ryhmäytymisestä seuraa.

Jos otetaan sata satunnaista nykykirjailijaa ja sata nykysuomalaista, väitän, että näiden välillä on huomattava arvojuopa. Tästä seuraa, että lukija yhä useammin ei löydä itseään, elämänkatsomustaan ja elämänkokemustaan romaaneista. Tarpeeksi monta kertaa kun pettyy, ei hän jaksa yrittää enää. Joten hän jättää romaanit toisille. Lakkaa lukemasta. Kirjallisuudesta tulee ”vasemmiston puuhastelua” tai yliopistollisten teorioiden kouluttamien esteetikoiden keskinäisen kehumisen kerho. Heidän mielestään sitten esim. nykyrunoudella menee tosi hyvin, vaikka kerhon ulkopuolella kaikki ovat nykyrunoudesta että EVVK.

Sitten tämä: Kustantajaa kuristaa, kirjailijaa hirvittää. Artikkelissa Antti Majander luonnehtii kirjallisuusalan nykytilannetta. Siinä on joitain samoja havaintoja, joihin satuin mutupohjalta osumaan joulukuussa, mutta jatkan nyt samalla teemalla, eli tarjoan peiliä meille kirjailijoille.

Kirjallisuuden ostaminen on laskenut. Trendi on hidas mutta selkeä.

Kun iskelmätähtien enkelikirjat myyvät enemmän kuin nimekkään poliitikon muistelmat, voi kysyä, onko lukevaa sivistyneistöä enää olemassa? Vai onko se vain kaventunut ja entistä haluttomampi maksamaan painotuotteista?

Tiedonvälittämisen puolella kirja on edelleen ainoa riittävän laaja, monitahoinen ja immersoiva kokonaisuus, että se pystyy todella muuttamaan maailmankuvaamme. Powerpointit, luennot, dokumentit eivät pysty samaan. Sama pätee myös fiktioon ja asiaproosaan, ja vaikka sillä ei ole samanlaista tiedonvälitystehtävää, romaani pystyy yhtä lailla muuttamaan ihmisen. Ajankäytön alalla proosalla on uusiakin kilpailijoita, esim. Internetin aikakuopassa, mutta tarkalleen ottaen kirjallisuuden kilpailunissi ei voi olla kaikki ajankäyttö, kirjallisuuden nissi on tarinankerronta. Tällä alalla, tarinankerronnassa, proosan kilpailijat ovat elokuvat ja televisiosarjat, nousevasti myös esim. tietokonepelit. Romaanilla on näihin nähden sekä vahvuuksia että heikkouksia – niistä olen kirjoittanut mm. estetiikassani, Totaalisen romaanin manifestissa.

Jos uskoo kuten minä, ettei ihmisluonto ole lähiaikoina muuttumassa, tarve tarinoille ei ole häviämässä mihinkään. Taloustilannekin parantunee vielä joskus. Sikäli hätä ei ole tämän näköinen. Mutta millä saada ihmiset lukemaan? Yksi keino on, että kirjoittaisimme parempia kirjoja yleisöllemme.

Karikatyrisoimillani helsinkiläiskirjailijoilla esiintyy sama romanttisen neron myytti, jonka kääntöpuoli se kärsivän taiteilijan myytti on: romanttinen nero kirjoittaa mitä haluaa, ja kaikki mitä hän kirjoittaa on oikein – jos sitä ei ymmärretä, tyhmiä ovat ja niiden moka.

Olen oppinut mielestäni ymmärtämään Suomea paremmin heti kun aloin ajatella sitä antropologisesti heimona, karua ympäristöä asuttavana metsästäjä-keräilijäheimona. Sellaiset ovat tarkkoja koheesiosta, tasa-arvoisuudesta ja esim. vapaamatkustajien inhoamisesta. (Vapaamatkustajia ovat vasemmistolle herrat, oikeistolle sosiaalipummit, persuille maahanmuuttajat jne.)

Kuvastaako nykykirjallisuutemme tällaista heimoa? Minusta harvemmin nyt kuin perinteisesti. Nykyään näen turhan usein tarinoita, jotka vaivihkaa ohjaavat tyhmää ihmistä elämään kuten meilläkin Helsingissä (tai New Yorkissa, sillä USA:sta nämäkin tulevat). Suuret kirjailijamme ovat perinteisesti taas olleet kansan puolella. Kirjallisuudentutkija Kai Laitinen puhui maamme proosan ”realismin suuresta traditiosta”, johon kuului se, että kirjallisuuden koetaan olevan kansan ja pienen ihmisen puolella. Suuren maailman elitismi ei metsästäjä-keräilijäheimoon sovi millään. Vanha kansatieteellinen gesunkenes Kulturgutin ajatus, että yläluokka näyttää esikuvaa myös esteettisessä maussa sitä jäljittelevälle alaluokalle, ei sovi nyky-Suomeen. Jos luokkia onkaan, kulttuuriyläluokkamme ei nauti muiden luokkien kunnioitusta eikä sitä totisesti olla jäljittelemässä. Mutta suuri yleisö kunnioittaa minusta yhä sellaisia kirjailijoita, jotka ovat kunnioittaneet suurta yleisöä. He ovat ansainneet tämän kunnioituksen hitaasti, sillä kunnioitusta ei voi vaatia.

Kirjailija on lukijalla töissä. Se ei tarkoita, että kirjoitetaan aina mitä lukija haluaa kuulla. Työsuhde ei ole pomon ja alaisen suhde muualla kuin ehkä kaikkein helpoimmassa viihdekirjallisuudessa – muussa kaunossa suhdetta voisi ajatella esim. lääkärin ja potilaan suhteena. Lukija-potilas maksaa kirjailija-lääkärille, että tämä pitäisi huolta, kuuntelisi, parantaisi, tekisi kokeita jos tarvitaan. Verenvuodatukselta ei aina vältytä ja välillä vaaditaan kemoterapiaa, mutta samalla puolella ollaan. Lääkäri on ansainnut kunnioituksen opiskelulla, työllä, käyttämällä valkoista takkia ja kampaamalla tukkansa. Jos vertaus haiskahtaa elitistiseltä, tarjoan toisen: kirjailija on lukijan narri. Narri on ainoa, joka saa sanoa kuninkaalle totuuden.

Majanderin artikkeli alkaa hyvillä uutisilla ja jatkuu huonoilla. Tämä lainaus on loppupuolelta, mutta se ei minusta kuitenkaan ole huono asia:

Suurin piirtein samaa tiskeille jäävää tekstisatsia samalta tekijältä ei yksinkertaisesti haluta, vaikka se olisikin periaatteessa ihan hyvä. ”Ihan hyvä” ei enää kelpaa kustantajille, koska se ei kelpaa lukijoillekaan.

Eikä tarvitse kelvatakaan. Kyllä kirjailijoiltakin saa vaatia parempaa työtä.