Monikultturismi ja edistyksen (polku)pyörä

18.8.201520.8.2015 / JK

Mitä se on se monikylttyyri? Tuo huuto on Suomessa syyri.

Harva tuntuu tietävän, mitä tarkoittavat monikulttuurisuus ja ideologia monikultturismi. Monen (viimeksi esim. Jone Nikulan) mukaan monikulttuurisuus tarkoittaa etnisiä ravintoloita, eli se on siis jonkinlainen synonyymi ruokakulttuurille tai ravintola-alan yrittäjyydelle, ehkäpä globaalille kapitalismille. Joku äänekäs joukko taas pitää monikultturismia rasismin antonyymina, vastakohtana, mikä käsitys voikin syntyä ihmisille, joille maailma alkoi tänä aamuna.

Ystäväni oppi tuoreissa yhteiskuntatieteellisissä jatko-opinnoissaan monikultturismille kiteytyksen, joka voi avata tehokkaasti nykyaikaamme. Opettajan mukaan monikulttuurisuus on tavallaan vastakohta liberaalille demokratialle: liberalismissa ihminen on yksilö, monikulttuurisuudessa ihminen on ryhmän edustaja. Ilmiselvin esimerkki liittyy etnisten vähemmistöjen käsittelyyn, mutta otetaan esimerkiksi Helsingissä kuollut pyöräilijä ja tapausta seurannut julkisuus.

Liberaalissa demokratiassa liikenteessä kuollut ihminen on kauhea inhimillinen tragedia. Tragedioita sattuu, niitä tulee koettaa vähentää, siinä ei koskaan täysin onnistuta. Osanotto läheisten suruun.

Monikultturistisessa ajatusmaailmassa pyöräilijä ei välttämättä olekaan vain yksilö, yliajava autoilija mulkvisti ja yliajo mahdollisesti halveksuttava liikenneraivon purkaus. Nyt pyöräilijä omitaan ryhmän Pyöräilijät edustajaksi. Koska joka ryhmällä on vastapuoli, vastapuoli kuuluu toki Autoilijoihin. Autoilijoita pidetään enemmistönä (Helsingin kadut on viitekehyksemme), Pyöräilijöitä vähemmistönä. Lähdetään siitä, että vähemmistö on uhri ja että uhri on lähtökohtaisesti moraalisesti korkeammalla. Sortaako enemmistö siis taas vähemmistöä? Tässä tapauksessa mitä selvimmin – enemmistö tappaa vähemmistöjä.

Kuulin radiosta Vihreän poliitikon ja Helsingin Polkupyöräilijoiden edustajan Otso Kivekkään haastattelun aiheesta. Tyylitellen (en muista ulkoa) puhe oli tämän tyylistä: aivan järkyttävää!… tämä ei voi jatkua, tälle pitää tehdä jotain… ne kiusaavat meitä jo, ajavat liian lähellä ja tööttäilevät, mutta nyt on mitta täynnä… ne eivät saa tappaa meitä enempää… nyt kaikki kaduille… Yksittäistapausta ei saa yleistää, on opetettu, mutta toiset ovat yleistettävämmissä kuin toiset. Kivekäs kuulosti fanaattiselta. Käänsin mielessäni Kivekkään itseä ja omaa oikeutustaan täysin kyseenalaistamattoman palopuheen sen vastakohdaksi ja koetin miettiä, käyttäisikö perussuomalainen poliitikko vastavaa tapausta oman politiikkansa keppihevosena jos vaikkapa maahanmuuttaja olisi tappanut jonkun: Aivan järkyttävää!… tämä ei voi jatkua, tälle pitää tehdä jotain… ne kiusaavat meitä jo ja tönivät meitä, mutta nyt on mitta täynnä… ne eivät saa tappaa meitä enempää… nyt kaikki kaduille… Ei, en ollut kuullut vastaavanlaista puheenvuoroa persupoliitikolta. (Se ei tarkoita etteikö voisi sellaista voisi olla, vaan vain etten ole kuullut – ehkä Muutoksen James Hirvisaari olisi voinut samanlaisen käyttää).

Vanhan marxilaisen tiedotusopin mukaan uutisointi on ”dialektisista ristiriidoista” tiedottamista. Näitä ristiriitoja olivat paitsi porvariston ja työväenluokan, myös mm. sukupuolten sekä maaseudun ja kaupungin väliset ristiriidat. Leireihin jakaminen on toki edellytys taistelulle.

Viattomat polkupyöräilijät, joita pahat autoilijat tappavat, on prikulleen klassisen kaavan mukaista. Ei siis enää mitään tylsän yksilöllisiä harmaan sävyjä, että autoilijoita ja pyöräilijöitä ja tilanteita ja risteyksiä on hyviä ja huonoja/pahoja ja ihmiset raivostuvat stressaantuneina jne, vaan että tässä meillä on rakenteellisen yhteiskunnallisen sorron uhreja ja heidän sortajiaan. (Muistan lukeneeni joskus opiskellessani sata vuotta vanhan työväenlehden uutisen, joka oli aivan vastaava: porvari oli automobiilillaan jyrännyt viattoman työläisen; jos jollain on se uutinen netissä, laita linkki?)

Kuten esseekokoelmassa Mitä mieltä Suomessa saa olla kirjoitetaan, monikultturismi on selvimmin aatteellista jatkumoa 1960-ja 70-luvuilla syntyneelle uusvasemmistolaisuudelle (New Left). Siinä missä vanhalle vasemmistolle maailma jakautui pahaan porvariluokkaan ja hyvään työväenluokkaan, uusvasemmistolle maailma jakautui ja jakautuu yhä porvarillista elämäntapaa ja tapakulttuuria ylläpitävään enemmistöön ja hyviin vähemmistöihin: etniset, seksiset, elämänkatsomukselliset, elämäntavalliset ja narkoottiset vähemmistöt sekä humanistiopiskelijat.

Kaikki on poliittista, tiedotettiin jo aikoinaan. Nyt polkupyöräraukkakaan ei saa olla enää yksilöiden kulkuväline, vaan siitä tehdään uhrivähemmistön yhteiskunnallisen/ihmisoikeustaistelun rulla: edistyksen pyörä.

Lähde: https://en.wikipedia.org/wiki/Ghost_bike

Ceterum

Ihminenhän voi ajaa hyviä asioita ja tehdä silti hallaa, koska vaihtoehtoiskustannukset: Aika, vaiva, teksti, verorahat, julisteet, kampanjat jne. jotka käytettiin hyvän asian A puolesta olisi voitu käyttää vielä paremman asian B puolesta. Tätä emme kaikki tunnu ymmärtävän, mutta jos me kaikki ymmärtäisimme vaihtoehtoiskustannuksia, ikävät oman oikeutuksen epäilyt heikentäisivät meitä.

– Blogissa lisää aiheesta esim.: Miten pelastaa vasemmisto ja syödä PS kannatus pois

Edit: 20.8. Luin Espoo Cinén ohjelmalehteä, ja sieltähän löytyi savuava ase yo. pointilleni. Katsokaapa miten dokkari Bikes vs Cars (sic) tiedottaa tästä uusluokkataistelusta:

Espoo Ciné esittää yhteistyössä Doc Lounge Helsingin kanssa dokumenttielokuvan Bikes vs Cars, joka kuvaa autoilijoiden ja pyöräilijöiden käymää taistelua julkisesta tilasta.

He eivät tiedä mitä tekevät

14.8.20152.11.2015 / JK

Pääsin vihdoin lukemaan ja kirjoittamaan Jussi Valtosen romaanista He eivät tiedä mitä tekevät. Kirjalla on huomattavia ansioita, mutta ei pelkkiä ansioita.

Koska romaani on voittanut isoimman palkinnon ja pomosijan, sitä sopii (sen etiikan mukaan, joka on yhteistä sekä kristinuskolle että sen heresialle, vasemmistolle) ruotia myös erityisen kriittisesti.

Aluksi siitä, mitä pidin kirjassa erityisen ansiokkaina. Nämä ovat niin ilmiselviä, että mainitsen nämä vain lyhyesti:

Amerikkalaisen ja suomalaisen kulttuurien välisten erojen kuvausta.

Osuvaa satiiria suomalaisuutta (”on tärkeää että keskustellaan”!) ja suomalaista yliopistomaailmaa kohtaan (ihmisiä pakoileva kansainvälisten asioiden vastaava!).

Amerikkalaista elämää kuvataan nähdäkseni uskottavasti, mikä on suomalaisessa kirjallisuudessa harvinaista ja jo näin ollen arvokasta. Kirja herättikin ajoittain tunnun, että tässä lukee amerikkalaista romaania. Platonisti minussa mietti välillä, miksi suomalaisen pitää sellainen kirjoittaa, mutta se on sivuseikka – pääasiassa ”amerikkalaismainen romaani” on kyllä minun sanakirjassani ehdottomasti kehu.

Yliopistoelämää, tiedemaailmaa ja tutkimuksen liike-elämän kytköksiä kuvataan ansiokkaasti. (Lopun kiitoksissa mainitaankin mm. Ben Goldacre.)

Romaani on myös melko totaalinen, kuten minulle joku osasi huomauttaakin. Senkin lasken luonnollisesti kirjan eduksi.

Sitten huonompiin puoliin. Kerronta on joskin perushyvää ja sujuvaa, melko harseaa ja ajoittain vallan ylenpalttista. Mietin tätä jo luettuani aloitusluvun, jossa kuvattu Joen ja Alinan suhde vie 53 kookasta sivua (vielä enemmän normaalitaitolla), ja jonka melko vähäiseen sisältöön olisi minusta riittänyt tästä puolet. Mutta tämän lisäksi suhteeseen vielä palataan jatkuvasti kirjan myötä. Jossain vaiheessa tajusin, että tämä ei olekaan vain venynyttä taustoitusta vaan tarinaa kerrotaan yhtenä kirjan päätarinoista. Ei se huono tarina ole, mutta ei minusta kaikkien niiden sivujen arvoinenkaan.

Paljon sivuja käytetään myös esimerkiksi tunnepuheeseen, eli hahmojen kaikkien mielenliikahdusten kertomiseen. ”Alinaa loukkasi Julian tapa olla tietävinään, mikä hänelle oli parasta. … Julian tapa loukkasi Alinaa… Alinaa kadutti, että oli antanut kaikkien muiden ystävyyssuhteidensa näivettyä, kun oli jäänyt Samuelin synnyttyä kotiin.” (esimerkit aukeamalta 218-9). Moneen tällainen käsittääkseni kuitenkin vetoaa. Ja esim. firman mies ja nainen, jotka puhuvat teini-Rebeccaa ympäri, olisi tullut selväksi vähemmällä sivumäärällä, kuten myös Alinan seikkailut kirkon keskustelupalstalla. Tiivistäminen on tärkeä osa kirjailijantyötä – siis olennaisen valitseminen. Määrä muuttaa laatua, kuten Engelskin tiesi. Valitaan parhaat repliikit, ei kirjoiteta jokaikistä (ellei tarkoitus ole kuvata keskustelun erityisen ankeaa laatua tms.).

Ei kirja muutu sillä paremmaksi, että asioita kerrotaan pitempään. (Se voi kyllä luoda vaikutelman, että kirja olisi ”parempi”: ceteris paribus pidempi kirja ja sen lukemiseen käytetty pidempi aika jää helpommin lukijan mieleen. (Ks. myös Veblenin romaani.)

Jos kirjaa olisi tiivistetty, sen sisältöä olisi ollut helpompi myös tihentää. Nyt kirjan detaljit sekä vertaukset jäävät suboptimille tasolle. Tiiviys on yhteydessä tiheyten siten, että käytännössä suureen tekstimassaan yksittäiset rivit jäävätkin helpommin hätäisiksi. Detaljeja kirjassa on paljon, mutta ne ovat usein sitä tyyppiä, että mainitaan kaupat nimeltä. Saa vaikutelman, että varmaankin Baltimoressa on noin, mutta ei se ole vielä kovin tiheää työtä. (Makrotasolla kirja on tiheämpi, siis juonellisine elementteineen ja juonenpunontoineen.)

Toinen suuri ongelma romaanissa minulle oli, että en suuremmin pitänyt kenestäkään hahmosta. Alinan hahmo varsinkin oli aika tylsä ja ankea tyyppi (anteeksi suoruuteni – hän ei ole oikea ihminen, kukaan ei loukkaannu). Ajoittain perhe-elämän kuvaus lipsahti vähän tyypilliseen nykyamerikkalaiseen ”liberaalit sotkevat elämänsä ja sitten huutavat toisilleen” -osastolle. (Tiedättekö lajin? Esimerkiksi ihmiset, jotka eivät vaadi perheenjäseniltään kunnioitusta ja kummastelevat sitten mikseivät heidän perheenjäsenensä kunnioita heitä.)

Joen hahmosta tulee minusta kiinnostava oikeastaan vasta sitten kun koko eläinoikeushäirintäkuvio puolen välin jälkeen nousee täyteen mittaansa ja Joen avuttomuus tehdä mitään selviää hänelle ja lukijalle ja hän menettää hermonsa. Samuelin luku ”Elikkä juuri sinä voisit olla se onnellinen” on nimensä tasoisesti kirjan parhaita. Näihin aikoihin olin kirjasta innostunein. Lukukokemukseni kaari nousi näihin aikoihin innostukseksi haalean, jopa koettelevan alkupuolen jälkeen.

Loppu taas oli minulle pettymys. Lopussa jännitteet jännitetään aika kaarelle ja ehkä vähän liikaa sykeröllekin. Ehkä isompi ongelma oli kuitenkin pettymys lopun sisältöön.

Olin pitänyt kovasti siitä romaanin virkistävästä audiatur et altera parsista, että kuvataan eläinkokeiden tekijän näkökulmaa tuomitsematta. Pettymyksekseni kirjan loppu ottaa nähdäkseni sitten lopullisen näkökulman, joka on poliittisesti paljon naiivimpi, jopa imelä. Me ollaan nuoriso, me ollaan tulevaisuus, räppäsi Pikku-G. Ekoaktivistit ovatkin sitten ylivertaisia nuoria neroja, jotka tietävät paremmin kuin aikuiset. Se on minusta kyllä höpöhöpöä. Nuorisolla on avuja, mutta nuoriso tietää keskimäärin huonommin kuin aikuiset – sen takia he ovat nuoriso.

Liikuin itse ekoaktivistiporukoissa 90-luvulla, ja tässä on se ikävä henkilöhistoriallinen juttu, että taustani saa romaanin maailmankuvan muistuttamaan omasta senaikaisesta maailmankuvastani ja näin ollen teini-ikäisen tasoiselta. Emme me mitään neroja silloin olleet emmekä edes miellyttäviä tyyppejä. Jonkinlainen kirkas ideaali aktivistin edessä näyttäytyy, mutta tämä ei tee aktivistista yleismoraalisempaa, ehkä pikemminkin päinvastoin: aktivismi/anarkismi saattaa vedota nuoriin juuri koska se antaa luvan käyttäytyä häpeällisesti (kuten Maksim Gorki huomautti bolsevikeistä). Jälkeenpäin moni meistä on aika hiljaa niistä ajoista, ei kovin ylpeä. Ehkä syystäkin, nyt olemme sen verran viisaampia. Omat rikokseni lienevät vanhentuneet, mutta vaurioita maapalloa saastuttaville moottoriliikenneajoneuvoille tuli tehtyä.

Tähän 90-luvun nuoruuteen taantuminen lopussa oli sitäkin suurempi pettymys, kun kirja vaikutti niin kypsältä aiemmin.

Olin lopussa myös pettynyt paljastukseen [spoiler alert!], kuka naulapommin lähetti. Se ei ratkaisuna ollut erityisen hyvä. Siinä oli myös diabolus ex machina -henkeä.

Ja suomalainenhan tämä romaani loppujen lopuksi kyllä on – suomalainen kanta amerikkalaisten aseisiinhan on, [spoiler alert] että pahat aseet tappavat aina vahingossa viattomat. Näin siis nähtävästi jopa Baltimoressa – joka on USA:n väkivaltaisen rikollisuuden kärkiä ja jossa huumejengit surmaavat toisiaan päivittäin.

Yksittäisiä huomioita vielä lopuksi:

-iAm-aihio oli minusta hyvä ja ennustuksena uskottava. Scifiä paremmin tuntevat osannevat kertoa, kuinka uusi ajatus on, mutta hyvä idea se minusta oli. Jäikö se aihio vähän sitten lopussa…? No ei kaiken ole laajassa romaanissa tarkoituskaan mennä liian siististi rusetilla pakettiin. Noin muutenkin se sai ajattelemaan, mikä ihmiskunnan tulevaisuus on: saammeko me vielä joskus ihmiset takaisin? Vai pyyhkivätkö ihmiset tästä eteenpäin aina ruutuja sormillaan neliösilmäisinä zombeina – kunnes tulee jokin iAm tai GGlass korvaamaan inhimillisen käytöksen yhä tehokkaammalla apsilla?

-Joku parjasi kirjan anglistista kieltä, mutta ei se töksähtänyt pahasti omaan silmääni : ajoittain sanajärjestykset ehkä vähän sekä ”snubnosed” suomennettuna ”lyhytnenäiseksi” revolveriksi.

-Tykkäsin siitäkin, että nimim. Sathiyataeuruksen/Sathityaeuruksen henkilöllisyys huomaamattomasti paljastuu.

Ettei tärkein unohtuisi

Kuten sanottua, romaanin kohotettu asema sallii sen tarkemman kritisoimisen: He eivät tiedä mitä tekevät on jo voittaja monin tavoin, joten siitä saa ja kehtaakin hakemalla hakea viat päivän valoon. Kritiikistäni huolimatta ei tule silti unohtaa kokokuvaa. He eivät tiedä mitä tekevät on joka tapauksessa kansainvälinen kunnianhimoisuudessaan, laajuudessaan ja laadukkuudessaan. Tällaista viitoittajaa kirjallisuutemme kaipaa. Minunkin kiitokseni Jussi Valtoselle sen kirjoittamisesta.

Perkele painoon

6.8.2015 / JK

Kolmas romaanini Perkele lähti nyt painoon. Kahden ja puolen vuoden vuorokaudenympärinen urakka on nyt minulta takana – en saa enkä voi tehdä kirjalle enää mitään.

Käytän russistista adjektiivia ’vuorokaudenympärinen’ koska sitä romaanin kirjoittaminen minulle on. Aktiivista työtä, siis työtä sormet näppiksellä, teen virastoaikaan arkisin, sen päälle tulevat sitten kaikki ideointi ja taustatyö, jota teen iltaisin ja joskus öisin: lukeminen taustatyöksi ja inspiraatioksi ja aiheiden hallintaan ottamiseksi, taustatyö netissä ja ihmisiltä kyselemällä, tässä tapauksessa myös esim. musiikin kuuntelu. Passiivinen työ tulee aktiivisen päälle, se on ideoiden odottelua ja etsimistä. Minulla on muistivihko myös sänkyni vieressä ja kynä, jossa on pieni taskulamppu – kirjoitan sillä ylös unettomina hetkinä ennen nukahtamista tai aamulla herätessä mieleen tulleet ideat. (Koska olen oikeakätinen, minun on nukuttava aina jalkopäädystä katsoen sängyn oikealla puolella.)

Tsehovilla on Lokin toisessa näytöksessä se kohta, jossa kirjailija Trigorin kuvaa työtään:

Nyt minä olen teidän kanssanne, olen levoton ja samalla joka hetki muistan, että minua odottaa keskeneräinen kertomus. Näen sattumalta pilven, joka on flyygelin muotoinen. Mietin: täytyy mainita kertomuksessa jossakin kohtaa, että taivaalla leijaili flyygelin muotoinen pilvi. … Vaanin itseäni ja teitä kuulostamalla jokaista lausetta, jokaista sanaa minkä sanomme ja kiiruhdan heti sulkemaan lauseet ja sanat kirjalliseen aittaani: ehkäpä kelpaavat johonkin! Kun lopetan työn, kiiruhdan teatteriin tai ongelle. Siellä sitä muka lepää, unohtaa – eipäs vain, päässä kieriskelee raskas rautakuula…

(Tsehovin neroutta on, että flyygelin muotoinen pilvi ei ole suinkaan erikoinen idea ja hänen julkaistuissa muistikirjoissaan on paljon parempia: hän kuvaa sillä hahmoa pikemminkin kun esittelee parhaita ideoitaan.)

Perkeleen urakka on itse asiassa kestänyt kolme vuotta, jos lasketaan siitä hetkestä syksyllä 2012 kun keksin idean ja aihe lähti muhimaan päässä. Hyvän romaanin tekemiseen menee vuosia, yleensä vähintään vuosi, mutta ehdottomasti enemmän, jos romaani on laajempi, kuten tämä on. Passiivista työstöaikaa ei voi hoputtaa: immersio tarinan aiheeseen ja maailmaan vaatii sitä, että syksyllä voi tulla vastaan idea ja keväällä toinen välttämätön. (Toisaalta viiden–kymmenen vuoden työ yhden romaanin eteen ei ole käytännössä realistista ja siinä saattaa lopputuloskin jo alkaa levitä. Pari kolme työteliästä vuotta on ollut sopiva aika.)

Irtautuminen urakasta on alkanut jo kesän alussa, hidas luopuminen kirjan hahmoista ja maailmasta. Hassu juttu omassa työskentelytavassani on, että parin vuoden jälkeen on vaikea sanoa, missä menevät omien ajatusteni ja kirjan päähenkilöiden ajatusten rajat. Ne menevät limittäin. Hahmot vaikuttavat minuun niin, että sitä vähän alkaa muuttua hahmoikseen, nähdä maailma heidän kauttaan ja mitähän Mike tai Anna tai Reko tästäkin ajattelisi. Tätä voisi melkein varoa: kirjailija voi työnsä mukana lähteä kasvamaan eri suuntiin, hänen hahmojensa suuntiin.

Urakka on minulta takana ja lukijoilla vasta edessä. Se on tämän ammatin outous: pari vuotta tekee työtään yksin lähes salassa maailmalta ja kun se näkee päivänvalon, se on itseltä jo mennyttä ja työn alla on jotain uutta. Kaikki ne kysymykset, joita olen puskista esittänyt ystäville – niiden syy ehkä valkenee heille nyt, jos he edes muistavat kysymykseni toissa syksyltä. Muusikot lähtevät nyt soittamaan uutta tuotantoaan keikoille ja esittävät niitä mahdollisesti loppu-uransa ajan. Kirjailijalla on yhtenä syksynä haastatteluja ja esiintymisiä, joissa voi raapaista murto-osaa kaikesta siitä, mitä on kirjaa tekiessään miettinyt ja käynyt läpi. (Voisin puhua pitkään lähes jokaisesta kappaleesta, joistain yksittäisistä repliikeistäkin, kertoa mitä olen siinä miettinyt, miksi se on siinä ja sellainen kuin on, mistä ideat tulivat jne.)

Perkeleen pitäisi tulla ulos syyskuun alussa, kalenteriin on merkitty 3.9. Julkkarit aion pitää sen jälkeen. Vastaanottoa koetan olla miettimättä. Tietysti toivon, että Perkele löydetään ja se arvo, jossa itse sitä pidän, tunnistetaan, mutta se ei ole minun käsissäni. Voimme vaikuttaa omaan tuotokseemme (output), mutta emme sen tulokseen (outcome). Jonkin verran joudun kuitenkin miettimään vastaanottoa, koska haluaisin jatkaa romaanien kirjoittamista ja koen että minulla on annettavaa kirjallisuudelle jatkossakin. Urheilija voi harjoitella ja tehdä työtä ja hänen tuloksensa on suoraan numeroina nähtävissä: ehkä hän juoksee kierroksensa nopeammin tai hitaammin ja jossitteluille ei välttämättä ole tilaa. Taiteilijan tulokset päättävät muut. Mutta joka ammatissa on toki niin sanotusti puolensa ja puolensa.

Menemättä nyt liian syvälle tuohon miten kirja muuttaa kirjoittajaansa, yksi konkreettinen muutos elämässäni on kirjan myötä ollut, että olen alkanut taas kuunnella musiikkia. Minulla oli vaihe nuoressa aikuisuudessa, jolloin kuuntelin lähinnä vain Leonard Cohenia. Nyt löysin paitsi nuoruuteni hevin ja punkin uudestaan (ja näissä on ehkä vielä vahvemmin kuin muissa musiikin lajeissa se, että mikä oli nuorena hyvää, on yhä parasta), olen kuunnellut myös musiikkia laajemmin The Doorsista ja Bruce Springsteenista Bachiin. Minun täytyy laittaa myöhemmin blogiin samanlaisia soundtrack-artikkeleja kuin tein jo Totuus naisistaan, mutta liitän tähän nyt lopuksi vain yhden hevin klassikon (kirja ei muuten todellakaan edellytä lukijaltaan hevifaniutta).

Perkeleessä on tällä taitolla 588 sivua. Se on toistaiseksi paras romaanini. Se ei ole ihan tyypillinen. Uskon ettei se jätä lukijaansa haaleaksi.

Romaanikilpailun voittaja Aku Ojala: Antelias kaupunki

22.7.2015 / JK

Olin viime vuonna Gummeruksen ja Elisan järjestämän Suuren romaanikilpailun tuomaristossa, ja lukemistani käsikirjoituksista yksi nousi lupaavuudessaan ylitse muiden. Onnekseni en ollut yksin tätä mieltä, ja käsikirjoitus voittikin kilpailun. Kirjoittajaksi paljastui kolmekymppinen helsinkiläinen Aku Ojala – sen jälkeen kun hänet tavoitettiin, sillä Ojala ei ollut liittänyt kässärin mukaan yhteistietojaan.

Tänä keväänä romaani ilmestyi nimellä Antelias kaupunki. Luin kirjan vasta nyt saatuani oman kässärini taittoon: Kaupungin sisäinen maailma on sen verran tenhoava, etten halunnut riskeerata tyylitartuntaa.

Kaupungin ansio ei ole aiheenvalinnan omaperäisyydessä. Nuorehkon kirjallisesti lahjakkaan helsinkiläismiehen hortoilujen seuraamisella ei tienaa leipätyökseen lukevien kriitikoiden ”ah miten uutta” -pisteitä. Oikeastaan Kaupungin ansio on juuri siinä, että se on tästä huolimatta niin virkistävä. Ojala on poikkeuksellisen kiinnostava lahjakkuus. Hänen ajattelunsa persoonallisuus, omaleimaisuus ja tinkimättömyys sekä fabulointikykynsä ovat piristäviä ja tervetulleita.

Antelias kaupunki

Vaikka Ojala on muistaakseni lukenut kirjallisuustiedettä yliopistolla, hän tulee nähdäkseni ulkopuolelta. Hän osaa katsoa kaupunkilaisten kulturelleja(kin) piirejä fiksulla ironisella etäisyydellä ja nähdä ne uudessa valossa. Otetaan esimerkiksi päähenkilön, kaksi unohduksiin painunutta runokirjaa julkaisseen rentun Anteron, kehittämä visio politiikasta:

Vasemmalla oltiin näköjään epäkäytännöllisiä idealistisia höpisijöitä ja oikealla kuivakoita mielikuvituksettomia jurnuttajia. Kaikki politiikan puoluetaistelut voi pelkistää yksinkertaiseen kaavakuvaan, jonka Antero Meijulle eräänä päivänä piirsi.

Argumentti 1: jokin on retuperällä ja pitää muuttaa. Se on retuperällä koska joku on yrittänyt liikaa / liian vähän. Aina seuraa vasta-argumentti 2: On yritetty liikaa koska oltiin typeriä haihattelijoita. Tai sitten ei ole yritetty tarpeeksi koska oltiin tylsämielisiä jurnuttajia.

Kaupunki elää Célinen hengessä, jotain samaa on sen iskuvoimassa ja hävyttömyydessä, häpeämättömyydessä (kuinka kaipaankaan kirjallisuuteemme häpeämättömyyttä näinä korrekteina aikoina). Kielikuvat ovat persoonallisia, tietty roiskiva tyyli on silti salakavalan tarkkaa ja onnistunutta. Kirja on täynnä pieniä persoonallisia havaintoja (”Kävelin selistä ja kasvoista koostuvien väliseinien ohi muodostaen käytävän joka oli ainutkertainen ja vain minun kulkemani”).

Edellä mainitulla fabulointikyvyllä tarkoitan Ojalan kykyä lähteä yllättäen viistoon iskemään tarinaa miehestä, joka syö tomaatin ja mitä siitä seuraa, tai Latesta, joka haluaa tulla maailman parhaaksi rakastajaksi (”Nussimisesta oli tullut meri ja siitä tuli vuori jota kiivettiin. Jokainen työntö oli askel, jokainen sively uusi kieleke. Lakanakuviot levisivät ihoon kuin kymmenet ajatuksen kulkemat polut”), tai muuttaa päähenkilö rotaksi ja kirmata putkiston rottamaailmassa. Tällainen fabulointi ei ole suinkaan liian yleistä suomalaisessa kirjallisuudessa, jossa elää yhä vahvana ivallisesti sanottuna tiskirättirealismi. (Tiskirättirealistisessa romaanissa äiti itkee keittiössä tiskirättiin, koska lehmät ovat ummessa ja ukko kännissä.)

Antelias kaupunki ei ole kustantamon myyntiosaston unelma. Sen omin kohdeyleisö ei ole valtava: kirjallisuutta rakastavat ihmiset, joille miehinen fallosentrinen maailma ei ole vastenmielinen (ts. pillunnälkä). Ojala ei bloggaa saati ole edes somessa (shokki). Minulle tällainenkin ulkopuolisuus on kyllä ansio. En pidä sattumana, että parhaat kirjat tulevat niin usein ulkopuolelta. Kiinnostuneena jään odottamaan Ojalan seuraavia tuotoksia.

Luettuja: Nabokov, Saunders & yritys kirjoittaa niistä

1.7.20158.7.2015 / JK

Olen lukenut hyvin vähän vertaisproosaa tänä keväänä – tässä vaiheessa oman romaanin kirjoittamista en enää halua riskeerata tyylitartuntaa. Nyt kun Perkeleen kirjoittaminen on hetken tauolla, lukaisin kuitenkin pari hyvää kaunokirjaa. En jotenkin osaa kirjablogata – se tekstilaji ei vain tule minulta itsestään, muut osaavat sen paremmin, joten tässä hajanaisia ajatelmia.

Vladimir Nabokovin Kalvaassa hehkussa Shade–Kinbote-kuvio on hauska ja muutenkin mainio. Minua vain vaivaa koko tämä Zembla-aihio. Aina kun kommentaattori katoaa sinne fantasiavaltakuntaansa, alan torkkua. Sääli, että zemblailu sai tästä niin suuren roolin. Siinä on vähän jotain sellaista hassunhassua ”katsokaa kuinka kreisi olen”-henkistä keikarointia, jonka takia en ole saanut Jari Tervon tai Salman Rushdien kirjojakaan juuri luetuksi (toki Tervon hassuus ja Rushdien keikarointi on hyvin erilaista). Käytän preesensiä, koska en ole lukenut Hehkua ainakaan vielä loppuun.

Nabokov on maaginen kirjailija – siinä arvostavassa merkityksessä, että hän tekee jatkuvasti erilaisia pieniä silmänkääntötemppuja ja suuria illuusioita. Hän on, sanottakoon ilmeinen, ensiluokkainen kirjailija, ja Lolita maailmankirjallisuuden parhaita romaaneja, mutta ehkä juuri tämän takia olenkin pettynyt, että hän on halunnut lähteä vetämään Hehkun uimahypyn (maagisen uimahypyn!) sijasta pellehypyksi. Monien mielestä valinta on varmasti onnistunut, mutta tämä lukija vähän pettyi. (Nyt sen puolustaminen, että kertoja on epäluotettava ja fabuloiva ja se on koko kirjan juju, ei ole varsinainen puolustus, koska on kirjailijan valinta tehdä kertojasta tietynlainen – muistuu mieleen nuoruuden roolipeli, missä eräällä pelaajalla oli hahmo, joka haastoi koko ajan riitaa ja kylvi kaaosta peliryhmän keskellä, mistä syytteistä hän puolustautui vetoamalla, että tällainen tämä hahmo on, hän vain pelaa sitä hyvin – totta, mutta tarvitsiko nyt ihan tuollainen hahmo luoda.)

Edit: Luin sittemmin Hehkun loppuun, ja hyvä niin – olisi hemmoteltua jättää hieno teos kesken oman ajoittaisen tylsyyteni takia – älköön se myöskään olko kannustamasta ketään tarttumaan Hehkuun.

Sen sijaan George Saundersista innostuin. Joulukuun kymmenes on novellikokoelma, jonka liepeessä on sata kehua kirjailijoilta, eivätkä kehut olleet ansiottomia, kirja on erinomainen.

Semplica-päiväkirjat-novelli liikutti minua valtavasti ja aiheutti sitten vastaavasti ehkä sen ainoan isomman pettymyksen kirjassa. Sen kuvaus pienestä Simplicissimus-hahmosta, joka koettaa saada elettyä pientä elämäänsä oli koskettava, tai ainakin alkoi koskettavasti. Mutta scifi-henkinen (scifi on usein myös yhteiskunnallista) nimi-aihio ”ST-ripustustuksista” vei tarinan vähän syrjään ja tuhosi samaistuttavuutta. (Hienosti hän kyllä annostelee tietoa siitä, mitä nämä ovat.) Ikään kuin Saunders ei olisi ihan luottanut satiirisen mutta silti sympaattisen pienen elämän kuvauksen tässä nyt riittävän.

Satiirinen mutta silti sympaattinen on osuva kuvaus Saundersin kirjalle laajemminkin. Hieno, vaikea, tärkeä yhdistelmä. Saundersia mainostetaan ”hauskimmaksi satiirikoksi sitten Twainin”, mutta ehkäpä mainostaja Zadie Smith ei hyväksy Tom Wolfea. (Tai, ehkä, Wolfen piikikkyys oli hänelle liikaa? Saunders jättääkin paremmin vaikutelman, että syvimmiltään hän silti on hahmojensa puolella.)

Saundersia ylistetään hänen kielellisestä osaamisestaan (kyvystä liikkua erilaisten puhujien rekisterissä), mutta saan vaikutelman, että tämä on hänen luontainen lahjakkuutensa, joka ei vaadi häneltä hirveästi efforttia (suhteeni dialogiini on sama). Sen sijaan olen vaikuttuneempi hänen kyvystään kuvata ns. matalan tunnollisuuden hahmoa: Low Conscientousness. Tämä on kirjailijoilta melkein aina hyvin vaativaa, koska (proosa)kirjailijat ovat yleensä itse korkean tunnollisuuden luonteita, ja matala tunnollisuus on hyvin vaikea tavoittaa, kun se on kaukana omasta persoonallisuudesta. Matala tunnollisuus=”vastuuton” ihminen, ei rationaalinen ja rakentava ja piittaava. Ei kierrätä, eikä ainakaan poista niittejä paperinkeräyspapereista. Tällaisen Saunders kuvaa etenkin Kotiin-novellin päähenkilössä. (Kotiin toi mieleen Hemingwayn suurenmoisen novellin Sotilaan koti.)

Saunders on myös omalla tavallaan tiheä kirjailija. Kuvittelen, että hänen muistikirjansa ovat täynnä kiinnostavia havaintoja, joita tarinoihinsa ammentaa.

Yhdenlaisena ansiona pidin myös sitä, että Joulukuun kymmenes sopii nähdäkseni sekä ammattilaisille että niille, jotka lukevat vähemmän. (Aika totaalista sekin). Tarkkuutta Saunders lukijalta vähän vaatii, mutta tyylillisesti ja maailmallisesti sisältö on sellaista, että voisin kuvitella antavani tämän lahjaksi jollekulle satunneisemminkin proosaa tai etenkin novelleja lukevalle.

Hyvin rullaavat kaulukset Saundersilla

Ehkä kerron kesän lukulistastani enemmän toisessa postauksessa. Kesäni ei kyllä varsinaisesti tunnu alkavan, ennen kuin Perkele on painokunnossa.

PS: Kirjoitin eilen tämän postauksen työtietokoneella – kotinettikoneellani en osaa kirjoittaa. Kun yritin siirtää sen tälle kotinettikoneelle, koneen Open Office ei onnistunut avautumaan. Installoin OO:n uudestaan, mutta se ei onnistunut, koska – selvisi – ohjelma oli sittenkin vielä olemassa. Siinä avattua tiedostoa ei vain näkynyt missään, se ei ollut näkyvä, se ei auennut, mutta se oli silti auki, se oli olemassa, mutta tieto sen olemassaolosta ei välittynyt aistein. Installoin OO:n uudestaan poistaakseni OO:n (näin siellä nimittäin sellaisen valintavaihtoehdon, jossa lataamalla ohjelman voi poistaa sen), ja sitten installoin OO:n uusiksi, mutta ei se toiminut.

Tänään sammutin tämän tietokoneen ja sytytin sen uudestaan, ja nyt – OO aukesi normaalisti. Mutta nyt ei kuvakkeita OO:hon ole enää olemassa. En saa siis ohjelmaa auki muuta kuin klikkaamalla tekstitiedostoa. Onneksi edes niin. Mutta en tiedä missä OO-ohjelma jatkossa sijaitsee: Window Vistassa ei jostain syystä näy, mitä ohjelmia koneella on. En ymmärrä miksi näin halutaan tehdä ihmisille. Mikä heitä motivoi? Mitä tällainen tekee ihmiskunnalle? Miksi niin moni uskoo, että tiede on ainoastaan hyvä voima, kun päivittäin kohtaamme tieteen sovelluksia, jotka nöyryyttävät meitä ja tekevät meistä pienempiä ja alhaisempia? Minkälainen ihminen suostuu uskomaan, että tiede on ainoastaan hyvä voima, vastoin päivittäisiä vastakkaisia todistuksia? Sokea (tiede)uskovainen – niin täydellinen, ettei edes ymmärrä olevansa sellainen. En pidä heitä minään. Heissä ei ole rahtustakaan kivikauden ihmisen ihmisyydestä, vaikka kivikauden ihminen oli barbaari.

No koetin etsiä neuvoa Googlesta: ”where are my programs in Windows Vista” yms., mutta nettini ei jostain syystä nyt avannut niitä linkkejä, joita haulla löysin. Onneksi nettini avasi linkin tänne blogiini, joten käytettyäni tämän kesäkuun viimeisen aamupäivän ja heinäkuun ensimmäisen aamupäivän vuonna 2015 sain tämän postauksen tänne ilmaan. Olen taas pienempi tämän postausongelman takia, ja myös teidän käsityksenne minusta on pienempi.

Nyt minun pitää kysyä itseltäni, miksi jatkan tietokoneen kanssa, kun jatkuvasti käy näin? Koska niin ei käy joka päivä, ainoastaan välillä. Behaviorismin alkeita: jos haluaa koe-eläimen jatkavan käytöstä, ajoittainen palkinto riittää, jokakertainen sen ei tarvitse olla. Olen koerotta.

Ville Raivio: Klassikko

26.5.201526.5.2015 / JK

Blogasin aiemmin suomalaisesta miestenvaatekirjasta Vapaa tyyli. Tekstissä tiivistin jokamiehen tyylikirjaston muodostuvan nähdäkseni kahdesta kirjasta: Bernhard Roetzelin Täydellinen herrasmies ja Alan Flusserin Dressing the Man (ei suomennettu). Jätin silloin auki paikan kolmannelle kirjalle, josko jokin kotimainen kirja vielä olennaiseen joukkoon mahtuisi. Olin nimittäin kuullut, että Keikari.comin Ville Raivio valmistelee omaa magnum opustaan.

Nyt Raivion kirja on tullut, se on nimeltään ytimekkäästi Klassikko. Onko se niin hyvä kuin odotin?

On se hyvä.

Klassikko on 238 sivua kahden palstan tekstiä. Sen tarkoitus on perustua ajattomaan tyyliin ja karttaa muodin oikkuja. Raivion kirjan pointtina on siis toisaalta pitäytyminen koetellusti toimivassa ja siinä, mikä siis todennäköisesti näyttää yhtä hyvältä sadan vuoden päästäkin. Klassikot ovat kohonneet muodin heilahtelujen yläpuolelle. (Muoti on niin kauhea rumuuden muoto, että se pitää vaihtaa kahdesti vuodessa, väitetään Oscar Wilden sanoneen.)

Toinen lähtökohta on olla opas jokamiehelle – siispä alaotsikko Jokaisen miehen tyylikirja. Eli räätälille ei käsketä saatika ostamaan kalleimpia valmistajia. Tämä on huojentavaa meille vähävaraisille.

Klassikon ulkoasu on onnistunut, parhaimmillaan hyvinkin elegantti. Kirja sisältää sekä valokuvia että piirroskuvitusta. Kuvia olisi ehkä voinut olla enemmän, aina kai voisi. Etenkin istuvuuskuvat olisivat hyvin hyödyllisiä (niitä on esim. Flusserissa, piirustuksina). Olisi myös ollut kiinnostava esim. nähdä miltä vaikkapa se guernsey-neule näyttää, mutta toisaalta googlen kuvahaku.

Piirroskuvitusta esimerkkinä amerikkalaisen ja italialaisen tyylin tyypeistä.

Klassikko on erityisen tarkka ja ansiokas, mitä tulee eri vaatetusmateriaaleihin ja valmistustekniikoihin. Selviksi tehdään esim. erilaiset paitakankaat, takin ja kenkien rakenteet sekä ja hyvän ja huonon nahkan erot.

Sisällysluetteloa. Sprezzaturakin mainittu

Pukeutumisen historialliset taustat tuodaan esille ja sitä kautta nykyaika liittyy menneisyyteen. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, innostuin miestenvaatetuksen alasta tehdessäni taustatyötä Totuus naisista -romaaniin ja sen klassikkoon Tapani Koskikariin, ja olen kirjan kirjoittamisen jälkeenkin lueskellut alasta mielelläni lisää. Kirjassa oli minulle silti paljon uutta tietoa, esimerkiksi vaikkapa lounaspuvun, cocktail-kalvosimen, kontrastikaulusten historian ja monen klassisen päällystakin esittelyt. Ja tiesin kyllä Windsorin herttuan olleen aikansa rokkitähti, mutta hänen vaikutusvaltansa täysi laajuus selvisi vasta Klassikon myötä.

Windsorin herttuan merkitystä miestenpukeutumiselle ei näköjään voi korostaa liikaa. Kuva: internet

Ongelmahan ei ole se, että vaatteisiin kiintyy: se on ratkaisu. Tarkoitus on kiintyä vaatteisiinsa. Niille syntyy tarina ja historia: tämä on hankittu sieltä ja sieltä, sinä ja sinä ajankohtana; olen käyttänyt sitä silloin ja siinä tilaisuudessa. Laadukkaiden vaatteiden ikä ja patina nimenomaan tuovat niille lisäarvoa, eivät ole poisheittoperuste.

Klassikkoa voi hyvin suositella jokamiehen vaatetuskirjastoon.

Kiitos niteestä Ville Raiviolle.

Taustatöitä Perkeleeseen

16.5.201520.5.2015 / JK

Minusta oli uudessa Gloria-lehdessä (Touko 2015) )minihaastattelu, jossa tuli mainittua sekin, että olen viime vuosina lukenut paljon erilaista rock-kirjallisuutta taustatyöksi tulevaan Perkele-romaaniini. Laitan tähän valokuvan, jonka olen ottanut työhuoneeltani. Siinä on pieni otos taustatyöksi lukemiani kirjoja – otos on valikoitu vain sen mukaan, mitkä teokset olivat paikalla kuvaushetkellä. Vain osa kaikesta liittyy musiikkiin, joskin tietysti aika merkittävä osa.

Näistä kirjoista voisin erityisesti mainita kaksi. Gary Valentine Lachmanin Tajunnan alkemistit oli hirveän viihdyttävä kuvaus hippiliikkeen pimeästä ja esoteerisesta puolesta. Antti Hurskaisen Ozzyteksti on aivan mainio kokoelma esseitä Ozzy Osbournesta. Hurskaisen kirjoja luen lisää, mistä hän jatkossa kirjoittaakin.

Sen lisäksi olen kuunnellut enemmän musiikkia kuin laki ikinä sitten teinivuosieni. Eikä vain heviä, vaan kaikenlaista muutakin The Doorsista Bachiin. Jösses se on helppoa nykyään kun on Youtube ja kaikki.

Tämä vain pikaisesti, kirjoitan lisää paremmalla ajalla.

Ai niin muuten: Pertti Kurikan Nimipäivät VOITTOON.

20.5.:

Tässä somehenkisesti kuva Gummeruksen eilisestä Kukan päivän tilaisuudesta, jossa Katja Leino haastattelee minua Perkeleestä.

Miten pelastaa vasemmisto ja syödä Perussuomalaisten kannatus pois

21.4.201525.6.2015 / JK / 30 kommenttia

Eduskuntavaalien jälkeen esseekirjamme arvokonservatismin noususta on entistäkin ajankohtaisempi. Kaikilla mahdollisilla akseleilla, joille eduskuntavaalituloksen voi asettaa, selkein voittaja näissä vaaleissa voisi olla kansallismielisyys ja selkein häviäjä sen vastakohta, kutsutaanko sitä sitten kansainvälisyydeksi.

Historioitsija Niall Ferguson huomautti osuvasti, että jos Marxille uskonto oli oopiumia, silloin kansallisuusaate oli keskiluokan kokaiini. Aate ja aate, käytännössä kyseessä lie pikemminkin jonkinlainen tunteellinen preferenssi. Mutta se näyttää voimakkaalta, ja sillä on myös hyvät puolensa.

Tässä on idea, miten maltillinen vasemmisto voisi pelastaa laskevan kannatuksensa ja miten Perussuomalaisten, tuon uuden hallitsevan työväenpuolueen, kannatusta voitaisiin syödä pois. Paljon luvattu, mutta helppo pilleri niellä tämä ei sentään tule olemaan.

SDP vs. PS

Eräs ratkaiseva ero SDP:n ja Perussuomalaisten välillä on se, että PS on, ainakin imagoltaan, suomalaisille solidaarinen. PS edustaa sisäryhmäajattelua: on sisäryhmä (me) ja ulkoryhmä (ei-me, eli muut). PS:n sisäryhmä on kansallinen, eli maailma PSn mukaan jakaantuu meihin (suomalaiset) ja muihin (ei-suomalaiset).

SDP ei nähdäkseni jäsennä maailmaa näin. Vanha vasemmiston sisäryhmä oli kansainvälinen työnväenluokka ja ulkoryhmä porvaristo, hallitseva luokka. Vanha vasemmisto oli siis solidaarinen työväenluokalle ympäri maailman, siis ainakin teoriassa. Nykyvasemmistolla ei oikein ole selviä sisä/ulkoryhmiä.

Tässä on ratkaiseva ero. Kansallinen solidaarisuus on helppoa, se tulee ihmisiltä helposti. Kansallinen solidaarisuus on etnisesti homogeenisessa kansassa eräänlaista laajennettua nepotismia eli ”omien suosimista”.

Nykyään edistynyt vasemmisto ei oikein ehkä edes osaa nähdä maailmaa sisä/ulkoryhminä. (Toki oma kupla voi muodostaa myös sisäryhmän). Kansallisessa sisäryhmäajattelussa vasemmisto näkee heti kansallissosialismin haamun. Sen mielestä maailman jakaminen meihin ja muihin on ensi askel natsismiin. ”Persut on natseja”, olen kuullut monen älykkäänkin vasemmistolaisen suusta. Ehkäpä Karl Popperkin olisi siis natsi:

”Emme voi rakastaa ’abstraktisti’, voimme rakastaa vain niitä jotka tunnemme. Niinpä jopa parhaimpiin tunteisiimme, rakkauteen ja myötätuntoon vetoaminen vain jakaa ihmiset erilaisiin kategorioihin. Ja tämä pätee vielä paremmin vähäisempiin tunteisiimme ja intohimoihimme vedottaessa. ’Luonnollinen’ reaktiomme on jakaa ihmiskunta ystäviin ja vihollisiin; niihin jotka kuuluvat heimoomme, emotionaaliseen yhteisöömme, ja niihin jotka ovat sen ulkopuolella; uskoviin ja uskottomiin; maanmiehiin ja muukalaisiin; luokkatovereihin ja luokkavihollisiin; johtajiin ja johdettaviin.” (Avoin yhteiskunta ja sen viholliset)

Vapaana historiamme traumoista voisimme nähdä, että on tarkkailuharha leimata kaikki sisäryhmäajattelu natsismiksi. Sisäryhmäajattelu on todella hirveän vahva piirre ihmisessä. Tuskin hirveästi kärjistän, jos sanon, että edeltävinä aikoina kaikki kansat ovat pitäneet omaa kulttuuriaan erilaisina ja vieläpä vähän parempana kuin muiden kulttuureja — ainakin parempana heille itselleen. Kulttuuriantropologiaa opiskellessa noteerasin, kuinka monen kulttuurin itsestään käyttämä nimitys on ”hyvät ihmiset” tai ”oikeat ihmiset” – ja naapurit olivat tietysti lähes aina barbaareita ja kannibaaleja.

Mutta edistynyt nykyvasemmisto ei lähetä sitä miellyttävää viestiä, jonka mukaan me olisimme hyviä ja meidän oma kulttuurimme olisi parempi kuin muiden. Sitä pikemminkin leimaa monikultturismi.

Monikultturismi lie nykyvasemmiston lähin korvike kansainväliselle työväenluokan solidaarisuudelle. Täydellistä vastiketta sisäryhmälle ei nykyvasemmistolla tunnu olevan, ulkoryhmä kyllä — leimallisempaa nykyvasemmistolle on vastustaminen, kansallismielisyyden vastustaminen.

Käytän sanaa ’monikultturismi’, koska kyseessä on enemmän kuin vain monen kulttuurin läsnäolo. Monikultturismi on myös enemmän kuin vain ihmisten vapaa liikkuvuus rajojen yli. Monikultturismi ei myöskään ole arvo, se ei ole synonyymi esim. suvaitsevaisuudelle, vaikka se voi siltä vaikuttaa. Se on ideologia, maailmankatsomus. Monikultturismi on melko tuore maailmankatsomus, jonka mukaan meidän kulttuurimme ei ole meidän maassamme millään yksinoikeudella, se ei ole parempi kuin muut kulttuurit, ja muiden kulttuurien edustajia tulee ottaa maahan ja tukea näiden kulttuurien olemassaoloa täällä tuputtamatta heille meidän arvojamme. He ovat kaikki yhtä meitä kuin me. Tai siis me, ei ole olemassa heitä, kaikki olemme yhtä me.

Ihmiset ovat tietysti aina liikkuneet jonkin verran, ja erilaiset kulttuurit ovat eläneet rinnakkain, mutta minkä monikultturismi muuttaa, on tämä arvorelativistinen suuntautuminen, jossa kaikki ovat nyt tasa-arvoisia ja eri kulttuurien lisääntyminen ei ole välttämätön paha, vaan poliittinen tavoite. (1)

Hyvinvointivaltion edellytykset

Sisäryhmän kesken on hirveän paljon helpompi jakaa. Oikeastaan hyvinvointivaltio ja tulonsiirrot perustuvat ajatukselle ”noin voi käydä minullekin”. Voimme sairastua ja joutua työttömäksi, joten on helppo kannattaa ajatusta, että maksamme rahoistamme veroja sairaiden ja työttömien hoitoon. Meillä on lapsia ja kasvamme vanhoiksi, joten suostumme antamaan rahaa lapsien ja vanhusten hoitoon. Kun näemme alkoholistin kadulla, mietimme oman sukumme alkoholistia tai ehkä omaa juomistamme ja toivomme, että alkoholisteilla olisi mahdollisuus hoitoon ja niin edelleen.

Mutta meille ei voi käydä niin, että yhtäkkiä muuttuisimme afrikkalaiseksi muslimiksi.

On paljon korkeampi kynnys antaa omista rahoistaan ihmisille, joihin emme koe yhteyttä. Ja vielä korkeammaksi kynnys muodostuu, kun afrikkalaisen muslimin auttaminen ei enää olekaan hyväntekeväisyyttä (josta saamme sentään hyvän mielen), vaan meille annetaan ymmärtää, että hänen kulttuurinsa on meille nyt yhtä tärkeä kuin oma suomalainen kulttuurimme, ja jos et kannata hänen kulttuurinsa tukemista tasa-arvoisena, olet arvoton ihmishylkiö.

Tätä edistynyt vasemmisto tekee monikultturismilla.

Hyvinvointivaltio tarvitsee yhtenäiskulttuuria, koheesiota ja luottamusta. Laulua väännelläkseni, ei synny hyvinvointivaltiota ilman yhtenäiskulttuuria. Ei synny yhtenäiskultturia ilman tunnetta, että toiset ovat samanlaisia kuin minäkin. Nykyään vasemmisto lähinnä pilkkaa yhtenäiskulttuuria taantumuksellisena jäänteenä ja ylistää erilaisuutta. Se on minusta käsittämätöntä, jonkinlainen uusvasemmistolainen irrationaalinen trauma kansallissosialismista. Vasemmisto todella näyttää tuhoavan omia edellytyksiään.

Kansallisaatteen vastakohta ei reaalimaailmassa näytä olevan koko ihmiskunnan veljeys, vaan omiin klikkeihien, sukuihin, lahkoihin ja heimoihin hajoaminen – ja antagonismi toisia vastaan. Juuri tätä heimoutumista ja tribalismia vastaan modernit kansallisvaltiot perustettiin, ja niiden takia monet kolmannen maailman valtiot eivät ole nousseet köyhyydestä. Jos omista rahoista ei makseta veroja valtiolle, ne pidetään itsellä tai maksetaan omalle klaanille tai lahkolle, ei ihmiskunnan yhteiselle pankkitilille. Nämä ovat ne reaaliset vaihtoehdot.

Edistynyt vasemmisto pitää nykyään rasismina perinteistä kansallista sisäryhmä/ulkoryhmä-jakoa. Vasemmiston tarkoitus on tietysti hyvä ja kaunis, mutta en ole ollenkaan varma, että se reaalimaailmassa kannattaa. Voimakkaalla rasisti-haukkumasanalla uhataan kansaa. Minkälainen puolue haukkuu äänestäjiä? Sellainen, joka tulee häviämään.

Vasemmisto pitäisi pelastaa monikultturismilta ja suomalaisen yhtenäiskulttuurin pakkomielteenomaiselta vastustamiselta, jos se aikoo pelastaa itsensä. Muuten vaarana voi nähdäkseni olla sen potentiaalisen äänestäjäkunnan jatkuva vuotaminen muille puolueille: paitsi Perussuomalaisille, joka sisäryhmäideologisena esittäytyy suomalaisille solidaarisena työväenpuolueena, myös liberaalille oikeistolle, koska vaikka Kokoomuskin haluaa maahan lisää muita (töihin), se antaa suomalaisten pitää omat rahansa, eikä siirrä niitä muiden tukemiseen. Hyvinvointivaltio ehkä menetetään, mutta veroprosentti tippuu. Yhteiskunta eriarvoistuu, mutta suomalaisia arvoja ei haukuta. (2)

Minusta se on laiha lohtu. Tulevaisuus näyttäytyy tällä hetkellä oikeistolaisemmalta. Ihmiset hajoavat omiin piireihinsä, pahimmassa tapauksessa jäävät yksin. En ole siitä innossani, koska en usko ihmisen olevan onnellinen yksinäisenä atomina. Se kansallinen yhtenäisyys, mikä Suomessa on ollut ainutlaatuista, on tuhouduttuaan ehkä mahdoton palauttaa. Pihojen ympärille tullaan rakentamaan aidat Suomessakin. Ne ovat luottamuksen hautakiviä.

(Jos fraasille kansallinen yhtenäisyys joku äsken nauroi, todennäköisesti nauraja edusti vasemmistoa – se on todellakin hullunkurista. Käsittelen tämän hullunkurisuuden taustoja MMSSO-esseessä.)

Osa maltillisen vasemmiston potentiaalisista äänestäjistä vuotanee myös päinvastaiseen suuntaan, radikalisoituu pois SDP:stä Vihreisiin ja Vasemmistoliittoon taistelemaan kuvitellun natsismin nousua vastaan. He haluavat sitä enemmän ja näkyvämpää monikultturismia, mitä enemmän muut kyllästyvät monikultturismiin ja rasistiksi haukkumiseen. Kompensoidakseen pahojen rivisuomalaisten ahdasmielisyyttä he itse suosivat ulkomaalaisia ja kehuvat näitä. Koska muita kulttuureita kritisoidaan, he kompensoivat kritisoimalla suomalaisuutta ja sulkemalla silmänsä muiden kulttuureiden ongelmilta. Lyhyellä aikavälillä tällainen yhtenäisyyttä tuhoava kulttuurisota voi rekrytoida heidän riveihinsä äänestäjiä, pitkällä aikavälillä se näyttää itsetuhoiselta. (3)

Ihminen näyttää olevan nurkkakuntainen ja patrioottinen — jopa suomalainen ihminen. Mutta isänmaallisuuskin voi olla hyvin valistunutta, ja isänmaallisuutta tarvitaan verojen maksamiseen.

Tietenkään tämä ei ole mikään kattava ratkaisu kaikkeen: tämä on vain yksi asia monien vaikuttajien joukossa. Mutta tämä on myös asia, jota ei tohdita kovin usein nostaa esiin, ja siksi oli tärkeää kirjoittaa siitä. Tämä on myös asia, joka olisi ehkä vähän vähemmän vaikea ratkaista kuin vaikka globalisaatiokehitys ja työn automatisoituminen.

—
Lisää mm. tästä aiheesta: esseekirjamme Mitä mieltä Suomessa saa olla kustantajan verkkokaupassa.

Kirjan Facebook-sivut: https://www.facebook.com/pages/Mit%C3%A4-mielt%C3%A4-Suomessa-saa-olla/1538485883078242

PS: Suosittelen myös ekonomisti Paul Collierin kirjaa Exodus, josta olen keskeisen argumentin samaistumisesta anastanut (4). Myös Multiculturalism-sivun lopusta löytyy tukea väitteilleni yhtenäiskulttuurista ja veronmaksusta.

********************Alaviitteet:

(1) Arvorelativismi on oikeasti hyvin älykäs havainto. Se on etenkin antropologi Franz Boasin lanseeraama ajatus, joka on parhaimmillaan jonkinlaisena tietoteoreettisena mallina. Sen mukaan emme voi arvostella toisen kulttuurin tekoja, koska teemme sen väistämättä omista kultturisista käsityksistämme ja arvoista käsin. Mitään yhteismitallista kulttuurineutraalia arvoasteikkoa ei voi olla, joten kyseessä on aina omenoiden ja appelsiinien vertailu.

Kuten sanottua, tämä on parhaimmillaan hyvin aikuista ajattelua. Mutta käytännössä se tuntui aina silloin opiskeluvuosina ja tuntuu nykyäänkin ajautuvan aina siihen, että toisia kulttuureita ei oikein tulisi arvostella. Ja, käytännössä, se hirveän usein johtaa jonkinlaiseen käänteiseen syrjintään, jossa omasta kulttuurista nähdään heikkoudet ja muista hyvät puolet. Samoin, käytännössä, monikultturismin seuraus tuntuu hyvin usein olevan positiivinen rasismi tai etnomasokismi, eli muiden kulttuurin näkeminen hyvänä ja omasta näkyy lähinnä virheitä. Teoria ja käytäntö tuntuvat tässä olevan harmillisen kaukana toisistaan. (Tiedän kokemuksesta, olin antropologian opiskelijana aika stereotyyppinen länsimaat pilaa kaiken -tyyppi.)

(2)= Vasemmistolle ’eriarvoistuminen’ tarkoittaa epätasaista tulotasoa. Tässä sanaa käytetään konkreettisessa merkityksessä erilaisten arvomaailmoiden lisääntymisenä. Vasemmisto ajaa erilaisten arvomaailmojen lisääntymistä ja usein halveksuu yhtenäiskulttuuria. Käytös on juuri vasemmistolle itsetuhoista, koska yhtenäiskulttuuri on hyvinvointivaltion paras kaveri.

(3) = Monikultturismi-ideologian ytimessä tuntuu olevan omituinen ristiriita: toisaalta ollaan kulttuurirelativisteja eli mikään kulttuuri ei ole toista parempi; toisaalta uskotaan, että muut kulttuurit luopuvat itsestään omista arvoistaan tutustuessaan meihin ja huomatessaan meidän arvojemme olevan parempia. Usein tunnutaan oletettavan, että toisten kulttuurien käsitys esimerkiksi naisten roolista muuttuu, kun he näkevät kuinka mukava oma tasa-arvokäsityksemme on (ts.: parempi kuin heidän). Tässä on paljon toiveajattelua, ja vielä toiveajattelua, joka tosiaan on ristiriidassa monikultturismin itsensä kanssa: ikään kuin voisi olla monta erilaista kulttuuria, joilla kuitenkin olisi samat arvot kaikilla – samat vasemmistolaiset arvot. Ikään kuin kulttuuri olisi pelkästään vaatetusta ja ruoanlaittoa. Ikään kuin ihmiskunta vääjäämättä ajautuisi kohti vasemmistolaisia arvoja jonkin historiallisen hengen ohjaamana, vaikka vasemmisto on meilläkin heikennyt jo puoli vuosisataa.

(4) La Rochefoucauld esitti ajatuksen muutama vuosisata aiemmin: ”Sääli on usein omien kärsimystemme tuntemista toisten kärsimyksissä. Se on huolekasta niiden onnettomuuksien aavistelua, joihin voimme suistua. Me annamme apua muille sitoaksemme heidät antamaan sitä meille vastaavissa tilaisuuksissa. Ja nämä palvelukset, joita me heille teemme, ovat oikeastaan etuja, joita me ennakolta luomme itsellemme.” Mietelmä 264.

Edit 25.4.: Joku piraattisivusto on kopypastannut tämän kirjoituksen omille sivuilleen minulta lupaa kysymättä. Jos törmäätte kirjoitukseen muualla, tiedätte, että ei se olisi lupaa saanutkaan.

Kreeta Mondossa 4/2015

9.4.2015 / JK

Minulla oli ilo tutustua Kreetan saareen viime syksynä. Kirjoittamani matkajuttu on nyt julkaistu tuoreessa Mondo-lehdessä 4/15. Valokuvaajaparinani oli Annikki Valomieli.

Perkele

30.3.20152.4.2015 / JK

Nyt saan tämän vihdoinkin julkistaa. Kolmas romaanini julkaistaan Gummerukselta elo-syyskuussa 2015. Romaanin nimi on Perkele, ja tässä on sen katalogiesittely sekä kansi.

Ysiluokan päätteeksi koulun työryhmä esitti musikaalin, Reko pyysi Miikkaa soittamaan ykköskitaraa. Se oli Rekon viimeinen muistikuva Miikasta: sen ilme silloin. Se oli vähän kuin olisi sanonut koulun harmaimmalle tytölle tuutsä tanssimaan.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Miikka on Kris Liedes, maailmankuulun hevibändin solisti, jolla on skenen hulluimmat fanit, huvila Losissa ja Lemmyn numero puhelimessa. Reko on Afganistanin veteraani, jonka elämässä ei ole sodan jälkeen tapahtunut mitään. Kun puhelin soi, Reko lähtee Miikan niin sanotuksi turvamieheksi Total Warin maailmankiertueelle. Elämä on yläaste plus raha.

Perkele on yhtä aikaa kansainvälinen ja pistämättömän suomalainen nykyromaani, jossa villitään määrättömästi kansaa, haahuillaan maailmalla kartanoissa ja hotellihuoneissa ja etsitään ihmistä joka ei satuttaisi. Se kasvaa suureksi kertomukseksi alati hedonistisemmaksi muuttuvasta maailmasta ja kysyy mikä on ylpeyden hinta. Joonas Konstig kirjoittaa tinkimättömän tarkkaa proosaa kuoleman tarkoituksesta ja rakkauden välttämättömyydestä.

Kansi Jussi Karjalainen

Joonas Konstig on vanha vihreätukkainen punkkari, jonka julkiset esiintymiset muusikkona rajoittuvat Kolmen cowboyn säestykseen kitaralla kevätjuhlissa. Sittemmin Konstig on saanut lapsia ja muuttanut Espooseen. Perkele on hänen kolmas romaaninsa.

Joonas Konstig

Se kirjailija

Uncategorized