Uncategorized

The Right Place (Sopiva paikka) translated for Words Without Borders

/ JK

The August 2014 issue of the magazine Words Without Borders contains my short story The Right Place (Sopiva paikka) expertly translated by Douglas Robinson. Glad to be featured!

You can read the whole issue online here: http://wordswithoutborders.org/current-issue/ and my story here: http://wordswithoutborders.org/article/the-right-place

Pic by Susanna Majuri via WWB

A New North: Contemporary Writing from Finland

This month we present writing from Finland. Due to historic and linguistic circumstances, Finnish literature has received less attention in the English-speaking world than it merits. Our guest editor, the prominent Finnish translator Lola Rogers, has selected an exciting group of contemporary writers, many of whom appear in English for the first time. Leena Krohn’s depressed writer presents the reading from hell. In stories of parents and children, Mikko Rimminen finds unexpected obstacles on a train, and Shimo Suntila looks in on a single parent wrangling two rambunctious girls. Two pieces here bring history to life, as Sofi Oksanen pens a vivid recreation of the bombing of Talinn in 1940 and Antti Tuuri observes an expat Finnish construction crew working in Russia under the local Communist Party in 1930. Pasi Ilmari Jääskeläinen’s dementia patient loses his memory but develops second sight. Daniel Katz calculates the literal weight of words, while Maritta Lintunen’s librarian receives a package from the past. Tiina Laitila Kälvemark’s fragile woman struggles to recover her sanity. Kari Hotakainen’s multiple narrators struggle with anger and ennui. Joonas Konstig’s fretful young man seeks an appropriate setting for an important question. And Petri Tamminen acknowledges a lifelong trait.

”Sopiva paikka” is one of the three semi-autobiographical (sort of) stories with Karhu and Ella as main characters in my first book, the short story collection Ahneet ja viattomat (The Greedy and the Innocent, Gummerus 2008).

Kulttuurisodan anatomia, eli Miten suvaitsevaisuus lisää suvaitsemattomuutta

/ JK / 15 kommenttia

Vallitseva käsitys suvaitsemattomuudesta on jotakuinkin tällainen: suvaitsemattomat ihmiset ovat oppineet harhaluuloja, ja heidät voidaan ja heidät pitää opettaa niistä pois valistuksella ja myönteisillä kokemuksilla. Monimuotoisuudessa eläminen ja koulutus kehittävät suvaitsemattomien mieltä, ja näin heistä tulee tavallisia kunnon suvaitsevaisia ihmisiä.

Suvaitsemattomuuden tutkija Karen Stenner tosin on toista mieltä. Tutkimuksessaan The Authoritarian Dynamic (Cambridge University Press 2005) hän päätyy päinvastaiseen:

But all the available evidence indicates that exposure to difference, talking about difference, and applauding difference — are the surest ways to aggravate those who are innately intolerant, and to guarantee the increased expression of their predispositions in manifestly intolerant attitudes and behaviors. (s. 330)

Kaikki saatavilla oleva aineisto osoittaa, että altistuminen erilaisuudelle, siitä puhuminen ja sen ylistäminen — ovat varmin keino ärsyttää niitä, jotka ovat luontaisesti suvaitsemattomia, ja taata se että he tuovat taipumuksensa julki selkeän suvaitsemattomilla asenteilla ja käytöksellä.

Hyviä ja huonoja uutisia. Huonot uutiset: suvaitsemattomuutta ei saa kokonaan pois väestöstä koskaan. Hyvät uutiset ovat, että suvaitsemattomuutta voi vähentää, tosin eri lailla kuin sitä yleensä yritetään tehdä. Erilaisuuden kasvattaminen ja korostaminen lisää autoritaarien suvaitsemattomuutta, päinvastainen vähentää sitä.

Stenner käyttää sanaa autoritaarinen kuvaamaan sellaisia sisäsyntyisiä taipumuksia, jotka ajavat ihmisiä korostamaan yhteisyyttä ja samanlaisuutta (oneness and sameness). Autoritääriset ihmiset ovat ryhmäihmisiä, ”groupish”.

Autoritaarisuus saa ihmisen taipumaan sellaisten asenteiden ja käytöksen puolelle, jotka rakentavat yhteiskuntaa ja yhteisöjä tavoilla, jotka korostavat samanlaisuutta ja minimoivat ihmisten, uskomusten ja käytösten diversiteettiä. Autoritaarisuus ylistää, rohkaisee ja palkitsee uniformisuutta ja halveksii, suitsii ja rankaisee erilaisuutta. (16).

Asenteiden spektri asettuu tietysti janalle: lukija varmaan ajattelee nyt jonkinlaista fasistia, mutta vain äärimmäisimmät heistä äityvät fasisteiksi/stalinisteiksi, suurimmalle osalle autoritaarisuus tarkoittaa vain sitä, että he ymmärtävät, että mukautuminen ryhmään,  tottelevaisuus auktoriteetteja kohtaan sekä sääntöjä ja lakeja vastaan rikkoneiden rankaiseminen ovat ryhmälle tärkeitä, jossain määrin välttämättömiä. Autoritaarisuus ei siis sinänsä ole paha asia, koska ryhmä joka haluaa pysyä jotenkin yhdessä ja jotenkin tasa-arvoisena tarvitsee yhteisyydestä ja samanlaisuudesta huolehtivia ihmisiä.

Negatiivisella puolella he tietysti eivät ole suvaitsevaisia erilaisuutta kohtaan. Homogeenisissa yhteisössä tämä ei ole ongelma. Autoritaarit ovat suvaitsevaisia silloin kun he eivät koe yhteisyyttä uhatuksi. Kun yhteisöä uhkaa normatiivinen uhka, (siis uhka yhteisyydelle ja samanlaisuudelle), se aktivoi ihmisten latentit taipumukset autoritaarisuuteen. (Uhka voi olla todellinen tai ei, mutta jos uhka koetaan, se on faktisesti totta, koska sillä on todellisia seurauksia.)

Erilaisuuden lisääntyminen on uhka. Erilaisuuden ylistäminen ja esittäminen tavoiteltavana saavat autoritaarit taistelemaan erilaisuutta vastaan. ”Nyt menee jo turhan pitkälle…” Purnataan ”homotuksesta” ja ”mokutuksesta”. Teorian mukaan homoparaatit aiheuttavat heteroparaateja, etnisen monimuotoisuuden lisääntyminen aiheuttaa maahanmuuttokriittisyyttä. (Näin saattoi käydä koko Euroopan mittakaavassa kevään Eurovaaleissa.)

Kun autoritaarien vastakohta (Stenner kutsuu heitä libertaareiksi) kohtaavat erilaisuutta, he reagoivat päinvastoin: he nauttivat erilaisuudesta ja haluavat todista omia arvojaan, omaa erilaisuuden hyväksymishaluaan ja suvaitsevaisuuttaan. Kun suvaitsevaiset sitten heiluttavat suvaitsevaisuuden ja erilaisuuden ja monimuotoisuuden lippujaan, suvaitsemattomat ihmiset muuttuvat entistä suvaitsemattomammiksi, koska nythän normatiivinen uhka on kasvanut – ”niillä on liittolaisia, nämä petturit ovat hypänneet niiden leiriin!”.

Tämä on autoritaarinen dynamiikka. Se on itseään ruokkiva sykli. Toinen osapuoli herättää toisen. Suvaitsevaisuuslipun heilutus aktivoi suvaitsemattomuutta, koska se muodostaa uhkan sille kansanosalle, joka haluaa pitää kansakuntaa kasassa ja yhtenäisenä ja samanlaisena. Suvaitsemattomat ihmiset ovat suvaitsevaisempia silloin, kun he eivät koe moniarvoisuuden uhkaavan yhteisöään, ja muuttuvat sitä suvaitsemattomaksi mitä enemmän moninaisuutta hehkutetaan. Kun suvaitsemattomat ihmiset aktivoituvat (jytky, heteromarssi), se kiihottaa suvaitsevaiset entistä räikeämpään oman lipun heilutukseen, mikä edelleen kiihottaa toista osapuolta, koska kansakunnan uhka kasvaa entisestään, jne.

Todella, siis näin päin. Mitä vähemmän erilaisuuden ongelmista julkisuudessa puhutaan, sitä kärjekkäämmiksi autoritaariset ryhmäihmiset joutuvat muuttumaan, koska ”holtittomuus on valloillaan” ja koko yhteisö on vakavasti uhattuna, koska ”kukaan ei tee mitään”. (Toki myös ongelmien paisuttelu ja uhkakuvien levittäminen lietsovat ongelmia.)

Prosessi ruokkii itseään, leirit polarisoituvat ja kärjistyvät, viha lisääntyy puolin ja toisin. Seurauksena on vähimmillään samanlainen kulttuurisota, josta USA nykyään kärsii: liberaalit ja konservatiivit tekevät suunnilleen v-ttuillakseen päin vastoin kuin vastapuoli haluaisi. Olen huolestuneena seurannut kuinka rajua vihaa Amerikassa nykyään esiintyy vastapuolta kohtaan. Samaa ollaan nyt tuomassa Suomeen, koska ilmeisesti tänne pitää tuoda kaikki mitä ”isossa maailmassakin” on, muutenhan olisimme ihan takapajuisia.

The aggregate result of activating this dynamic will be deeply intensified value conflict across the tolerance domain, sharply polarized politics and enormously increased demands upon the polity: for greater and lesser discrimination against minorities and restrictions on immigration; for more and fewer limits on free speech, assembly and association; for stricter and softer policies on common rites, abortion, censorship and homosexuality; for harsher and more lenient punishment. Moreover, once set in motion, the process clearly has the potential to feed itself, with great public discord provoking increased polarization of positions, which in turn can further fuel the dynamic.

Ultimately, what we see here is… the anatomy of a debilitating ”culture war”, at least.

For less secure systems, at the extreme, it may be the recipe for civil dissolution, even genocide.

Pidän tätä mekanismia tärkeänä ja täysin aliymmärrettynä. Erilaisuuden juhlistaminen siis lisää erilaisuuden vihaa, ja erilaisuuden viha lisää erilaisuuden vihan vihaamista, jne. ad nauseam. Stennerillä on kirjassa mittavat datat teesin tukena. (Kirja on mahdollisesti väitöskirja, hyvin kvantitatiivisena raskaslukuinen.)

Huomautan, että Stenner on kaikkea muuta kuin autoritaarien puolella: hän ei oikein ole edes puolueeton, vaan vastahakoinen näitä kohtaan ja haluaisi, että nämä voisi tehdä kiltimmiksi. Mukavaahan se olisi, mutta ihmisluonto ei näytä taipuvan mihin vain, ja pitää muistaa, että ilman autoritaarisia taipumuksia mitään yhteisöjä ei olisi, jokainen vain sooloilisi yksin.

Stenner kutsuu tätä alussa kuvaamaani nykyistä käsitystä suvaitsevaisuuskoulutuksen voittoisuudesta ”demokratian uskonnoksi”, koska se perustuu pelkkään uskoon. ”Demokratian tieteen” näyttö taas viittaa päinvastaiseen.

”Rasismi” ja ”homofobia” eivät siis pitkälti ole kyse rodusta tai seksuaalisesta suuntautumisesta, vaan siitä, että ne ovat eroja yhtäläisyydessä ja samanlaisuudessa (”difference-ism”). Etenkin jos niistä tehdään sellaisia.

Sekalaisia ajatuksia:

-Yhdysvalloissa heilutellaan lippua ja rukoillaan julkisesti koska maan etninen tausta on niin pirstaleinen: yhteisiä symboleja, rituaaleja ja uskomuksia tarvitaan erityisesti tällaisen yhteisön muodostamiseksi. Homogeenisessa maassa kuten Suomessa julkiseen isänmaallisuuteen, uskonnollisuuteen, jne. ei ole ollut toistaiseksi niin vahvaa tarvetta.

one nation– Wikipedian esitys Maahanmuutosta Kreikassa sopii teoriaan kuin hanska. Euroopan vieraanvaraisimmasta maasta tuli ”normatiivisen uhkan” (naapurisotien ja holtittomasti hoidetun maahanmuuton myötä) myötä maa, jossa fasistit ja antifasistit tappelevat ja tappavat kaduilla:

In 1989, Greeks were presented by the Eurobarometeras the people most tolerant of foreigners in all the EU.[4] However, political instability and warfare in the Balkans in the early 1990s made the Greeks begin to worry about the conflict nearing their own borders. [7] Additionally, in the 1990s Albanian nationalism still laid a claim to parts of Greek territory and the ”Macedonian question” presumed claims by the Republic of Macedonia to both Greek territory and national culture. [7][4] These political developments revived many feelings of nationalism in Greece, and the influx of immigrants in the 1990s challenged the collective image of Greece as an ethnically homogeneous society. [4] The Greek nation-state is strongly tied to an ethnically based identity that centers on common ancestry, language, and Orthodox religion. [6] The rise of immigration in the 1990, then, was seen not just as a source of potential economic upheaval, but as a threat to the cultural and ethnic purity and authenticity of the Greek nation. [7]

Since the influx of immigrants began in the early 1990s, the number of Greeks who felt that the number of immigrants living in Greece was ”too many” skyrocketed, from 29% in 1991, to 45% in 1992, to 57% in 1993, and 69.2% in 1994. [4] Approximately 85-90% also believe that immigrants are responsible for increased levels of crime and unemployment. [4]Greece is now considered to be the most xenophobic country in the EU.

– Jos suuri osa kansasta kokee, että laki ei rankaise rikollisia tarpeeksi, se saattaa aktivoida heidän autoritaarisuuttaan ja siis kärjistää heidän mielipiteitään.
–Don’t ask don’t tell oli tästä näkökulmasta järkevä käytäntö.

-Maahanmuuttaja: Ole Arman Alizad, älä Umaaya Abu-Hanna. Nyrkkisääntö: aina kun maahanmuuttaja haukkuu suomalaisia, Halla-Aho saa äänestäjän. Haukkuminen vihjaa autoritaareille, että ”ne” eivät ole meitä, eivät ole kiitollisia meille eivätkä pidä meistä, joten näin ollen he varmaankin tuhoavat meitä ja ovat siis vihollisiamme. (Ei se ole loogista, mutta ei ole loogista olettaa ihmisiltä aina ja kaikkialla logiikkaa.) Sen sijaan maahanmuuttajan osoittama myötämielisyys suomalaiselle kulttuurille ja suomalaiselle elämäntavalle voi auttaa hänen hyväksymistään. Ihonväriä ei voi muuttaa, mutta ns. ”rasismi” ei olekaan yleensä rodusta kyse, ja mm. pukeutumista, hiukset, asennetta ja elämäntapaa voi muuttaa.

– Ja mitä enemmän maahanmuuttajien ja näiden kulttuurin eksoottisuutta ja rikkautta eli erilaisuutta lehdissä ylistetään, sitä kiivaammin autoritäärien on niitä pakko vastustaa, koska ”uhka” lisääntyy. Toimittajat huomio. Veikkaan ettette välitä ”pahojen rasistien” tunteista, mutta te voitte tehdä pahaa myös omalle asiallenne ja ihmisille, joita haluatte puolustaa. Kansakunnan kokonaisuudesta puhumattakaan.

– Erojen korostaminen lisää rasismia. Yhtenäisyyden korostaminen vähentää rasismia. Koko monikulttuurisuuden käsite on olemassa korostamaan eroja, ja enemmänkin: monikulttuurisuus tarkoittaa erojen lopullista institutionalisoimista, mikä on autoritäärin pahin painajainen. Unohda ”monikulttuurisuus”. Opettele pois sanan käytöstä. Ajattele: Aina kun jonnekin painetaan sana ”monikulttuurisuus”, Halla-aho saa äänen. Assimilaatio, eli sopeuttaminen osaksi suomalaista kulttuuria voi vähentää rasismia.

Ultimately, nothing inspires greater tolerance from the intolerant than an abundance of common and unifying belifes, practices, rituals, institutions and processes. And regrettably, nothing is more certain to provoke increased expression of their latent predispositions than the likes of ”multicultural education”, bilingual policies, and nonassimilation.

In the end, our showy celebration of, and absolute insistence upon, individual autonomy and unconstrained diversity pushes those by nature least equipped to live comfortably in a liberal democracy not to the limits of their tolerance, but to their untolerant extremes. (330)

– Olin Kolilla viime kesänä, ja näin paikallista murretta puhuvia miehiä Waffen-SS-paidassa. Ihmettelin että mistäs nyt kiikastaa. Sittemmin talvella opin, että Lieksaan on tullut vastaanottokeskus ja suuri määrä maahanmuuttajia. Tällainen ”somali-invaasion uhka” aktivoikin sitten paikallista autoritaarisuutta, ja kevään Eurovaaleissa Halla-Aho sai siellä suhteellisesti eniten ääniä, 12,07%.

– Täysin spekuloiden (kohdan voi jättää lukemattakin): puolueista kulttuurisodasta saattavat hyötyä sekä autoritaarit (Perussuomalaiset) että libertaarit (Vihreät/Vasemmistoliitto). Tietysti heidän äänestäjänsä äänestävät vain vihaamiaan vastaan, eli voitto on katkera ja pyrrhinen. Muut puolueet joko joutuvat polarisoitumaan ja valitsemaan värinsä tai jäävät sivuun, mutta joka tapauksessa aikaa käytetään vähemmän esim. talouspolitiikan hoitoon ja enemmän toissijaisiin kysymyksiin, joilla on korkea signalointiarvo. SDP saattaa olla suurin häviäjä, koska siltä vuotaa äänestäjiä radikalisoituneina Vasemmistoon. Veikkaan että Kokoomus saattaa sivuteitse hyötyä, sillä kun yhteisöllisyyttä ei enää hyväksytä ja verorahoja ja järjestön rahoja käytetään ”vääriin tarkoituksiin yhteisöä vastaan”, yhä useampi taipuu kohti kokoomuslaisten kukin hoitaa tästedes omat asiansa -linjaa, toisin sanoen pitäkää tunkkinne -linjaa.

– Mutta pitää muistaa, että sodassa (kulttuurisodassakin) kaikki häviävät, vähintään kavereita ja työrauhaa.

– Pitemmälle edennyt kulttuurisota esimerkiksi Ruotsissa, Saksassa ja etenkin Kreikassa tarkoittaa väkivaltaisia äärijoukkoja, jotka taistelevat toisiaan vastaan antifasismin ja nationalismin lippujen alla. Mitä vahvemmalta vastapuoli näyttää, sitä enemmän värväydytään ja radikalisoidutaan. Noidankierre pahenee. Emme vielä tiedä mihin se johtaa. Yksilöllisyys on pitemmällä kuin ehkä koskaan historiassa.

Tunnelma paperittomia tukevien aktivistien ja poliisin välillä jännittyi Berliinissä tiistaina, kun poliisi oli saanut luvan poistaa protestoijat koulun katolta.

Hyvä ihminen. En ole tästä iloinen minäkään. Mutta malta hetki harkita sitä mahdollisuutta, että tässä kuvattu mekanismi olisi totta.

***
– Stennerin kirjan tarkempi esittely amerikkalaisessa blogissa

– Kirja on lähdeviitteenä Jonathan Haidtin Righteous Mindissa.

Kesä vuonna 2014

/ JK

En bloggaa nyt kesällä niin ahkerasti. En tiedä kuinka paljon olen internetissä muutenkaan, toivottavasti en hirveästi. Kirjoitan kolmatta romaaniani, se edistyy hyvin. Sen lisäksi koetan viettää vähän kesää jossain vaiheessa sekä katsoa jalkapalloa.

Olen varannut kesäksi paljon luettavaa, kuvassa ote lukulistasta. Haluan tässä jakaa erityisesti rakkautta tuolle päällimmäiselle:

012

Pari asiaa:

* Kesän Mondo-lehdessä 6-7/14 on repparini Saimaan polkupyöräretkeltä. Tämä liila kansi:

MO0614_kansi_lowSuviretki Saimaalla

Saimaan hienot järvimaisemat ovat omiaan muutaman päivän pyöräretkelle ihanaan Kesä-Suomeen.

Juttu sisältää mm. maaseuturomantiikkaa, hitaan matkanteon ja kylähulluuden ylistykset sekä Joel Lehtosta.

* Unohdin mainita, että Image-lehdessä Tuomas Sorjamaan tyylisivuilla oli maaliskuussa mikrohaastatteluni. Koetin kopioida sen tähän, mikä teko mahdollisesti rikkoo jotain IP-lakia, mutta en onnistunut, koska ei tästä saa selvää, joten en varmaan rikkonut mitään. Tältä maaliskuun Imagen Hip-sivu näyttää ilman rillejä:

IMG* Tässä kerron Pk-seudun kirjastojen sivuilla otteita kesän lukulistastani. Sisältää myös, ensi kertaa, pari sanaa tulevasta romaanistani.

* Tässä on kaikenlaista tulossa, mutta niistä sitten kun aika on. Hesari-kolumneja kirjoitan läpi kesän (palstalleni on linkki tuossa palkissa alaoikealla). Pienemmistä ilmoitusluonteisista asioista koetan laittaa aina Twitteriin tiedotteita. Twitter-tilini löytää sieltä, ja tuossa alaoikealla on linkki sinnekin.

* Syksyllä jatkan kirjoittamisen opettamista Palmenian kirjoittajakoulutuksessa (ilmoittautuminen on jo alkanut) sekä Kriittisessä Korkeakoulussa.

Hyvää kesää!

The Big Fat Surprise, eli Millainen on tiedemiehesi

/ JK / 1 kommentti

Toimittaja Nina Teicholzin tuore kirja The Big Fat Suprise on ulkoinen tarkastus ravitsemustieteen alaan. Reviisori Teicholzin keskeisen väitteen voisi tiivistää: panikoimme aikoinaan sodan jälkeen sydäntautiepidemian takia, ja nyt tämä bias eläinrasvaa kohtaan on haitallista tieteen edistymiselle ja mahdollisesti terveydellemme.

The Big Fat Suprise (Simon & Schuster 2014) kuvaa paljon Gary Taubesin Good Calories Bad Calories -kirjaa luettavammassa paketissa matkan 1950-luvulta tähän päivään asti, kuinka ns. diet-heart-hypoteesi syntyi, lähti lentoon ja institutionalisoitiin. Hypoteesi esitti siis, että vähärasvainen ruokavalio on erityisen terveellinen sydämelle, joten siihen tulisi siirtyä. Itse todistusaineisto hypoteesin takana jäi vähäisemmäksi: talo oli tulessa, joten ulos oli päästävä. Teicholzin kirjan tehtävä on käydä läpi näyttö hypoteesin puolesta ja tutkia miten siihen päädyttiin ja mitä sitten kävi. Teicholz on tutkinut kirjaa kahdeksan vuotta ja on haastatellut sitä varten hurjaa määrää alan keskeisiä toimijoita. Lähdeviitteitä on vajaa viisikymmentä sivua.

Vähärasvainen, toisin sanoen runsashiilihydraattinen ruokavalio on länsimaiden rakenteissa niin syvällä, ettemme ymmärräkään. Vauvoillekin juotetaan nykyään kasviöljyjä siksi, että 1960-luvulla vanhemmat miehet kuolivat sydäntauteihin.* Idea tulee epidemiologiasta eli (alkuperäisesti) kulkutautiopista: koko väestö on ”rokotettava” tautia vastaan samalla piikillä (vähä[eläin]rasvainen ruokavalio), jolloin ikään kuin syntyy kaikkia suojaava laumaimmuniteetti. Sepelvaltimotauti vain ei taida olla tarttuva tauti.

Taubesin kirjaan Teicholz ”lisää” mm. luvut Välimeren ruokavaliosta, naisista ja lapsista, trans-rasvoista, kasviöljyistä sekä viime vuosikymmenen tuoreimman tieteen. Big Fat Surprise on siis hyvin suositeltava myös Taubesin lukeneille. Lukemattomille se on erittäin suositeltava.

Viime kädessä kyse on siitä, pystytkö uskomaan, että tieteenhaara on saattanut lähteä vuosikymmeniksi harharetkelle. Onko sinusta mahdollista, että melkein kokonainen ala on valinnut epäoptimin paradigman ja vakiinnuttanut sen ja etsinyt vastauksia väärästä paikasta vuosikymmeniä? Jotkut eivät saata uskoa sitä, joten he eivät tule uskomaan Teicholzin kirjassaan esittämää ravitsemustieteen historiikkia. Ja ihmiset jotka ovat olleet mukana ravitsemusalalla ja näin laittaneet vetonsa sen hallitsevan linjan puolesta kuulunevat ikävän usein etupäässä tähän joukkoon. Tämä on aika lailla peruspsykologiaa, eräänlaista itsesuojeluvaistoa.

Ravitsemusalan ulkopuolelta tulevilla (kuten Teicholz tai Taubes) on vähemmän vetoja sisällä hallitsevan paradigman puolesta, joten heidän on helpompi hylätä se, jos se näyttää epäoptimilta. Itse asiassa ravitsemuksesta tänä päivänä kiinnostuvat tuskin edes lähtevät liikkeelle siitä, että meidän ruokavaliomme pitää rakentaa minimoimaan keski-ikäisten miesten sydäntauteja. Tänä päivänä he todennäköisemmin ovat huolissaan omasta ja muiden lihomisesta ja diabeteksesta komplikaatioineen.

Kokemukset vastaavasta tieteellisestä harharetkestä jonkin muun alan puolella auttavat: esimerkiksi humanistisen ja valtiotieteellisen tiedekunnan opit olivat ainakin vuosituhannen vaihteessa aika pitkälti höpöä, joten minun ei ole sen jälkeen ollut vaikea uskoa, että samanlainen höpöntuottamissysteemi voi olla vallalla muillakin tieteenaloilla ja muissakin instituutioissa. Ravitsemustiede on kyllä näitä eksaktimpaa tiedettä, mutta toisaalta terveydessä on muuttujia käsittämätön määrä, joten hybriksen vaara on suuri. Pitää muistaa, että ihminen tekee tieteen sisälläkin vaikutusta omaan vertaisryhmään. Tehtävä on siis vakuuttaa muut tieteilijät. Tämä on vaikeaa kertomalla näille, että ne ovat väärässä. Ja mitä enemmän ja pitempään ne ovat olleet väärässä, sitä vaikeampaa se on. (Vertaa neuvostoliittolaisbiologia, joka tajuaa virallisen lysenkolaisuuden uhkaavan koko maataloustuotantoa.)

Ja sitten toteutuu ihmisten taipumus jakautua sisä- ja ulkoryhmiin: eli ”ne” vastaan ”me”. Ja koska ”ne” ovat vastustajia, tietysti he ovat väärässä ja mahdollisesti jopa moraalittomia ja vastuuttomia ja hirviöitä. Pirullinen pattitilanne.

“We were jumped on! … People would spit on us! It’s hard to imagine now, the heat of the passion. It was just like we had desecrated the American flag. They were so angry that we were going against the suggestions of the American Heart Association and the National Institutes of Health.” (Rasvatutkija David Kritchevsky Teicholzin haastattelussa, s.4)

”Olin väärässä” ovat kaksi vaikeinta sanaa niille ihmisille, joiden identiteetti rakentuu heidän älylleen. Ja entä jos urakin.

Kun puhutaan ”tieteestä”, ihmiset kuvittelevat tieteen ideaalin, eivätkä ajattele tiedemies Matikaista, joka on ihminen siinä missä kaikki muutkin: hän herää aamulla herätyskelloon, harmittelee kun tuli valvottua liikaa viime yönä ja nyt ei jaksaisi nousta, juoksee bussiin ehtiäkseen työpaikkaansa, moikkaa työtovereita, jopa sitä ärsyttävää Jaskaa ja etenkin sitä ihastuttavaa Jaanaa, kärsii peräpukamista ja kylmästä vaimosta, tykkää golfista ja vaniljajäätelöstä, koettaa täyttää päivänsä jollain tekemisellä ja maksaa asuntolainaansa ihan niin kuin kaikki muutkin ihmiset, vain vähän apinasta edistyneemmät.

Tiedettä tehdään karvattoman apinan aivoilla. Ja tunteilla! Ja kiveksillä ja munasarjoilla. Ei tiede ole mikään ihme, joka laskeutuu taivaasta.

Tiede laskeutuu taivaasta: ideaali kuva tiedemiehestä romanttisena poikkeusyksilönä, jonka aivot ja halut eivät ole tästä maailmasta.

Suurin ongelma syntyy, kun tiede institutionalisoituu. Nyt syntyy lukittuja vastauksia, kokonaisia järjestöjä, jotka palkkaavat ihmisiä ja pyörittävät isoja budjetteja varmistaakseen oman vastauksensa ja omat työpaikkansa ja omat kasvonsa – ja päätyvät toimimaan tieteen vastaisesti, koska tieteen tehtävä on jatkuvasti kyseenalaistaa omat vastauksensa. Tällaisia vaikutusvaltaisia instituutioita ovat Teicholzin kirjassa mm. AHA, NIH, CSPI. Näiden jälkeen tulee sitten elinkeinoelämä, ruokateollisuus ja lääketeollisuus. He lukitsevat omia vastauksiaan (jälkimmäinen kolesterolilääkkeiden muodossa) ja nyt alkaa olla jo vaarallisen paljon ei-tieteellisiä intressejä pelissä.

”These guys from ISEO came to see me, and boy were they angry! They said that they’d been keeping a careful watch to prevent articles like mine from coming out in the literature, and didn’t know how this horse had gotten out of the barn.”   (Rasvatutkija Mary Enig julkaistuaan trans-rasvakriittisen tieteellisen artikkelin. ISEO = Institute for Shortening and Edible Oils, kasviöljyteollisuuden lobbausryhmä. S. 247)

Huomattava mahdollisesti tieteenvastainen instituutio on myös valtio, joka Yhdysvalloissa 1970-luvun lopussa lähti odottamatta riittävää tieteellistä näyttöä neuvomaan kansalaisiaan, miten näiden tulee syödä, ja on jatkanut tällä linjalla siitä lähtien, koska institutionaalinen inertia. (Maa on juurikin siitä lähtien pursunnut täyteen läskiä, mikä on joko sattumaa tai iatrogeniikkaa.) Nyt tieteen on hyvin vaikeaa tehdä mitä tiede tekee, eli muuttaa mieltään uuden todistusaineiston valossa.

Lähde (Disclaimer: korrelaatio ei ole kausaatio.)

Kirjan kannesta kustantamo on tehnyt aika öhöm, herättelevän, joku voisi sanoa provosoivan. Aatteelliset vegetaristit tulevat vastustamaan kirjaa vimmaisesti, joten heidän mielipiteensä siitä kannattaa ottaa cum grano salis. Suolan kera kannattaa toki ottaa Teicholzin kirjakin. Kirja ei yritäkään esittää kaikkea mitä tiedämme kaikesta mahdollisesta ravinnosta, vaan on rakennettu pääväitteensä ympärille luettavasti ja vakuuttavasti.

Viime kädessä on sitten sen edellä mainitun yksilön psykologian varassa, saattaako hän uskoa, että koko länsimaisen kulttuurin läpäissyt rasvafobia on ollut harharetki, vai onko sellainen johtopäätös hänelle mahdoton.

Uskon silti tieteeseen, ja uskon että totuus voittaa aina lopulta, vaikka vasta loppuerissä tai pisteillä. Sillä välin meidän tulee tehdä omia ratkaisujamme, kuten syödä päivällistä.
Big Fat Surprise on näköjään noussut jo NY Times Bestseller –listalle.

– Kirja Amazonissa

– Teicholzin lehtiartikkeli Wall Street Journalissa:The Questionable Link Between Saturated Fat and Heart Disease

 * Kiinnostava löytö kirjasta (s. 42): Ancel Keyesin oman datan mukaan sokeri korreloi paremmin sydänkuolleisuuden kanssa kuin rasva. Keyesin perustavanlaatuisen Seven Countries -tutkimuksen Suomen aineisto on täällä (pdf). Sen mukaan suomalaiset haastatellut, 30 miestä Ilomantsissa ja 30 Pöytyällä ja Mellilässä syyskuussa 1959, söivät kaikista maista selvästi eniten sokeria: hurjat 101 ja 91 grammaa ”sokerituotteita” (=yli 60% sokeria) päivässä. Sallikaa jossittelu: ellei Keyes olisi ollut sokeriteorian vimmainen vastustaja vaan halukas todistamaan oman rasvateoriansa oikeaksi, koko länsimainen ravitsemus olisi siis voinut lähtenyt tämän tutkimuksen mukana eri suuntaan.

Mitä sinä sitten syöt?

/ JK

Ihmisiä kiinnostaa nykyään kovasti, mitä muut syövät, etenkin mitä syövät ne, joilla on joitain näkemyksiä ruoasta. Päivällinen Tapiolassa -sarjassa olen kuvannut lähinnä päivällisiä, joten tässä muutakin.

Tämän postauksen tekemiseen meni ehkä vuosi, sen verran hölmöltä ja itsekeskeiseltä tuntuu kirjoittaa, että tällaista minä nyt syön… ihan kuin se olisi jotenkin tärkeää, mutta menköön, tällaista tämä on. Tykkäänhän itsekin lukea muiden vastaavia paljastusblogauksia.

Periaatteeni on niinkin vallankumouksellinen kuin että syön ruokaa. Ruoka on jotain, jonka valmistaa elämä maapallolla, ja jota on syöty vähintään satoja vuosia, mieluiten tuhansia. Koska evoluutio ja ruokakulttuuri. Ruoka on jotain, mitä kokataan itse. Ruoan vastakohta on jotain, jonka valmistaa meidän puolestamme ravintoteollisuus, ja jota mainostetaan televisiossa ja myydään värikkäissä laatikoissa.

Vähemmän täällä ruokaa myydään kuin sitä muuta.

Koetan kartella sokeria, vehnää ja vähän muitakin gluteeniviljoja, sekä kaikkea mikä ei ole ruokaa, kuten margariini ja kura. Tykkään paleoruokavalion logiikasta, mutta käytän maitotuotteitakin.

Järkevään ruokavalioon pitää mahtua ajoittaiset torijäätelöt, synttärikakut, muuttopitsat ja margaritat. Kannatan periaatetta, että syö 80 – 90% puhtaasti ja loput mitä huvittaa.

– Aamiainen on yleensä munakas luomukananmunista. Kananmuna on tiivistetty kana, siis niin ravinteikas. Keltuainen on luonnon monivitamiinipallero. Munakas on kätevä, koska siihen voi laittaa ihan mitä kaapista löytyy: yleensä hyvä kaava on juusto + kasvis + leikkele. Alla tomaatti-mozzarella-basilikamunakas ja bataatti-vuohenjuustomunakas.

DSCF1531

DSCF1535Sinnehän tuon jättää kannen alle pehmeälle lämmölle paistamaan itsensä.

Aamiaisella juon vihreää teetä ja otan vähän pähkinöitä ja palan tummaa suklaata. Tumma suklaa tarkoittaa tässä 85% – 90% suklaata. Jo 75% maistuu ätläkältä, kun on tottunut vähäsokeriseen ruokavalioon. Lindt on suosikki. Pähkinöistä manteli, cashew, para-, pekaani ovat yleisimmät. Valmistan pähkinäsatsit niin, että liotan ne yön yli suolavedessä ja kuivaan uunissa.

Välillä teemme aamuksi munakkaan sijasta munakokkelia pekonin ja paistetun tomaatin kanssa, tai sitten kattilallisen kaurapuuroa (mustikkaa, voita, kanelia). Kaurapuuro on taitolaji: syö liian vähän, ja nälkä hyökkää kahden tunnin päästä. Syö liikaa, ja tekee mieli palata sänkyyn nukkumaan. Munakkaissa ei sitä ongelmaa ole. Satunnaiset kaurapuurot ja hapan(juureen leivotut)korput ovat suunnilleen ainoat viljani arjessa. Edelleen, välillä sitä tietysti syö mitä sattuu ja hyvä niin. #yolo

– Lounaistani en ehkä kehtaa enempää kertoa, koska minun tuloillani ei ravintoloissa syödä. Kuvassa lempisardiinini. Kahvin juon keskipäivällä.

DSCF1226– Päivällisen laittamiseen sitten satsataan vähän enemmän. Alla kuvattuna hyvin yleinen keittiökohtaus: uunikasvikset. Tällä kertaa kaapissa oli bataattia, porkkanaa, punasipulia ja kesäkurpitsaa. Päälle kylmäpuristettua oliiviöljyä ja mausteet.

DSCF1551Päivällisiäni löytyy sarjasta Päivällinen Tapiolassa: Arkiruokaa, Lihaliemi, Sisäelimet.

Harrastelijakokin tunnistaa siitä, että hän yrittää liikaa ja näin kohta lopettaa ja palaa eineksiin. Rutinoitunut kokki taas säästää turhaa vaivaa aina missä mahdollista. Tällaiseen laiskuuteen kannustan! Lihoja ei esim. yleensä tarvitse ruskistaa patoihin (shokki); lihapulliin ei tarvita mitään muuta kuin lihaa ja mausteita; kalat laitan yleensä vain kokonaisena uuniin, jne. Tässä esim. maailman yksinkertaisin teriyaki-kastike: Kaada Kikkoman lautaselle. Raasta päälle inkivääriä. Laita ankka kylpyyn.

DSCF1314Ankanrasva on muuten hyvää uunikasvisten kanssa.

Jälkiruoat ym. ekstra

– Hedelmät ja marjathan ovat jälkiruokaa ja herkkuja. Välipaloina ne ovat heikkoja, mutta herkutteluun täydellisiä. Kokonaisen pomelon, melonin, kookoksen tai ananaksen käsittely, viipalointi ja jakaminen on lasten mielestä hauska tapahtuma. Talvisin maistuu esim. uuniomenat, kesäisin suosittu on marjamaito. Tässä taisi olla vielä vadelmat naapurimetsän puskista ja mustikat mökiltä:

P1030031– Jäätelökone on kodinkoneista toiseksi tärkein heti tehosekoittimen jälkeen. Perusteluja kaipaavia kannustan lukemaan kaupan jäätelöiden tuoteselostelistan ja sitten laskemaan, montako sokeripalaa (á 2,5 g) yhdessä desissä valmisjäätelöä on. Tietysti syön valmisjätskejä välillä herkuksi, mutta kotijäätelö voi olla ihan ravinteikasta, oikeaa ruokaa.

Kotijäätelössä on neljä ainesosaa: kermaa/kerma-maitoseosta, keltuaisia, makuaine ja makeutus. Makuaineina käytössä on erilaiset marjat (mustaherukka ehkä suosikki), banaani, uuniomena, suklaa (sokeriton kaakaojauhe ja suklaarouhetta), vanilja ja rommirusina (liota tuoreita rusinoita tuntikausia tummassa rommissa). Makeutus on vähän mitä milloinkin, nykyään käytän jotain seuraavista tai sekoituksena vähän kaikkia: kotimainen hunaja, dekstroosi (aka. panimosokeri,  glukoosijauhe), ruokosokeri, stevia. Naurettavan vähän sitä menee verrattuna kaupan jätskiin. Tämä suklaajäätelö on ehtinyt jo sulaa:

P1020722– Lisäravinteista säännöllisiä ovat lähinnä D-vitamiini talvisin sekä magnesium. Välillä kokeilen muitakin tuotteita, esim. probiootteja. Nyt olen ottanut lisäksi päivittäin K2:ta nattopohjaisena eli MK-7-muodossa, vaikka saattaa olla, että MK-4-muoto olisi parempi. (Näkemyksiä ja kokemuksia otetaan vastaan.) Hanhenmaksa-annos kuukausittain olisi hyvä K2-ravintolisä sekin.

DSCF1529Noin yleisesti syön keskivertosuomalaismieheen verrattuna huomattavasti vähemmän sokeria ja vehnää, jonkin verran vähemmän kokonaistärkkelystä ja jonkin verran enemmän rasvaa, marjoja ja kasviksia. Rasvan lähteet ovat luonnolliset ja vanhat: eläinten rasvat, maitorasva, oliiviöljy, pähkinät, avokado, kookos, kalanrasva. Proteiinin saanti lie aika samoissa. Nämä ovat arvauksia, en ole vuosiin laskenut kaloreita tai grammoja, nähnyt nälkää tai pelännyt lihomista. Hiilareissa minulle tärkeämpää on laatu kuin määrä: juurekset ovat jees, sokeri ja valkoinen vilja ei.

Suosin mahdollisuuksien mukaan laatua ja luomua etupäässä eläintuotteissa ja öljyissä, se on kustannustehokkainta.

Näin siis meillä, ainakin nyt. Minulle olisi ihan mahdollista syödä näin loppuikäni, mutta voihan se olla, että taipumukset kehittyy joskus vielä vähän johonkin suuntaan.

Ai niin, kirjasuositus: kannattaa opetella kokkaamisen alkeet. Keittotaito on tärkein itsepuolustustaito. Esim. tämä on hyvä:

Keittiön perustaidot

http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=3833140070
(Intressikonflikteja: Ei. En saa mitään miltäkään taholta tästäkään hyvästä. Hölmöhän minä siis olen.)

Elämä, päättymätön kafkamainen painajainen

/ JK / 20 kommenttia

Totta kai olen täysin valmis, olen täydellisen väsynyt tähän päättymättömään kafkamaiseen painajaiseen mitä elämä tässä maailmassa on.

Helsingin Yliopistoon joukkomurhaa suunnitellut nainen (entinen mies) kiteytti yhdessä viesteistään elämäntilanteensa näin. Nainen oli vakavasti masentunut ja melkein kaikin muinkin tavoin psyykkisesti tolaltaan.

Osasin samaistua tuohon näkemykseen. Tämä häiriintynyt nainenhan on oikeassa.

Elämämme on käsittämätön kafkamainen painajainen, ja voin todistaa sen.

Selitys on yksinkertainen: ihmistä ei ole luotu kukoistamaan jälkiteollisessa, jälkimodernissa yhteiskunnassa. Olemme kehittyneet viettämään aikamme joidenkin kymmenien tai satojen tuttujen ihmisten tiiviissä heimossa, jahtaamaan ja keräilemään ruokaa ja sitten mahat täynnä vuolemaan nuotion äärellä ajankuluksi isorintaisia naispatsaita. Luontaiset ongelmat: pitää saada ruokaa, ja pitää löytää pari, jonka kanssa tehdä lapsia, ja sitten vahtia kumpiakin. Luontaiset viholliset: naapuriheimo.

Tämä on niin tylsä truismi, että nolottaa kirjoittaakin sitä. Mutta silti sitä ei ymmärretä, ennen kuin se otetaan lähtökohdaksi ja viitekehykseksi keskusteluihin aiheesta. Ihmisen elämä on melkein kaikilla tavoin erilaista kuin se, mihin hänet on luotu: ihmisiä on liikaa, eivätkä he todistetusti ole ystäviä eivätkä vihollisia, joten keneenkään ei voi täysin luottaa. Kaikkialla on näkymättömiä rakenteita kuten veroilmoituksia. Maisema kotisi ikkunasta on eräänä aamuna muuttunut – on aloitettu uuden huoltoaseman rakennustyöt, joten äkkiä ikkunastasi ei näy enää sitä samaa metsää kuin joka aamu.

Jos ajat ”autolla” liian lujaa sellaisen tolpan nokassa olevan pömpelin kohdalla, joitakin viikkoja myöhemmin kotiovesi reiästä saattaa tipahtaa tai olla tipahtamattakin paperinpala, joka tarkoittaa, että sinun pitää siirtää tällaisella hohtavalla näytöllä (”tietokone”) numeroita (”euroja”) sellaiseen riviin, jossa on toisia numeroita (”tilinumero”). Ja tämä on vielä hirveän suoraviivainen esimerkki. Nyt kun työpaikkoja lopetetaan automaation tieltä, on vain ajan kysymys, milloin ihminen voi elää elämänsä puhumatta toisille ihmisille ollenkaan. Tilanne on metsästäjä-keräilijäheimolaiselle aivan käsittämätön, ja vastaa psykologisesti ostrakismin rangaistusta, eli sitä kauheinta rangaistusta, jonka ihminen voi hirmuteostaan saada: heimosta hylkäämistä ja jättämistä yksin kuolemaan luontoon.

Virtuaalielämä on ostrakismia.

Paitsi että yhteiskunnalliset rakenteet ovat ennennäkemättömän haastavia ja tekniikka tekee asioista jatkuvasti omituisempia, nyt ollaan mylläämässä myös pään sisäisiä rakenteita. Meille esimerkiksi opetetaan nyt, ettei olekaan miehiä ja naisia, ja että miehet eivät haluakaan tehdä lapsia naisten kanssa ja naiset miesten kanssa, vaan kukin voi olla ihan mitä vain, eikä sitä voi, eikä saa, ennalta tietää eikä ylipäänsä huomatakaan, ellei tee sitä juuri oikealla tavalla. Ja meille opetetaan, ettei ole meidän heimoa, koska kaikki ihmiset vain ovat, eikä esimerkiksi itäafrikkalaisen muslimipaimentolaiskansan edustaja ole enää yhtään sen vähempää meidän heimoa kuin mekään, ja on hirvittävä sosialinen virhe olla uskomatta tätä. Meidän kaupunki ei olekaan enää meidän, ja kun se ei ole meidän, ei se ole enää kaupunkikaan, se on tiheä keräymä taloja, joiden ikkunaverhojen raoista vilkuillaan, mitä ulkona tapahtuu ja päätetään olla menemättä sinne.

Ja nämä uudet opit voivat jatkuvasti vaihtua tai olla vaihtumattakin. ”Aikaa on seurattava”, eli on allokoitava huomattava määrä mentaalienergiaa ja efforttia sen opettelemiseen, miten ensi kuussa on elämänsä elettävä, koska muuten siihen ei ehdi varautua, ei ehdi jännittää vatsalihaksia ennen iskua. Pehmeää pikku näpäytysiskua, kyllä vain.

Ekologisesti ajateltuna nämä ovat uusia mentaalisia ympäristöjä, ja ihmisiä pakkosiirretään niihin omilta mailtaan. Ne koettelevat ihmisen skitsofreniansietokykyä ja kaikki pienet koettelemukset kasautuvat, eikä ole näköpiirissä, että tämä koettelu muuta kuin lisääntyisi tulevaisuudessa, eikä ole näköpiirissä, että ihmisen psykologia äkkiä kehittyisi paremmaksi skitsofreniansietokyvyssä.

Eli yhä useampi tulee jatkossa reputtamaan. Skitsofrenian (niin metaforisen kuin patologisen) käyrä on jyrkästi nouseva.

Kasvojen blurraaminen tekee tästä henkilöstä itsensä näköisemmän.

Kasvojen blurraaminen tekee hänestä itsensä näköisemmän.

Mikä eteen?

Se riippuu. Parhaiten selviytyvät ovat niitä neofiilisiä liberaaleja, jotka ovat perineet geneettisesti korkean Openness to experience- persoonallisuuspiirteen aivojensa rakenteeseen: he siis saavat dopamiinipalkkion nähdessään uusia, heille stimuloivia asioita. He eivät voi ymmärtää, miten muista ihmisistä kaikki tämä vapaus ja stimulaatio ei olekaan siunaus. Heidän ratkaisunsa on: lisää samaa, mutta miksi puhua siitä niin negatiivisesti? Lisää vapautta ja luovuutta, lisää sirpaleisuutta ja monimuotoisuutta ja väriä elämään kaikilla tasoilla, lisää sen hokemista, kuinka tärkeää on, että elämä on arvaamatonta ja epävalmista ja suloisesti vinksallaan, eikä koskaan voi tietää mitä huominen tuo (tai voi olla tuomattakin).

Päinvastainen on heistä luonnevika. En tiedä uskovatko he evoluutioon. Tai lukevatko historiaa.

He ovat etuoikeutettujen joukoista etuoikeutetuimpia. Heidän aivorakennettaan ei voi kukaan heiltä viedä. Eurovaaleissa Eurooppa äänesti juuri ahdasmielisen rajoittuneesti, joten etuoikeutetut toimittajat haukkuvat eurooppalaisia nyt tyhmiksi ja pahoiksi.

Toimittaja Asta Leppä kirjoittaa viime perjantain Suomen Kuvalehdessä asiasta. Hän pohtii liberaalien ja konservatiivien eroja ja on nähnyt kirjoitukseensa kiitettävästi vaivaa, mutta valitettavasti hän kirjoittaa näkemättä omien ja siteeraamiensa auktoriteettien neofiilisten silmälasien läpi. Lopputulos Lepällä on siis jotakuinkin, että konservatiivit ovat sellaisia kuin ovat, koska he ovat pelokkaita ja ahdasmielisiä eivätkä osaa suhtautua uuteen sinä ihanana mahdollisuutena, joka se tietysti liberaaleille on. He pelkäävät uutta ja muutosta, joten he pelkurimaisesti ja tyhmästi pakenevat konservatismiin, joka tietysti on lähtökohtaisesti väärin ja tyhmää. On täysin käsittämätön ratkaisu haluta lisätä ”kyttäämistä ja kurinpitoa”, jota yhteisö näille liberaaleille aina vain tarkoittaa tässä parhaassa Edistyksen tarinan perinteessä.

Lopputulos on juuri mitä konservatiivi olettaisi kliseisimmissä sterotypioissaan liberaaleista. Lepän artikkeli loppuu (tuoksahtaen kiitettävästi itseironiselta):

Itse en tunnu löytävän oikein mitään viiteryhmää. Sosiologi Teija Mikkolan kymmenisen vuoden takaisessa väitöskirjassa iso määrä punavihreään arvomaailmaan sitoutneita ihmisiä oli samassa jamassa. Skeptisiä puolueita kohtaan, vailla poliittista kotisatamaa, epämääräisesti tyytymättömiä asioiden hoitoon.

ja, aivan kuten [Helsingin Yliopiston tutkija Markus] Jokela kuvaa itseään, he eivät osanneet sanoa, millaisia asioita heidän ihannepuolueensa pitäisi edes ajaa.

Näkemyksistä kenelläkään ei sitä vastoin ollut pulaa.

Ehkä individualistinen aika on tehnyt meistä niin kranttuja, että puolueen pitäisi vastata näkemyksiämme aivan täydellisesti. Jos nimittäin äänestäisimme jonkinlaista kompromissiä, emme olisi enää ”aitoja”. Ja se taas olisi ahdistavaa.

Se vain, ettei täydellisessä puolueessa voi olla kuin yksi jäsen.

Minä itse.

Minä yksin, ymmälläni. Mutta ymmällä olo on ainoa vaihtoehto, koska kaikki muu on tyhmää ja ahdasmielistä eli väärin.

Nyt kun ensimmäinen WoW-sukupolvi pääsee murrosikään, on täysi syy pelätä lisää joukkomurhia. Jotkut ahdasmieliset ja rajoittuneet ihmiset kun eivät vain ymmärrä, kuinka tärkeää on antaa elämän hämmentää vain.

*

Puolueettomampi käsitys liberaalin ja konservatiivin eroista tarjoillaan tässä kirjassa.

Raakaversio, ensiversio, toinen ja viimeinen – Romaani patsaana

/ JK

Tämä romaani, jota kirjoitan (kutsun sitä vuorotellen nimillä ”tuleva romaani” ja ”nykyinen romaani” –  minulle se on nykyinen, lukijoille tuleva): sen raakaversio valmistui juuri. Raakaversio tarkoittaa tässä, että olen kirjoittanut sen linjat nyt kerran läpi alusta loppuun. Luuranko on valmis. Siitä puuttuu kaikki liha ja vaatteet ja tatuoinnit ja arvet, mutta nyt minulla on runko, johon niitä kiinnittää.

flat,550x550,075,f

Menetelmä on vähän erilainen kuin edellisissä romaaneissa. Etenkin Totuuden naisista kirjoitin niin, että en varsinaisesti tarvinnut luurankoa, kehikkoa. Sellainen oli minulla paperilla ja post-it-lapuilla ja mentaalisena muistikirjana. Tiesin melko varhain, mitä minkäkin vaiheen jälkeen edes suunnilleen tapahtuu. Näin siis patsaan valmiina, joten saatoin lähteä muovaamaan sitä heti.

Ajattelin sen oikeastaan niin, että romaani oli valmiina marmorimöykyn sisällä, kunhan hakkasin tarpeettomat osat vain pois.

marble

Tässä nykyisessä romaanissa en nähnyt patsasta valmiina heti. Tavallaan minulla oli alussa ne vaatteet ja tatuoinnit jne., mutta ei selvää muotoa, jonka päälle ne asettuvat. Joten olen lähtenyt hahmottamaan muotoa kirjoittamalla ensimmäisen läpimenon, raakaversion. Siitä puuttuu valtavasti fyllinkiä, mutta luut ovat suunnilleen paikoillaan.

Tästä on vielä pitkä matka ’ensiversioon’, jossa patsas on jo ensimmäistä kertaa valmis, suunnilleen ihmisen näköinen ja toivottavasti jo elää. Ja jota sitten hiotaan uusilla versioilla kunnes päästään siihen lopulliseen versioon, jonka painokoneet monistavat. Ehkä ensi vuoden puolella. (Pelkään tässä vaiheessa, että romaani on niin edeltäjätön ja odottamaton, että se hankaloittaa sen vastaanottoa mutta sellaista se on.)

Mutta juhlistan nyt tätä välietappia tällä postauksella sekä huomisilla Gummeruksen Kukan päivän juhlilla.

Kuinka tulla paremmaksi kirjailijaksi?

/ JK

Kun jälkiviisaana katson henkilöhistoriaani, kuvittelen voivani nostaa sieltä esiin monia sellaisia tapahtumia ja vaiheita, jotka ovat auttaneet minua kehittymään korvaamattomalla tavalla kirjailijana. Puhun nyt tapahtumista, jotka ovat ulkokirjallisia – siis eivät liity siihen varsinaiseen kirjailijan käsityötaitoon, josta tässä blogissakin olen paljon kirjoittanut. Kirjoittamisen taito on osa kirjailijaa. Kuntosaliartikkelissani Elämäni levytangon kanssa kerroin jo yhdestä tällaisesta vaikeasti artikuloitavasta luonteen ja maailmankokemuksen kysymyksestä. Tässä neljä muuta asiaa, jotka ovat nähdäkseni kehittäneet minua kirjailijana liittymättä kirjoittamiseen.

1) Ensimmäinen oli isäni kuolema vuonna 2001. Se sai minut hylkäämään sen hylkäämisen, jota olin pitkään jo harjoittanut: siis hylkinyt kutsumusta kirjailijaksi. Muistan kirjoittaneen päiväkirjaani vakuutuksia itselleni, syitä miksi en varmasti ala kirjailijaksi, niin innokkaassa torjunnan tilassa, että ulkopuoliselle olisi ollut ilmiselvää mikä minusta tulee isona. (Yksi syy vuodelta 1994 kuului näin: kirjailijat ovat sellaisia inhottavia toisten ihmisten vakoilijoita. Se on totta, mutta ei riittävän hyvä syy olla ryhtymättä kirjailijaksi, ja jonkunhan se vakoilukin on tehtävä.)

Varmaan olisin hylännyt tämän hylkäämisen muutenkin. Kirjoitin isäni kuoleman aikoihin jo runoutta muistikirjat ja päiväkirjat täyteen, mutta tuntien haahuilevan 20+vuotiaan itseni, isän yllättävä ja ennenaikainen kuolema varmasti pakotti kehitykseni nopeammaksi. Se aiheutti konkreettisen muutoksen: jätin yliopiston ja hain Oriveden opistolle, jossa tiesin nopeasti varmaksi, että minusta tulee kirjailija, se on vain ajan kysymys.

Kun isä kuolee, pojan pitää kasvaa. Romaanissa Kaikki on sanottu, joka on kirjoistani omaelämäkerrallisin, kerroin Samun tarinan loppupuolella persialaisen tarun Rostamista ja Sohrabista. Taru loppuu minusta väärin, ja ilmaisin pettymykseni siihen myös nuorten rauhanturvaajien suulla. En tiedä pysähtyikö kukaan lukija huomaamaan lyhyttä kohtausta, mutta minusta siinä oli kiteytettynä jotain olennaista kirjan sisällöstä.

2) Toinen oli lapseni syntymä, isäksi tuleminen itse. Vanhemmuus on kokemuksia, jotka halveksivat yritystä kuvata niiden opetusta sanoilla. Olen mennyt tässä välillä niin pitkälle, että suhtauduin jo epäluuloisesti lapsettomiin kirjailijoihin: voivatko he todella ymmärtää elämää todistamatta uuden elämän syntymää ja kasvua ja sitä rakkautta ja vastuuta ja pelkoa ja jatkuvuuden tajua? Jääkö heidän käsityksensä rakkaudesta romanttisen rakkauden leimaamaksi – eikö romanttinen rakkaus ole lähinnä pariuttamisvippaskonsti lasten saantiin? Mutta ei nyt niinkään. Onhan maailmassa ensiluokkaisia lapsettomiakin kirjailijoita. Kokemuksen ei tarvitse olla aina tismalleen sama.

Hippaa Suomenlinnassa. Kuvan otti Sanna Einola.

Hippaa Suomenlinnassa. Kuvan otti ystäväni Sanna Einola.

 

3) Seuraavaa kohtaa on vaikeampi nimetä. Norman Mailer sanoi, että Marxin Pääoman lukeminen 50-luvulla teki hänestä paremman kirjailijan. Uskon ymmärtäväni mitä hän tarkoitti: ei niin, että hän nyt sitten soveltaisi marxilaista taloustiedettä romaaniinsa, vaan että se auttoi häntä ymmärtämään tekstien väistämätöntä ideologisuutta.

Kutsutaan sitä vaikka ideologian päälle ymmärtämiseksi. Politiikan ja arvojen ja vaikuttamisyritysten ja vaikuttumishalujen päälle ymmärtäminen. Sen oivaltaminen, kuinka moni älykäskin ihminen on poliittisesti naiivi (ja moni tyhmä viisas).

Kaikki teksti on ideologista (ei niinkään hahmojen puheiden yms. takia kuin tekstin rakenteiden ja sisäisen eetoksen). Tämän ymmärtämiseksi on pystyttävä näkemään omien arvojen ja oman viitekehyksen arvojen läpi. Jos tunnet vain yhden maailmankatsomuksen, et tunne yhtään. Olen kirjoittanut tästä (mm. Mitä kannattaa lukea ja miksi) ja olen tyytyväinen, että olen tällä kertaa noudattanut omaa ohjettani. Kirjailijan työnkuvaus on etsiä uusia tapoja nähdä sama maailma, ja ideologisuuden ymmärtäminen on siihen välttämätöntä. (Moni oppii paljon elämällä vieraassa maassa.)

Ja tällä kertaa viimeiseksi:

4) Pyhän ymmärtäminen.

Mutta minulle tämä on kaksijakoinen asia: Minusta on tärkeää, että kirjailija sekä a) ymmärtää ja arvostaa tieteitä ja tieteellistä metodia, että b) ei jää tieteellisen kaiken-kritiikin vangiksi, ja c) ei myöskään lähde sille äärimmäiselle tielle, joka redusoi ihmisen jonkin teorian muottiin,

sillä, selityksenä näihin kolmeen kohtaan,

a) Tiede auttaa pitämään jalat maassa. (Tiede auttaa jos ja vain jos se auttaa pitämään jalat maassa, mutta se ei ole välttämätöntä, jos jalkasi ovat jo maassa.) b) Tieteellinen kaiken-kritisoiva mieli voi olla luovan ihmisen pahin vihollinen ja faktisesti nihilismin muoto. c) Enkä oikein osaa sanoa tätä muuten kuin kliseellä, mutta maaperä ei ole kaikki ihmisessä, meidän pitäisi kohota siitä ylöspäin. Kohoamiseen tarvitaan pyhän kategorian ymmärtäminen ja kyky kokea se. Pyhä luo maailmaan uuden ulottuvuuden: ulottuvuuden, jonka näkevät vain pyhän näkevät. Sille sokeat eivät tiedä mitä menettävät.

Olisin voinut nostaa muitakin tapahtumia ja vaiheita ja vielä kauempaa kehityshistoriastani, mutta päädyin nyt näihin.

Tälle artikkelille saattaisi olla kiinnostava tehdä jatko-osa kymmenen vuoden kuluttua.

Dumbo, eli Miksi kerrot tämän?

/ JK / 5 kommenttia

Tämä on jatkoa kirjoitukselle Aloita niin läheltä loppua kuin mahdollista

Hyvä kysymys kirjoittajan kysyä itseltään: Miksi kerrot tämän?

Se on asettumista lukijan asemaan. Kysymys tehdään lukijan suulla.

Yksi hyvä vastaus siihen on: koska kirjaa ei voi ymmärtää ilman sitä. Koska se on osa juonen helminauhaa, jota ei voi poistaa sen takia, mitä tapahtuu ennen sitä ja sen takia mitä tapahtuu sen jälkeen.

Esimerkki. Disneyn klassisen piirretyn Dumbon juonirakenne. Dumbo on lasten satu, mutta lastenkirjat ovat hyviä havainnollistamiseen, koska niiden rakenne on selkeä. Dumbon käsikirjoittajat ovat aikuisia ensiluokan ammattilaisia.

Dumbon jujuna on, että päähenkilö tekee heikkoudestaan vahvuuden. Hänellä on liian isot korvat, hän kärsii niistä. Jos tämä on lähtötilanne, lopputilanteen pitää klassisessa juonellisessa tarinassa olla se, että Dumbolla menee hyvin. Eikä miten tahansa hyvin, vaan niin että saman asian johdosta, jonka takia hän on alussa ”alhaalla”, hän on lopussa ”ylhäällä”. Luonne on kohtalo: Dumbon ”luonto”, hänen ideansa, on hänen suuret korvansa. Aristoteleen käsittein Dumbon rakenne on ”komedia”, koska se määritelmän mukaan alkaa ikävästi ja päättyy hyvin, siinä missä ”tragedia” päinvastoin alkaa korkealta ja päättyy alas.

Eli Dumbo on tarina norsusta, josta tulee heikkoutensa takia sankari. Alkutilanne A: Hänellä on liian isot korvat. Loppu B: Hän osaakin lentää niillä. Miten alusta A päästään loppuun B? Jos Dumbo vain eräänä päivänä huomaa osaavansa lentää, tarinasta ei ole mihinkään. Asiat eivät johda toisiinsa eli eivät muodosta narratiivia. Mutta Dumbon käsikirjoittajat* ovat taitavia. Näin he ovat rakenteen ratkaisseet. Aloita lukeminen alhaalta alusta ja etene ylemmäs kohti loppua.

Loppu: Dumbo on tähti ja kaikki hyvin äitinsä kanssa.

▲

Dumbo lentää sirkuksessa

▲

Taikasulka-sivupolku -> ”usko itseesi!”

▲

Dumbo tajuaa osaavansa lentää (Varikset)

▲

Dumbo herää puusta

▲

(vedessä onkin viiniä ja) Dumbo humaltuu

▲

Saa hikan. Timotei käskee juomaan hikan pois.

▲

Itkee esityksen jälkeen

▲

Dumbo alennetaan esityksen naurunaiheeksi. (Dumbon ”pohjat”)

▲

Dumbo kaataa norsupyramidin –> Katastrofi

▲

Norsupyramidi esitetään: Dumbo kompastuu korviinsa (luonne on kohtalo)

▲

Timotei keksii idean, jolla auttaa Dumboa: norsupyramidi

▲

Timotei-hiiri säälii Dumboa

▲

Muut norsut haukkuvat Jumboa & Dumboa

▲

Jumbo suuttuu, uhkaa lapsia & viedään pois

▲

Lapset pilkkaavat Dumboa

▲

Alku: Paraati: Dumbon korvat esillä kaupungissa

1. Ekspositio: Jumbo-äiti on halunnut oman vauvan ja saa sen.

2. Konflikti: Vauvalla on pilkattavan isot korvat.

Mitään nuolen erottamaa helmeä tässä juonen helmikorussa ei voi poistaa kokonaisuuden repeämättä. Katsotaan pari kohtaa erityisesti:

– Dumbon humalakohtaus on kuuluisa, ja se ei ole tarpeeton: sekä syy humaltumiseen (kohtalokas erehdys juoda vettä, johon pelleiltä on kaatunut kuohuviiniä) että humaltumisen seuraus (hän on lentänyt) ovat välttämättömiä, joten känni-irrottelukohtaus kuuluu juonen raameihin. Taitamaton kirjoittaja olisi vain lätkäissyt kännikohtauksen sinne välikevennykseksi, koska se on hauska. Dumbon kirjoittaja laittoi sen osaksi juonta. Tätä tarkoittaa kun kirjoitin aiemmin, että kaiken mitä voi tehdä ilman juonta, voi tehdä paremmin juonen kanssa.

– Taikasulka-episodi: Tricksterhahmot varikset antavat Dumbolle sulan, ja väittävät, että tämän taikasulan avulla Dumbo osaa lentää. Kesken lentoesityksen sulka tippuu Dumbolta ja hän luulee putoavansa kuolemaan. Mutta Timotei käskee: et tarvitse sulkaa, osaat lentää ilman sitä. Taikasulka tarjoaa tarinan opetuksen (Usko itseesi niin onnistut), plus sillä on juonellinen tehtävä: ilman sitä koko loppukliimaksi (lentokohtaus sirkuksessa) olisi läpihuutojuttu: yleisö tietää jo, että Dumbo osaa lentää, joten lentokohtaus olisi vain maalausta ilman sitä.

Dumbon moraali on klassisen kristillinen: hyljeksityistä tulee sankareita, hiljaiset perivät maan, viimeiset tulevat ensimmäiseksi. Dumbo on Ruma ankanpoikanen ja hobitti Frodo. Ratkaisevassa auttajan roolissa olevaa Timoteita motivoi myötätunto halveksittua Dumboa kohtaan. (Nykyisin muodikkaampaa olisi uhriutuminen ja vaikeuksien poistaminen pikemmin kuin vaikeuksien voittaminen sekä rakenteellinen ratkaisu ongelmaan pikemminkin kuin hyveeseen pohjautuva moraali, mutta tämä estäisi Dumbon kehityksen.)

Alkuperäisessä Dumbossa Dumbon auttaja on lintu, punarinta nimeltä Robin. Disneyversiossa auttaja on hiiri, joka on saduissa norsujen luontainen vihollinen. Tämä on mietitympää, tiheämpää, eli Disneyn käsikirjoittajat lisäsivät tarinaan yhden tiheyden tason.

Vaikka Dumbo on lasten piirretty, se on kunnioitettavan osaavasti käsikirjoitettu. Dumbon tarjoamat käsikirjoitusopit soveltuvat muutettavat muutettuina aikuisten kirjallisuuteenkiin. Siinä juoni on usein paljon kätketympi. Ainakaan kotimaisessa kirjallisuudessa ei näe ollenkaan liikaa juonen hallintaa.

* Kunnia kelle kunnia kuuluu: Dumbon alkuperäinen idea on Helen Abersonin, mutta käsikirjoituksen tästä ideasta muokkasivat Disney-elokuvaan Dick Huemer ja Joe Grant.

Aloita niin läheltä loppua kuin mahdollista

/ JK

Valkea kani saa Ihmemaassa kuninkaalta tarinankerrontaohjeen:

Aloittakaa alusta, ja jatkakaa kunnes tulette loppuun. Sitten lopettakaa.

Mutta mistä tarina alkaa ja mitä kertoa, on mitä perusluonteisin kysymys kirjoittajalle.

Kurt Vonnegutilla oli tähän neuvo: Aloita niin läheltä loppua kuin mahdollista.

Se ei ole nokkeluus, vaan piilottaa syvällisen viisauden. Kerro vain ne tapahtumat, jotka ovat välttämättömiä loppuun pääsemiseen. Ts. ne jotka muuttavat jotain juonellisessa tarinassa, ne joita ilman ei kokonaisuutta voi ymmärtää. On nimittäin olemassa tapahtumien kuvausta ja sitten on tarina. Tapahtumien kuvauksen voi olla kirjoittamattakin eikä se haittaa. Tarinasta taas ei voi poistaa vaiheita, tai kokonaisuudesta tulee selittämätön.

Tapahtumien kuvausta on niissä kouluaineissa, joissa kerrotaan luokkaretkestä:

Lähdimme aamulla bussipysäkille. Villellä oli uusi reppu. Bussi tuli ajallaan ja menimme sisään istumaan penkeille. Minä istuin Villen vieressä. Eipä aikaakaan kun olimme perillä Helsingissä. Siellä oli tuulista ja Matin lippis lensi lätäkköön. Korkeasaaren laiturissa oli mies joka kysyi mihis pojat on mänössä. Lautalla tuuli vielä enemmän… jne.

 

Tapahtumat ovat vasta materiaalia tarinalle, ei tarina. Jos tästä huikeasta luokkaretkestä tehdään novelli tai romaani, pitää miettiä, mitä ilman ei pärjätä. Mistä siinä tehdään tarina, kausaalinen narratiivi. Mitkä muutokset on tarinassa läpikäytävä ennen loppua.

Arkinen esimerkki: hahmot nopeusjuovat kaljaa. (’Nopeusjuoda’ ei ole sanakirjassa.) Voi kuvata miten se tapahtuu:

Keke tarttui pulloon ja sihautti sen auki sytkärillään. Pullo tuntui sopivan haalealta kädessä. Hän tasasi hengitystä. Ludde oli valmiina kellon kanssa vieressä ja kysyi oletko valmis. ”Valmiita ollaan”, Keke sanoi, ”käynnistä vasta kun osuu huulille”. Hän rentoutti kurkunpäänsä, puhalsi ilmaa ulos ja nosti yhdellä nopealla liikkeellä pullon pystyyn huultensa väliin ja kalja ryöppysi hänen suuhunsa…

Tällä proosalla ei ole tarkoitus tehdä vaikutusta nyt, olennaista on se, että tämä nopeusjuonti on vain tapahtumien kuvausta, ellei siihen liity jokin tarinallinen elementti: hahmon pitää vaikka onnistua  kuvatussa aktissa voittaakseen Ludden ajan tai saavuttaakseen Lissun hyväksynnän.

Silloin nopeusjuontia ei kannata jättää kuvaamatta, koska ilman sitä ei ymmärretä nopeusjuontia seuraavia tapahtumia.

Merkittävistä juonellisista tapahtumista muodostuu helminauha. Tapahtumat/kohtaukset ovat helmiä, narratiivi on nauha, joka yhdistää ne.

Kokeellinen juoni

Jos nopeusjuonti ei ole juonellinen elementti, tulee miettiä, kannattaako sillä lukijaa sitten työllistää. Voisiko sen kertoa tiivistäen jälkikäteen: ”He olivat nopeusjuoneet kolme kaljaa mieheen ennen paikalle saapumista, joten…”

Vai onko nopeusjuonti tärkeää vaikka hahmojen luomisessa? Nämä ovat tällaisia jätkiä, että tämä nopeusjuonti on tärkeä kuvata, että lukija pääsee heidän nahkoihinsa. (Silloin kuvauksen pitää melkein olla aika tarkkaa ollakseen eläyttävää.) Tai onko nopeusjuonti tärkeää tunnelman luomisessa, taikka symbolisesti tai jonkinlaisella temaattisella tasolla? Vai onko kaljan nopeusjuonti ihan vain niin tärkeä etnologinen akti, että sen kuvaaminen on jo sinänsä itsessään kiinnostavaa ilman mitään muuta käyttöä, perusteluja ei tarvita?

Ehkä kaikkea tätä, mutta parempi siitä silti tulee, jos nopeusjuonti on samalla juonellinen elementti. Toisin sanoen, tärkein syy kuvata nopeusjuonti on se, että jokin on sen jälkeen vähän eri lailla kuin sitä ennen: mieluiten siinä mitä hahmot tietävät, tai vähintään siinä mitä me tiedämme hahmoista.

Juonen kanssa voi tehdä kaiken mitä ilmankin juonta, mutta juonen kanssa siitä tulee parempi.

Kaunis juoni

Jatko-osa täällä: Dumbo.

* Asiaankuulumaton uutinen: Tuoreessa Kerberos-lehdessä (4/2013) on esseeni Tauno Yliruusista. Vladimir Putin teki siitä juuri vähän ajankohtaisemman. Lehteä saa mm. Akateemisesta kirjakaupasta.