Seuraa ensimmäinen vaan ei viimeinen lukijahaaste Totuuden tiimoilta. Tarkka lukija palkitaan!
Kysymys kuuluu:
Mikä Totuus naisistan luku sisältää viittaukset sekä yhteen Ahneiden ja viattomien novelliin että Kaikki on sanottuun?
Vastaa kommenttina tämän postin alle: kerro luku ja minkälaiset sisältöviittaukset ovat kyseessä. Ensimmäiselle oikein vastanneelle postitan omistuskirjoitetun kopion Totuutta. Jos sinulla on jo oma nide, voit antaa toisen kaverille.
Kommentit sulkeutuvat 30 päivän sisällä, ja ellei oikeaa vastausta ole löytynyt, kirja menee sille, joka tarjosi ensimmäinen vastauksen, oli oikea tai ei. Olen avoin hyväksymään useamman kuin yhden oikean vastauksen, jos hyvin perustellaan.
*
En ymmärrä kirjailijoita, jotka pystyvät kuuntelemaan musiikkia kirjoittaessaan. Siksi seuraava soittolista ei olekaan minun soundtrackini, vaan Roosa Koskikarin. Kappaleet eivät ole samassa järjestyksessä kuin kirjassa.
Tiistaina 19.2. olin Nuoren Voiman Liiton Prosak-klubilla Marko Gustafssonin haastateltavana ja lukemassa luvun kaksi Totuus naisistasta. (Kun joskus kyllästyn elämään, sen tunnistaa siitä, että lakkaan taivuttamasta taivutusmuotoja.) Valokuvan pelastaa illan toinen esiintyjä Sirpa Kähkönen.
Minähän olen sitä koulukuntaa, joka ei uskalla lukea omaa valmista kirjaansa, koska pelkää löytävänsä sieltä jonkin epätäydellisen partikkelin tai jotain, mikä on mahdollisesti tulkittavissa virheeksi. Mutta kun lukee yleisölle ääneen, sitä ei ehdi huolehtia moisesta. Lisää lukutapahtumia Suomeen!
Torstaina 21.2. kävin televisiossa Ylen Aamun kirjassa Nadja Nowakin ja Seppo Puttosen haastateltavana. Juttu löytyy Areenasta, mutta en suosittele katsomaan sitä ennen kuin olet lukenut kirjan, koska se sisältää spoilerin. Enkä puhu nyt Koskikarien autosta.
Nadja Nowak haastatteli minua radion puolelle Viikon kirjaan. Siellä päästiin syvemmälle kirjan teemoihin. Ohjelman kuulee Yle Radio 1:ssä tiistaina 12.3. klo 17.20 ja
sunnuntaina 17.3. klo 8.20. Ensimmäisen lähetyksen jälkeen ohjelma on kuultavissa Ylen Areenassa. En osaa yhtään sanoa, miten suoriuduin ensimmäisestä radiohaastattelustani. Oli yllättäen vaikea sopeutua formaattiin, että repliikkini menevät periaatteessa suoraan yleisölle, mutta kokonaisuus kuitenkin editoidaan. Silti haastattelu oli nautinto Nadjan ansiosta. Oli hyvin palkitsevaa, kuinka paljon hän kirjasta piti ja kuinka kiinnostuneena hän oli kaivanut sen pinnanalaisiakin teemoja esiin. Hyvä lukija on tärkeintä mitä kirjailija voi toivoa.
Tiistaina 26.2. vietettiin kirjan julkkareita Lavaklubilla. Tässä pidän kiitospuhetta yleisölle ja kaikille, jotka auttoivat minua kirjan synnyssä vastamalla mitä omituisimpiin kysymyksiini (”Mitä olutta nuoriso joi Leedsissä vuonna 1980?”).
Laitan vielä tähänkin kiitokset kolmelle henkilölle, jotka erityisesti mahdollistivat, että kirjasta tuli sellainen kuin se oli:
Ville Raivion tekemä työ miesten klassisen tyylin puolesta oli kirjalle paitsi resurssi myös keskeinen inspiraatio.
Turo Sumun avuliaisuus oli kallisarvoista.
Antti Virtasen ansiosta saatoin tehdä päähenkilöstä talouden ammattilaisen.
Jos olen tehnyt asiavirheitä, ne ovat omiani. Lisäksi haluan kiittää saamastani taloudellisesta tuesta Suomen Kulttuurirahastoa, Kirjastoapurahalautakuntaa sekä Alfred Kordelinin säätiötä.
*
Kirjan ensimmäiset blogiarviotkin ovat jo ehtineet tulla.
Ironiahan on se, että jos jokin filosofia ja uskonnonfilosofia minuun vetoaa, ne ovat stoalaisuus ja buddhalaisuus. Molemmat vasiten varoittavat riiputtamasta omaa onnellisuutta ulkoisiin tekijöihin kuten muiden ihmisten mielipiteisiin. Ja silti, silti näiden lukijoiden ja kommentoijien innostus tekee minut iloiseksi. Se luo toivoa, etten ole tehnyt turhaa työtä viimeiset kymmenen vuotta. Epiktetos, M. Aurelius ja Siddharta eivät olleetkaan nuoria kirjailijoita.
Teen mielelläni promotöitä kirjan tiimoilta, joten ota reippaasti yhteyttä minuun tai kustantajalleni Gummerukseen. Kaikenlaista hommaa onkin jo vireillä, niistä lisää tuonnempana.
Blogini postaustahti on hidastunut syksystä samaa vauhtia kuin yleinen tuotteliaisuutenikin. Mutta ensi viikolla laitan kevyempää artikkelia vaihteluksi.
Todistusaineistoa eturintamasta: Totuutta löytyy nyt kaupoista.
Epäkaupallisia tiedotteita:
– Ti 19.2. klo 19.00 alkaen luen kirjasta otteen ja keskustelen siitä toimittaja Marko Gustaffssonin kanssa Nuoren Voiman Liiton Prosak-klubilla. Illassa esiintyy myös Sirpa Kähkönen. Paikka on Kansallisteatterin Lavaklubi. Tilaisuus on maksuton.
– To 21.2. olen vieraana Ylen Aamun kirjassa noin klo 8.15.
– Pe 22.2. on kirjan virallinen julkaisupäivä.
– Ti 26.2. klo 19.00 – 24.00 vietetään kirjan julkistamisjuhlia, taas Kansallisteatterin Lavaklubilla. Tilaisuus on maksuton ja avoin kaikille kiinnostuneille.
Arvostelukappaleita, kuva- ja haastattelupyyntöjä, esiintymisehdotuksia ym? Kyllä vain. Ota yhteys Gummerukselle tiedottaja Karoliina Timoseen:
Minusta parasta kirjallisuutta luennehtii ja jopa määrittelee epäkorrektius. ”Määrittelee” tarkoittaa, että epäkorrektius ja kiusallisuus ja vaaran tuntu on kirjallisuudelle leimallista, ydinosaamisaluetta, ekolokero.
Tämä saattaa johtua omista ensimmäisistä kokemuksistani nuorena kundina ns. aikuisen kirjallisuuden parissa. Äidinkielen kirjassa esiteltiin tärppeinä liuta kirjailijoita, joita ei ollut tarkoituskaan ehtiä tunneilla käsitellä. Siellä mainittiin sellaisia tekijöitä kuin Philip Roth, ja kun sitten menin lukemaan Portnoyn taudin, olin järkyttynyt. Minun oppikirjassani! Tällaista! Suositellaan! Verorahoilla! Tietävätkö nämä mitä ne tekevät?
Olin kuullut sellaisesta, että antiikissakin oli kirjallisuutta. Kun sain ensi kerran käteeni Catulluksen, paljastui että ne marmoripatsaat runoilivatkin tällaista:
Täyshomot Aurelius ja Furius,
puhkaiskaa perseenne niin että tuntuu.
Kaikkien nuorten runopoikien suosikki Neruda oli sitten sitä mieltä, että runouden tulee olla epäpuhdasta:
Niin olkoon se runous, jota etsimme, velvollisuudentuntoisten käsien tavoin hapon syövyttämä, savun ja hien kyllästämä, virtsan- ja liljantuoksuinen… runous epäpuhdas kuin vaatekappale, kuin ihmisruumis: ruokatahroja ja häpeällisiä asentoja, ryppyjä, havaintoja, unta ja valvetta, profetioita, vihan ja rakkauden julistuksia, villejä eläimiä, vilunväristyksiä, idyllejä, poliittisia oppeja, kieltämisiä, epäilyksiä, väitteitä, rasituksia…
Ja korjatkaa jos muistan väärin, mutta mielikuvissani jossain Henry Millerin kirjassa on kohtaus (se saattaa olla jopa THE mielikuvani Henry Millerin tuotannosta), jossa kaveri tulee huvikseen kutittelemaan päähenkilön pakaroita juuri kun tämä on yhtymässä johonkin prostituoituun. Jonka elimestä on varmaan käytetty ilmaisua kuten ”dityrambinen vittu”. Eikä kyse ole pelkästä irstaudesta, kuten Millerkään ei ollut pelkkä irstailija. (Vituista puhuminen on helppoa, dityrambisista vituista jo jotain muuta.) Miller oli vaarallinen ei rivoutensa takia, vaan koska hän kirjoitti:
Minusta tuntui että suuri tuho oli jo käynyt, etten minä enää koskaan voisi olla todemmin yksinäinen kuin tällä hetkellä. Minä tein sellaisen päätöksen että minä en pitäytyisi mihinkään, en odottaisi mitään, eläisin tästä lähin kuin eläin, petoeläin, maankiertäjä, rosvo…
Minä olen löytänyt Jumalan mutta hän ei riitä. Minä olen kuollut ainoastaan henkisesti. Fyysisesti minä olen elossa. Moraalisesti minä olen vapaa…
Jos minä olen hyeena, minä olen laiha ja nälkäinen hyeena. Minä lähden lihottamaan itseäni.
Vertaa tätä Stephen Dedaluksen credoon: ”Non serviam. I will not serve that in which I no longer believe whether it call itself my home, my fatherland or my church”.
Joku voisi hätääntyä varjelemaan nuoria mieliä tällaiselta, jos ymmärtäisi millaisia kumouksia ne voivat aiheuttaa.
Kun kirjoista tehdään filmatisointeja, kaikki tämä siivotaan pois. Lolitasta Nabokov itse teki mustaa, mutta harmitonta slap stickiä. Tottahan elokuviakin on sensuroitu, mutta elokuva ei ole kirjan tavoin vaarallinen väline, koska siitä puuttuu kirjan intiimiys. Läheinen, yksityinen suhde kirjan henkilöihin, jotka käyttäytyvät sopimattomasti ja paljaasti. Siinä he ovat, pääset heidän ajatuksiinsa ja voit koskettaa heitä paperilla. Eikä kukaan muu tiedä mitä luet.
*
Se vertaus. Osallistut juhliin: ystäväsi menee naimisiin tai setäsi juhlii viisikymppisiään pitkän kaavan mukaan. Kaikki tälläytyvät edustaviksi, juhlapaikka on puunattu ja pöydille siroteltu ruusunlehtiä tai juomalauluvihkoja. Nostellaan maljoja, moikkaillaan tuttuja, on mukavaa. Juhlassa järjestetään ohjelmaa: serkkutyttö laulaa, joku soittaa viulua, pidetään tietovisa juhlakalun elämänvaihesta, isäntä pitää puheen, poikamiesjätkät ovat järjestäneet loppuillaksi hassun sketsin, jota esittäessä on kiedottava pään ympärille kaulahuivi, solmio tai paita.
Esitykset ovat hienoja, olet viihdyttynyt. Mutta ne eivät kuitenkaan ole illan kiinnostavin anti.
Kiinnostavinta on se mitä tapahtuu yksityisesti, kulisseista huolimatta. Sopimattomat katseet, tupakkapaikan juorut. Se kun Raija lähentelee sinua, tai Raimo. Se kun Ari selittää sinulle matalalla äänellä, ettei Maria kutsuttu, koska se oli taannoisella Teneriffan-lomalla haukkunut juhlakalun lapsia äpäriksi. Kaikkien suosikkiserkun tunnustus, että oikeasti hän inhoaa elämäänsä – mutta hänellä on suunnitelma… Kun Kerkko juo liikaa ja tarttuu Herkkoa kraivelista ja uhoaa tappavansa. Ne paljastukset loppuyöstä kahden kesken hämärässä nurkassa yhden liiallisen viinilasin jälkeen. Ne ovat juhlissa kiinnostavinta. Sopimaton ja intiimi, vaarallinenkin.
Sinä päivänä kun kirjallisuudesta poistetaan sopimattomuus ja vaarallisuus, voimme saman tien lopettaa koko lukemishomman ja tyytyä katsomaan Vain elämää.
Rothin kuva minun kopiostani Portnoyta. Hampaat paljastettuna.
Readberry.fi on uusyhteisöllisen ajan digitaalinen kirjapiiri, jossa sähkökirjan ostaja saa pääsyn keskusteluun muiden kirjan lukijoiden kanssa. Readberryn nokkamies Mikko Aarne pyysi minua esilukijaksi keskustelemaan Elina Lappalaisen tuotantoeläinten kohtelua käsittelevästä Syötäväksi kasvatetut -kirjasta.
Laitoin esittelykseni johdannon omaan tulokulmaani:
Olen ollut kiinnostunut ruoasta seitsemäntoistavuotiaasta asti. Silloin pamahdin kasvissyöjäksi, ja seuraavat seitsemän vuotta olin sitä ärsyttävintä sorttia oleva kasvissyöjä, joka halusi muiden tietävän sen. Sittemmin ryhdyin sekasyöjäksi ja innostuin ravintotieteestä. Olen viimeisen seitsemän vuoden ajan opiskellut ravitsemusta amatöörinä, se on, intohimoisena rakastajana. Se on minusta tavattoman tärkeä ja kiehtova aihe. Väitän (ja tämä ymmärrettävästi sapettaa monia formaalisti koulutettuja ravintotieteilijöitä) jopa tietäväni yhtä sun toista ravinnon vaikutuksesta meihin.
Tältä taustalta kirjoitin joulukuun 2011 Imageen esseen Lihan ilot, joka oli kunnon lehtijutun tapaan reippaan poleeminen vegetarismin lyttäys. (Linkitän esseen kotisivujeni kautta, koska siellä on kiinnostuneille bonusraita: http://wp.me/p2s6Fa-Q )
Olen ja en ole kirjan kohderyhmää. Olen hyvin kiinnostunut siitä, mitä syön ja mitä meille syötetään. Teen perheeni ruoat lähinnä itse: tällä viikolla meillä syödään mm. nieriätäytteisiä uuniperunoita, burgundinpataa, punajuuripaistosta (jauhelihaa, Aura-juustoa) ja poronkäristystä. Eineksiä ja muita teollisia metkuja kartamme. Syömme keskivertoa vähemmän sokeria ja tärkkelystä, enemmän luonnollisia rasvoja ja luomua. Eläinproteiini kuuluu jossain muodossa joka aterialle. Nostelen painoja, ehkä se proteiinin arvostus on sitä kautta opittu. Harrastan metsästystä, ja tälläkin hetkellä pakkasessani on viimekuinen rusakko, syksyinen pyynrääpäle sekä appiukon kalastamaa kuhafilettä. Arvostan perinteistä, puhdasta, aitoa ruokaa, ja tähän kuuluu eläinten kohteleminen eläiminä, ei teollisena lihatahnana.
Mutta yhtä aikaa lähden lukemaan tätä kirjaa hieman skeptisenä. Jokin siinä, myönnän, ärsyttää. Nimi ”Syötäväksi kasvatetut” nostattaa halun vastata parhaalla teininasaalilla: ”DAA!” – totta kai ne on kasvatettu syötäväksi. Kirjan esittelyteksti (johon Lappalainen on toki syytön, ne tehdään kustantamoissa) väittää, että ”mielikuvissamme possut, vasikat ja tiput ovat suloisia eläinvauvoja”. Eivät minun mielikuvissani. Tämänlainen disneymäinen luontokäsitys on mahdollista vain paljasjalkaisille kaupunkilaisille, jotka saavat vasta teini-ikäisinä kuulla, että liha on muuten kuollutta eläintä. Kuten minulle.
Tiivistäen. Hunajamarinoitu broilerisilppu on häpeä jokaiselle osapuolelle, mutta niin ovat myös ne teolliset papanat, joita hyväuskoisille länsimaisille naisille myydään soijarouheen muodossa synnittömänä terveystuotteena.
Odotan ja toivon, että kirja rikkoo siihen kohdistamani ennakkoluulot. Todennäköisesti opin jotain uutta, ja se on aina hienoa. On muuten myös mukava olla osallistumassa keskusteluun.
Tervetuloa mukaan lukemaan. Tuosta painojen nostelusta valmistelenkin blogiesseetä.
And now for something completely different. Illalla on Gummeruksen suurin vuosijuhla Kaarlenpäivän illallinen, eli tilanne on tämä:
Tämän alan paradokseja on, että siinä vaiheessa kun kirjailijan projekti päättyy, muille kaikki on vasta alussa. Puolentoista vuoden monomania on minulta ohi. Toinen romaaniniTotuus naisistaon painossa. Sen pitäisi olla kaupoissa joidenkin viikkojen päästä helmikuun lopulla. Kerron sitten. Yritän seuraavaksi tyhjentää pääni kovalevyltä tilaa muillekin asioille, kuten esim. ihmisille ja omalle puhelinnumerolleni.
Kirjaa kohtaan on ollut kivasti innostusta jo ennakkoon. Lisää luulisi kohtuuden ja ihmisuskon nimissä seuraavan, kun ensimmäiset ovat päässeet lukemaan sen.
Ensimmäinen tilaisuus tutustua Totuuteen on Nuoren Voiman Liiton Prosak-klubilla tiistaina 19.2., jolloin luen kirjasta luvun ja keskustelen siitä toimittaja Marko Gustafssonin kanssa. Illan toinen esiintyjä on Sirpa Kähkönen. Tilaisuus on maksuton ja tapahtuu Kansallisteatterin Lavaklubilla klo 19.
Rajallisten resurssien maailmassa kotimainen kirjallisuus kilpailee lukijoista ulkomaisen kirjallisuuden kanssa. Ulkomaisella kirjallisuudella on etunaan nimenomaan se, että se tulee ulkomailta, eli on valmiiksi kansainvälistä ja esivalittua ja suuren maailman tuulahdusta Impivaarassa ja wau miten ihana aksentti sillä on. Kotimainen kirjallisuutemme voisi käyttää omana etunaan tuttuutta.
Tuttuudella en tarkoita tylsää arkisuutta, vaan tuttua sillä tavalla kuin taide parhaimmilllaan on: se on tuttua jälkeenpäin. Ts. asia on ollut ihan silmieni edessä, mutta enpä ole tullut sitä tuolla tavalla huomanneeksi – noinhan se menee.
Viktor Jerofejev kertoo Tsehovin kirjeistä, joissa tämä arvioi ystävälleen sitä, miten paljon vaikeampi on harjoittaa rakkautta sohvalla – sängyssä se on paljon mukavampaa. Jerofejevin mielestä tässä on Tsehovin nerous:
Ja lukiessani tätä suurenmoista mietelmää sängystä ja sohvasta […] mietin, miksi Tsehov on suuri.
Koska hän puhuu totta. Todellakin, kuten hän kirjoittaa, naista on mukavampi ”jylkyttää” sängyssä kuin sohvalla, joka on milloin liian pehmeä milloin liian kapea. […]
Mutta on yksi asia myöntää ja toinen asia todeta ja kirjoittaa itse. Ei riitä tyyliä, ei yksinkertaisesti ole lahjakkutta. Toiset kirjailijat taas eivät viitsi hukata aikaa tähän. He ovat kiinni paradoksaalisten ajatusten esittämisessä, he väittävät mieluummin, että on mukavampaa maata naisten kanssa sohvalla kuin sängyssä, ja sehän on täysin käsittämätöntä postmodernismia tai jotain vielä arvoituksellisempaaa.
He ovat sidottuja, mutta Tsehov on vapaa. Hän on vapaa kirjailija. Hän on vapaa puhumaan mistä banaalista seikasta tahansa. (Kokoelmasta Miehet, suom. Jukka Mallinen)
Hyvä kirjallisuus on usein lähellä Trivial Pursuitin ahaa-elämystä: niinpä tietysti, olisihan tuo pitänyt tietää.
Kotimaisella kirjallisuudella olisi tässä kilpailuetu. Sattuneesta syystä suomalaiset kirjailijat tuntevat lukijoidensa maailman.
Yksi asia, missä suomalainen kirjallisuus on mielestäni tämän suhteen epäonnistunut, on puheen tallentaminen. Suomalaiset eivät kerta kaikkiaan ole tottuneet kirjoittamaan puhetta. Se johtuu siitä, että meillä on kaksi kieltä, puhekieli ja kirjakieli. Tämä on suomen kielen ja kirjallisuuden erikoisleima, jonka erikoisuutta emme taida ihan ymmärtää. Englanniksi kirjoitettu on englanniksi puhuttu. Suomessa puhumme puhekieltä ja kirjoitamme kirjakieltä, ja tämä tärvelee myös dialogimme.
Kun käyt teatterissa, kiinnitä huomiota siihen millaista paperia hahmot puhuvat. Sekaan eksynyt aito puhekielinen repliikki, usein koomisen huudahduksen muodossa, saa yleisön välittömästi puolelleen. Tämä pätee riippumatta siitä onko teksti käännetty vai kotikielinen.
Katso pronomineja: kirjasuomessa ne ovat minä sinä hän, me te he. Puhesuomessa esim. mä sä se, me te ne – tai sitten millä tahansa suomen murteella mie, mää, jne. Pääkaupunkiseudun nuoressa puhekielessä jotkut pronominit myös katoavat ja korvautuvat persoonan kiertävällä ilmaisulla:
Mihin olet matkalla? -> Mihin tyyppi/teitsi/jäbä/muija/äijä on menos?
Me olimme hämmästyneitä. -> Jengi oli ihan et hä…?
Yksi syy miksi suomalainen yleisö kuluttaisi suomalaista eikä esim. brooklynilaista kulttuuria olisi se tuttuus, joka tekee tekstistä aidon, samaistuttavan, läheisen, yllättävällä tavalla tutun. Se menetetään, koska hahmot eivät puhu niin kuin lukija puhuu. Hahmot etäännytetään lukijasta tahattomasti, ilman että tilalle saataisiin korvaavia ulkomaalaisuuden avuja.
*
Me puhumme puhekielisemmin kuin kuvittelemme. Edelleen pronominit esimerkkinä: tarkkaile joskus niin huomaat kuinka harvinainen ”minä” on: ”mä” esiintyy kaikissa ikä- ja yhteiskuntaluokissa. Kirjakieltä puhuvat lähinnä poliitikot. He harjoittelevat sitä. Myös muut uutistärkeilevät ihmiset (tutkijat, viranomaiset jne.) käyttävät – kameran edessä – kirjakieltä. Julkinen puhe on usein väännetty kirjakieliseen suuntaan, ainakin jos halutaan vaikuttaa tärkeiltä ja etäisiltä. Joskus myös ikävä kyllä siksi, että kuvitellaan niin pitävän tehdä, koska uutistärkeilijätkin tekevät sitä. Nyrkkisääntö: Kirjakieltä käytetään suomessa kun teeskennellään. Esitetään muuta kuin ollaan. Piilotetaan aitous.
Siinä kirjakielen käyttö puheessa suunnilleen onkin. Muuten suomessa puhutaan aina puhekieltä. Kun pääsee kuulemaan tai lukemaan oikeaa puhetta dialogissa, kokee välittömän tsehovilaisen palkinnon: noinhan tämä menee. Miksei näin kirjoiteta aina?
Tämä oli kokemukseni aikoinaan kun tv-sarja Irtiottojatuli. Aku Louhimiehen ohjaama, Paavo Westerbergin ja työryhmän kirjoittama, työstämä, improvisoima ja hahmojen suuhun sovittama Irtiottoja oli huippua myös puheen esittämisessä. Se oli minulle mieleenjäävä elämys myös siksi, että sain kuulla työryhmän opiskelleen David Mametin dialogia. Tunnistin vaikutteet, koska olin itse samaan aikaan opiskelemassa Mametia: tein kirjallisuustieteen seminaarityöni nimellä Mamet-speak – David Mametin kadun kieli.
Sittemmin harjoittelin dialogia kirjoittaessani näytelmän Queensberryn säännöt yliopiston harrastajateatterille. Osana suomen kielen opintojani opiskelin keskustelunanalyysiä. Kaiken tämän seuraus oli, että aloin nähdä ihmisten puheen sanoina paperilla. Miltä puhe todella näyttäisi mustana valkoisella. Ja se näyttää erilaiselta kuin mitä kirjailijamme yleensä kirjoittavat.
*
Kantani ja käytäntöni dialogin kirjoittamiseen on tämä.
Paras dialogi on stilisoitua puhetta, tyyliteltyä realismia. Dialogin ei ole tarkoitus olla nauhurimaista arkipuheen tallentamista. Se on käytännössä lukukelvotonta: tässä . esimerkiksi litteroitu versio aitoa puhetta. Kuten murteellisuudessa, johonkin on vedettävä raja. (Täysin eri asia on sitten jos dialogin ei ole tarkoituskaan olla realistista. Vrt. Kaurismäen dialogi. Draaman dialogilla on myös toki eri tarpeet kuin proosan.)
Tärkein yksittäinen oivallukseni Mametia lukiessa, näytelmää kirjoittaessa ja keskustelunanalyysiä opiskellessa on tämä: kieli kuten runouskin perustuu tavutukseen.
Mamet kirjoittaa englantia, ja englantia puhutaan ”jambimaisesti”, eli ensi tavu on usein painoton kuten jambi-runomitassa. Suomi on trokeemainen kieli: ensi tavu painollinen, toinen painoton ja niin edelleen. En jaksa kaivaa muistiinpanojani suomen kielen historian kurssilta, mutta muistan tämän näin: varhaisimman suomalaisugrilaisen kielen sanat muodostuivat tavuista, jotka koostuvat KV-pareista: konsonantti+vokaali. Kala. Kyy oli varhaismuodossaan kyje.
Tästähän on hyvin lyhyt matka kalevalamittaan, jota usein luonnehditaan nelipolviseksi trokeeksi (vaikkei se ihan niin yksinkertaista ole):
Vaka vanha Väinämöinen
elelevi aikojansa
noilla Väinölän ahoilla
Kalevalan kankahilla.
Suomalaisen suuhun sopii mainiosti nelipolvinen trokee. Vrt. vanha sotahuuto: ”Hakkaa päälle Suomen poika, ettei meitä ryssät voita”
Tai Tuomas Vimman hahmon repliikki: ”Vedä akka v-ttu päähäs”
Tai: ”Face meni pilalle kun sinne tuli kaikki kävyt”
Oma kompromissini realismin ja luettavuuden välillä perustuu tavutukseen. Kirjoitan yleensä tavut, jotka puheessa äännettäisiin, ja jätän pois tavut, joita ei äännettäisi. Kirjoitan tavut kokonaisina: ”niin kuin” vaikka hahmo oikeasti lausuukin puhunnon ”niinku”. Tietäköön siis lukija, ettei niitä viimeisiä änniä ole tarkoituskaan ääntää. Saatan jättää kirjaimia pois tavun sisältä: diftongit helposti lyhenevät puheessa (”punanen”) ja d-kirjaimen lausuminen on harvinaista ”en mä ehi”.
*
Lopulta se, missä muodossa dialogi on, on kuitenkin pieni asia kirjan kokonaisuudessa. Lukija voisi keskittyä tärkeämpiinkin, kuten että miksi nämä hahmot keskustelevat näin – puhumattakaan suuremmista arvoista kuten rakenteen tai hahmojenluonnin kysymyksistä. Mutta elättelen toivetta, että lukijat tottuvat lukemaan minunkin dialogiani hämmästelemättä ja että puhekieleen pohjatuva dialogi yleistyisi kirjallisuudessamme sen verran, että sitä pidettäisiin huomaamattomana. Näin arkikielinenkin dialogi voisi olla samaan aikaan tuttua mutta silti yllättää lukijansa.
Kirjoittamisen vanhoja lentäviä lauseita on Aristoteleen opetus keksityn ja toden suhteesta:
Sille mikä on todennäköistä, vaikka mahdotonta, on annettava etusija verrattuna siihen, mikä on mahdollista, mutta epäuskottavaa.
Uskottavuus on siis tärkeämpää kuin todenperäisyys. Se on hyvä perussääntö kun kerran fiktiota ollaan luomassa.
Siitä seuraa kuitenkin ongelmia aina niissä tapauksissa, joissa totuus on tarua ihmeellisempää.
Esimerkiksi tänä iltana uusintana esitettävä dokumentti The King of Kong(ohj. Seth Gordon, USA 2007) perustuu tositapahtumiin ja oikeisiin ihmisiin, kuten dokumenteilla on tapana. Selvä se, että dokumentti on dramatisoitu ja tarpeenmukaiseen muotoon järjestelty eikä objektiivinen totuus, mutta silti sitä voi pitää melkomoisen totena. Vaikka se on totena äärimmäisen ”todennäköistä”, se on samalla mahdotonta kertoa romaanina.
Jos King of Kongin sisällön laittaisi romaaniksi, siinä olisi muun muassa:
– antagonistina videopelipelaamisen elävä legenda ja kaikkien kolikkopelinörttien sankari Billy, joka on riemastuttavan luonnevikainen narsisti, pukeutuu USA-aiheisiin solmioihin ja myy barbequekastikkeita työkseen
– tämän sidekick, joka kertoo oppineensa elämästä ja itsestään olennaisen hävitessään Billylle Donkey Kong -pelin, ja nyt hän on tälle ikuisesti uskollinen. Niin, ja hänen nimensä on Steve Sanders, aivan kuin Beverly Hills 90210:n suurimmalla hahmolla.
– vanha videopelituomari, joka ei oikeastaan ole edes kovin kiinnostunut videopeleistä, vaan haluaisi olla stadionrokkari
– loukkaavan stereotyyppinen übernörtti, joka uusien videopeliennätysten tarkistamiseksi katsoo 48 tunnin pelisuorituksia vhs-kaseteilta silmiä räpäyttämättä
– herttainen pieni kasikymppinen mummeli, joka kilpailee nörttipoikien rinnalla kolikkopeleissä
– sympaattinen sankari, joka takoo yöt läpeensä autotallissaan vanhaa pelihallipeliä, että onnistuisi elämässään joskus edes jossakin
– omituinen Mr Awesome -alter egon omaava kilpapelaaja (Mr. Awesome tekee jonkinlaisia videoita, jossa esittelee hauiksiaan pukeutuneina naisiin), jolla on pitkä kauna antagonistin kanssa, minkä takia päähenkilö joutuu vaikeuksiin.
– loppuratkaisuista puhumattakaan.
Ja nämä ovat Wikipediasta löytyviä oikeita ihmisiä ja oikeita tapahtumia, kyllä, järjestettynä viihdyttävään muotoon, mutta silti.
Jos kirjailija olisi todistanut näitä piirejä ja päättänyt kirjoittaa tästä aiheesta romaanin, romaani olisi epäuskottava, se olisi kliseinen, sitä pidettäisiin lapsellisena farssina, eikä sitä otettaisi totena kuvana ihmisestä. (Ei muuten voida todistaa, että elämä ei olisi lapsellinen farssi.)
Mutta tässäpä toinen opetus, jota King of Kong sai minut miettimään – sillä kuten kaikki suuri taide, tämä dokumenttikin saa meidät miettimään elämän tärkeitä kysymyksiä samalla kun se jännittää, naurattaa ja itkettää meitä. Meillä on tapana ajatella taiteen tuotoksia jonkinlaisina tekijästään irrallisina, itsenäisinä entiteetteinä. Jotkut pitävät tekijää jopa epäolennaisena tai haitallisena tekstin ymmärtämiselle. Mutta on myös mahdollista tarkastella taideteosta ei niinkään kuvana ihmisestä kuin etupäässä kuvana tekijästään, ja tarkalleen ottaen jonkinlaisena tekijänsä edustuksena, osoituksensa tekijänsä ”kelpoisuudesta” (jos käytetään luonnontieteellistä termiä vähemmän eksaktin luonnontieteellisesti).
Tämän kelpoisuusteorian mukaan ihmiset eivät tulkitse, onko romaani totta ihmisestä, vaan osaako sen kirjoittaja kertoa ihmisestä totta. Ero on hiuksenhieno mutta olennainen. Tunteeko kirjoittaja elämää ja ihmistä niin kelpo tavalla, että osaa keksiä uskottavan fiktiivisen tarinan? Kyseessä on kirjoittajan arviointi, ei kirjan. Ei onko kirjoittaja onnistunut kirjassaan, vaan onko kirjoittaja niin onnistunut, että hän osaa kirjoittaa onnistuneita kirjoja.
Tässä kirja nähdään kirjailijan laajennettuna fenotyyppinä. Siinä missä majavan rakentama pato on osa majavaa ja hämähäkin rakentama verkko ovat erottamaton osa eläintä, tässä kirja on etupäässä kirjailijansa mainos ja portfolio ja indeksi ja kelpoisuuden osoitus.
Kouliintuneet ja kulttuuriteorioissa kouluttautuneet ihmiset osaavat erottaa tekijän ja teoksen, mutta veikkaan, että tämä kelpoisuusaspekti on muualla vallitseva. Siksi menestyneitä kirjailijoita kutsutaan kommentoimaan asioita, joita he eivät yhtään tunne: Pirkko Saisio joskus ihmetteli, että hänet kutsuttiin puhujaksi jollekin arkkitehtipäiville. Olennaista ei ole kirjoitustaito, vaan osoitus kelpoisuudesta. Finlandia-voittajaa nyt vain pidetään niin onnistuneena ihmisenä, että hänen mielipiteensä ovat tärkeitä ja varmaankin kelpoja. Vähän samoin kuin työelämässä monesti tärkeintä ei ole sopiva tutkinto vaan se, että on yleensä tutkinto: että yksilö on osoittanut voivansa käydä läpi jotain niin turhaa ja koettelevaa kuin vuosien korkeakoulu.
Taitelijat, jotka kokevat tämän kelpoisuusteorian todeksi, ymmärrettävästi ottavat kritiikin itseensä. Siksi osa heidänkin koulutustaan on hylätä tämä näkemys ja keskittyä teorioihin tekstianalyysistä ja syvälukemisesta ja tekijän kuolemasta jne.
Tämän ei ole tarkoitus pelottaa ihmisiä kirjoittamasta. Ensinnäkin se pätee lähinnä ammattilaisiin, ei harrastajiin, jotka todistavat omaa kuntoaan päivätyönsä areenalla. Eikä jokaisen tekstin ole tarkoituskaan onnistua ja jäädä ihmiskunnan historiaan. Voi pyrkiä kirjoittamaan tekstejä, jotka osoittavat lupausta ja lahjakkuutta – eli vihjaavat siihen, että kirjoittajassa on pinnan alla kelpoisuutta.
King of Kong tänään Teemalla klo 23.30. Ei Areenasta katsottavissa.
***
Niin! Mr. Parvulescolta kysellään myös yhtä sun toista maan ja taivaan väliltä, koska hän on maineikas kirjailija. Parvulesco itsekin tukee kelpoisuusteoriaa toteamalla ”Rilke oli suuri runoilija, joten hän on luultavasti oikeassa”.
Opiskelin kulttuuriantropologiaa aikoinaan pääaineena, ja sen ja aivotutkimuksen havainnot ovat ilahduttavan yhteneviä. Molempien pohjalta voi esittää ihmismielen toimivan dikotomioilla. Se tarkoittaa mustavalkoisia kahtiajakoja: yö ja päivä, mies ja nainen, elävä ja kuollut, raaka ja keitetty. Me ja muut. Maahanmuuttaja ja suomalainen. Rasisti ja hyvä ihminen. Tällä tavalla rasismi toimii. Ja antirasismi. Ne ovat saman ilmiön kääntöpuolet.
Tässä artikkelissa ”antirasisti” ei tarkoita vain ihmistä, joka ei ole rasistinen. Niin rasisti kuin antirasistikin määritellään äärimmäisiksi ihmisiksi. He ovat äänekkäitä vähemmistöjä, jotka ovat vuorenvarmoja asiastaan, jonka puolesta toimimisessa tarkoitus pyhittää keinot. Suurin osa ihmisistä on jotain näiden väliltä: heidän elämässään eivät rotukysymykset ole kovin tärkeitä. Rasisti ja antirasisti ovat ihmisiä, joiden elämää ja ihmiskäsitystä määrittää keskeisesti rotu (tai tarkemmin sanottuna etninen alkuperä tai kansalaisuus jne. mutta lyhyt ilmaus kelvatkoon). He miettivät rotukysymyksiä, tuovat niitä esiin ja näkevät ympärillään rotuun liittyviä ongelmia.
Rasisti ajattelee: Umayya Abu-Hanna on väärässä, koska rotu.
Rasisti siis vastustaa mielipidettä sen lausujan takia.
Fanaattinen antirasisti ajattelee: Umayya Abu-Hanna vastustaa rasisteja, joten se, joka vastustaa häntä, on rasisti. Ihminen, jonka mielestä Umayya Abu-Hanna on väärässä, on rasisti.
Antirasisti siis vastustaa mielipidettä sen lausujan takia.
Siinä missä rasistisen ajattelun harha on helppo huomata, antirasistien silmänkääntötemppu on vaikeampi. Siinä oletetaan, että koska A liittyy B:hen (Abu-Hannan vastustajien keskuudessa esiintyy rasismia), B aiheuttaa A:n (rasismi aiheuttaa kaiken Abu-Hannan vastustuksen). Silti molempien ajattelussa menee yhtä lailla sekaisin kaksi asiaa: yhdistetään Abu-Hannan mielipide ja tämän syntymämaa niin kuin nämä liittyisivät jotenkin ratkaisevalla tavalla toisiinsa.
Molemmat sivuuttavat sen vaihtoehdon, että ihminen saattaa olla oikeassa tai väärässä täysin riippumatta perimästään tai taustastaan. Rasistin mielestä palestiinalainen suomikriitikko on a priori väärässä, antirasistin mielestä väärässä ovat palestiinalaista kriitikkoa vastustavat suomalaiset. Antirasisti sivuuttaa vaihtoehdon, että Abu-Hanna ei pakosti ole oikeassa, koska väitteen totuus ei ole hänelle keskeisintä: hänelle tärkeintä on löytää rasisteja (mahdollisimman paljon) ja tuhota heitä, ts. haistaa väärää ajattelua ja rankaista siitä.
Jos oikeasti haluaisimme ja pystyisimme voittamaan rasismin, meidän pitäisi pystyä rikkomaan dikotominen ajattelu. Siinä auttaisi, jos jaamme ihmiset kolmeen kohtaan portaattomalla spektrillä tähän tapaan:
Rasistit (pieni joukko, jonka mielestä rotu, syntyperä, jne. määrää ihmistä)
.
.
normaalit ihmiset (suurin joukko, tavallista kansaa kaikkia rotuja. Ei kovin rasistista, eikä koko rotukysymys ole heidän elämässään erityisen tärkeä: heillä on tärkeämpiäkin huolenaiheita.)
.
.
Antirasistit (pieni joukko, jotka aktiivisesti ja äänekkäästi toimivat rasisteja vastaan)
Suomalaisten haukkuminen rasisteiksi ei minusta palvele kenenkään paitsi näiden kahden ääriporukan tarpeita. Se voi muuttua itseään toteuttavaksi ennusteeksi, jolloin suomalaiset alkavat uskoa sen ja syntyy käsitys rasistisesta suomalaisesta – aivan kuin ahneesta juutalaisesta jne. Tämän ongelmia ei ehkä tarvitse laajemmin selventää. Tai sitten ihmisten syyttely vain kärjistää ihmiset laitaporukoiksi – fanaattisiksi, äänekkäiksi, valkoisiksi rasisteiksi tai fanaattisiksi, äänekkäiksi, valkoisiksi antirasisteiksi. Ja nämä poteroituvat asemiinsa ilman yhteyttä, ja huutelusota vain kiihtyy.
Syyttelyssä on myös vaarana negatiivisten assosiaatioiden vuotaminen maahanmuuttajiin. Malliin: ”Ennen kuin tuli htämä monikulttuurisuus ja hnämä maahanmuuttajat, kukaan ei haukkunut minua rasistiksi. Pirunmoinen sotku koko monikulttuurisuus.” Tämä ei tietenkään ole loogista ajattelua, mutta eihän ajattelu ole.
Pölhöjä ja kaikenlaisia suustaan häijyjä ikäviä ihmisiä tulee aina olemaan. Vääristä ihmisistä pääsee täysin eroon vain totalitaristisessa diktatuurissa. (Pelkään sen olevan molempien fanaattisten laitaporukoiden unelmakin, vaikka jäsentymätön). On melkoisen todennäköistä, että pölhöjä on yhtä lailla niin Suomessa kuin maailmallakin. Siis että pölhöjä tulee niin Viitasaarelta kuin Amsterdamista kuin Haifastakin. Että pölhöys on riippumaton rodusta ja syntymäpaikasta. Eikä – ja tämä taitaa olla keskeisintä – pölhöjen ehkä kannattaisi antaa leimata koko porukkaa.
Mutta huutelu jatkuu Internetissä. Sosiaalisessa mediassa ei vaalisalaisuuksia kunnioiteta.Pelkäänpä etteivät huutelijat ole rakentamassa parempaa, moniarvoisempaa, on-vain-harmaan-sävyjä-yhteiskuntaa. Kunhan tykkäävät lyödä totuuksillaan toisia päähän.
Enteilin taiteen politiikkaa käsittelevää postausta jo täällä Totaalisen romaanin kolmannessa osassa. Käsittelen tässä sitä, miksi ihmiset pitävät erilaisesta taiteesta ja mitä tekemistä sillä on politiikan kanssa. Kaikki johtaa selitykseen sille, miksi Totaalisen romaanin manifestissa kirjoitin estetiikakseni:
6. Romaanin on kerrottava todentuntuisista ihmisistä, kaikenlaisista oikeista ihmisistä. Ei vain kultturelleista ihmisistä, kirjailijoista ja korkeakoulutetuista, ei vain esteettisten teorioiden kouluttamien runkkurinkien rinkirunkuista. Se tarkoittaa myös ihmisiä, jotka eivät ole hyvin kasvatettuja ja poliittisesti oikeaoppisia: ihmisiä jotka eivät lue kirjoja tai lausu d-kirjainta puheessaan, ihmisiä jotka eivät anna rahaa romanikerjäläisille, naisia jotka tupakoivat raskausaikana, miehiä jotka haluavat panna naisia, naisia jotka rakastavat uusnatseja, toivonsa menettäneitä ihmisiä, toivon saavuttavia ihmisiä, turkistarhaajia, ihmisiä jotka kamppailevat arvostuksesta ja ovat valmiita järjettömiin asioihin hävittääkseen nöyryytyksen mahdollisuuden – eikä se saa suhtautua näihin ihmisiin ylimielisesti ja holhoavasti.
*
En ole voinut unohtaa lausahdusta, jonka hollantilaisen oikeistopoliitikon Geert Wildersin väitetään taannoin tehneen: ”Art is a left wing hobby.” Taide on vasemmiston puuhastelua.
Väite olisi helppo kuitata populistipoliitikon sammakoksi, mutta sitä kannattaa tutkia. Tutkin sitä fiktiviisellä kuvauksella kahdesta kaveruksesta. Ehkä tähän ajatusleikkiin voi suostua tuomatta omia poliittisia kantojaan (todennäköisesti närkästystä Wildersiin) etualalle.
Joten meillä on kaksi kaverusta. Heidän nimensä ovat Kamu ja Kari. Kamu ja Kari ovat vanhoja luokkatovereita ja pelaavat aikuisiälläkin squashia viikottain yhdessä, mutta varovat puhumasta politiikkaa tai mitään muuta vakavampaa, koska he eivät suoraan sanottuna siedä toistensa näkemyksiä.
Kari varautuu. Hän kannattaa vahvaa armeijaa ja säilöö rahaa ja sieniä pahan päivän varalle. Hän tutkii hotellin varauloskäynnit. Kun Karin poika tuli kotiin itkien, että häntä kiusataan, Kari opetti tätä nyrkkeilemään. Kari ei halua naapuriin pakistanilaisperhettä tai asunnottomien yömajaa, eikä hän ole kiinnostunut kokeilemaan huumeita tai kitkarenkaita. Kun hän aikoinaan kuuli ensi kerran, että voin sijasta pitäisi syödä margariinia, hän haukkui moista paskaa puhuvat. Kun hänelle kaksikymmentä vuotta myöhemmin väitettiin, että voi on sittenkin terveellisempää, ei olisi kannattanut vaihtaa margariiniin, hän haukkui moista paskaa puhuvat.
Ulkomailla Karia inhottaa, kun muut eivät ymmärrä hänen kieltään. McDonalds’in valot herättävät hänessä turvallisen tunteen.
Kamu taas tykkää kokeilla uusia ruokalajeja ja eksoottisia maailmankeittiöitä. Hän ei käy joka kerta suihkussa pelin jälkeen. Hän on ostanut uudet silmälasit. Niiden sangat ovat hauskan vihreät. Jos hänelle kertoo, että kaikki mitä hän luulee tietävänsä onkin väärin, hänen kasvonsa kirkastuu ja hän vaatii kuulla lisää. Hän arvostaa sitä, että kaikkea on enemmän: ärsykkeitä eritoten. Hän viihtyy kaupungin keskustassa, jossa vastaan tulee jotain uutta ja jännittävää joka päivä. Kari on muuttanut metsän laitaan, jossa hänellä on oma, aidattu tonttinsa.
Kari antaa rahaa sotaveteraaneille, koska se on velvollisuus, Kamu Amnestylle, koska ihmisillä pitää olla oikeuksia. Kun Kamun poikaa kiusattiin koulussa, Kamu allekirjoitti heti nettivetoomuksen koulukiusaamista vastaan.
Kari on juristi ja reserviläinen. Kamu on kulttuurialalla. Ymmärrettävästi. Taide on kokeilua ja uutta ja uutuudenviehätystä. Kamuismin äärimmäisenä laitana on avantgarde, performanssitaide, kokeellinen runous… Avantgarde perustuu lähinnä uutuudenviehätykseen. Siksi se ärsyttää Karia. Hän ei pidä siitä, että kaikki on uutta. Se on uhka.
Näytelmäkirjailija David Mamet kirjoitti kerran, että avantgarde on vasemmiston nationalismi. Molemmat ovat vastapuoliskolle käsittämättömiä ja itselle pyhiä arvoja.
Sen takia Kamu raivostui, kun Tony Halme aikoinaan kerskui vääntävänsä maissipaskan Kiasmaan taideteokseksi (ja mikä ihme on maissipaska?), ja kun perussuomalaiset ylenkatsoivat ”postmodernia tekotaidetta”. Sen takia poliittista suuntautumista määrittävissä testeissä kysytään suhtautumista nykytaiteeseen, jolla ei luulisi olevan mitään tekemistä sen suhteen, miten yhteiskunta järjestyy. Mutta sillä on paljon tekemistä sen kanssa, miten aivot järjestyvät.
Nämä erot ovat vahvemmin sisäänkoodattuja kuin yleensä ajattelemme. Ne on aika pitkälti hahmoteltu geeneissä, aivoissa ja sisäerityksessä (hahmoteltu siis, ei etsattu pysyviksi). Luulemme päättävämme arvoistamme ja harrastuksistamme ja asuinpaikastamme faktoihin perustuen, mutta yleensä ihminen oikeuttaa sen, mistä ensin tykkää, ja tykkää siitä, mitä hänen genetiikkansa ja sisäerityshistoriansa sanoo. Kamu on uusille kokemuksille avoin, koska hänellä erittyy vähemmän stressihormoni kortisolia ja enemmän palkitsevaa dopamiinia, kun hän joutuu yllättävään uuteen tilanteeseen. Karin hermosto taas reagoi herkästi kaikkeen uuteen uhkana, eikä mahdollisuutena. Välittäjäaineet ja hormonit ohjaavat ihmisen poliittisia näkemyksiä ja sitä, kallistuuko hän äänestämään liberaaleja vai konservatiiveja arvoja. Tietysti vertaisryhmällä ja elämäntavoillakin on vaikutuksensa.
Geert Wilders ja Tony Halme ovat äärimmäisiä Kareja. Heille Kamun arvot eivät ole ainoastaan ei-pyhiä, vaan kuuluvat sellaiseen arvomaailmaan, joka uhkaa rapauttaa heidän ehyttä maailmaansa. He ovat valmiita jättämään koko taiteen kamumaisille hihhuleille.
Juju on siinä, että kumpaakaan ihmistyyppiä ei voi todistaa toista paremmaksi. Mitä todennäköisimmin molempia tarvitaan. Nämä kaksi ovat tuomittuja riitelemään keskenään poliittisessa keinuliikkeessä. Ja hyvä niin. Tosin tämänkin takia en jaksa innostua päivänpolitiikasta.
*
Kamuja tämän lukijoiden joukossa vaivaa tarinani mustavalkoisuus ja kärjistetty ote. Kamut painottavat sitä, kuinka erilaisia kaikki ovat, ja ei saa yleistää, ja kaikki on harmaan sävyjä. Kareja ärsyttää, että heistä tuntuu minun ohjaavan heitä johonkin lapsellisella kertomuksellani, ja he haluaisivat saada jo tietää, mitä tässä väitetään ja onko Konstig heidän puolellaan vai vihollinen. Karit tykkäävät selkeistä rajoista ja päälauseista.
En tunnista itseäni kummaksikaan. Nuorempana olin kyllä paljon Kamumpi kuin nykyään (luin Allen Ginsbergin koottuja runoja Provinssirockissa), mutta nykyään olenkin perheellinen ja asuntovelallinen melkkis, melkein keski-ikäinen. Sen sanon, että minusta Wildersin lausahdus kuulosti raikkaalta. Kotimainen sivistyneistömme on nykyään niin lähellä sen vastakohtaa. Ja tässä jotain, mitä ei yleisesti myönnetä:
Tosiasiassa keskiverto yliopiston käynyt, arvoliberaali valistuksen lapsi on anomalia: hän edustaa koko maailman(historian) poliittisella kartalla ääri-ilmiötä. Koska hänen lähipiirinsä ja FB-kaveristonsa on yhtä edistyksellistä kuin hänkin, hän ei ymmärrä olevansa poikkeama. Todennäköisesti Kamun edustamien ihanteellisten arvojen kannatus lienee ihmiskunnassa ehkä prosentin luokkaa: kartalla heitä esiintyy hajanaisina täplinä lähinnä Pohjois-Euroopan ja -Amerikan yliopistokaupungeissa. Kun Kamu kirjoittaa kirjallisuutta, se pystyy todella koskettamaan vain tätä prosenttia ihmisistä ja on vierasta muulle ihmiskunnalle. Se ei ole minun käsitykseni kirjallisuuden arvosta.
Minusta on relevantti pelko, että kirjallisuus leimaantuisi yksinomaan Kamujen puuhasteluksi. Nykyrunous on sitä jo. Tämän maan Karit saattavat arvostaa runoilijoita näiden erikoiselta tuntuvan luomiskyvyn ansiosta (joitain vanhoja Leinon säkeitä he saattavat osatakin), mutta eiväthän he koe nykyisellä runoudella olevan mitään tekemistä heidän kanssaan. Mitä jos tämä leviää muuhunkin kirjallisuuteen? Karit jäävät lukemaan lähinnä miesten kirjoittamia dekkareita, jos nyt jaksavat sepitteisiin uskoa ollenkaan: sotahistoria sentään on totta.
Siksi en kestä kirjallisuutta, joka pyrkii parantamaan maailmaa. Se on nimenomaan omiaan leimaamaan kirjallisuuden vasemmiston puuhasteluksi. En usko kirjallisuuteen, joka yrittää opettaa lukijaansa ja valistaa tätä samaan maailmankäsitykseen kuin kirjoittajalla on – varsinkaan siihen tylsään yliopistolaiseen perusliberalismiin, joka tällä hetkellä on muodikasta. Siksi romaanien on kerrottava muistakin ihmisistä kuin Kamuista ja siksi romaanien tulee kokeilla kaikenlaisia ääniä poliittisen spektrin eri laidoilta, olivat sitten korrekteja tai ei. Ja mieluiten ei, koska konsensus on kammotus.
*
Artikkelin innoituksena on käytetty Jonathan Haidtin teosta The Righteous Mind, jota en voi suositella kylliksi.
Joonas Konstig 